XI.
Artemiin lehdossa.
Narkissos noudatti Hermofantoksen kehoitusta juosta. Hän juoksi pitkin Alfeioksen rantaa ja hän juoksi ylös vuorille, joilta hän voi nähdä laajalle yli sen leveän, pitkän laakson, jossa joki hohti niinkuin teräskäärme etäällä kunnaitten keskellä.
Hänen tarkka silmänsä huomasi talonpojan, joka käveli kyntäen vuoren rinnettä ja kiiruhti hevosiansa äänekkäin huudoin; kaksi naista seurasi pitkin vakoa. Toisella oli värikkäät vaatteet, ja hän kulki pidellen punaista esiliinaansa ja sirotellen jyviä käännettyyn multaan. Toinen kulki jäljempänä pieni harava kädessään ja levitteli multaa kylvökselle — niin oli maan helma hedelmöitetty.
Narkissos antoi katseensa kulkea yli juhlakentän pohjoisessa oleville vuorille, joiden takaa Erymanthos-vuori nosti paljasta päätänsä yli matalampien savenkeltaisten tahi vihreälehtoisten harjanteiden. Idässäpäin ja kaakossa oli selänne selänteen takana sinertäen hamaan Taygetos-vuoreen saakka. Olikohan mitään niin ihanaa kuin juosta yli kaikkien näiden kunnaitten, vallattomalla vauhdilla kiitää kohti varmaa päämäärää, voittaa kaikki vastukset ja tuoda sana vaaran lähenemisestä? Ei kierrellä tuolla alhaalla pienellä leikkiradalla niinkuin poikanen poikasten joukossa mitä tahansa päätekohtaa päin. Ei, suoraan yli Peloponnesoksen merestä mereen, julistamaan voittoa tahi varoittamaan onnettomuudesta!
Hän vaipui siihen ajatukseen ja katseli alas eteensä. Maa kasvoi sinipunervia ohdakkeita ja vihreitä, kaunislehtisiä akantos-kukkia, jotka ikäänkuin takomalla levittivät metallilehtiänsä verhoksi maankamaralle. Korkea, hopeanharmaa peippi suurine keltaisine kypäräkukkineen — tuoksuen hunajaa kuin sitä, jota juotiin tuolla alhaalla temppelikaupungissa — kasvoi karhunmarjalonkeroiden ja päivänpaahtaman riisin välissä. Hän laskihe pitkälleen ja nosti katseensa syvää sineä kohti ja ajatteli sitä rikasta ihmeitten maailmaa, josta oli kuullut puhuttavan, mutta jota ei vielä tuntenut: siellä olivat Argos ja Mykene, Ateena ja Delfoi — Delos ja Miletos ja äärettömät matkat itää kohden hamaan suurkuninkaan kultaiseen Memnonin linnaan…
… Viimeisenä päivänä hän nousi ylös ennen aurinkoa ja kulki ylös Kronos-huippua. Kaste lepäsi kuin sadehelmet sammalilla, jota kasvoi honkain alla. Niiden humina yllytti hänet voimainkoetukseen. Hän tahtoi juosta Erymanthoksen suuntaan ja olla kääntymättä, ennenkuin aurinko olisi puolipäivänkorkeudella.
Hän lähti heti juoksemaan. Hän oli avopäin ja hänellä oli yllänsä ohuin ihokkaansa. Nouseva aurinko paahtoi hänen nuorta päätänsä ja kihersi tukan niinkuin hyasinttien kukkalastut. Päivä paistoi hänen selkäänsä, ja hän juoksi alati pohjoista kohden, milloin vuorenseinän varjossa, milloin kuivaneen joenuoman pohjalla, milloin keskellä honkia, joiden pihkantuoksu tuntui virvoittavalta juomalta. Jokaiselta korkealta kohdalta otti hän suunnan seuraavalle, hänen silmänsä valikoi varmasti kuin linnun sen tien, jota hänen oli kuljettava, ja Erymanthoksen paljas päälaki oli yhä niiden takana sinä määräpylväänä, joka hänen oli saavutettava.
