VIII.
Afroditen esipiha.
Narkissos ja vieras poistuivat pyhän öljypuun luota.
"Menetkö nyt Afroditen luokse?" kysyi Leonidas.
Narkissos hätkähti ja punastui.
"Ei kukaan ole minulle sanonut, että Afroditella on temppeli täällä."
"Tuskinpa kukaan on sinulle sitäkään sanonut, että täällä myös syödään ja juodaan."
"Onko hänellä siis oma talonsa?" kysyi Narkissos.
"Missä on paljon ihmisiä, siellä hänellä aina on asuntonsa. Ei auta, että me helleenit suljemme hänet pois pyhätöistä ja pidämme sopimattomana palvella häntä niissä. Barbaareilla on niin yksinkertainen käsitys koko asiasta, että he eivät suinkaan pidä sitä jumalille epämieluisena, koskapa sekä pääskyset että kyyhkyset ja muut eläimet pelotta toimittavat parittelunsa jumalain huoneissa ja pyhissä lehdoissa. Mitä eläimet rankaisematta uskaltavat, sen voinevat ihmisetkin. Se näyttää minusta kuitenkin olevan huonon tavan heikko puolustus. Sillä me ihmiset kerta kaikkiaan emme ole eläimiä."
"Mihinkä siis viet minut, jollei hänellä ole temppeliä?"
"Oh, koko yöhän on hänen temppelinsä. Lakedaimonilaisena en palvele häntä erittäin ahkerasti, mutta yön suon hänelle silloin tällöin. Viehän hänen esikartanonsa kuitenkin kaikkien muiden jumalien pyhättöihin."
"Haluan päästä kotiin nukkumaan", sanoi Narkissos.
"Kaikkein parhaiten nukut Afroditen esikartanossa", vastasi Leonidas.
"Tule, niin saat nähdä lesbolaisten tyttöjen tanssivan. Tahi
Kios-saaren neitojen — niillä on siivet valkeissa kantapäissään ja
rypäleet silmissään."
Narkissos pudisti päätänsä ja loi silmänsä alas. Mutta Leonidas tarttui hänen käteensä ja veti hänet hymyillen mukaansa. Narkissos näki viimeisen kuvapatsaan kuoppiinsa upotettujen silmien aavemaisesti loistavan pimeässä. Se oli nuori pronssimies, joka seisoi etukumarassa, niinkuin olisi äsken heittänyt pallonsa tahi muun heittoaseen hamaan iäisyyteen ja nyt seisoi tuijottaen maalia, johon ase ei koskaan päässyt. He kulkivat nyt korkean Altis-muurin läpi keskelle honkien pihkaista henkäilyä. Kaikki humisi heidän ympärillään. Kuunvalo makasi maanpinnalla vapisevina täplinä, jotka silloin tällöin kertyivät fosforimaisiksi roihuiksi. Oli kuin olisi tulessa kulkenut. Narkissos tunsi sydämensä takovan kämmentänsä vasten, jota hän painoi rinnalleen. Hän antoi puoliunessa vetää itseään eteenpäin tuntien suloista ja unteloa uteliaisuutta. Honkametsä lauloi hänelle kehtolaulua.
Hetkinen tämän jälkeen oli Leonidas vienyt hänet isoon, epämääräisen näköiseen huoneeseen, jota vain heikosti valaisivat kiinto-kandelaaberit, joiden pienet öljyliekit ryömivät pylväitä ylös ja alas niinkuin olisivat olleet tulikärpäsiä tahi kiiltomatoja. Raskas ilma oli täynnä omituisen kiihoittavaa tuoksua, joka muistutti hänelle muutamia väkeviä vuorikasveja, joita hän löysi laitumilta ja joiden väkevä tuoksu oli niin voimakas, että se ei tahtonut sormista lähteäkään, jos kerta oli niihin koskenut.
Narkissos tarttui päähänsä tuntiessaan tuon huumaavan väkevän tuoksun. Hänen seuralaisensa laski hänen kätensä ja kuiskasi:
"Täällä ei tanssita enää. Täällä on vain uhriaika. Katsele nyt ympärillesi esikartanossa ja valitse makusi mukaan. Kun olet tottunut hämärään, voit erottaa kaikki kasvot. Vierasvaraiset tytöt ovat hyvin erilaisia, mutta useimmat ovat kauniita. Ja vastanypityitä. Et löydä haiventakaan heidän käsivarsissaan ja säärissään tahi heidän valkeassa helmassaan. Ennenkuin olet täällä koettanut, et tiedä, mitä rakkaus on."
