III.
Jumalat.
Miksi hän ei koskaan tavannut itse jumalia?
Hän huomasi kuitenkin, missä ne kiiriskelivät hänen ympärillään kaikkialla. Ja mikäli hän voi ymmärtää, ne liikkuivat maanpinnalla tarkastellen ihmisten elämää suurilla säteilevillä silmillänsä.
Kun hän ylhäällä vuoristossa kulki hiljaisiin mietteisiinsä vaipuneena läpi tiheän männikön ja vilvoittelihe sen viileässä ilmassa, niin saattoi kaikki päivänpaiste yht'äkkiä olla tuossa hänen edessään keräytyneenä aukeamalle, kuumana kuin tulikiven lieska, joka loimahteli kuihtuneissa havuissa. Lieneekö ollut niin, että siinä asui Foibos Apollon, ja että hän äkkiä säikähtäen hyökkäsi piilostansa ja haihtui pelkäksi häikäiseväksi auringonvaloksi? Hän saattoi seisoa silmät suljettuina pitkän aikaa ja pyydellä jumalalta anteeksi ja kuulla hänen hengittävän. Ja jos hän silloin varovasti raotti silmiänsä, näki hän selvästi sinisen auteren liehuvan vaipanpoimuissa jumalan olkapäällä ja hänen sädehtiväin kasvojensa sulavan yhdeksi auringon kanssa. Niin, Foiboshan oli juuri taivaan valo. Hongat huokuivat hänen huumaavaa, hyvää tuoksuansa. Hänen tuliviittansa oli laahannut yli maan korventuneiden lehtien. Oli kuin olisi astunut hänen jalkojensa kuumiin jälkiin. Raskas kultainen pihka oli kihoillut hänen kättensä jumalaisesta hipiästä niihin kohtiin, mistä hän hyväillen oli kiertänyt käteensä rungon ja oksan.
Kaikkein selvimmin olivat kuitenkin ilman lukemattomat lentäjät näkymättömäin jumalain sanansaattajia. Itse lintua merkitsevä sana merkitsi ennettä. Kaikki linnut olivat ilmeisesti jumalain palveluksessa. Ne risteilivät ilmassa nopeina kuin taivaisten voimien ajatukset. Se, joka osasi oikein lukea niiden lentoa, saattoi sen avulla tulkita olympolaisten jumalain viittauksia ja käskyjä. Eihän ollut ainoatakaan lintua, jolla ei olisi ollut oma jumalallinen valtiaansa ja herransa. Kun hän korkealla päänsä yläpuolella näki kotkan siivet leväten liitävän suurensuuressa kaaressa, ajatteli hän Zeus-jumalaa, joka sen oli lähettänyt: ehkäpä se tuli itse kaukaisesta lumipeittoisesta Olymposta viemään sanaa Argos- tahi Elismaakuntaan, missä temppelinpalvelija seisoi odotellen sen sanomaa. Hän oli yhden ainoan kerran nähnyt vangitun kotkan, mutta hän näki sen silmäyksestä, että se näkee terävämmin ja pitemmälle kuin ihmiset, ja että kuolemattomat ovat antaneet sille näkövoiman, jotta se voisi viedä jumalan sanomaa etäisimmille äärille.
Kyyhkyset olivat Afroditen valittuja lintuja. Kun ne kuljeksivat sinne tänne ja pöyhistelivät valkeata tahi kaikin sateenkaaren värein loistavaa höyhenpukuansa, niin ne olivat kuin kiireisiä ja tärkeännäköisiä kamarineitoja, jotka kuhersivat ylpeydestä saadessaan palvella itse kauneuden jumalatarta. Mutta hän voi käyttää hyväkseen myöskin kurjaa ja rumaa varpusta. Kun marjain kypsymisaikana varpusparvet lensivät ylhäällä tuhansissa tirskuttavissa parvissa, ajatteli hän, että juuri tuollainen monipäinen valjakko leperteleviä pikkulintuja tarvittiin vetämään jumalattaren vaunuja.
