V.
Hermofantos.
Kun poika seuraavan kerran painiskeli isänsä kanssa, selveni hänelle, mikä kepponen tällä oli ollut mielessään häntä syyttäessään ja nuhdellessaan. Niin ihastuneet olivat isän silmät joka kerta kun poika teki hyvän heiton tahi notkean pyörähdyksen, että tämä äkkiä pysähtyi ja nauroi:
"Mutta isäukko, muistahan, minkä kurjan ja ruman miehen olet toimittanut maailmaan!"
"Pidätkö suusi kiinni, poika!"
"Sinähän häpeät, että olet minut siittänyt."
"Onneton, pidätkö kielesi kurissa!"
"En, kirous sinulle, ettet minunkaltaistani olentoa kapaloonsa tukehduttanut."
"Lopeta!" sanoi isä.
"En koskaan! Jumalat otan todistajikseni."
"Tuki suusi! Eivät ne meitä kuule."
"Onko niillä muuta tehtävää?"
"Onpa tietenkin. Tänään on Zeus-jumalan juhla Nemeassa. Ne ovat kaikki Kronoksen pojan vieraina."
"Arvelet siis, että meillä on rauha?"
"Niin on, sinä tappelua hierova koira pojaksi, joka haukkua nalkutat omien päiviesi antajaa. — Käyhän päälle taas!"
* * * * *
Aina kun Eufranor kaipasi poikaansa, meni hän Panin alttarin ääreen ja huusi kovasti, aivan kuin olisi tahtonut nukkuvaa herätellä: "Kurja ja kaltoin kasvanut poika, väisty paikalta, jolle pyhyyttä loukaten astut, niin ettei Pan, tuo hyvä ja armias jumala, tartu niskanahkaasi ja heitä sinua ulos. Tule kotiin! Tule kotiin!"
Mutta poika jäi niin pitkäksi aikaa kuin häntä halutti. Paikasta oli tullut hänen omansa. Päivänkorennot hyrräsivät hänen ympärillään, ikäänkuin hän olisi ollut vanha tuttu. Järvi lepäsi niinkuin peili, josta home oli poistettu, niin että pinta kiilsi hohtavassa loistossaan. Se kuvasti hänen kauneuttansa kaikissa asennoissa. Se pusersi hänen alastomuuttansa viileässä suudelmassa. Hän oli etsinyt itsellensä lepopaikan lumpeiden ja lemmikkien seasta. Vihreässä rantaäyräässä oli hänen ruumiinsa mukainen sija. Hän laskihe eteenpäin kyynärpäilleen, nojasi päänsä käsiinsä ja näki kasvonsa vain jalan verran alapuolellansa: tyyninä, hymyttöminä, puhtaina ja itseensä vaipuneina. Eräänä päivänä oli hänellä voittopalkintona saamansa öljypuunseppelekin päälaellansa. Vesi kuvasti kapeat lehdet hiussuortuvain seassa — päivänkorentoja ja perhoja liehui ympärillä. Siellä ei ollut ainoatakaan jumalaa häntä kadehtimassa. Sisiliskot eivät enää paenneet. Hänellä oli vallassansa paikka ja oma kuvansa.
Myöhään eräänä iltapäivänä hän astui alastomana ulos Pan-jumalan maalta vaatteet ripustettuina keppiin, jota hän kantoi olkapäällänsä.
Ulkopuolella seisoi isä ja vastaanotti hänet huolestunein ilmein. Kaunis, harmaapartainen mies seisoi hänen rinnallansa pölyisessä matkamiehen puvussa ja päässä iso, leveälierinen hattu.
"Vihdoin, kautta Zeuksen, tuolla hän tulee", sanoi Eufranor tuskaisesti.
Vieras katseli häntä.
"Tämä siis on sinun poikasi, nimetön, jota sinä, Eufranor, et suo jumalille, niin, jolle et edes nimeä suo. Nyt ymmärrän, kuinka Pan sinulle kostaa."
"Niinpä sano minulle ensin, nuoruuteni ystävä, kuinka olen tullut rikkoneeksi."
