IX.
Kilpajuoksu.
Kun hän vihdoin osasi uloskäytävälle ja jälleen seisoi ulkoilmassa, pudisti hän kuumuuden ja unen hengen päältänsä niinkuin pahan näön ja seisoi taivaan alla ja puhdisteli sisäistä ihmistänsä. Tähdet olivat alkaneet sammua. Hän kääntyi kohden aamunkoittoa, joka ruusunkalpeana ja kullankimmeltävänä nousi yli honkain huippujen ja täytti juhlakentän lakaisevalla tuulenhengellä.
Hän meni jälleen sisälle. Temppelit näyttivät pienemmiltä. Päivä teki niistä todellisia. Valo sytytti värejä pylväiden yläpuolelle ja päätyihin. Sini ja puna tekivät täyteläisiksi ja juovikkaiksi raskaat savenväriset paadet. Näytti siltä, kuin olisi tuoretta verta sivelty poikkivuoliin ja juossut alaspäin katonräystäiltä. Kattokouru oli täpötäynnä riviin aseteltuja leijonanpäitä, jotka avoimine kitoineen ja sinisine harjoineen näyttivät eläviltä. Palmukoristeet ja meanderkiehkurat värittelivät aamuruskon, rusosormisen Päivänpojan kädet. Ylhäällä vahvaväristen päätykuvien takana oli pohjana tummansininen taivas.
Kukonlaulut kiirivät jo yli juhlakentän. Altis-muurin takaa alkoi sinistä savua nousta telttakaupungista ja monista neliseinäisistä rakennuksista. Kuvapatsaat näyttivät menettävän salaperäisen elämänsä päivänvalossa. Lahorastaita istui viheltämässä niiden päiden viirilevyillä. Kuului karjan ammumista, ja kyyhkysiä lenteli kukertavina kaarina yli aarrekammioiden pienten pylväshuoneiden. Temppelien aitaukset olivat avoimia, ja valkopukuisia pappeja seisoi, varjostaen silmiänsä käsillänsä, tarkkaamassa lintujen lennon enteitä. Korkealla Äitiin yläpuolella liitelivät Zeuksen suuret villikotkat; ne kaartelivat Olympon herran temppelin ympärillä ja hänen suuren piha-alttarinsa yläpuolella, niinkuin olisivat hengittäneet sisäänsä tuoksua uhriverestä, jota oli vihmottu hänen kunniaksensa kauas ylt'ympäri suurelle tuhkaläjälle.
Narkissos silmäili itseänsä, ja hänestä tuntui, kuin yön likainen pimeä olisi vielä ollut takertuneena hänen käsiinsä ja pukuunsa. Hän kulki kappaleen ylös Kronionin rinnettä voidakseen nähdä kokonaisuudessaan Olympian, joka aukeaa avarana joka taholle — Äitiin ylväiden temppelien ympärillä olevan telttakaupungin. Hänen katseensa sattui Stadionin pitkähköön laaksoon sitä ympäröivän vallin suojassa. Ja sen takaa kiilsi Alfeios-joen kapea vesivyö leveässä, puoleksi kuivaneessa uomassaan.
Silloin hän riensi nopeasti jokea kohti, jolle jo monet aamuvirkut nuorukaiset kiiruhtivat. Niinkuin nekin hän heitti vaatteet yltänsä ja kylpi raikkaassa juoksevassa vedessä, auringon hehkuessa hänen nuorilla jäsenillään ja säkenöidessä hänen vettävaluvassa tukassaan.