Mutta satakielen täytyi olla Panin lintu. Keväisinä öinä hän ei voinut nukkua, kun oli kuultava näiden laulua. Usein hän luuli, että itse Pan istuskeli pensaikossa ja puristellen niiden pieniä kurkkuja houkutteli esiin niiden korkealla viheltelevät ja syvällä lurittavat pilliäänet. Hän ei ollut koskaan nähnyt sitä lintua. Ehkäpä Pan itse seisoi siellä pensaiden keskellä ja soitteli kuuttarelle, joka purjehti korkealla hänen päänsä yläpuolella, saavuttamattomana ja iäti kylmänä. Koko ajan läheisessä lammikossa sammakkojen kömpelö kuoro kurnutteli pilkkaa tehden.
Kukapa voi epäillä lintujen ymmärrystä, kun oli kuullut naakan lepertävän hillittömästi, räkyttävän ja nauravan, tahi nähnyt Athenen pyhän linnun silmät hehkuvina kiitävän suhisten läpi pimeän? Hänen isänsä oli kertonut hänelle, että linnut lennollaan voivat näyttää, missä vuorten hopeakätköt olivat.
Senvuoksi tarkattiin alinomaa lintujen ennustuksia panemalla merkille siivekkäiden sanansaattajien matkat taivaan halki. Keväällä, kun haarahaukat lähtivät pohjoiseen ja kun parvi parvelta kaikki loistavapukuiset ja lavertelevat syötävät pikkulinnut ilmestyivät kaukaisista maista Okeanoksen takaa, tulvahteli ilo kaikkien kuolevaisten mielissä. Ilma välähteli pääskysistä, peipoista, peukaloisista ja västäräkeistä. Täplikäs harjalintu kohotti pyrstöviuhkaansa ja tervehti oraakkelihuudoillansa: hup hup! Laulajat löysivät entiset viimekesäiset pesänsä. Kaikkialla vilahteli kiireisiä ja iloisia lentäjiä; leivot lensivät taivaalle, ja joka lehväisellä oksalla oli eläviä olentoja. Ilo ja ymmärtämys tulvi esille hänen sielunsa salaisista syvyyksistä. Hän tunsi tarvetta visertää mukana. Hän levitti molemmat käsivartensa kuin siivet, kohotti molempain kättensä kämmenet ylöspäin kohden leivonlaulua, joka virtasi hänen ylitseen, hänen sydämensä puhkesi kiittämään taivaisia, jotka taas olivat maan vieraina ja armossa katselivat häneen päivänhohteisesta siniavaruudestaan. Niin, hän voi heittäytyä kasvoilleen ilosta huudahtaen ja painaa huulensa multaan, jolle itse aurinko oli astunut kauniilla saframinhohtavalla anturallaan.
Kesä kaarsi olymppisen taivaansa hänen yllensä. Hattarat purjehtivat kuin hopealta säteilevät linnat — hän saattoi kuvitella kaikki autuaat jumalat kulussa yli taivaanlaen. Mutta ylempänä metsiäkin erotti hän joskus suuren lentäjän, joka mustana pisteenä hävisi äärettömyyteen — ehkä Hermes, jumalain asialla, kultainen airutsauva ojennettuna kohden sitä kaukaista rantaa, johon hänellä oli matka.
Lintuja — lintuja — lintuja. Ne kulkivat ohi kuolevaisten ylöspäin katselevien kasvojen niinkuin itse karkaava aika. Ja jumalain tahto oli siipien pontena.
Elonkorjuun tullen kukkui käki. Hänen isänsä oli hänelle kertonut, että sen pyhä sija oli Zeuksen valtikan päässä, ja se kukkui joka kerta kun Kaikkeuden-isä nyökkäsi — joka kukahdus oli vuosi, jonka hän nyökäten soi nöyrästi rukoilevalle.
Kuule, kuinka kurjet havisevana kiilana siirtyivät etelää kohden. Ne lensivät kylmän ja tuulen keskeltä. Aina ylhäältä Strymon-mereltä ne pakenivat. Mutta sade tuli niiden perässä. Zeuksen ukonnuolet välähtelivät pyhien lintujen jälkeen. Ja jokainen, joka ne näki, tiesi, että nyt oli aika kääntää maa ja kätkeä ihmeellinen viljanjyvä sen uskolliseen helmaan. Tuimilla sadepuuskilla taivas hedelmöitti maan, mutta vasta seuraavana keväänä sen piti synnyttää.
