IV.
Pan-jumalan lehdossa.
Yht'äkkiä hän jo seisoi alttarin edessä hämmennellen tuhkaa sauvallansa. Jumala oli syönyt uhrinsa ja pureskellut ne tomuksi.
Olivatko nuo niinsanotut jumalat muuta kuin suursyöjiä? Näkymättömiä vatsoja, jotka eivät koskaan saaneet tarpeekseen. Ei niistä koskaan muuta saanut nähdä kuin läjittäin jätteitä, rippeitä siitä, mitä ne olivat nielleet. Alttarien ja temppelien luona papit vartioivat sitä, mitä ne söivät ja mitä ne itsestänsä antoivat. Muinoin ne olivat syöneet ihmisiä, nyt vain eläinten täytyi heittää niille henkensä. Hän oli kuullut puhuttavan uhrijuhlista, joissa satain härkäin piti vuodattaman verensä raskas, tumma virta jumalan näkymättömään kitaan.
"Pan, oletko täällä?" kuiskasi hän. "Ovatko kasvosi tämän tuhan alla?" Hän kaivoi tuhkaa sauvallansa, ja häntä kammotti. Entäpä jos Pan tuossa yht'äkkiä paljastaisi hirveän hammasrivinsä, kaikki nuo keltaiset luuntyngät, ahnaasti haluten musertaa hänenkin luunsa?
Mutta tuhkaan vetivät vakojaan vain ikikiireiset muurahaiset, jotka riensivät eteenpäin pitkin kummallisia harhateitänsä etsien päämääriä ja tehtäviä, joita ei yksikään kuolevainen voinut arvata.
Hän tahtoi päästä kaikkein pyhimpään pudistamaan jumalaa hänen karvaisista jättiläismäisistä korvistaan. Mutta missä oli tie? Hän tunkihe myrttien ja oleanderien tiheään pensaikkoon. Hän sulki silmänsä, jotta ei saisi niitä täyteen hämähäkinverkkoa. Hänen käsivartensa raivasivat tietä upoten syvään vihreyteen. Kun hän jälleen avasi silmänsä, seisoi hän ympyränmuotoisessa aitauksessa.
Keskellä oli kasvullisuuden täyttämä järvi, vihreä kuin homeinen kiekko tahi vanha pronssipeili. Niin umpeen vesikasveja se oli kasvanut, että vain yksi ainoa pilkku taivaansineä ilmaisi siinä olevaa vettä.
Yli tämän järven näyttivät päivänsäteet välkehtivän ristiin joka taholta. Kultaisia tulinuolia lenteli ilmassa, päivänpaiste näytti käyvän hyökkäämään hänen korvalehtiänsä vastaan. Yht'äkkiä pyöriskeli pieniä sinertäviä valokiekkoja ilmassa. Välähdykset ja varjot ajoivat toisiansa, säkeniä lensi ylös vihreästä lammesta ja liekehti tiehensä aurinkoon. Aurinko itse näytti katselevan kuvaansa järvestä nousevissa kuplissa, ja kuplat hajosivat höyryksi. Vapiseva sisäinen värähtely purkautui heikosti paukahdellen.
Hän seisoi kauan silmät häikäistyinä ja tietämättä mitä se oli. Mutta vihdoin hän näki loistavat hyönteiset, päivänkorentojen pyörretanssin läpi valon. Keskellä aurinkoa ne yhtyivät; kaksittain nuo pitkät hohtavat lentäjät lähenivät toisiansa, taivuttivat joustavat, neulanhienot takaruumiit yhteen kiekoksi ja vyöryivät pois kimmeltävään valkeuteen, häälyvinä sinisinä varjoina. Toisinaan riippui hänen edessään ilmassa päivänkorento siivillään, jotka näyttivät liikkumattomilta salamannopeassa vauhdissaan. Sitten lehahti henkäys yli vihreän, pinnan ja se hävisi pois liekissä niinkuin kipinä.