"En tiedä ollenkaan" — änkytti Narkissos.
"Ei tarvitse tietää mitään. Anna vain uhrisi."
"Mikä uhri?"
"Jollei sinulla ole uhrirahoja mukanasi, niin ota tämä, se ei ole liian suuri ensi uhriksi."
Narkissos tunsi rahan, pienen, paksun ja sileän palasen hopeaa painettavan käteensä. Hän otti sen neuvottomana käteensä: "Uhrirahoja?" mumisi hän.
"Niin, kun löydät tytön makusi mukaisen, niin heitä se hänen helmaansa. Hyvää yötä, ja Afrodite olkoon sinulle armollinen."
Narkissos seisoi yksin raha kädessään. Huone hänen ympärillään oli labyrintti varjoja. Ne nousivat, ne vaipuivat, ne katosivat. Kasvoja välähteli esiin pienten öljylamppujen tuikahdellessa, jotka milloin hävisivät kuin olisi ne puhallettu sammuksiin, milloin syttyivät uudelleen. Hän kuuli kuisketta läpi yön erottamatta yksityisiä sanoja, jotka milloin tukehtuivat suudelmain huokauksiin, milloin nousivat korkeiksi huudoiksi. Silloin tällöin tuli huudosta fanfaari, raikuva riemuhuuto. Kuului siltä, kuin olisi joku vääntelehtinyt tuiman tuskan kourissa tahi niinkuin joku olisi ollut murhaajan käsissä.
Hämmentyneenä hän hapuili eteenpäin lyhyin askelin. Hänen jalkansa hipoi varjoja, jotka makasivat maassa, ja varjoja, jotka istuivat ylhäällä kumarassa. Hän voi erottaa kokonaisia rivejä nuoria tyttöjä, jotka odottivat. Niiden puvut loistivat. Kukkaseppeleitä oli heillä päässä. Käsivarret lepäsivät helmassa, jalat olivat ristissä. Toiset istuivat polvet korkealle kohotettuina ja leuka niillä leväten, kädet kierrettyinä säärten ympärille. Silmät tuijottivat suurina tahi tylsinä suoraan eteensä. Hänen mielestään ne muistuttivat tuolla ulkona olevien kuvapatsaiden upottamalla tehtyä katsetta. Silloin tällöin syttyi äkkiä joku silmäpari salamaksi, joka sattui häneen kuin nuoli. Tahi kaksi käsivartta ojentui häntä kohden, ikäänkuin siinä olisi ollut nöyrä rukoilija, joka anoi jumaluutta avukseen. Ja jumaluus — oli hän itse.
Narkissos loi ujona silmänsä alas ja siirtyi syrjään. Aina väliin hän kohtasi muita etsiviä olentoja, jotka kulkivat tytöstä tyttöön, kumartuivat tirkistämään silmäpariin tahi tuntemaan tukan tuoksua niinkuin kukan. Hän kuuli heidän kuiskaavan ja kutsuvan ja saavan vastauksia: Klykso! — Anaksilla, missä olet? — Glysippe! — Täällä, Glysippe on täällä. — Klykso odottaa. — Neandros, sinäkö siellä olet? — Timanthos, etkö tule?
Hänestä tuntui jo, kuin hän olisi kulkenut koko iäisyyden tässä varjojen maassa. Silloin tällöin helähti jokin aivan kuin ketjut ja kuului kuin metallin kilahdus. Ja puoleksitukahdutetut huudot leikkasivat pimeää kuin yökköjen äänet. Afroditen esikartano oli niinkuin jokin Manala. Olivatkohan vieraanvaraiset tytöt ehkä itse kuolonseireenejä, jotka odottivat pusertaaksensa elämän nuorista miehistä? Mitä ne hänestä tahtoivat? Mitä hänellä oli siellä tekemistä? Oli tukalaa niinkuin väkevässä unikukkien tuoksussa. Öljysydämet kärysivät. Ja tämä haju, jota hän ei koskaan ennen ollut tuntenut. Ei löyhkäinen kuin vuohten ja kuitenkin väkevä ja kiihoittava niinkuin lauman, jota hän ei ollut paimentanut ja jonka keskellä hän oli ensi kertaa.
