II.
Poika.
Eufranor vartioi poikaansa kuin kallista aarretta, jota hänen täytyi varjella kaikilta elämänahneilta jumalilta. Ylen usein hän oli kuullut kuolemaatuovien seireenien laulavan villien haukkojen hahmossa kaarrellen hänen majansa yläpuolella.
Kohta synnytyksen jälkeen, kun äiti vielä oli ruumiina hänen vuoteellansa, kantoi hän vastasyntyneen kolme kertaa lieden ympäri vihkiäkseen hänet siten jumalien suojaan.
Mutta kun hän kymmenentenä päivänä uhrasi niille kiitosuhrina maitoa ja juustoa ja viiniä ja oli ikivanhan tavan mukaan nimittämäisillään pojan isänsä kaimaksi, vaipui hän mietteisiinsä ja vaikeni. Viimeisellensä ja ainoallensa hän ei uskaltanut antaa nimeä, jotta eivät ne voimat, jotka vaanivat ihmisten karua onnea, saisi nimestä kiinni ja kiristäisi sitä ansaksi hänen kaulaansa.
Hän sanoi häntä vain "Pojaksi". Ja poika kasvoi silmissä päivä päivältä. Hän tarttui vuohen utareeseen sellaisella innolla, kuin olisi ollut Herakleen poika Telefos, joka imi itsellensä elämää kasvatusäidistänsä hirvestä. Eufranorin poika tyhjensi utareen nopeammin kuin hän itse olisi voinut sen lypsää. Ja hänen isänsydämensä hymyili, kun hän veti esiin uusia imettäjiä ja sitoi ne ahnaan pienen suun yläpuolelle.
Maito valui loppumatta poikasen pieneen pohjattomaan nieluun, mutta se ei tehnyt hänen ihoansa lumivalkeaksi, se antoi hänelle pronssinruskean värin, ja tukka kihertyi kuin kiehkura hyasintteja hänen silmillensä. Mutta kuta voimakkaampana elämä hänessä säteili, sitä enemmän Eufranor pelkäsi menettävänsä hänet. Hän katui katkerasti niitä loistavia nimiä, jotka oli antanut pienille läpikuultaville tyttösillensä. Kateelliset jumalattaret olivat vaatineet takaisin nimensä. "Poika" ei saisi koskaan nimeä. Hän kasvaisi piilossa kaikilta Olympon jumalilta. Eläisi vain kuin vohla vuohien seassa. Vuohet hänet kävelemään opettivat. Hän takertui kummallakin pienellä lujalla kourallansa niiden takkuisiin villoihin, kun ne aamunkoitossa pyrkivät ulos. Hän antoi laahata itsensä ulos päivänpaisteeseen, hän kiipeili vuohien vatsan alla, kunnes hän eräänä päivänä voi heittää irti ja tallustella rinnalla, kunnes eräänä päivänä ratsasti herrana niiden selässä. Hän oppi niiden ketteryyden: kun hän juoksi, ponnahdutteli hän sääriänsä eteenpäin yhtä varmasti kuin nekin ja osui jaloillaan oikeihin kantaviin kohtiin, olivatpa ne kuinka pieniä tahansa. Hän seurasi vuohia matkalla pitkin ryöppyävien purojen rantoja läpi viidakkojen ja louhikkojen, hän hyppäsi niinkuin nekin kiveltä kivelle, kahlasi kompastumatta varmana kuin puujaloilla yli liukaspohjaisten purojen.
Kun ensimmäiset vuodet olivat onnellisesti sivuutetut, heitti isä pelkonsa. Jumalat nähtävästi eivät tunteneet hänen poikaansa. Ne eivät antaneet hänen kannettavakseen vähintäkään vaivaa. Ei kuumetta, ei kylmetystä. Ei edes pienintä lapsentautia. Poika kesti kaikkea. Kesäauringon paahdetta paljaaseen päähänsä. Rankimpia kevätkuuroja, joiden kestäessä tulva tunki majaan, niin että heinäinen vuode liikkui lauttana. Repivintä puhuria laakson soisesta syvänteestä. Hän saattoi nukkua kylmimpien tähtien alla ja nousta reippaana, kasteesta tahi kuurasta loistaen.