Ei ollut enää aikaa uneen. Hänen tullessaan oli isä jo ylhäällä ja riensi hänen kanssaan muun joukon mukana Gymnasioniin ja palestralle. Harjoitukset olivat jo täydessä vauhdissa. Siellä vilisi alastomia nuoria miehiä, jotka olivat laskeneet vaatteensa pylväskäytäviin ja nyt pyöriskelivät keskellä aamupäivän paistetta. Muutamat muokkasivat maata, toiset juoksivat mittanauhat käsissään ja mittasivat ratoja ja kutakin hyppyä. Atleetit jakautuivat ikäluokkiin. Kaikkialla eri ryhmissä seisoi täysipartaisia tarkastusmiehiä pitkät viitat heitettyinä vasemman olan yli, rinnan oikea puoli paljaana. Sauva ja pitkä pajuvitsa käsissään he puuttuivat harjoituksiin, oikoivat ja komensivat, kiihoittivat huudahduksillaan, pysäyttelivät ja esittivät vastaväitteitä. Öljyä tiukkuen painijat kävivät toisiinsa syliksi, tarttuivat toisiansa ranteisiin, niin että lihasvoima heidän ruumiissaan virtaili tasaisin aaltoiluin. Nyrkkeilijät vastasivat hyökkäyksiin hihnoihin kierretyillä käsillään. Kilpajuoksijoita vilahteli edestakaisin, ja käsipainot antoivat lähdölle ja askelelle vinhemman vauhdin.
Kaikki pylväskäytävät täyttyivät katselijoista, jotka äänekkäästi tekivät huomautuksiaan harjoituksista ja taistelevista. Kulmauksissa makaili miehiä heittämässä noppaa ja lyömässä vetoa. Huudahduksia sateli ristiin rastiin.
Narkissos ei uskaltanut kisakentälle, mutta avoimin silmin hän seisoi ahmien liikkeitä ja tarkkasi juonia ja väistöjä, joita hän ei tuntenut. Hänen isänsäkin, jolla oli vain vähän koulutusta, seisoi ja painoi mieleensä, mitä näki, ja oli harmissaan, että niin monta vuotta oli kulunut siitä, kun hän oli viimeksi ollut Olympiassa, ja ettei ollut antanut pojalle järjestelmällisempää opetusta.
… Aurinko oli korkealla taivaalla, ja virta kääntyi Altista kohden. Juhlaleikit piti aloitettaman kilpailulla signaalinpuhaltajain välillä. Juhlakentälle vievä portti oli melkein mahdoton saavuttaa. Sisäpuolella näkyi pitkiä, suoria kullankiiltäviä salpinkseja joukon päitten yläpuolella. Ne lähettivät korkealla rämiseviä pronssihuutojansa kohden sinistä taivasta, ja kaikuna kuului Hippodameian haudalta ja Pelopsin lehdosta, Stadionilta, Zeuksen alttarilta ja Kronos-kukkulalta vastauksia toisista torvista, joiden etäisyyden voi erottaa äänen kovemmasta tahi hiljaisemmasta raikunasta. Koko juhlakenttä oli täynnä. Muurien vierillä, joka puun alla ja kaikilla temppelien astimilla seisoi helleenejä kuuntelemassa. Torvien vuorolaulu nousi korkeiksi, valkeiksi huudoiksi, jotka tuntuivat sulavan itse hehkuvaan aurinkoon ja painuivat mataliin ulvahduksiin, joiden valitus tuli niinkuin pedon keuhkoista. Välihetkinä kuului kilpahevosten hirnuntaa. Vihdoin yhtyivät kaikki puhaltajat yhteiseen fanfaariin, moniäänisenä kohisevaan ylistykseen paikan jumalille; se oli Olympieion täynnä vahvaa pauhua, joka sai kaikki kuulijat vavahtelemaan — sen pohjalla oli kuin sitä maanjäristysten kaikua, joka asui Zeuksen temppelin kallioperustassa ja aikain varrella niin usein oli saanut koko juhlakentän vapisemaan ja pyöreät pylväät vyörähtelemään niinkuin pinon rahoja, joka kaatuu.
Atleetit rupesivat järjestymään paikoillensa Zeuksen valtaisen alttarin ympärille. Härät seisoivat jo polvia myöten tuhassa ja mylvähtelivät aavistaen kohtaloansa. Sillä roviot ja vuosisatojen polttouhrit olivat jättäneet hajunsa jäljelle. Papit käärivät ylös vaikeitten viittojensa helmoja. Heidän apulaisensa riippuivat eläinten sivuilla vääntäen sarvista, jotta saisivat kurkun aurinkoa kohti. Alttarilla palava tuli kärysi karvoista, joita leikattiin uhrieläimen otsasta ja heitettiin liekkeihin. Ja kun raskaat, leveät veitset yhdellä iskulla viilsivät poikki eläimen kaulan, hulvahti veri mustana kuin hämmennetyistä lähteistä aurinkoon ja virtasi suureen tuhkaläjään. Eläimet kaatuivat ja upposivat puoleksi. Mutta valtavat turvat avattiin, kidat reväistiin auki ja veitsi leikkasi sieltä kielen — se oli kuuma ja ryhmyinen ja vielä käyrä viimeisestä kuolonmylvähdyksestä.