Hän hieroi rahakappalettansa sormiensa välissä ja siirtyi tytön luota toisen luo. Hän ei puhutellut ketään, eikä kukaan sanonut hänelle mitään. Mutta silmiä kääntyi häneen päin, niinkuin olisi siinä ollut mykkiä väijyviä kissoja, jotka voivat hypätä hänen niskaansa. Ja hän pakeni säikähtäen.
Vihdoin hän pysähtyi erään olennon eteen, joka istui kasvot kätkettyinä käsiin, puettuna tummaan, veripunaiseen kankaaseen ja raskas, musta tukka hajallaan pitkin selkää. Hän olisi voinut luulla siinä istuvan kuolleen. Se ei hengittänyt, se ei liikkunut. Mutta hiuksista lähti kuin pilvi tuntematonta, huumaavaa hyvää tuoksua. Hän antoi päänsä painua yhä enemmän ja enemmän. Tuoksu oli väkevämpi kuin kuusaman — makeampi, mutta myös kirpeämpi. Tukka näytti liikahtelevan ja aaltoilevan, kuin se olisi ollut pilvi. Hän antoi kätensä laskeutua tälle pilvelle ja tunsi sen äkkiä sormiensa alla, kylmänä ja sileänä kuin kalan nahan.
Mutta olento pysyi yhä liikkumatta. Se ehkä ei elänyt. Hän puristi sormillaan ja tunsi pääkallon pyöreän muodon tukan alla. Niin hän nosti kätensä, joka piti hopeakappaletta, antoi sen taas hiljaa vaipua ja raha putosi peitettyjä kasvoja kannattavien käsien väliin.
Hän ei kuullut rahan putoamista hänen helmaansa. Mutta nyt hän tiesi uhranneensa. Ja nyt hän tahtoi kiiruhtaa pois Afroditen esikartanosta, tuosta kummasta varjojen labyrintista, jonka huutoja ja varjojen leikkiä hän ei ymmärtänyt.
Silloin yht'äkkiä käsi tarttui häneen yhtä pettämättömän varmasti kuin se, millä kissa tarttuu saaliiseensa. Tämä käsi tarttui häneen niin, että pistävä kipu säteili joka taholle. Mutta hän ei huutanut. Hänen molemmat polvensa kolahtivat lattiaan. Hän virui purppurapukuisen olennon edessä kuin sfinksin, joka, painaa kyntensä saaliiseensa, jonka se aikoo, syödä; tämä painoi kyntensä hänen sydämeensä, niin että se oli pysähtyä. Hän tuijotti kahteen loistavaan ja luonnottoman suureen silmään, jotka olivat niinkuin äkkiä reväistyt auki pitkän pitkästä unesta. Hänen suunsa oli kuin leveä verinen haava; huulet erkanivat toisistaan ja hampaat loistivat niinkuin pedon.
"En koskaan", kuiskasi hän murteella, joka oli vieras ja kuului karkeammalta kuin hänen omansa, "en koskaan ole vielä odottanut näin kauan. Olin nukahtanut surusta, että jumalatar oli unohtanut minut. Mutta tämä hopea minut herätti. Se on painavaa ja hienoa — tunnen että se on Laurionin hopeaa. Oletko Ateenan miehiä?"
"En", änkytti Narkissos, ja kääntyi hänen hengityksensä tieltä, jossa oli ahnas veren ja lihan tuoksu.
"Kyllä minä hopean tunnen — tunnustele!" jatkoi hän, tarttui hänen käteensä ja vei sen nilkallensa. Hänen sormensa tarttuivat siihen ja tunsivat renkaan toisensa jälkeen, kehän toisensa alla, raskaita, vahvoja, kierrettynä ympäri nilkan, joka oli sileä ja pyöreä ja tuntui käteen paksummalta ja täyteläisemmältä kuin hänen. Näistä nilkkarenkaista hän muisti mitä Hermofantos oli kertonut vierasten kansain tavoista: joka kerta kun jotakin gindanilaisnaista mies rakastaa, sitoo hän nahkaisen renkaan nilkkansa ympärille, ja se, jolla on useimmat renkaat, saa myös sen maineen, että hän on paras ja erinomaisin nainen, koskapa häntä useimmat miehet ovat rakastaneet. Hermofantos oli kertonut eräästä, jonka jalat aina polviin saakka olivat silopintaisten ohuiden ja kapeain renkaiden peitossa.