Harvoin hän tapasi ihmisiä. Kaikki vapaasyntyiset miehet olivat Olympiassa, ja vain orjat hoitivat laaksonuomien peltoja ja kulkivat ympäri laumojen kanssa. He seisahtuivat selät koukussa ja katsoivat pitkään syrjäkarein, kun näkivät tuon juoksijan tulevan kiitäen, koko ruumis kiiltäen hiestä, niin että ihokas loisti kuin hopeasilaus. Narkissos vaihtoi vain sanasen heidän kanssaan ja pyysi joskus saada kulauksen vuohenmaitoa. He kysyivät syytä hänen kiireeseensä, oliko sota puhjennut vai ajoiko hän takaa jotakuta. Hän naurahti ja vastasi: Artemista! Hekin naurahtivat, viittasivat eteenpäin ja sanoivat: Hän on paljon edelläsi.
Hän oli noussut yhtämittaa ylöspäin ja aurinko seurasi paahtaen selkää. Mutta hän läheni Erymanthos-harjannetta. Tie kulki kellertävää kalkkimaata, jossa ei mitään kasvanut. Ei ollut enää mitään varjoa, ja hiki virtasi pitkin niskaa. Kurkkua alkoi polttaa ja ohimoita takoa. Kaikki, mitä näkyi edessäpäin, oli kuin autiota paloa. Hän kiersi ihokkaan päänsä yli ja jatkoi matkaa. Se vilvoitti niskaa ja päälakea, mutta pian pisti auringon hehku senkin suojan läpi. Veri kiehui hänen otsansa alla. Alkoi vilistä silmissä ja hän tunsi olevansa kaatumaisillaan. Mutta tänne ei voinut pysähtyä. Jos laskeutuisi paljaalle kalkkikamaralle, niin aurinko kuivaisi hänet niinkuin lakastuneen korren eikä hän siitä nousisi.
Hän lähetti neitseelliselle Artemiille sen toivomuksen, että hän hirvineen tulisi häntä vastaan ja soisi hänelle varjoa niiden kyljen suojassa. Hänen polvensa herpautuivat, hän ei enää jaksanut juosta. Jäsenet raskaina ja nilkat paisuksissa puski hän ylöspäin ja seisoi odottamattansa katsellen alas syvään varjoisaan laaksoon, joka oli hänen edessänsä.
Oliko se Artemis itse, joka hiipi piiloon tuolla ja jonka valkeat jäsenet häipyivät tummanvihreään kypressilehtoon? Vai Heraklesko siellä oli ajamassa Erymanthoksen villikarjua? Tiukasti haukkuva koira tuli häntä vastaan. Sen haukunta muuttui hännänheilutukseksi, kun se läheni. Se oli karkeakarvainen kuin susi, ja pitkä punainen kieli riippui terävien hammasten välistä. Kun hän kumartui alas ja hyväili sitä, nuoli se hänen kättänsä.
Tämä hyväily tuotti hänelle miellyttävää viileyttä. Veri lakkasi hehkumasta hänen suonissaan. Hän tunsi jo kypressien henkäilyn ja pian hän seisoi niiden varjossa. Hän kiersi lehdon. Puunrungot ja niiden lehvät muodostivat läpäisemättömän muurin, jonka alaosa oli tiheää pensaikkoa ikivanhain puitten juurella. Koira seurasi häntä eikä tahtonut mennä tuohon pimeään piiloon. Pyhättöön ei ollut pääsyä, sillä kun hän vihdoin löysi sisäänkäytävän, oli sitä sulkemassa korkea, kapea ristikkoportti, oveton ja lukoton. Sen säleet olivat kuin homeenvihreitä keihäitä, joissa ei ollut tavallinen kärki, vaan pieni sirppi tahi puolikuu. Ei ristikon takanakaan näkynyt mitään tietä, edessä vain katajainen ja marjakuusinen lehväseinä.
Ihmeellinen viileys lainehti tuolta aitojen takaa, melkein jäätävän ilman syleily, jossa kuului näkymättömäni lähteitten hopeasoitinten heläjäminen.
Yht'äkkiä hän kuuli muutamia huilunjuoksutuksia. Lintuko siellä pyhättöön houkutteli? Koira vastasi vinkaisemalla, huilu soi jälleen, ja silloin eläin pujahti sisälle vihreän muurin aukosta, joka heti sulkeutui jälleen.