"Totta tosiaan se asia on selkeä kuin Hippokrenen vesi", sanoi vieras ja kääntyi alastomaan nuorukaiseen. "Poika parka", sanoi hän ja ojensi hänelle kätensä välähdyttämällä häneen katseen syvälläolevista silmistään — sanat virtasivat raikkaasta punahuulisesta lähteestä keskeltä kauniisti kiertyvää harmaata partaa: "Poika parka, jonka isäsi on antanut kasvaa ilman nimeä, kiitä sinä Pan-jumalaasi, sillä hän antaa sinulle nimen."
"En ymmärrä sinua, vieras."
"Eufranor, isäsi, sanoo minulle sinun joka päivä viettävän tunnin jumalan pyhätössä itseäsi tutkistellen. Sinä tuijotat sieltä itsellesi nimeä, jota isäsi ei ole sinulle antanut, ja Pan itse on määrännyt, että nimesi on oleva Narkissos."
"Hermofantos, ystäväni", valitteli Eufranor rypistäen kulmiansa, "älähän sentään langeta jumalain vihaa syyttömän poikani päähän".
"Narkissos nimesi on eikä mikään muu. Nimi putkahtaa sinusta kuin kukka puusta. Se sopii sinulle." — Hän aivasti kovasti. "Näetkö, Eufranor, enne on suotuisa. Pan-jumala nipisti minua nenästä suostumuksen merkiksi."
Hän nauroi suu pyöreänä. Mutta Eufranor oli alkanut pelätä, ja niin pian kuin hän oli kahden kesken kestiystävänsä kanssa, sanoi hän:
"Suuren pelon sinä olet mieleeni tuonut, Hermofantos. Minä tunnen vanhan boiotialaisen tarun. Poikaani on vetävä ikävä katsella itseänsä niin kauan, että hän kuihtuu. Sinä olet opettanut Panille, kuinka hän pääsee häneen käsiksi."
"Älä luule, Eufranor", vastasi ystävä ja työnsi hatun pois korkealta otsaltansa, "älä luule voivasi kätkeä mitään aarretta jumalilta. Tunnusta mieluummin, että sinulla sellainen on. Poikasi on ihanasti muodostunut, ei kateuden varjokaan ole häntä hiponut."
"Mutta tästä lähtien? Nimittää häntä Narkissokseksi on kerskumista hänen kauneudellansa. Ah, jospa hänessä olisi joku vamma, jotta jumalat voisivat sietää häntä! Nyt odotan kaikkia onnettomuuksia hänen nuoren päänsä varalle."
"Oikein teet, Eufranor. On vain yksi keino estää niitä onnettomuuksia, jotka joka päivä meitä kuolevaisia väijyvät: olla valmistunut kaikkeen pahaan, mitä voi tapahtua. Odota vain aina jotakin pahaa. Mutta älä siitä välitä. Paha tulee itsestään. Hyvät sanomat taas eivät koskaan pidä kiirettä."
"Se nimi, jonka pojalleni annat, ei ennusta hänelle mitään hyvää."
"Kyllä, Eufranor. Antamalla hänelle nimen Narkissos näytät kateellisille jumalille ehtineesi ryhtyä varokeinoihin heidän kostonsa varalta. Kun jumala näkee, että hänen aikeensa on ymmärretty, muuttaa hän suunnitelmaa. Hän ei tahdo päästää ketään viekkaudella tekemään tyhjäksi hänen tarkoituksiansa. Miksi poikaasi nimität, sitä hänestä ei tule. Oletko koskaan ennakolta voinut laskelmilla arvata kohtaloa, joka sinua odottaa? Eikö käy juuri niin, että mitä ikänä olet ajatellut tapahtuvan, aina tapahtuu jotakin aivan toisenlaista? Mistä luulet sen johtuvan?"
"Sitä en tiedä, Hermofantos."
"Niinpä sanon sen sinulle, Eufranor. Jumalat ovat meitä etevämpiä kaikessa eivätkä koskaan tahdo tunnustaa meidän voivan etukäteen tietää, mitä he aikovat meille tehdä. Ole siis kavala ja ajattele, että kaikki se paha tapahtuu, mitä enimmän pelkäät. Juuri silloin se ei tapahdu, mutta kyllä jotakin aivan toista."
"Joka myös on pahaa?"