Narkissos laski sormillaan hopearenkaat, niitä oli viisi. Mutta toinen nilkka oli tyhjä, ja sen pyöreä ja viileä, käärmeensileä pinta tuntui melkein ilkeältä.
"Miksi sinulla on niin kylmät kädet?" kysyi tyttö. "Jos lämpöä tarvitset, niin tule!" Ja hän tarttui hänen kumpaankin käteensä ja laski kämmenet kuin maljat kummallekin rinnallensa. Ne olivat lämpimät kuin kaksi auringonpaahtamaa omenaa. Niiden nuput paisuivat. Mutta Narkissoksen kädet pysyivät yhtä kylminä. Ihmisen utarehan hänen kädessään oli.
Pettyneenä tyttö antoi hänen kätensä vaipua ja painoi kasvonsa hänen kasvojansa vasten. Mutta hänen poskensakin olivat kylmät.
"Kummallinen ihminen", kuiskasi hän, "sinä olet kylmä kuin sammakko. Mitä sinä teet Afroditen esikartanossa, kun olet sairas etkä voi lämmetä?"
Narkissos ei vastannut. Veri hänen suonissaan hyytyi, hänen ruumiinsa jokainen säie kutistui. Yht'äkkiä hän muisti äitiänsä, joka oli levännyt tuolla kuunvalossa Heran pylvään suojassa. Täällä oli hänen syntynsä. Äidin äiti oli ollut yksi näitä vierasvaraisia tyttöjä — oli istunut täällä kyyristyneenä ja odottanut hopean putoamista helmaansa — hän oli uhrautunut Afroditen palvelukseen ja heittänyt elämänsä hedelmän luotansa — avuttoman äskensyntyneen pienen elämän, jota ei armahtanut rakkaudenjumalatar, vaan jumalien kuningatar.
Hän näki hänet edessään: Hän istui yhä täällä odottaen. Tässä sikiämisen hämärässä luolassa, jossa ruumis haki ruumista — eläimellisesti kuin vuohien läävässä, johon pukit päästettiin. Ja yht'äkkiä häntä iljetti kaikki — vieraan naisen väkevä hengitys, hänen tukkansa tuoksu ja hänen pyöreiden, lihavien jäsentensä maidonmakeus. Ilkeä tunne kasvoi, kun nainen veti hänet takaperin syliinsä, sisälle varjoon, minne öljylamppujen valo ei näkynyt. Hänen kätensä hiipivät pitkin hänen ihoansa — niinkuin sisiliskot, tuntui hänestä.
Nainen tarttui pieneen viiniastiaan ja vei sen hänen suullensa, mutta juoma, joka hänen hampaittensa lomitse virtasi, oli kitkerää ja hapanta, eikä se häntä lämmittänyt.
"Suuri, kylmä poika", kuiskasi hän. "Millä sinä olet suututtanut jumalattaren? Olethan kuitenkin mies. Tulehan, tule!" Ja hän tarttui hänen päähänsä ja painoi sen helmaansa. Yhä enemmän Narkissosta ellotti. Iljettävä haju kuin myrkyllisistä yrteistä kierteli hänen kasvojansa. Hän riistihe irti ja nousi horjuen. Ja tyttö päästi hänet kiukuissansa hyväilyjensä hukkaanmenosta ja sylinsä tehottomuudesta.
"Mene", sanoi hän kirkaisevan terävästi. "Mene, raukka, jonka jumalatar on kironnut. Häpeä vaahdosta noussutta jumalatarta. Joudu jo tiehesi! Mutta odotahan! Ota häpeää tuottava uhri mukanasi. Hopeasi myrkyttäisi sylini. Afrodite sylkäisee sen takaisin silmillesi. Mene! Satyyrien ja pukinjalkain keskellä lienee olosijasi."
Narkissos seisoi vavahtelevin jaloin. Hän kääntyi selin mennäkseen. Niinkuin kiven tunsi hän hopearahan iskevän selkäänsä. Ja niin hän hoippui pois haamujen välitse. Useimmat lamput olivat sammuneet. Kirkaisut ja kuiskaukset olivat lakanneet. Unen hengitys tuntui huoneessa. Lattia oli täynnä makaajia. Sieltä täältä kuului kuorsaus. Kun hänen hapuilevat jalkansa olivat kompastua nukkuviin, kuului hillittyjä, unisia haukkumasanoja.