Tuhansittain nousi niitä järven vesikasveista niinkuin iäti synnyttävältä vuoteelta. Ne kiipeilivät pitkin varsia suurine, pyöreine korvineen, jotka olivat kuin pronssinapit; ne olivat kuin vihreitä ylöspäin pyrkiviä puikkoja, jotka yht'äkkiä muuttuivat ja lensivät ilmaan aurinkosiivillä.
Tuossako olivat Pan-jumalan kasvot, täynnä lumpeiden villiä partaa, sininen kykloopinsilmä tuolla ulompana ja täällä rannan ääressä jättiläissuu, jonka hengitystä oli tämä autereinen kutu?
Hän tunki sauvansa tuohon sekavaan tiheikköön saadaksensa esille nuo kasvot ja suuren suuaukon. Hän laskeutui alas, alkoi käsillään luoda syrjään viheriää limakkoa. Vedellä oli kumma, mustankiiltävä, myrkyllinen, pohjaton kirkkaus. Jokainen pieni pilvenhattara ui siinä kuin villatukko. Hän ei ollut koskaan nähnyt niin syvää ja tyyntä vettä. Hän kumartui alas antaakseen katseensa vaipua siihen.
Silloin pimeni hänen allansa. Hänen soittimensa, syrinks, jota hän kantoi nauhassa kaulassaan, pulskahti veteen ja särki pinnan mustankiiltäviin pisaroihin. Vesi särkyi ja sen kaikki halkeamat värähtelivät, kunnes pinta taas eheni. Ja vihreän liejun puitteissa näki hän äkkiä allansa kuvan, vahvavärisen kuin todellisen olennon, kasvot, jotka katselivat häntä suurina silmät, niiden valkeanhohtavalla pohjalla suuret kullanruskeat terät. Kaikki oli niin selvää. Yksin ylähuulen hienot kellertävät parranhaituvat kiilsivät haiven haivenen vieressä; mustissa silmäkulmissa oli hikihelmien kaste. Hän hengitti, kuva hengitti — hän tunsi hengähdysten lehahtavan kuumana vastaansa. Hän käänsi päätänsä, ja kuva käänsi. Hän puristi silmänsä kiinni, hän avasi suunsa, ja valkeat hampaat hymysivät hänelle alhaalta. Pan oli lakaissut puhtaaksi pälven suureen homeenvihertävään taikapeiliinsä ja näytti hänelle hänen oman kuvansa — ensimmäisen, minkä hän oli nähnyt. Pan teki hänestä kaksi. Tuijottaen alas omiin silmiinsä hän kammoksuen huomasi itseään olevan kaksi. Kaksoisolento. Olento, joka voi katsella itseänsä, tutkia itseänsä, puhella sielullensa, vakoilla ajatustensa leikkiä, painiskella itsensä kanssa, ihailla itseänsä, huumata itsensä.
Hän tunsi huimausta tämän keksinnön syvyyden äärellä. Ei koskaan hän ollut uneksinut näin tapaavansa itseänsä. Pan-jumalaa hän oli hakenut. Jumalia hän nyt tahtoi nähdä, kun oli saanut täyden miehen uljuuden. Mutta Pan oli houkutellut hänet sisälle pyhättöönsä paljastaaksensa hänelle hänen oman minänsä. "Pan", hän ajatteli, "viekas viettelijä! Onhan tämän pettävän pinnan alla kuitenkin piilossa sinun oma kauhea muotosi. Tämä järvi ehkä on vain sinun toinen puolisokea silmäsi, rehoittavan luontosi tiheikön peittämä silmä joka pilkalla hymyilee kohti Olympolaisen sinitaivasta. Pan, sinä maan nimeämätön ruhtinas, sinä uhmaava sielu, joka asut vuoressa ja erämaassa, sinä siteihin taipumaton luonto, joka käännät paljaan, karkean selkäsi Apollonin hehkuvalle auringolle — rypistä tuimia kulmiasi ja peitä jälleen pohjaton silmäsi. En tahdo nähdä sinua — en tahdo nähdä itseäni."