Kaikki edisti hänen kukoistustansa. Vuohenmaito pyöristi hänen hentoja jäseniänsä. Kaurainen leipä, jota he itse paistoivat lieden tulisessa tuhassa, puhdisti hänen sisälmyksiänsä. Lujat ja valkeat hampaat reunustivat hänen ruusunpunaista kitaansa. Hänen ruumiinsa sisäinen koneisto sai jokapäiväisen voitelunsa kourallisesta suolattuja öljymarjoja, jotka nautittiin tyhjään vatsaan. Viinistä he eivät paljoa tietäneet, he eivät sitä itse viljelleet, he möivät vuohennahkoja, joissa sitä säilytettiin, ja jos he jonkun harvan kerran itse saivat sitä nahkasäkillisen, niin he käyttivät sen suurimmaksi osaksi uhriksi hyville jumalille. Mutta hunajaa he kumpikin nauttivat päivän viimeisenä makeana ateriana, hunajaa, kerättyä kaikista Arkadian väkevistä villikukista.
Pojan jäsenet saivat välkkyvän kiillon niinkuin kuvapatsaiden tuolla alhaalla temppelikaupungissa. Hänen silmäinsä valkuaisista tuli yhtä valkeat kuin niilläkin oli. Silmät lepäsivät jyrkkien kulmien alla niinkuin pitkulaiset linnunmunat. Terä oli suuri kellanruskea täplä, joka kutistui ja laajeni ja säteili; utukarvapeite hänen ihollaan oli niin hieno, että se näkyi vain aurinkoa vasten. Isä käänsi hänen käsivarttansa aurinkoon päin, kun tahtoi muistaa Nikaretea. Toisinaan hän laski kätensä hänen auringonkuumentamalle niskalleen. Tukka laskeutui hänen harteillensa samalla tavalla kuin äidin; otsalla lepäsi seppele kiharoita; niskassa se kasvoi vapaasti, kunnes se voitiin panna kahdelle palmikolle, ja isä opetti hänet vanhaan argolaiseen tapaan kiertämään palmikon päälaen ympäri, niin että otsatukka kohosi esiin sen alta ja levisi otsalle kauniina kierteinä, jotka olivat punotut samoin kuin Olympian atleettipatsaissa.
Elämä Arkadian vuorilla oli aina samaa. Joka aamu vuohet riensivät laitumelle. Ne saivat kulkea miten mielivät. Ne valitsivat teiksensä jyrkät puroäyräät, missä vesi ryöppysi ja pyöri ja löi painiansa. Joskus se halkesi hienoihin suoniin, toisinaan yhtyi paksuiksi virranhaaroiksi. Vuohet juoksivat pitkin syvännettä niinkuin vastavirtaan kulkeva koski. Niiden selät lainehtivat väkevinä pyörteinä, ne täyttivät koko uoman. Ne ylvästelivät ja loiskuttivat vettä ja laskivat maahan pienet sorkkansa pettämättömällä varmuudella. Illalla ne tulivat tulvana takaisin samaa tahi samanlaista tietä, paremmalla vauhdilla, koska mentiin alaspäin ja kotiin läättiin. Mutta laajoilla ja notkoisilla laidunmailla ne levisivät joka suunnalle, kun kello oli otettu suurimmalta pukilta.
