VI.
Olympia.
Eufranor päätti, että hänen poikansa, jota hän itse huomaamattansa oli alkanut kutsua Narkissos-nimellä, oli vihittävä miehuuden vuosiin vierailemalla Olympiassa juhlaleikkien aikana.
Päivä päivältä he harjoittelivat sitkeästi niitä kilpaleikkejä, mitä osasivat, osittain keskenään, osittain naapurien kanssa, jotka aikoivat samaan paikkaan.
Eliläiset Zeuksen airuet olivat kulkeneet paikasta paikkaan, yksin pitkin Arkadian vaikeakulkuisia vuoripolkujakin, ja olivat korkealla äänellä julistaneet jumalrauhan yli maan. Kaikki aseet pantiin syrjään. Säädettiin vapaa kestitys kaikille vieraitten maitten läpi matkustaville; jokainen helleeni oli luettava kestiystäväksi. Uhkaavat vainohuhut, joita siihen saakka oli kulkenut yli saarten sillan Joonian manterelta, olivat äkkiä kuin puhaltaen poissa. Ajateltiin vain kisaa ja juhlaa. "Persialainen lintu", niinkuin kukkoa nimitettiin sen maan mukaan, josta se oli tuotu, antoi laulunsa kiiriä yli kuilujen ja halki sineen häipyvien laaksovöiden. Ja moni vanha helleeni naureskeli partaansa ja sanoi: "Meedialainen se on eli suurkuningas, jonka nyt on laulaminen, ei sodan tuloksi, vaan juhlan kaikille Hellaan miehille."
Eufranor uskoi laumansa naapureille, jotka jäivät kotiin, vaihtoi varastonsa rahaksi ja osti itselleen ja pojalleen uudet juhlapuvut ja paksupohjaiset matkakengät. He menivät Nikareten haudalle, ja Eufranor leikkasi poikansa otsalta hiusten kiverimmät kiharat ja antoi niiden pudota muurivihreään. Hän uhrasi hunajaa ja viiniä amforaan. Oli juuri uusikuu, ja kuun täyttyessä oli juhlaviikko alkava.
He puhdistautuivat joen vedessä, kuivasivat itsensä lieden tulen loisteessa, sivelivät itseään katajanoksilla, voitelivat hiuksensa ja ottivat ylleen uudet hienot kitoninsa. Lyhyt vaippa lankesi kankein poimuin heidän harteiltaan. Punotuissa pajukoreissa selässään he kantoivat eväänsä ja muita välttämättömiä tarpeita.
He noudattivat puron hyppelevää kulkua alas läpi laakson, kunnes vesi yhtyi leveämpään haarakkeeseen ja se vihdoin purkautui itse Alfeios-jokeen. He eivät koskaan olleet kulkeneet jyrkänteisempää ja vaikeakulkuisempaa tietä, mutta eivät myös koskaan mitään sellaista, jota olisi ollut helpompi vaeltaa kuin sitä. Näkymätön jumal-olento työnsi takaapäin ja jokaisen jyrkän syvänteen kuljettuaan heidän katseensa edessä oli Olympia kaukana joen hopeahohtoisen vyön vieressä, loistavana, kasvamalla nousseena, kuin merenvahaan ja kalkkiin leikattuna, päämäärä, joka heille viittaili, ja vähitellen muuttui kesytön luonto eläväksi ja asutuksi. Joka kallioseinän takaa ilmestyi uusia ihmisiä esille. Pitkin joka polkua kulki virta, ja kaikki virrat yhtyivät paisuviksi joiksi. Etelästä ja pohjoisesta ja idästä ne vaelsivat Olympiaa kohden. Ja koko Peloponnesoksen näytti saartavan laivojen liehuva joukko, jotka lipuivat kuin linnut siivet levällään kohden satamakaupunkeja, joihin niiden oli laskettava maalle joukkonsa. Mutta yksin Korinton kannaksenkin kautta kulki tuhansia jalan viikkoja vieviä taipaleita pitkin kalliorantaa ja koskemattomia metsiä tasangolle Olympian ympärille. Toiset tulivat vaunuissa, monet ratsain pienin päivämatkoin, jotta eivät uuvuttaisi hienoja, harjaantuneita hevosiaan. Useat ajoivat lehmiä ja muita uhrieläimiä, lahjoja Olympian Zeukselle, jonka vieraiksi he menivät. Eufranorilla ja hänen pojallaan oli mukanaan kummallakin valittu vuohensa. Juhlallisesti kilahtelivat kellot niiden juostessa; niiden oli siepattava ruokansa kesken kulkunsa; kahdesti päivässä ottivat omistajat niiden maidon virvoittaen sillä itseänsä.