Ja käsin hän alkoi sekoittaa vettä allansa ja vetää lumpeiden limaisia varsia aukon peitoksi. Mutta se ei tahtonut onnistua. Varret vetivät lehtensä mukanaan, näkymätön käsi sysäsi vihreyden vieläkin kauemmaksi, ja kun vesi jälleen siirtyi lepoon, näki hän vain oman kuvansa suurempana. Hartiat ja kaula keinuivat esille — päivänpaahtamat, tukevat, alastomat — lihaa, joka oli hänen oman lihansa kuva. Hän tuijotti ja painoi ihovaippaansa alemmaksi. Rintalihasten muoto paljastui ilmielävänä näyttäen hänelle kauneuden, josta hän ei ollut koskaan ennen ollut tietoinen.
Hän punastui itseänsä, ja kuva kertasi hänen poskiensa liekit. Hän nousi. Hän ojensi sauvansa pitkin pituuttaan ja löi järveen — viirun Pan-jumalan vietteleviin kasvoihin. Sitten hän kääntyi selin ja pakeni, murtautui silmät ummessa läpi pensaikon, pyyhälsi yli uhrituhan ja tointui entiselleen vasta seisoessaan kivetyn alueen ulkopuolella.
Ei, hän ei tointunut entiselleen enää.
Hänen olemuksensa oli halkaistu, hänen tajuntansa reväisty kahtia. Ensi kertaa hän sanoi siinä itselleen: Mitä teit siellä? Etkö ole pyhää loukannut? Ennen hän olisi kysynyt: Mitä tein siellä? Mitä olen tehnyt? Mutta nyt hän oli kaksi. Hän voi riidellä itsensä kanssa, nuhdella itseänsä! Häpeä! Kuka minä olen? Ja kuka sinä olet? Olenko löytänyt Pan-jumalan sisältäni? Onko hän tunkeutunut minua riivaamaan rangaistukseksi siitä, että olen uskaltanut avata itselleni tien hänen pyhättöönsä? Pelkäänkö itseäni? Häpeä! Mitä olet tehnyt?
Kuka on sitten tuo sinä, jonka kanssa kastelen? Minähän kuitenkin olen vain yksi, isäni poika, Eufranorin poika, itse nimetön. Onkohan minua kaksi, kun minulla ei edes nimeä ole? Pan ei voi minua huutaa, sillä minulla ei ole nimeä. Ahaa, sinä kettu, koeta, et voi huutaa minua. Huuda isääni — minulla ei ole mitään nimeä kuultavana. Isäni on vetänyt sinua nenästä, minua ei nimellä nimitetä.
Kun hän ajatteli kuvaansa, jonka hän oli nähnyt, tunsi hän kummaa huumaa. Sen näköinenkö hän todella oli? Hän tarttui omiin hartioihinsa. Hän oli katsellut itseänsä toisen silmillä. Ei isän, vaikka isälle hänen kaunis kasvunsa olikin ollut ilo muita kaikkia maailman iloja suurempi ja vaikka hän usein oli säteillyt ylpeyttä häntä katsellessaan. Ei, se oli katse, joka lähti hänen itsensä sisältä. Tuli ja makeus, kyllästetty auringonlämpö niinkuin se, joka yht'äkkiä tummentaa rypäleen vihreän kuoren. Kuinka ihanaa ja ihmeellistä olla ja elää! Tuntea itsensä komeakasvuiseksi ja voimakkaaksi. Tuntea kuinka lihakset paisuvat ja kaikki jänteet ovat kuin jousenjänteitä. Tarttua rintapieliinsä niinkuin luonnon valamaan rautapaitaan. Nähdä omat polvensa ja nilkkansa, hartiansa ja länteensä joustavan nuoruuden täydellisyydessä. Saattaa hypätä kuin vuohi ja tietää, että tätä tervettä, komeata ruumista hallitsi pää, jonka Pan oli hänelle näyttänyt yhdessä ainoassa kiihoittavassa ajanvälähdyksessä.