Artemiin pyhä lehto se varmaan oli; sinne ei kukaan kuoleva saanut jalallansa astua. Entäpä jos jumalatar itse oleskeli siellä? Hänen koiransa oli nyt palannut metsästystoveriensa joukkoon. Kun Narkissos tirkisti sisälle tummanvihreään viidakkoon, oli hän näkevinään tulipunaisten silmien säkenöivän ja harjasten kohoavan villisikain terävillä selillä. Kuuset kohosivat kuin paksut mustat pylväät. Kaikkein alimpana oli pensaita, jotka muistuttivat palloiksi kiertyneitä siilejä. Joka lehvässä oli piikkejä tulokkaita torjumassa. Entä jos Artemis lähettäisi nuolensa läpi ristikon — eikö nuolikotelo riippunut tuolla viidakossa? Tahi Erymanthoksen villisika hyökkäisi esiin ja rankaisisi rauhanrikkojaa repimällä hänen sääriänsä käyrillä keltaisenvalkeilla hampaillansa.
Mutta Narkissos oli kiihtynyt ja utelias. Hän hymyili omille mielikuvilleen. Eipä täällä Artemista tainnut olla enempää kuin siellä kotona päivänkorentojen järvellä oli Pan-jumalaa. Oman hiljaisuutensa ihmeeseen nämä pyhät lehdot vain olivat uponneet. Vain taikauskon kauhu sulki tiet niihin. Yhden ainoan hän varmasti tiesi sieltä löytävänsä: lähteen, joka sammuttaisi hänen janonsa. Hän halusi päästä viiveeseen, riisua ihokkaansa ja kylpeä kahisevassa lehdossa.
Parilla tiukalla otteella hän kapusi ristikkokeihäille, heilautti itsensä yli puolikuiden ja luisui maahan. Pyhäinloukkaus oli tapahtunut, mutta ei koiria eikä villikarjuja hyökännyt häntä raatelemaan. Puiden tuoksu sanoi hänet tervetulleeksi, ja aivan oksien välissä aukeni salapolku, jota ei ulkopuolelle näkynyt ja joka ei ollut jaloin tallattu ja näkyi vain siitä, että vanhoja nuolikotelolta oli naulattu korkealle lehvien väliin; ne olivat vanhasta sammalesta vihreitä. Siellä täällä oli nuolia, hieno pronssikärki homehtuneena rosoiseen kaarnaan. "Artemis, Artemis!" hän kuiskasi. "Jos olet täällä näkymättömänä, niin ole minulle armollinen, lupaan sinulle ensimmäisen saaliin, jonka keihääni kaataa kunniaksesi."
Hän kulki läpi viidakon. Lahoja seipäitä seisoi sammaleisessa maassa, vihreitä kuin olisivat paikalla kasvaneet. Ikivanha kaari, joka riippui kypressin kyljessä, oli kuin olisi ollut samaa puuta.
Odottamatta oli hän avoimella paikalla, edessänsä alttari, jonka lakea peittivät puista pudonneet kävyt. Hän kuuli veden lirinää. Siinähän virtasi itse lähde, Erymanthos-joen lähde, hopeankirkkaana ohuena suonena sammaleisesta hirvenpäästä nelikulmaiseen altaaseen, josta se vuosi maahan. Ja lähteensä edessä istui Artemis itse.
Artemis, Artemis! Olipas jumalia. Hän näki hänet. Artemiin itsensä hän näki.
Niin hiljaa oli hän kulkenut sammalmättäillä, ettei edes koira istujan jalkojen ääressä ollut sitä huomannut. Se makasi kuono ojennetuilla etujaloilla ja nukkui. Sisiliskoja ryömi päivänpaisteeseen aivan sen viereen, niinkuin se olisi ollut kivi. Mutta Artemis istui pienellä kivirahilla lähteen ääressä. Sandaalit hän oli irroittanut päivänpaahtamista jaloistaan ja heittänyt ne sammalikkoon. Hän piti toista jalkaansa lähteensuonen alla ja hieroi sitä pronssinruskeilla käsillään. Vesi solisi yli jalkapöydän ja huuhtoi pois tomun; mutta sandaalin jättämät merkit siinä vielä olivat ja ne paikat, joita se oli peittänyt, olivat niin vaaleat, että hänellä näytti olevan kenkä hohtavan valkeata nahkaa; pitkin ruskeata jalkapöytää juoksivat hihnojen verkkomaiset jäljet kuin valkeat sillankaaret. Kun hän oli pessyt kummankin jalan, niin että vesi vielä helmeili kuin kaste kantapään punertavien ryppyjen hienossa verkossa, ojensi hän ne maahan, helmat kohotettuina ylös polviin saakka, sitten irroitti hän vyönsä, joka oli leveä ja kellanruskeata hirvennahkaa, heitti sen alttarille ja tarttui pölynharmaaseen ihokkaaseensa pudottaaksensa sen pois.