Kaikkialla poika näki jumalain merkkejä ja jälkiä. Eräänä päivänä, kun hän vanhasta kuivaneesta suosta löysi tyhjän kilpikonnankuoren, ei hän epäillyt, että Apollon itse oli heittänyt sen siihen lahjoittaakseen hänelle oikean lyyran sen puisen sijaan, jonka hän oli uhrannut jumalalle. Hän kihnasi sen sopivaksi tarkoitukseensa ja pani siihen kielet, hän viritti ne sointuun ja näppäili niitä laakerinoksasta vuolemallaan palikalla.
Hänen silmänsä teroittuivat näkemään kuolemattomien puuhia. Hän voi nähdä puusta, oliko se pyhä. Omin neuvoinsa hän löysi ikivanhan kyhmyisen tammen ja huomasi, että jotakin pyhää asusti sen raskaassa latvuksessa. Isä oli kertonut hänelle Dodonan tammesta, jonka kautta Olympon Zeus lähetti kuiskaavan ennustuksensa. Hän rauhoitti vanhan, melkein ikälopun puun ja näki ennustuksia niissä pienissä vihreissä oksissa, jotka putkahtelivat kuoresta. Juuri sellaisten vihittyjen puiden ympärille asetettiin kiviä, etteivät maatatonkivat siat, jotka eivät koskaan nostaneet kärsäänsä ruuhesta, saastuttaisi jumalan maata ja menisi sotkemaan terhoja, joita oksat olivat pudotelleet. Piti olla Zeukselle vihitty pappi voidakseen käsittää äänen hyminän puun lehvissä ja tulkita ne arvoitukselliset tosisadut, joita voi sinne tänne pudonneista hedelmistä lukea.
Kallioidenkin omituisissa muodoissa voi poika nähdä jumaluudesta puhuvia piirteitä. Sopivan välimatkan päässä ja eräissä valaistuksissa tuli vuorenhuipuista korkeaotsaisia jumalnaamioita, luolista tuli silmiä, ja yht'äkkiä ne saivat näön. Hän voi erottaa Herakleen häränniskan ja Panin pukinsarvet, hän tiesi, missä Pilvienkokoojan valtaistuin oli, ja oli keksinyt Athenen pyhän linnan korkeimmalla huipulla, jolle ei koskaan vuohi jalallaan astunut.
Ja jos hän kurkisti alas rotkoihin, näki hän kokonaisia jumalankuvia kätkeytyneinä huimasti sinne tänne viskeltyjen paasien joukkoon. Joku manan jumala oli kerran pannut maan vapisemaan. Paadet olivat siinä kuin jättiläisten noppapelin jäljeltä — kunpa vain ihmisillä olisi ollut silmät huomata ja ymmärrystä laskea niistä tulos.
Mutta ei mikään jumala kiinnittänyt hänen mieltänsä niin kuin Arkadian Pan. Hänhän oli samasta maasta, melkein naapuri. Vuohien jalkojen astunnassa hän kulki. Hän kääntyi usein katsomaan, eikö itse jumalan pukinsorkkien kopina kajahtanut kalliosta. Pan se antoi eläimille vietin ja kiiman, hän sai ne hyppimään, tanssimaan ja määkymään ja synnyttämään nuoret vuonat. Pan vartioi polkuja ja laitumia. Hänpä luonnollisesti veti laumaa perässään ja näkymättömänä vartijana näytti niille, missä kalliot vihreimmin rehoittivat. Linnut koettivat matkia hänen ikävöivää huiluansa, mutta kukaan ei voinut kilpailla hänen kanssansa. Yksin heinäsirkatkin soittelivat hänen kunniakseen. Kun poika kuuman, tyvenen puolipäivän hetkellä oikaisi itsensä ruohikkoon ja pisti päänsä sinne viiveeseen, näki hän siellä korsien keskellä nuo vihreät, hyppelevät eläimet, ja jos hän tarttui niiden teräviin, tikunnäköisiin jäseniin, muisti hän, mitä isä oli kertonut Aamuruskon rakastajasta Titonoksesta. Rakastettu teki hänet kuolemattomaksi, mutta hänen ei onnistunut hankkia hänelle nuoruuden ikuista lahjaa. Senvuoksi kuihtui hänen ruumiinsa tuollaiseksi surkeaksi, nääntyneennäköiseksi eläimeksi, jonka jalat olivat hoikat kuin neula. Se hieroi surullista, yksitoikkoista soittoansa ikävöiden kaunista autereista Eosta, joka aamuisin ojensi rusosormensa idästä koskaan tarttumatta tuohon piipittävään kummitukseen viedäkseen sen autuaitten asunnoille.