Vihdoin he saapuivat alas tasangolle keskelle kiivainta vilinää puhelevia, laulavia, huutavia ja tervehtiviä maanmiehiä. Kaikkien helleenisten kansain kieliä kuului täällä sekaisin. Juhlavärejä loisti rauhanpuvuista. Juhlallisia kulkueita vakavia miehiä tunkeutui joukkojen läpi. Kunnianarvoisia valtioiden lähettiläitä kulki sointuvin puhein ja värikkäin lipuin. Airuita asteli pitkine valkeine sauvoineen, joissa oli milloin kotka, milloin pöllö tahi käki. Soittoniekkoja vaelti suuret kullatut kilpikonnanluiset lyyrat selässään. Nuoria matkasta väsyneitä tyttöjä lepäsi kullalla silatuilla rattailla, joita heidän veljensä vetivät. Kuljeksivia filosofeja, päät kuin runoniekkojen, kävi alastomassa auringossa ja ojenteli sormiansa keskellä dialektiikan pinnistelyjä. Astronomit ja matemaatikot pohtivat oppineita kysymyksiä. Runoilijat ja rapsodit lyhensivät matkaa Homeroksen ja Hesiodoksen laulujen tahdilla. Huiluniekat säestelivät hymnilaulajia, joiden astunta noudatteli siivekkäitä rytmejä. Orjattaret ja hetairat riensivät tanssiaskelin läpi vilinän voimakkaasti helisevin nauruin.
Ei koskaan Narkissos ollut voinut kuvitella maailmaa niin täydeksi ihmisistä. Hän ei voinut nähdä eroa lukemattomissa kasvoissa ympärillään; mutta puvusta hän oppi heidät erottamaan: sirot ateenalaiset ohuissa, melkein läpikuultavissa verhoissaan, karhun lailla tallustelevista villaan ja nahkaan puetuista boiotialaisista tahi lujista ja ruskeista, lyhyttukkaisista spartalaisista, jotka kulkivat kuin kuparipatsaat, ylpeästi ja ankarasti, sääret paljaina aina kauas yläpuolelle jäntereisten pohkeiden ja polvien. Siellä täällä näkyi pitkiä miehiä korein tukkalaittein ja voidelluin parroin, rikkaat kukkaskoristeet pukineissa, jotka laahasivat tomussa heidän jälessään, jolleivät he kohottaneet niitä vasemmalla — käsivarrellaan; sandaalit olivat kiinni nilkoissa kultakuteisilla nauhoilla, tukka kiersi kiharana hienoja hermostuneita kasvoja. Ne olivat miehiä Sardeesta ja Miletosta, Efesosta ja Tralleesta. He olivat tulleet pitkien matkojen takaa yli Hellesponton ja Istmoksen tahi soutulaivoilla Aasian rannoilta. Tahi Sikeliasta ja Etelä-Italiasta.