Narkissoksen sydän jyskytti. Pyhyyden loukkauksen tunne tyrmistytti hänet. Hän oli murtautunut jumalattaren suljetulle alueelle, hän oli loukannut paikkaa, jolle sai astua vain hänen neitseellinen jalkansa. Nyt hän näkisi siveän jumalattaren alastomana. Silmänräpäyksen perästä hän hänet huomaisi, nousisi ylös vihaa säkenöiden ja antaisi koiriensa repiä hänet.
Häpeän painamana hän lankesi polvilleen ja kätki kasvot käsiinsä. Hän ei ojentanut kämmeniänsä torjuen eteensä, hän peitti silmänsä siltä salamalta, joka seuraavassa silmänräpäyksessä sokaisisi hänet.
Mutta ei häneen salama iskenyt eivätkä koirat repineet. Hän kuuli vain lyhyen pienen vingahduksen ja tunsi nuolevan kielen käsillään. Artemis ei huudahtanut. Mutta aallosta, joka syntyi tähän joka taholta suljettuun mereen auringonvaloa, Narkissos huomasi, että hän oli salamannopeasti noussut. Sormiensa välitse hän erotti hänen pitkät, joustavat säärensä. Jalkojen valkeat sandaalinjäljet punastuivat, niinkuin olisivat tunteneet hänen katseensa. Ihokas laskeutui kokoonpuristettuna hänen helmallensa. Ylemmäksi hän ei rohjennut katsettansa nostaa. Hän odotti tuntevansa tulen hänen närkästyneestä katseestansa polttavan hänen uhkarohkeat silmänsä. "Narkissos! Narkissos, sinäkö siellä olet? Narkissos, Eufranorin poika, terve tuloa!" sanoi yht'äkkiä nuori tytönääni. "Oletko sinäkin tullut samaa tietä kuin minä? Nousehan siitä, Narkissos! Ethän luule lakedaimonilaista tyttöä Artemiiksi itsekseen? Nouse ja tulkoon meistä ystävät."
Ihmetellen Narkissos nosti silmänsä. Siinä hänen silmäinsä edessä seisoen näkyikin jumalatar olevan aivan nuori tyttö, jonka pää oli melkein kuin pojan. Puolipitkä vaaleanpunertava tukka riippui levällään ruskeiden poskien ympärillä. Kädet varjostivat suuria kukansinisiä silmiä.
"Uhraamaanko sinäkin olet tänne tullut?" kysyi hän jälleen ja hymy paljasti valkeat, tasaiset hampaat. "Mutta öljypuunlehvää et voittanut. Hyvä on, minä jaan mielelläni seppeleeni sinun kanssasi, Narkissos."
"Tunnetko minut?" sammalsi poika.
"Tunnen siitä alkaen kuin juoksit. Sinun olisi pitänyt saada palkinto, Narkissos."
"Mutta kuka sinä olet sitten?" kysyi Narkissos, joka yhä oli polvillaan.
"Pitäisipä sinun se tietää", vastasi hän. "Sinähän tulit minun luokseni, kun minä olin voittanut."
Samassa hän tunsi hänet: "Nikarete", tuli kuiskauksena hänen rinnastansa. — "Nikarete, Kleombrotoksen tytär."
"Niin, joku toinenko Nikarete näissä Olympiankisoissa voitti tyttöjen kilpajuoksussa? Sinä muistat minut kyllä, ja kuitenkin olet joka päivä mennyt ohitseni tervehtimättä minua ainoallakaan katseella. Omaa sukupuoltasi sinä vain katselet. Mutta minä en ole niinkuin sinä", lisäsi hän ja antoi kätensä painua, niin että silmät näkyivät koko säteilevässä loistossaan. "Toivoisinpa voivani pystyttää sinun kauneudellesi kuvapatsaan Olympian juhlakentälle tahi tänne Artemiin pyhään lehtoon."