Niin sai poika tulla toimeen yksinään, kunnes aurinko läheni laskuansa ja kulkusen soitto taas kutsui lauman kokoon. Hän kuljeksi sinne tänne niinkuin olisi itsekin ollut vuohi. Hän poimi harvinaisia kukkia jyrkimmiltä kallioilta. Hän osasi löytää luolat ja onkalot. Hän koetteli vuorenseinistä kimpoavaa kaikua. Hän makasi tuntikaudet tarkastellen ampiaispesää. Pallerosta märkää savea, jonka hän oli kulkiessaan ottanut, hän muodosti kömpelötekoisia nukkejumalia tahi leikkiastioita, jotka hän antoi auringon kuivata. Toisinaan hän seisoi toimetonna pitkät ajat paimensauva kainalon alla ja tuijotti eteensä. Aurinko nousi tuoksuvien kalliorotkojen takaa. Varjot ryömivät sen jäljessä kuin vaanivat metsämiehet, jotka laskeutuvat pitkälleen maahan. Mutta valo pelastui aina, se kiiti yli leveimpien syvänteiden, mutta joskus se hypähti läpi notkelman tahi halkeaman, sitten se riippui huimaavan alhaalla syvyydessä sinertävän kimmeltävänä savuna, häälyen taivaan ja maan välillä, kunnes aurinko siirtyi ja veti sen jälleen luoksensa.
Mitä oli noiden jylhäin vuorten takana? Poika kasvoi eikä saanut tietää mitään siitä. Kaikki se vesi, joka syöksyi alas rotkoihin ja muuttui puroiksi ja virroiksi, se avasi itselleen tien läpi notkojen ja solien, kunnes osasi ulos vankilasta ja vapautui syöksymällä virtaan ja pyrki kohden kaikkinielevää merta. Okeanos! Okeanos! Se suuri vesi kiersi koko maailmaa. Ja kuitenkin se kantoi uskalikkoa merirosvoa lainehtivana siltana kaukaisiin satujen maihin. Kuinkahan monta päivää pitäisi olla aaltojen keinuteltavana ja merituulen ajeltavana, ennenkuin tulisi satujen maihin — Jooniaan, Atlantikseen, Persiaan, Egyptiin. Ja kuinka niihin osaisi? Pitikö vain kääntää kasvonsa nousevaa aurinkoa kohden ja antaa kaipauksensa vetää, niinkuin tekivät vuohet, jotka itse osasivat kotiin.
Mutta Okeanoksella oli uomansa maan allakin. Hän tiesi olevan paikkoja, joissa sen nielivät kallioiden kourut ja se kiehuen kohisi maanalaisiin syvyyksiin. Hän tiesi itse, että Arkadiassa oli virtoja, jotka eivät päässeet mereen saakka, vaan äkkiä painuivat maan sisään, niinkuin olisi pohja alta temmattu, ja koskena juoksivat pois manalan yömustia jokia kohden. Hän tiesi, että Poseidon, meren valjakko vaunujensa edessä, oli ajanut yli maan, niin että suolainen vesijuova jäi hänen jälkeensä, ja paiskannut kolmikärkensä kovaan kalliomaahan, niin että lähde kuohahti esiin kunkin kärjen kohdalta. Hän oli kuullut puhuttavan ihmisistä, jotka olivat tunteneet suolan maun Poseidonin lähteensilmässä korkeilla kallionäyräillä, joille meri ei konsanaan yltänyt. Maailma oli täynnä ihmeitä ja kauheita olentoja. Hän ei vain ollut niitä vielä tavannut. Hän vuoli itsellensä syrinks-soittimen eripitkistä ruokopilleistä ja sitoi ne yhteen pitkillä ruohonkorsilla, ja arkaillen koetti hän täyttää ne huilunäänillä. Usein, kun hän oli lähettänyt pillinsä valituksen yli kuuntelevan rotkon, istui hän hiljaa kuullakseen, eikö tulisi vastausta suurelta, näkymättömältä Panilta. Hän tiesi, että Pan voi olla kaikkialla — keskellä virran vaahtoa, vuoren kielekkeellä, joka ojensihe syvyyden yli, yksinpä hänen oman selkänsä takanakin. Kun hienot utukarvat hänen niskassansa liikehtivät, niin hän ehkä tunsikin Panin henkäisyn ihollansa.