Oli iltapuoli, kun Narkissos isänsä seurassa ehti perille itse juhlakaupunkiin. Altiin korkean muurin suojassa oli kokonainen leirikaupunki hohtavan valkeita, värillisiä tahi juovikkaita telttoja. Nuotiot roihusivat teittäin välissä, oksat risahtelivat ja räiskähtelivät, sinistä savua ja paistetun käryä ajelehti raskaassa päivänpaahteisessa ilmassa. Lehmät ynisivät, lampaat ja vuohet määkivät. Miehiä kyyrötti lypsämässä. Teittäin pohjoisenpuolisilla seinämillä riippui viinin pingoittamia nahkasäkkejä. Kansaa virtasi ulos ja sisälle ja kävi tervehtimässä ystäviänsä. Nuoret atleetit käyttivät päivän viimeistä valoa voimiensa koettelemiseen. Heidän ruumiinsa olivat pitkien kesäharjoitusten aikana ruskeiksi paahtuneet. He löivät vetoja ja heittivät jo noppaa mahdollisuuksistansa.
Telttariukujen huipuista liehui ja kohosi lukemattomia vertauskuvia ja merkkejä: delfiinejä koukistetuin pyrstöin, öljypuun ja tammen oksia, Poseidonin kolmikärkiä, pronssiäyriäisiä, kultaisia tähkiä, pöllöjä ja gorgonpäitä. Narkissos huomasi myös fallos-kilpiä ja punastui niitä nähdessään.
Hänen ja hänen isänsä täytyi pitkän aikaa laahata vuohiansa sinne tänne telttakatuja pitkin, ennenkuin he saivat tilaa. Melkein kaikki oli varattua, ja sitäpaitsi he tahtoivat asua arkadialaiseen heimoon kuuluvan väen keskuudessa. He tulivat teltalle, jonka koristeena oli kaksi valkoista pukinsarvea, ja löysivät vihdoin sen omistajan; hän toimitti heille tilaa pingoittamalla uuden telttaseinän sivulle. Tänne he panivat kiinni vuohensa. Eufranor lypsi, he joivat kumpikin maljansa lämmintä maitoa, sitten he kulkivat eteenpäin katsellakseen paikkaa ennen pimeän tuloa.
Melu lisääntyi lisääntymistään, kuta lähemmäksi he tulivat Altista. Kaikkialla helisi soitto ja laulu. Joka hetki pysähtyi Narkissos kuuntelemaan. Kivellä seisoi vanha komeavartinen mies ja lausui kyynäränpituisia säkeitä vieraalla, sointuvalla murteella. Tuonne muodostui kehä, ja kauloja kuroteltiin, jotta nähtäisiin jotakin hyvin pientä ja matalaa kehän keskellä. Narkissos seisoi varpaillaan ja huomasi vihdoin, että siellä oli kaksi kukkoa, jotka karkailivat toistensa kimppuun, niin että höyhenet pölisivät rintojen ympärillä, kunnes lopulta toinen vaipui maahan, toisen kynsien ja kannusten surkeasti lyömänä ja kynsimänä ja sen verisen nokan hakkaamana. — "Kas sitä orjaa!" kuului huutoja niiden ympäriltä. "Niin käy oikeankin meedialaisen, kun se tulee vaatimaan maata ja vettä."
Toisissa paikoissa lyötiin vetoa.
Pienet juovikkaat linnut seisoivat pelokkaina ja kyyristelivät pitkällä laudalla. Väkeä kulki laudalta laudalle näpäyttäen lintua pienoiseen päähän ja samalla he löivät vetoa siitä, jäisikö lintu seisomaan paikalleen, vai lähtisikö juoksemaan, mikä asia oli hyvin vaikea arvata.