Atleetit astuivat esiin ja pistivät oikean kätensä haaleaan virtaan. He ojensivat sen alttaria kohden ja vannoivat kautta Zeus Horkioksen, että heillä oli oikeus taistella rehellisesti ja ilman vilppiä. Rivi astui esiin ja marssi pois annettuaan valansa. Silloin menivät eliläisten kisojen tuomarit tutkituttamaan itseänsä: oliko syntyperä helleeninen, oliko suku vapaa, oliko siinä verenvikoja. Lakedaimonilaiset tulivat marssien huilut etunenässä ja tahdissa kumajavin askelin. Tuli myös kulkue kilpajuoksijoita täysissä varustuksissa. Haarniska kilahteli heidän lanteillaan, luulistat löivät toisiinsa, ja pyöreitten kilpien reunoista kuului alituinen hopeanheleiden kulkusten soitto.
Vielä viimeinen koe oli "karaistujen" kestettävänä. He menivät Pelopsin ikivanhalle hautakummulle, joka oli humajavien honkien keskellä. He riisuutuivat alasti ja asettuivat seisomaan kaksittain eri suunnille kääntyneinä ja alkoivat ruoskilla suomia toistensa selkiä, kunnes veri tihkui iskun jäljiltä ja joka lyönti sai punaisia pisaroita satamaan sankarin maalle.
Juhlaleikit alkoivat.
Narkissos oli hopeauurnasta vetänyt arvan kilpajuoksuun — ainoaan leikkiin, johon hän uskalsi ottaa osaa.
Kestävyysjuoksun matkana oli stadion edestakaisin kahteentoista kertaan. Kun hän seisoi juoksuradalla, joka pitkänä ja sileänä levisi ihmisjoukon peittämien rinteitten välissä, ja merkinannon jälkeen syöksyi suoraan eteenpäin aina samalla tavalla kiertääkseen käännöspylväät ja mielessä vain jatkaa, kunnes torvi antoi lopettamismerkin, tunsi hän, että juoksu oli sekä helpompaa että vaikeampaa kuin hän oli ajatellut. Niin sileällä ja esteettömällä radalla hän ei ollut koskaan juossut. Jalka lensi yli tyhjän, ei ollut kiveäkään langettamassa häntä, ei vähinkään maanpinnan kaltevuus kiihoittanut hänen katsettaan. Kävi unettavan yksitoikkoiseksi tuollainen siirtyminen askel askeleelta, kun oli varmaa, että aina astui hiekan lujalle ja luotettavalle pohjalle. Hän voi hyvin sulkea silmänsä, niin luonnostaan jalka liikkui.
Ilma suhisi säännöllisesti hänen rinnassaan. Kyynärpäistä koukistetut käsivarret liikkuivat varmassa tahdissa edestakaisin. Jalat nousivat aina samalla jännitysalalla. Hän tiesi, ettei saanut aluksi käyttää liian suurta vauhtia ja sitten herpautua, vaan että tuli säilyttää sama nopeusrytmi alusta loppuun. Senvuoksi hän näki aivan rauhallisesti useampain kiistaveljien kiiruhtavan ohitsensa ja lohdutti itseänsä sillä, että huima vauhti pian itsestään laantuisi ja sijalle tulisi velttous, josta olisi huono seuraus.