"Mutta ei läheskään niin pahaa kuin pahin, mitä olet kuvitellut. Hahhahhaa! Pitää vain kilpailla jumalain kanssa onnettomuuksien luettelemisessa, pitää ehtiä niiden edelle. Sillä yhtä asiaa ei kohtalo eivätkä jumalat voi antaa anteeksi: jos me osumme oikeaan eivätkä he."
"Tahdot siis kuitenkin olla jumalia viekkaampi, Hermofantos. Minä huomaan, että olet koonnut paljon viisautta matkoillasi."
"Ylen vähän, sillä olen matkustanut ylen vähän. Mutta minulla on vielä monta tuhatta stadionia matkustettavana, ennenkuin haudalleni pääsen. Huomenna on minun jälleen lähdettävä matkaan, mutta tänä iltana on sinun annettava minulle ateria ja vuode kattosi alla."
Illalla makasi vastakastettu Narkissos vuoteellansa eikä isän kehoituksesta huolimatta voinut päästä uneen. Silmät kiinni ja nukkuvan lailla hengittäen hän lepäsi hämärässään ja kuunteli.
Hermofantos kertoi. Virtana tuli vaikutelmia suuren maailman menosta hänen huuliltansa. Kuljeksivana lääkärinä hän oli vaeltanut maasta maahan, saaresta saareen ja oli päässyt yli koko maanpiirin, kunnes Okeanoksen virrat vyöryivät tyhjään äärettömyyteen. Hän oli palvellut persialaisten satraappien henkilääkärinä ja ollut Sardeessa ja Susassa päästäkseen itse suurkuninkaan palvelukseen. Mutta hän ei ollut päässyt pitemmälle kuin hallitsijan "silmien" ja "korvien" läheisyyteen, ja kun Dareios lähti ajelulle, ei hän uskaltanut asettua hänen tiellensä, sillä se merkitsi armotta kuolemaa, jos kutsumattomana tuli suurkuninkaan näkyviin.
Ihmeellisistä ja omituisista kansoista hän kertoi. Skyyttalaisista, jotka nylkevät nahan kaatuneilta vihollisilta ja parkitsevat sen tarveaineeksensa. Päänahkaa he käyttävät hien pyyhkimiseen omilta kasvoiltansa; muutamat ompelevat ihmisnahoista kokonaisia pukuja; oikeasta kädestä nyljetty nahka sormineen kynsineen käytetään jousenkoristeeksi, ja peljättävimmän vihamiehen pääkalloa he käyttävät juomakulhona, päällystävät sen ulkoapäin härännahalla ja kumoavat sisäänsä viiniä sen sileästä ontelosta.
Traakialaistenkin keskuudessa hän oli ollut. Kun jyrisee ja salamoi, suuttuvat he ja ampuvat nuoliansa päin mustia pilviä saadakseen jumalan uhkaamalla vaikenemaan. He eivät usko olevan mitään muuta jumalaa kuin heidän omansa. Toinen kansa, atarantit, on siihen määrään uhmaavaa ja pöyhkeää, että he suurella äänellä kiroavat aurinkoa aina kun se on korkeimmillaan ja syytävät sille koko kuuron haukkumasanoja, kun se rohkenee paahtaa heidän maatansa.
"Kuinka monta jumalaa olet matkoillasi laskenut, Hermofantos?" kysyi
Eufranor. "Ja oletko koskaan itse nähnyt tahi tavannut jumalia?"
"Olen, lukemattomia kertoja olen muukalaisten luona nähnyt heidän jumalainsa lentäen kulkevan ilmassa. Auringonjumalia auringonhevosten vetämissä vaunuissa. Tuulenjumalia, ukkosen- ja sateenjumalia."
"Ei, minä tarkoitan jumalia lihaa ja luuta niinkuin kuolevainen."