Hän tapasi isänsä illalla puron uoman syvänteessä. Toinen tuli ajellen vuohia, toinen vuonia. Jälleennäkeminen oli riemullinen. Kaikki emät kutsuivat syvällä äänellänsä: "mää", kaikki vuonat vastasivat korkeilla laulavilla huudoilla. Määkivä kaipaus kurkottui yli puron. Kun ne vihdoin päästettiin irti, syöksyivät ne toisiansa kohden huimalla ilolla, yhtyivät keskellä puron väkevää koskea. Kaikki karitsat työntyivät sikinsokin täysikasvuisten väliin, kukin haki ja löysi emonsa utaren. Laulajaismääkinä mää ja mii, mää ja mii, määmää ja miimii jatkui kauan sittenkin, kun pienet suut olivat osanneet oikeille rinnanpäille, ja se soi kuin hillitön, korkeallaheläjävä kuoro äidinrakkauden kunniaksi.
Poika seisoi isän edessä, kumpikin hehkuvasti iloiten toisistaan. Hän ymmärsi eläimiä, jotka tapasivat toisensa ja saivat jälleen olla yhdessä. Hän itse kaipasi utaretta, mutta hän hymyili isälleen omituisen avartuneessa itsetajunnan vallassa.
Ja seuraavana päivänä hän jälleen meni Pan-jumalan lehtoon, ikävöiden kohtausta itsensä kanssa. Hän riisui itsensä nopeasti alastomaksi ja astui vihreään järveen, jonka kukkaspuite oli lipunut syrjään paljastaen suuren, taivasta kuvastavan syvyyden. Hän vaipui jäätävään veteen, mutta astui kauemmaksi. Kuplia särkyi hänen ympärillään. Hän valtasi Pan-jumalan kylpyaltaan, kumartui huimana eteenpäin ja näki oman kuvansa — vaaleanruskean ja kiinteän kuin pronssipatsaan — värähtelevän mustanhohtavalla vedenpinnalla. Sininen taivas lepäsi kuin viitta hänen selkänsä takana — hattarat purjehtivat. Hän laski käsivartensa ristiin, tarttui käsin kumpaankin kyynärpäähänsä ja tuijotti jäykästi itseänsä. Hänen sieraimensa eivät värähtäneetkään, hänen silmäinsä katse pysähtyi. Vesipeilissä värisivät vain ne renkaat, jotka aikaansai tanssiva sääski laahatessaan lankamaista pyrstöänsä yli veden.
Hän oli täysikasvuinen, hän oli mies. Sitäkö Pan tahtoi hänelle sanoa? Hän seisoi ja katseli itseänsä alhaaltapäin, näkökulmasta, joka oli hänelle uusi. Hänen ruumiinsa salaisuus värähteli kuvaisena hohtavassa vedessä. Hän oli kuullut puhuttavan fallosjuhlista, joissa siitoskyvyn suuri, hehkuva vertauskuva kohotettiin korkealle yli miesten ja naisten päiden pyhänä, virsien ylistämänä, aurinkoa säteilevänä. Hän kumartui yhä alemmaksi yli kuvansa, yht'äkkiä hän tavoitti itseään peilissä, hän taivutti päänsä niin syvään, että löi otsan otsaa vasten niinkuin olisi puskenut itseänsä.