Eufranor oli aina oudolla ahdistuksen tunteella pysytellyt poissa Pan-jumalan pyhästä lehdosta ja luolasta. Hän oli kieltänyt poikaa koskaan viemästä vuohia sen läheisyyteen. Poika ei ollut vielä nähnyt muuta kuin vanhan turvealttarin, joka oli aivan kivillä lasketun pyhän alueen laidassa. Kun vuotuinen uhri piti vietämän jumalalle, sai poika luvan koristaa vuohen sarvet keltaisista villikukista sidotuilla seppeleillä. Isä leikkasi karvat sen otsasta ja heitti ne pieneen sytytettyyn rovioon. Siitä lähti kitkerä palaneen tuoksu. Sitten hän soitteli ruokohuiluansa isän antaessa eläimelle kuoliniskun ja veri ruiskahti tummanpunaisena alttarin tuhkaläjään, josta pisti esiin puolilahonneita nikamia ja pukinsarvia. Rasva ja liha, jotka jumalalle uhrattiin, paistuivat räiskien roviolla, ja illalla oli uhrieläin heidän juhla-ateriansa kotona majassa, ja syödessään he joivat viiniä, kuitenkin aina vuodatettuaan uhrijuomaa maahan manalan kateille jumalille.
Mutta pitemmälle kuin alttarin luokse eihän koskaan ollut mennyt. Hän kulki usein hitaasti aitauksen ympäri ja katseli pystytettyjä paasia, joilla aina makasi sisiliskoja päivää paistattamassa. Kun hän sauvallaan hämmenteli auringon paahtamaa ruohoa alttarin takana, kuuli hän kahinaa ruohikosta ja varvikosta ja näki pienten ruskeitten ja harmaitten käärmeiden välähtävän tiehensä rakoihin ja reikiin. Kerran oli hänen sauvansa osunut keskelle elävää parvea eläviä sikiöitä, jotka tarhakäärme heitti peloissansa. Elukat kiemurtelivat liman ja käärmesolmujen keränä — noinpa siis Gorgon kauheassa päässä kiharat kiemurtelivat. Koko lehto oli kuin liskojen ja matelijain kutupaikka — ei pöllö eikä hilleri uskaltaneet jumalan maalle.
Eräänä päivänä uteliaisuus ajoi hänet sinne. Hän oli ypöyksinään. Isä oli lähtenyt matkalle mukanansa iso varasto nahkoja ja juustoa. Vuohet makasivat läähättäen puolipäivän helteessä ja olivat ryömineet varjostavien kallionkielten suojaan. Itse hän oli nääntymäisillään janoon. Päivänsäteet satoivat hänen yllensä niinkuin tulinuolten parvi. Hän ei jaksanut etsiä lähdettä. Hän heittäytyi pitkälleen utaren alle ja imi itseensä maitoa, aivan kuin olisi vielä ollut pikkupoika eikä täysikasvuinen nuorukainen.
Juoma oli kumman väkevää. Noustessaan tunsi hän äkkiä ikäänkuin olevansa kauempana maasta kuin muulloin. Hän näki yht'äkkiä oman pituutensa. Hänen seisoessaan jalat levitettyinä voivat nyt vuohet juosta niiden välitse, vain sarvia alaspäin kallistaen. Ennen hän oli kulkenut niiden alitse niinkuin ikeen. Hän suoristi selkäänsä ja oikoi jäseniänsä. Hän oli mies, mitä tahansa sanoikaan isä, joka aina väitti, että hän oli vielä kaukana miehestä ja että mieheksi hän kyllä vielä ehtisi. Tuntui kuuma värähtely hänen jänteissään ja veressään. Eikö hänen laitansa ollut samoin kuin harjalinnun, kun se hillitsemättömän uhmaisesti kohotteli päänsä höyhenkoristetta. Hän oli mies ja hän tunsi paisuvan pakon käydä sylipainiin koko maailman kanssa. Ensiksikin hänen piti astua Pan-jumalan silmäin eteen ja koettaa, miltä tuntuisi säikähtää. Jumala mahtoi vielä istua luolassaan päivällislevolla. Miks'ei mennä hänen luoksensa, yllättää hänet ja nähdä kuinka hänen soittimensa oli tehty?