"Kyllä kerran, Eufranor. Pane vielä vähän puuta lieteesi, sillä minusta täällä on kylmä. Ja sen tapasin itse Ateenan miesten keskellä, Ateenan, orvokkiseppeleiden säteilevän kaupungin. Ensi kertaa siellä ollessani näin itsensä neitseellisen Athenen. Niin, en yksin minä, vaan koko kaupunki virtasi ottamaan häntä vastaan. Airuita juoksi hänen edellänsä puhaltaen pitkiin kultaisiin torviin ja julistaen: 'Ateenalaiset, katsokaa, kuka tulee kaupunkiinne, varustuksinansa gorgo ja kypärä ja kilpi. Katsokaa kenen päällä hän pitää öljypuun seppelettä?' Ja todellakin, hän seisoi kevyissä kaksipyöräisissä riemuvaunuissa ja hohti pronssilta ja kohotti kultaista keihäänkärkeänsä korkealle aurinkoon. Hän oli meitä kuolevaisia suurempi. Korkean kypärän alta vyöryi tukka alas kahden voimakkaan olkapään yli. Hänen kätensä piteli vaununkehän reunasta — en ikänä ole nähnyt niin jumalaisen suurta ja kaunista kättä. Hänen viittansa oli aaltoina kiinteillä ja neitseellisillä lanteilla, hänen jalkansa seisoivat niinkuin vaunun pohjaan pystytetyt pylväät. Ja itse taivas säteili hänen suurista hiehonsilmistään."
"Leikkiä lasket, Hermofantos, taikkapa olet liiaksi juonut sekoittamatonta viiniä."
"En ole, puserrahan sinä vain nahkasäkkiä vielä kerta, sillä viini on jumalainen lahja. Rypäleet ovat juoneet aurinkoa ja kuvastaneet taivasta ja maata. Niiden mehussa on näkyjä. Kiitos! Kas tuossa sai Dionysos runsaan lahjan — tuoksukoon savipermannoltasi kauan hänen lahjansa! Mutta Athenen minä näin, niin totta kuin minut näet. Hän oli miehenkorkuinen, pitkä kuin kahdeksan meidän jalkaamme. Hänen vieressään seisoi pieni kääpiö ja loisti ihastuneena petollisesta kepposestansa. Sillä tiedä, Eufranor, että Athene oli mahdottoman kookas paianilainen nainen nimeltä Fya, jonka he olivat keksineet pukea jumalattaren täyteen asuun, saattaaksensa tämän juonen avulla karkoitetun Peisistratoksen takaisin hallitsemaan orvokkiseppeleistä kaupunkia. Talonpojat juoksivat edellä, ja petos laajeni kuin kulovalkea aina Akropoliille saakka, ja he veivät jättiläiskokoisen talonpoikaisnaisen aina ylös linnoitukseen saakka ja Peisistratoksen hänen mukanaan ja tekivät itsestään uudelleen hänen orjiaan. He makasivat vatsallaan karkearakenteisen naisen edessä ja nuoleskelivat pölyä hänen suurista jaloistaan. Ja tämä asteli näyttämökoruissaan ylös itse linnan astimia ja toi takaisin tyrannin. Muita jumalia lihaa ja verta en koskaan ole nähnyt, ja minua hän ei pettänyt. Sillä ei mitään ylimaailmallista ollut säteilevän haarniskan takana olevissa jäsenissä eikä hän orvokeilta tuoksunut, vaan aivan kuin olisi kesäkuumassa viljalyhteitä sitonut, niin raskaana riippui puku hänen päällänsä."
"Et usko jumalien todenteolla koskaan näyttäytyvän meille kuolevaisille?"
"En, ainakin ovat ne toista ainesta kuin me. Ja jos ne näyttäytyisivät — ainakin jos minulle —, niin luulen että sen täytyisi tapahtua samanlaisessa kevyessä olomuodossa, joka sateenkaarella on. Siihen kaareen emme voi käsin tarttua."
Yö meni, ja ystävykset istuivat vielä ylhäällä. Hermofantokselle sateli kysymyksiä kaikesta, mitä Eufranorin tiedonhalu oli koonnut varastoon hänen yksinäisen paimenelämänsä ajalla. Ja moneen asiaan hänen kestiystävänsä voi antaa vastauksen. Hänen aivonsa olivat kokemuksien ja vaikutelmien säiliö. Hänen täyttymätön matkustushalunsa oli vienyt hänet kaikkialle, yksin tuntemattomaan Libyaan. Olipa hän käynyt Auringon lähteelläkin ja pistänyt kätensä sen veteen. Keskiyöllä oli se paahtavan kuumaa, niin että mitä tahansa saattoi keittää sen kihajavissa pyörteissä; kun päivä nousi, jäähtyi lähde, muuttui kylmäksi puolipäivän aikana, mutta senjälkeen sitä taas alkoi lämmittää laskeva aurinko.