"Hohoi!" kuului raskaasti ärähtäen hänen selkänsä takaa. Hän ojentausi, ja vesipisarat vyöryivät yli hänen silmiensä. "Hohoi!" kajahti uudelleen, ontosti ja syvästi. Oliko Pan yllättänyt hänet takaapäin? Joko hän seuraavassa silmänräpäyksessä kuulisi hänen naurunsa kaikuvan, ikäänkuin milloin vuohet polkaisevat irti kiven puronuomassa, niin että se pulskahdellen soluu ryöppyisiä kuohuja alas? "Hohoi!" Hän ei uskaltanut kääntyä, hän odotti joka hetki tuntevansa jumalan käsivarren kuin kylmänkosteiden käärmeitten kiertyvän ympärilleen ja pusertavan ulos elämän hänen alastomasta rinnastansa.
"Kautta moirain, mitä teet täällä?"
Isä siinä seisoi hänen edessään kädellänsä nojaten pitkän sauvansa päähän, silmät kauhua liekehtien.
"Poika, mitä teet? Olet jättänyt vuohesi. Koiratkin ovat jäljiltäsi eksyneet, sillä vaikka ovatkin järjettömiä luontokappaleita, ne tietävät, kuinka jumalia tulee kohdella. Sinä vain pilkkaat ja uhmailet. Olet murtautunut sisälle Pan-jumalan pyhättöön, johon muuten ei kukaan rohkene jalallaan astua. Luuletko, että jumalan järvi on luotu meille kuolevaisille kylpyaltaaksi? Tule, riennä pois täältä, jotta jumala ei rankaisisi häpeämätöntä rohkeuttasi?"
Hän kumartui ottamaan hänen vaatteensa ja sauvansa ja veti pojan kanssansa, ei läpi aitauksen, vaan muutamien korkeitten kalliopaasien välitse, joita poika ei ollut huomannut. Vasta alttarin tuhkaläjän ääressä hän laski pojan paljaan käsivarren ja katsoi levottomana taaksensa. Hän vapisi jumalan kostoa. Ennenkuin hän jätti hänen alueensa, tahtoi hän lepyttää hänet soimaamalla ja pilkkaamalla sitä, joka oli rikkonut.
Hän pysähtyi pojan eteen ja antoi katseensa solua ylös ja alas pitkin hänen vartaloansa. Hän näki kaikki tuon nuoren ruumiin erinomaiset kauneudet ja ylpeili salaa sydämensä syvyydessä. Mutta sitä kiukkuisemmin hän puhkesi pauhaamaan ja sätti, pilkaten kaikkea, mikä oli hänelle kallista:
"Kurja ja kunnoton poika, kuinka uskallat asettua ilkialastomana jumalan vihitylle maalle? Jospa edes olisit kaunis ja sirovartinen, solakka kuin plataani ja silopintainen kuin öljypuun kiiltävä hedelmä. Mutta totta totisesti vain virheitä on sinun kaltoin syntyneessä ruumiissasi. Hefaistos lienee sääresi vääristänyt ja vääntänyt hartiasi vinoon. Ilkeä mielesi on kertynyt kyttyräksi selkääsi, rintasi on karvainen kuin vuohen, ihosi haisee pahemmin kuin paimentamiesi eläinten. Jollet olisi minun poikani, nimittäisin sinua koiran kurjaksi pennuksi. Niin ruma olet, että Pan kääntää silmänsä sinusta inhon vallassa. Joudu verhoamaan itsesi vaatteillasi, ettet enempää saastuta valoa ympärilläsi niin suurella rumuudella!"
Yhäti hän korkealla äänellänsä syyti soimauksia pojallensa, kunnes he olivat Pan-jumalan alueen ulkopuolella. Hän tiesi, mikä enimmän kaikesta maan päällä tuottaa surua ja onnettomuutta — jumalain kateus. Vaistomaisesti hän oli ymmärtänyt poikansa alastoman itseensävaipumisen. Nyt hän tahtoi torjua jumalan närkästyksen siitä ilosta, jonka hänen oma kauneutensa oli hänessä synnyttänyt.
Vasta kun oli tullut niin etäälle jumalan lehdosta, että tämä ei enää saattanut häntä kuulla, hillitsi hän pilkalliset sanansa ja hymyili jälleen lempeästi ja rakkaasti pojallensa.