Narkissos loi silmänsä alas niinkuin olisi saanut kuulla haukkumasanoja. Hänen kasvonsa muuttuivat kuparinpunaisiksi, hän vapisi närkästyksestä ja vastasi hiljaisella äänellä:
"Varo pilkkaamasta minua imartelullasi, joka kuuluu pahalta. Jospa nyt Artemis sinua kuulee ja sinulle kostaa!"
"Hän saa kyllä minua kuulla", vastasi hän reippaasti. "Sinulla on kiehkura tukassasi — tahdotko saada minulta samanlaisen? Uhraammeko yhdessä, Narkissos?"
Hän tarttui kummallakin lämpimällä kädellään hänen päähänsä ja kohotti sitä. Hän oli voimakas ja veti hänet todellakin pystyyn. Narkissosta harmitti tuo rohkea kosketus, ja hän huomasi hänen nuoren päivänpaahtaman ruumiinsa tuoksun. Nuo naiset, ajatteli hän, tehdäkseen itsensä kovaksi, ne tuoksuvat aina vuohelta. Mutta kun hän tahtoi tempautua irti, ehti tyttö ennen häntä ja tarttui hänen tukkaansa.
"Onko sinulla veistä?" kysyi hän. "Eikö. Sepä paha. Aioin leikata kiharan sinun ja minun otsastani ja sitoa ne yhteen ja laskea ne uhrilahjaksi jumalattaren pöydälle. Mutta etkö ole metsästäjä, Narkissos? Miksi et tuo villin vuorivuohen sarvia? Mikäli näen, ei sinulla ole muuta kuin paitasi, ja se olisi verrattain sopimaton lahja. Mutta minä aion ripustaa molemmat sandaalini tähän keihääseen ja palata kotiin avojaloin. Ja tässä on vyöni. Sitä ei vielä yksikään mies ole irroittanut, senvuoksi pyhitän sen siveälle ja neitseelliselle Artemiille."
Narkissos aikoi lähteä tiehensä. Mutta hänen katseensa sattui vyöhön, joka sirona ja pehmeänä kuin käärmeennahka tahi niinkuin liuska tytön nahkaa lepäsi sammalvihreällä alttaripöydällä. Se oli kirjoitettu täyteen kirjaimia. Kirjoitus vaikutti häneen kuin salaperäinen loitsu. Olympiassa hän oli lukenut lukemattomia piirtokirjoituksia jalustoilla ja patsaiden kyljissä. Hän tunsi olevansa hyvinkin perehtynyt kirjoituksiin.
"Tahdotko lukea?" kysyi tyttö, otti vyön käsiensä väliin ja piti sitä hänen edessään. "Se on minun salaisuuteni, tarkoitettu vain jumalattaren korville. Tulet kuin olisit kutsuttu lukemaan. Mutta et taidakaan osata lukea?" lisäsi hän härnäten.
"Kyllä minä osaan", kuiskasi Narkissos ja katsoi ahnain silmin.
Tyttö henkäisi syvään, hänen sieraimensa värähtivät.
"Lue siis!" käski hän ja piti vyötä aivan hänen edessään.
Ja Narkissos luki vitkaan ja konemaisesti, sana sanalta:
"Minä arkadialainen Narkissos, Eufranorin poika, vannon kautta
Artemiin pyhäkön, että otan vaimokseni Nikareten, lakedaimonilaisen
Kleombrotoksen tyttären."
"Jumalatar on sen kuullut!" lisäsi Nikarete juhlallisesti kohottaen suuret silmänsä ylöspäin.
"Mitä tarkoitat?" kysyi Narkissos ja katsoi häneen. Hänen aivonsa eivät vielä olleet ehtineet koota sanoja.
"Jumalatar on kuullut sinun vannovan."
"Minä en ole vannonut", sanoi hän käheästi.
"Lue siis uudelleen ja kuule omat sanasi."
Ja Narkissos luki toisen kerran, ja sanat takertuivat hänen kurkkuunsa, ja hän ymmärsi, että oli vannonut. Hän tuli hehkuvan punaiseksi ja katseli pälyen joka taholle, kuin olisi todistavia silmiä kiilunut lehvien syvästä pimennosta.