Sielu sai vain köyhää ravintoa, ja se piti imeä itse luonnosta. Mutta ruumiista tuli voimakas ja terve. Se karaistui pitkillä vaihtelevilla vaelluksilla vuohten seurassa, kun ne etsivät syödäksensä ruohoa sellaisilta paikoilta, joissa sitä oli. Vuoden kuivimpina aikoina se piti vaivalla hakea sieltä, missä se hiipien kasvoi suojassa polttavalta auringolta, luolista, missä kova kallio itarasti vuodatti säästämäänsä kosteutta ohuelle maakerrokselle, syvistä kallionhalkeamista joihin ilkeä kuivuus ei päässyt tunkeutumaan. Eufranorin pojasta tuli karaistu ja norja niinkuin ne elukat, joita hän seurasi. Mutta niin pian kuin hän oli kyllin suuri, alkoi isä myös opettaa hänelle kaikkia niitä alkeellisia ruumiinharjoituksia, jotka olivat melkein veressä ja tuskin minkään voimisteluopillisen koulukunnan omaa.
Eufranor oli tosin nuoruudenpäivinään nähnyt ja osittain itse harjoittanut Olympian kisain rikasta ja säännösteltyä taidetta, mutta ei ollut millään alalla kehittänyt itseään täydelliseen taituruuteen saakka. Mutta nyt hän sai kilpailijan, joka oli kaikkia muita parempi. Hänestä tuli taas nuorukainen poikansa seurassa. Muistot heräsivät. Hän pahoitteli mielessään, ettei elämä ollut antanut hänelle tilaisuutta perehtyä koko jaloon viisiotteluun. Hänestä tuli oma opettajansa, hänen täytyi osittain itse keksiä harjoitukset ja yhdistää ne järjestelmällisen voimistelun ryhmiin.
Juoksu oli verrattain helppo tehtävä. Vuohet olivat opettaneet hänelle taitonsa kiitää yli kivien ja kantojen ja vieläkin paremmin rohkeantarkat hyppynsä. Nyt ei tarvinnut ajatella niin paljon itse ruumiillista taitavuutta kuin järkkymättömiä sääntöjä ja päämääriä. Kun he olivat löytäneet hyvin sopivan ruohokentän, heittivät he yltänsä vuohennahkatakit, vieläpä sisimmän lyhyen villakitoninkin, ja juoksivat pitkin, rauhallisin hyppäyksin, kyynärpäät ruumista vasten ja joustavan norjin askelin saavuttaaksensa yhä suurempaa kestävyyttä. Sitten he siirtyivät toisenlaiselle maalle ja tekivät tehtävän yhä vaikeammaksi, sillä helleeniläisen juoksijan piti olla valmis kaikkeen: oletettakoon, että oli juostava Spartasta Korinton niemen kärkeen ja valittava lyhyin suunta tekemättä kiertoteitten suuria kaarroksia, kaikkialla voittaen maanlaadun esteet nopeilla jaloillansa. Tällaiseen juoksuun kuului hyppytaito luonnostaan, ja siinä kohden oli heidän harjoituskenttänsä rikas; siinä oli kaikenlaisia vaaroja ja kaikenlaisia paikkoja. He hyppivät yli vuolaitten virtojen, paadelta paadelle, ulkoneville penkereille ja alas sylensyvyisiin rotkoihin. Jos Eufranor oli voitolla säärtensä pituuden vuoksi, niin oli pojalla sen sijaan kissan joustavuus ja tarkasti tähtäävä silmä.
Vaikeampi tehtävä oli heitto. Eufranorilla oli vain yksi ainoa vanha ja ruosteinen keihäs, joka ei ollut tehty heittokeihääksi ja ennen kaikkea oli ylen raskas pojan vielä aivan hennoille lihaksille. Metallikiekkoa heillä ei ollut ollenkaan. He turvautuivat litteään kiveen, joka muodoltaan oli jotenkin pyöreä kehrä. Mutta se ei halkaissut ilmaa oikealla viuhunalla, sillä ei ollut pronssin kiihoittavaa suhinaa eikä se helähtänyt pudotessaan maahan. Poika seisoi silmät suurina ja kuunteli isän kertomusta oikeista kiekonheittäjistä, kuinka heillä oli kullakin oma äänensä ja kuinka he heitoillansa panivat ilman soimaan niinkuin tuulikanteleen.