Silmät puoleksi sammuneina hän siis jatkoi samalla tasaisella voimalla; hän oli laskenut nuo kaksi kertaa kuusi stadionia ja näki avatessaan silmänsä, ettei vielä yksikään niistä, jotka olivat hänen edellänsä, näyttänyt hiljentävän vauhtia. Pitäisikö lisätä nopeutta? arveli hän. Ei, päätti hän; juoksen samalla tarkkaan lasketulla ponnella loppuun saakka. Jollen voita, täytyy minun luopua, sillä en tahdo pakahduttaa sydäntäni enkä palleaani.
Viimeisillä kierroksilla hän mielihyväkseen näki, että saavutti edeltäjiään. Hän sivuutti ne toisen toisensa jälkeen, kunnes oli ensimmäinen. Mutta vain puolen stadionin päässä päämäärästä kuuli hän yht'äkkiä huohottavaa korskumista, niinkuin siellä olisi tullut härkä laukaten. Askelet kumahtelivat yhä nopeammin, ja muutamaa silmänräpäystä jälkeenpäin syöksyi juoksija niin läheltä hänen ohitseen, että hän tunsi hänen polttavan henkäyksensä hivelevän poskeansa.
Narkissos ei antanut tuiman kiihkon tarttua itseensä, vaan säilytti vauhdin tasaisena ja hänen kiistaveljensä saavutti päämäärän useita jalkoja hänen edellänsä. Suosionosoitukset tervehtivät häntä, mutta Narkissos juoksi viimeisen palasen aivan samoin kuin oli juossut koko ajan. Voittajan kasvoihin oli noussut veri, joka punersi silmävalkuaisissakin, hänen rintansa huohotti, niin että kaikki kylkiluut nousivat näkyviin. Airut kuulutti fanfaarien soidessa hänen ja hänen syntymäkaupunkinsa nimen. Hän oli kotoisin Elis-maakunnasta, ja hänen ylpeät maanmiehensä käärivät hänet moniin peitteisiin. Rinta aaltoili huopien alla kuin sairaan.
Eufranor odotti poikaansa ja laski viitan hänen harteilleen isällisellä hellyydellä.
"Sinä juoksit viisaammin kaikista, poikani", sanoi hän. "Istuin lakedaimonilaisen Leonidaan, Anaksandrideen pojan vieressä, joka sanoi: tuo nuori mies juoksee aivan liian hyvin juostakseen vain kilparadalla. Hänen täytyy voida juosta Taygetos-vuoren yli pysähtymättä. — Raakui varis juuri kun päämäärään pääsit", lisäsi hän peläten kiitosta, jonka oli pojalleen antanut. "Sitäpaitsi juoksit aivan kurjasti, jos jumala juoksuasi katseli. Hermes ei ole lainannut kantapäillesi siipiä."
Narkissos katseli spartalaisten neitosten kilpajuoksua Heran kunniaksi, vähemmän uteliaisuudesta kuin eräänlaisen halveksumisen vallassa. Useat miehet ajattelivat niinkuin hänkin ja pitivät ylen uskallettuna, että naiset esiintyivät julkisesti. Naimisissa olevat naiset eivät ollenkaan saaneet olla läsnä — paitsi Demeterin papitarta. Vaimot voivat taistella kotonaan kielillään, ja sellaisia kilpailuja varten ei toimeenpantu juhlaleikkejä. Ja nuoria tyttöjä saapui vain miehevästä Spartasta, jossa yksin naisetkin kasvatettiin kurissa ja kieltäymyksessä. Moni nuorista atleeteista piti arvolleen sopimattomana katsella tyttöjen esiintymistä. Nehän kuuluivat oikeastaan Afroditen esikartanoon, unta edeltävään hämärään, ja onneksi ne eivät silloin voineet kilpailla miesten, vaan ainoastaan oman vähäverisen sukunsa kanssa.