"Mistä olet oppinut soman taitosi valehdella niin sirosti?" kysyi
Eufranor.
"En minä suinkaan valehtele", vastasi Hermofantos. "Sillä ei minulla ole siitä mitään etua."
"Valehtelet siis, kun sinulla on etua siitä?" kysyi Eufranor pahanilkisesti.
"Älä tee valheesta pahetta, kun se on hyödyllinen välikappale. Jos maksaa vaivaa valehdella, niin valehtele! Valehtelevalla on usein yhtä suuri päämäärä tavoiteltavana kuin sillä, joka puhuu totta. Ja jos voitat mitä tavoittelet, niin on valheella yhtä suuri arvo ja oikeutus kuin totuudella."
"Julistat hyvin vaarallista oppia, Hermofantos."
"Vain sitä oppia, mikä jo kaikessa piilee itsessään. Valhe on vain toden nurja puoli. Ei ole yhtään totuutta ilman vastaavaa valhetta. Usein saattaa olla hyvä kääntää nurja puoli ulospäin."
Päivänkoitossa, vain parin tunnin levon jälkeen, nousi Hermofantos reippaana ja täysin levänneenä. Hänen isäntänsäkin oli pian liikkeellä, asetti hänen eteensä maitoa ja viikunoita ja täytti hänen matkasäkkinsä juustolla ja leivällä ja pienellä saviastialla hunajaa. Hermofantos lainasi neulan ja lankaa ja ryhtyi paikkailemaan muutamia viittansa repeämiä ja panemaan uusia nauhoja sandaaleihinsa.
"Nukkuuko iso, kaunis poikasi vielä?" kysyi Hermofantos.
Isä kumartui alas poikansa yli kuuntelemaan, mutta tämä oli nukkuvinaan saadaksensa taas kuunnella:
"Kyllä, oltuaan Pan-jumalan lehdossa nukkuu hän päivä päivältä pitempään."
"Antaisit hänen mieluummin käydä toisessa lehdossa."
"Missä sitten, Hermofantos?"
"Eikö Arkadiassa ole tyttöjä tahi orjattaria? Teillä ei tunnu olevan paljon naisen hajuakaan vuohielämässänne. Saattaahan olla varsin hyvä, että leikkaat kiharan miehistyneen poikasi otsalta ja uhraat sen hänen äitinsä haudalle. Mutta Afrodite velkoo myös uhriansa. Eikä sitä saa heittää maahan sen juomauhrin lailla, jonka annat Dionysokselle. Eufranor, älä anna poikasi riutua oman kauneutensa ihailemiseen. Kun nyt tulee olympinen kesä, pitää sinun viedä hänet 'vierasvaraisten tyttöjen' luokse."
"Neuvosi ei minua miellytä", vastasi Eufranor; hän seisoi majan avoimella ovella ja katseli aamuaurinkoon. "Kun näen, kuinka kaunis — jumalat minulle anteeksi antakoot — minun pojastani on kasvanut, pelkään sitä hetkeä, jona hän ryöstetään köyhäksi kuin nuori mantelipuu tässä ulkopuolella ja tuhlaa kauneutensa Afroditen hullutuksiin."
"Kunpa ei jumalatar sinua kuulisi, Eufranor! Mutta niinkuin jo sinulle sanoin, ehätä sinä ennen onnettomuutta. Anna jumalattarelle vapaaehtoisesti, mitä hänelle kuuluu, niin ettei hän itse tule uhriansa vaatimaan. Afrodite ei ole minun mielijumalattareni, mutta iästäni huolimatta käyn silloin tällöin hänen vieraanvaraisten tyttöjensä luona."
"Niin, sinä olet sirotellut jälkeläisiä vaelluksellasi yli maailman,
Hermofantos."