Viimeiseksi tulivat pankraattiset harjoitukset. Isä opetti pojalleen painiotteet, mikäli hän itse niitä muisti; oikein kaikkien sääntöjen mukaisia ne eivät olleet, mutta kun he tarttuivat toisiaan kalvosiin, hartioihin tahi syliksi ja arvioiden mittailivat toistensa asentoja ja vaanivat satunnaisia heikkouksia käyttääkseen niitä salamannopeasti hyväkseen, niin he itsestään keksivät kaikki painikilpailun taktilliset temput ja juonet, ja taistelijaan tarkka toistensa tunteminen synnytti aina hienompaa ja hienompaa syventymistä kaikkiin yksityiskohtiin. Nyrkkeilyä he harjoittivat vähimmän; siinä tuli voima ja iskun paino liian paljon kysymykseen, eikä pojasta siinä voinut tulla isänsä veroista. Mutta joka alalla he kuitenkin pyrkivät harjaantumaan täysin taitaviksi. He käärivät kätensä nyrkkeilyä varten vuohennahkahihnoilla; painiin ryhtyessään he hieroivat ruumiiseensa kiiltävää öljyä ja jäljestäpäin he kaapivat ihonsa tiililiuskalla, sillä rautakaavinta Eufranorilla ei ollut. Villin öljypuun lehdistä he sitoivat voittoseppeleen, ja kun he lopetettuansa kilpailun ja puhdistuksen painoivat sen tukallensa, säteilivät heidän kasvonsa juhlailoa; suurin oli Eufranorin ilo, kun se oli painettava pojan kauniiseen päähän. Hän antoi pojallensa kaiken, mitä tiesi ja osasi. Paljoa se ei ollut. Mutta hän voi kuitenkin opettaa hänet leikkaamaan kirjaimet puuhun — tosin ne olivat muodoltaan vanhanaikuiset, jotka hän oli saanut perinnöksi; ne eivät olleet niin ankaran säännöllisiä kuin uudenaikaisissa kivikirjoituksissa alhaalla Olympian temppelikaupungissa. Hän kaiversi vielä kirjaimet mieluimmin oikealta vasemmalle. Mutta pojan mielen täytti ihmettely noiden kaiverrettujen merkkien voimaa kohtaan. Yksi sellainen kirjain saattoi vihkiä tarkoitukseensa esineen, johon se leikattiin, ja ilmaista omistajan.
Poika oppi vain kahta kirjainta käyttäen omistamaan kahdelle eri jumalalle ne esineet, joita hän tahtoi heille antaa. Kirjain A pyhitti sen Apollonille, P taas Panille, mutta jos hän yhdisti molemmat, tuli lahjasta yksin Apollonin oma. Hän käytti kumpaakin niissä puisissa lyyroissa, joita hän vuoleskeli ja joihin hän kiinnitti kielet pitkistä vuohenjouhista.
Oli pieni laakerilehto, jonka matalat puut seisoivat yhdessä koossa, ja ikäänkuin olisivat kokoontuneet neuvottelemaan, ne punoivat yhteen lehviensä seppeleet, välkkyvät kuin ihanasti valettu pronssi. Tänne hän ripusti puulyyransa tiheäin latvain keskelle ja heittäytyi niiden alle pehmeälle tummanvihreälle maalle. Hän kuunteli tuulen vinhaa huminaa kahisevien lehtien lomitse ja luuli äänen lähtevän lyyran kielistä, jumalan koskettaessa niitä päivänsädenäppäimellä.
Sillä jumala asusti siellä, joskaan hän ei häntä nähnyt. Hän kätkeytyi laakerien sekaan eikä ollut halukas näyttäytymään. Poika näki vain hänen pienet valppaat vakoilijansa, räikeänvihreät sisiliskot, jotka hiipivät esille tirkistelemään. Sillävälin jumalan katse välkähteli hohtavilta lehdiltä.