Yhdestä obolista sai katsella harvinaista Aasian lintua, joka kuului olevan kerrassaan ilmestys. Moni halusi sisälle sitä näkemään. Narkissos näki, kuinka he sylkäisivät tuon pienen rahakappaleen suustaan kuin kukkarosta. Kuuluttaja seisoi ja ylisteli lintua, jonka piti olla kotoisin itse Ekbatanasta ja olla puettu kaikin sateenkaaren värein; silloin tällöin kuului teltasta kirkaiseva huuto. Eufranor meni sisälle Narkissoksen kanssa. Pienellä lauta-aitauksella istui suuri, kapeakaulainen, metallihohtoinen lintu, jolla oli töyhtö päässä. Pitkä pyrstö riippui kuin kapea laahustin. Eufranor ei voinut huomata mitään ihmeellistä linnussa, mutta omistaja sanoi: "Odottakaa." Ja katselijat seisoivat hartaina ja tuijottivat linnun pitkää, orvokinsinistä käärmeenkaulaa. Näyttäjä kosketteli sen töyhtöä ja pisteli sen jalkoja. Vihdoin se kohotti pyrstölaahustimen suoraksi ilmaan, ja äkkiä siitä kehkesi kuin valtainen kehä moninkertaisia sulkasäteitä, ja kussakin säteessä loisti täplä, joka oli niinkuin sateenkaaresta leikattu. Sitten se huusi tuhoa ennustavalla tavalla ja sulka vaipui sulan jälkeen, kunnes koko loisto oli kadonnut ja takana riippui vain pöyheä pyrstö.
"Suurkuninkaan paratiisi Ekbatanassa on vilisten täynnä tällaisia lintuja", sanoi omistaja. "Niiden huuto herättää hänet joka aamu!"
"Silloinpa hän saa kuulla tarpeekseen ennustuksia", huomautti eräs vanha mies, "näin pyhien lintujen suusta".
"Meedialainen ei lintuenteistä huoli", vastasi omistaja. "Ja vain yksi on meedialaisille pyhä: tuli. Sitä he rukoilevat jumalana. Tältä harvinaiselta linnulta he nykivät pyrstösulatkin ja tekevät niistä viuhkoja. Suurkuningas istuu palatsissaan keskellä kokonaista metsää riikinkukonviuhkoja, jotka häälyvät hänen päänsä ympärillä kuin palmujen lehdet."
"Olet siis nähnyt suurkuninkaan?" kysyi Eufranor.
"En, Zeus varjelkoon! Kuolemaa hänen pelättävien kasvojensa näkeminen tietää. Ja hänen palatsiaan vartioivat leijonat ja mylvivät härät, jotka käyvät ulos itse porteista. Mutta lintuni minä olen ostanut koko kauppavarastollani ja kantanut omilla käsivarsillani hamaan Efesoksen satamaan. Puolesta drakmasta myön sulan sen pyrstöstä. Ainoa ja harvinaisin lintu Olympiassa! Tehkää hyvin, puoli drakmaa sulka!"
Päivä oli laskenut. Sääsket parveilivat. Tuhansista kattiloista kohosi sininen savu tummankeltaiselle, pilvettömälle taivaalle. Häly alkoi vaimeta telttakaupungissa. Kansa kävi levolle ollakseen ylhäällä ennen aurinkoa.
Sääskien kiusaamana haki Eufranor suojaa telttavaatteensa alta, nautti ääneti palan juustoa ja pari kuivattua viikunaa, sammutti janonsa ottamalla saviastiasta kulauksen Alfeioksen vettä, kääriytyi vuohenkarvaviittaansa ja heittihe makuulle maahan.
Narkissoskin oli mennyt maata, mutta ei saanut rauhaa. Sääskiä oli teltassakin, ne tulla surisivat läpi pimeän ja pistelivät ärsyttävää myrkkyänsä hänen vereensä. Vähitellen hän vaipui horrokseen lakkaamatta kumpuavan kohinan keskelle. Se ei voinut tulla muualta kuin Kronos-harjun honkametsästä. Pihkantuoksuinen tuulenhenki hiveli hänen kasvojansa.
Kaikki oli vaiennut. Ei kuulunut mitään ääniä enää. Atleetit makasivat nukkuen lihakset velttoina, ja jäsenet rauenneina. Heidän sydämensä löivät rauhallisesti, ja veri virutteli pois väsymystä sykähtelevissä virroissaan.