"Mitäpä minä tiedän, Eufranor? Minua ei luotu imettäjäksi eikä kasvatusisäksi. Harvoin sain aikaa nähdäkseni, ketä olin elämänsiemenellä siunannut. Kaunein tyttö, jota olen rakastanut, oli Olympiassa, Afroditen esipihassa, yhdeksän olympiadia takaperin. Hän oli sinun vaimosi Nikareten näköinen."
"Niin, muistan sen, olemme puhuneet siitä ennen, Hermofantos. Juuri
Olympiassa käyntisi jälkeisenä vuonna, keväällä, löydettiin Nikarete
Heran temppelipylvään luota verhottuna jumalattaren huntuun. Ehkäpä
hän oli sinun tyttäresi, Hermofantos."
"Ehkäpä, Eufranor. Mahdollisuuksien maailma on rikas ja kaunis. Ehkä huumaa ihanammin kuin kaikki kuiva varmuus. Voi nyt hyvin, kunnes taas tapaamme, kun jumalat sen suovat. Puolusta poikaasi ja varo, ettei hänestä tule se Narkissos, johon hänen taipumuksensa viittasivat. Ei, älä herätä häntä. Minä näen, että unetar kaartaa kultaporttiaan hänen otsansa ylle."
Narkissos makasi ja kuunteli posket polttavina.
"Mutta pysähdyhän sentään", pyyteli Eufranor ystäväänsä.
"En. Nyt minun matkani vie isien kaupunkiin näkemään, minkälaista kansaa siellä kasvatellaan Eurotaan rannoilla. Hellasta odottaa ankara aika. Pilvenä mustat ennelinnut nousevat idästä. Meedialaiset varustavat Aasiaa meitä vastaan. Joonia on jo heidän hallussaan. Pian ne tulvana virtaavat ylitsemme. Silloin pitää olla etuvarustus, jota he eivät voi murtaa. Rukoile sitä Zeukselta, Eufranor, ja elä terveenä poikasi kanssa."
Eufranor saatteli ystäväänsä. Narkissos nousi työhönsä. Hänessä oli jotakin, joka kaipasi huumausta. Hän pusersi muutamia viimeisiä pisaroita vuohennahkasäkistä ja maisteli väkevää viiniä.
Hänen veressänsä asui sytyttävä ikävä päästä tuntemaan uusi ja kaikkea vallitseva salaisuus. Eläimet eivät sitä hänelle voineet opettaa. Niiden paritteluajat kuuluivat aivan toiseen maailmaan kuin hänen janonsa. Afrodite ei ollut pukkien ja vuohien jumalatar, vaan ihmisten. Hän asui lauluna hänen sisällänsä. Hänen verensä juopui. Usein tunsi hän olevansa humaltunut, vaikka ei ollut viiniä maistanutkaan. Dionysos ja Pan olivat saaneet hänessä hereille jotakin fallos-kuumetta. Mutta se oli sokea vietti ilman tietoista päämäärää. Päivänkorentojen kierteinä vilajavaa ja kiiltelevää pyörretanssia hän parhaiten ymmärsi. Siinä salamoi jotakin jumalallista — sen raju hyörinä ilmassa oli kuin itse auringon huumaustila. Ne kutoivat sinistä valohuntua Afroditen ympärille, joka seisoi alastonna ja säteilevänä — hän tiesi omasta ruumiistaan, kuinka alaston iho voi säteillä — ja ne ojensivat hänelle kultamaljansa täynnä ruusuja. Niiden keskellä väräjöi tuskin kuultava, suloinen ja imevä soitto.
Hänen viettinsä purkautui sävelissä. Hän teki itselleen uusia ja pitempiä huiluja, isompia ja leveämpiä lyyroja. Soittaen hän vei vuohensa ulos laitumille aamuisin, hän houkutteli ne kotiin päivän laskiessa sulavilla sävelillä. Vietti kulki virtana hänen suonissaan ja jäsenissään, aivan kuin hän olisi itse ollut ryhmä soivia kieliä, jolla näkymättömät kädet leikkivät. Lämpimänä aikana kulki hän, niin kauan kuin päivä paistoi, melkein aivan alasti. Vain barbaarit alastomuutta sopimattomuutena pitivät. Narkissos silmäsi itseänsä, tunsi hivuttavaa tunnetta täynnä hekumaa ja tuskaa.