Hänen suunsa vetäytyi hymyyn, kun hän näki kuusitoistavuotiasten tyttöjen astuvan kilparadalle. Viitat putosivat luisuilta harteilta, ja saattoi nähdä niiden seisovan pienissä poimuisissa hameissaan oikea rinta paljastettuna, käsivarret ja jalat paljaina, kiehkuroina kiertelevät hiukset ulottuen kapealle niskalle. Iho ei ollut ruskettunut ja rosoinen kuin atleettien, vaan kellertävä ja sileä — ehkäpä nekin olivat puhtaiksi nypityt niinkuin ilotytöt Afroditen esikartanossa. Mutta vartalo niillä ei ollut kaunis. Heidän urheilunsa oli antanut heille oman leimansa. Miehistenkin juoksijain hartiat muodostuivat kapeammiksi ja sääret vahvemmiksi aivan toisin kuin nyrkkeilijäin; täysin sopusuhtaiseksi kehitti ruumiin vain viisiottelu, jossa joustavuus liittyi voimaan. Mutta jo luonnostaankin olivat tytöt pitkäsäärisiä niinkuin jonkunlaiset kanat. Reidet olivat ylen pyöreät, polvet ylen litteät ja liiaksi kiinni toisissaan; säären alaosa liian lyhyt, nilkat kehittymättömät ja jalat ylen litteät, pienet ja kömpelöt. Atleettien rinnalla he olivat rumempi sukupuoli, sillä heissä ei ollut vähääkään nuorukaisen ruumiin joustavaa ja tarkkapiirteistä siroutta. Kun he siinä seisoivat ja laskivat jalkapohjansa suoraan eteenpäin ja aivan vierekkäin, ei viivoissa ollut mitään rytmiä — he olivat kuin suuria, matalia nukkia.
Kun he juoksivat, oli heidän keskinäinen erilaisuutensa paljon suurempi kuin miesten. Itsekukin näytti vain rientävän eteenpäin, minkä jänteet ja lihakset jaksoivat, He hajaantuivat yli radan niinkuin olisivat olleet kilpaajuoksevia lampaita. He eivät pysyneet suorassa linjassa eivätkä huolineet laskea terävimpiä ja lyhyimpiä kierroksia ja käänteitä. Muutamat kiitivät eteenpäin huhtovalla nopeudella ja muutellen jalkojaan liian tiheään ja heilutellen käsiään kuin tuskassa. Pian olivat he kaukana toisistaan. Mutta etumaiset väsyivät pian, heidän juoksunsa kävi lyhyeksi hengästyneeksi nykertämiseksi ja jäljessä tulevat saavuttivat heidät. Viimeisellä kierroksella oli se, joka alussa oli ollut viimeisenä, ainoa, joka juoksi tasaisesti ja rauhallisesti. Narkissos myönsi, että tuo tyttö juoksi hänen mielensä mukaan — säilyttäen tahtinsa alusta loppuun ja erikoisen tyynesti ja pyrkien päämäärään sitkeydellä, joka ennusti voittoa. Eikä kukaan toisista voinutkaan saavuttaa häntä loppuponnistuksessa. Kaikki olivat lähteneet matkaan ylen kiivaalla vauhdilla, joka herpautui. Pitkin, voimakkain heitoin saavuttivat hänen jalkansa määräviivan, ja airuet kuuluttivat hänen nimensä.
Narkissos tuskin uskoi korviansa kuullessaan sen. Nikarete, Kleombrotoksen tytär Spartasta. Hän punastui, nousi ja meni vaistomaisesti sitä paikkaa kohden, jossa hän seisoi. Hänen äitinsä näköinen hän ei varmaankaan ollut. Isältänsä hän oli kuullut, kuinka hentoinen ja hieno hän oli ollut, valkoinen pieni kukkanen kulkemassa yli maan. Mutta tämä Nikarete oli pikemminkin kuin karaistunut poika. Hän näki omituinen tyytyväisyys mielessään, että hänen säärensä olivat hoikat ja joustavat ja että hänen varpaansakin olivat pitemmät kuin toisten nykeröt.
Yht'äkkiä hänen katseensa osui tytön silmiin. Hän ei huomannut, että tämän poskille nousi vielä voimakkaampi puna kuin juoksun aikana. Hän näki vain silmäin valkean, ihmeellisen loiston, mutta väisti itse katsetta niinkuin päivänvälähdystä.
Sitten hän käänsi tytölle selkänsä ja meni. Mitä olikaan lakedaimonilainen tyttönen niiden lukemattomien komeiden ja ihanain voimailijain rinnalla, joita kuhisi hänen ympärillään joka taholla?