"Minä olen mennyt sinun ansaasi", kuiskasi hän, ja oikea käsi pusertui nyrkkiin.
"Jumalattaren ansaan sinä olet mennyt", vastasi Nikarete ja katsoi häneen vakaasti. "Artemis itse sinut tänne toimitti. Hän on sinua kuullut, ja nyt hän kuulee minua. Katso, mitä kirjoitin vyöni toiselle puolelle sinä päivänä, jolloin näin sinun juoksevan. Ja kuule lupaukseni, niinkuin Artemis sen kuulee: Minä Nikarete, lakedaimonilaisen Kleombrotoksen tytär, vannon kautta Artemiin pyhätön, että otan miehekseni arkadialaisen Narkissoksen, Eufranorin pojan."
"Jumalatar on kuullut sen!" lisäsi hän samalla syvänvakavalla äänellä kuin oli lukenutkin.
Narkissos oli kuullut sen. Sanat veivät värin hänen kasvoiltansa. Hänen oma valansa täytti hänet syvällä kauhulla. Alttarin reunalla, käpyjen keskellä, virui pitkä sisilisko liikkumattomin silmin; sen kaulan kummallakin puolella kohoili iho edestakaisin niinkuin kupla; eläin ei liikkunut, mutta sen jäykät silmät sanoivat: minä olen todistajana. Koira seisoi lähteen edessä ja katseli häntä kaikkitietävän silmin. Muutamia vihreitä päiväperhoja riippui värisevillä siivillään värähdellen kuin puhutut sanat. Läpi sammalikon kuului pakenevien käärmeiden kahinaa; ne matelivat tiehensä hänen lupauksensa mukanaan. Kaikki oli kuullut hänen valansa. Se oli puissa kuoren alla. Lähde solisi sanan sanalta. Jos Artemis koskaan tulisi tälle pyhälle paikalle, niin kaikki ilmaisisi hänelle sanat, jotka oli lausuttu. Ei auttanut kieltää niitä sillä, että hän ei ollut lausunut niitä vapaaehtoisesti. Hän oli ne lausunut. Ilma oli ne juonut, maa ja taivas olivat ne itseensä imeneet. Hän ei niistä pääsisi, hän oli pannut ne kuin ansan kaulaansa. Milloin tahansa voisi jumalatar kietaista sen kireälle ja tukahduttaa hänet omiin sanoihinsa.
"Tämä oli petollista ja pahaa leikkiä", puheli hän hiljaa ja katsoi närkästyneenä nuorta tyttöä. Mutta tämä katsoi vakaasti ja rohkeasti takaisin.
"Tämä ei ollut leikkiä", sanoi hän. "Jumalat eivät koskaan leiki lupauksilla, ja meidän kuolevienkin on sitä varottava."
"Minä menen tieheni, etkä sinä minua enää näe."
"Minä näen sinut, Narkissos, kun jumalatar tahtoo", vastasi hän, ja tummaripsiset silmäluomet peittivät surumielisen katseen. "Hän on voimakkaampi kuin sinä ja minä. Me näemme toisemme, Narkissos."
Narkissos poistui nopeasti. Lehvät avautuivat hänelle, hän kiipesi yli ristikon ja meni. Hän ei juossut enää. Hän kulki väsyneenä askel askelelta, häntä kidutti jano ja iltapäivänkuumuus, mutta vielä enemmän valan kalvava tuska.
Oli myöhä ja pimeä, kun hän katseli Olympian juhlakentälle, jossa monta kipinää loisti kierrellen ratojansa. Soihtukulkue siellä kulki. Narkissos ei tahtonut olla sitä näkemässä. Häntä painoi yhä kalvava vaivansa. Vala oli kuin hänen omaan ihoonsa poltettu. Hän pääsi vihdoin kotiin teltanloukkoonsa ja vaipui uneen.
Seuraavana päivänä lähdettiin kotimatkalle Olympiasta. Narkissos näki spartalaisten tyttöjen pienen parven poistuvan siltaa yli Alfeios-joen. Hän punastui, kun huomasi niiden joukossa ainoan, jolla ei ollut vyötä. Oliko Nikarete jättänyt sen Artemin lehtoon Erymanthos-vuorelle? Ja olikohan jumalatar ottanut sen huomaansa — sitoumuksena, joka häneltä kerran vielä vaadittaisiin.