XII.
Uusikuu.
Paljon näytti muuttuneen, kun Narkissos oli kotona jälleen.
Arkadian vuorenrotkot tuntuivat hänestä tukalilta kuin vankila, kun hän oli nähnyt tasangot Alfeioksen rannoilla, viljellyt maat, viinikummut ja ihanaiset peltomaat, joilla miehet myllersivät. Maailma oli hänelle auennut, ja hän oli heittänyt silmäyksen yli sen meren, joka keinuvana tasaisena tienä kulki saariin ja valtakuntiin, joiden nimet olivat hänen korvillensa uusia.
Hän katseli vuohiensa laumaa ja ymmärsi, että hänen elämänsä siihen saakka oli kulunut kielettömien joukossa, jotka eivät hänelle mitään kertoneet. Juhlapäivät Olympiassa olivat antaneet hänelle suuremman rikkauden tietoja kuin kaikki hänen kahdeksantoista vuottansa sitä ennen. Elämä oli auennut, rajaton joka suunnalle. Kaikki Hellaan heimot olivat kulkeneet hänen ohitsensa, ja hän oli kuullut puhuttavan kansoista, joilla oli mitä kummallisimpia tapoja. Barbaareista, jotka asuivat iäisessä talvessa ja joiden pukuina kaikkina vuodenaikoina oli villien eläinten nahkoja. Libyalaisista, jotka aurinko paahtoi mustiksi. Aasialaisista kaukaisten päättymättömien virtain vierillä, joiden yli mennäkseen tarvitsi suuria laivoja. Rannikoista, joilta saatiin kultaa ja silfionia.
Oli nimi kauheampi kaikkia muita. Se oli nousemassa itäisen näköpiirin takaa kuin myrsky, ukonpilvi, joka ei koskaan hävinnyt, vaan paisui ja nousi yhä korkeammalle taivaalle. Itse kuolema, kaiken kaamea loppu, piili salaisena salamana tässä kasvavassa pilvessä. Kaikki pelkäsivät vihattua, näkymätöntä vihollista. Kaikki tiesivät, että oli vain kysymys ajasta, milloin se tulisi vyöryen polttamaan maata kauhealla tulellansa. Tuon tuostakin kuultiin puhuttavan suurista, rikkaista kaupungeista, jotka oli saarrettu ja poltettu, helleeneistä, joista oli tehty orjia, vapaasyntyisistä miehistä, joihin oli painettu suurkuninkaan hehkuva merkki. Miletos oli poltettu, saaret Kios ja Lesbos ja Tenedos oli vallattu ja ihmisiä oli pyydystetty ajometsästyksellä niinkuin petoja verkoilla. Persialaisia airuita oli kulkenut yli Istmoksen ja läpi Peloponnesoksen vaatien maata ja vettä kaikilta valtioilta. Huhut kertoivat eri tavoilla siitä, mitkä olivat vaatimukseen suostuneet. Argoksen sanottiin alistuneen, mutta Spartassa oli airuet heitetty pää edellä syviin kaivoihin itse ottamaan mitä tahtoivat. Ne helleenitkin, jotka olivat alentuneet palvelemaan persialaisia tulkkeina, olivat saaneet säälimättömän ja häpeällisen kuoleman. Minä päivänä tahansa saattoivat keltaisenkalpeat ja mustat persialaiset ilmaantua, suurine karheine partoineen ja silmineen, jotka olivat kaksi kertaa niin suuret kuin tavalliset silmät ja joissa oli lannistumaton voima ja loisto; heidän puheensa sanottiin olevan kuin pääskysten liverrystä ja kerrottiin heidän olevan pöyhkeitä ja korskeita kuin oriit.
… Narkissos ei enää mennyt Pan-jumalan lehtoon haluten nähdä omaa kuvaansa. Hän oli katsellut kuvaansa kuvapatsaissa ja Hellaan joka kulmalta tulleissa elävissä voimistelijoissa. Nuorten spartalaistyttöjen näkeminen oli herättänyt hänen häveliäisyydentunteensa. Varmaa oli, että nuorukainen oli kaikin puolin kauniimpi kuin nainen. Mutta Nikaretella oli hänen äitinsä nimi, ja tämä muistutus äidistä pysyi hänen tajunnassaan, kun hän näki naisen, joka ei ollut täysin puettu. Heran temppelissä hän oli kauan katsellut jumalattaren kuvaa, mutta se ei ollut herättänyt hänessä häpeäntunnetta; kankein, siroin poimuin laskeutui vaate hänen valtiatarpolvelleen, ja korkea tukkalaite seppelöi otsaa, joka oli kuin pilvetön taivas, ja kun hän katseli hänen silmiinsä, oli kuin hän olisi maannut selällään ja uppoutunut yläpuolellansa kaartuvan taivaan sineen.
Kaikki mitä maa päällään kantoi, oli muuttunut entistänsä salaperäisemmäksi. Näkymättömiä jumalia oli hänen ympärillään kutoen hänen kohtaloansa. Hän ei pelännyt kuten isänsä, joka aina arkaili ilmaista mitään iloa, jotta eivät jumalat kiusautuisi heti repimään sitä maahan. Jokaista hyvää lahjaa vastaan, jonka he ihmisille lahjoittavat, lähettävät he kaksi onnettomuutta. Onnettomuuksia riippui aina näkymättöminä hänen päänsä päällä. Niitä voi torjua vain varustautumalla niihin ja odottamalla niitä.
Persialaiset olivat se onnettomuus, joka uhkasi ylinnä muita. Mutta kun Narkissos katseli omaa ympäristöänsä nähdäksensä ne vaarat, jotka voivat kohdata häntä henkilökohtaisesti, näki hän vain isänsä. Hänet voitiin odottamatta häneltä riistää. Se ajatus vapisutti häntä. Alati kuvittelemalla isän äkkikuolemaa tahtoi hän ehtiä jumalain edelle. Kun hän katseli isäänsä, etsivät hänen silmänsä tulevain tapahtumain enteitä, ja samalla kulkivat rakkauden rukoukset läpi hänen sielunsa. Ja hän saattoi nähdä niiden kuvastuvan isän lempeästä katseesta.
Heidän ruumiinharjoituksensa olivat saaneet uuden perustan ja uutta vauhtia. Olympiassa heidän mieliinsä oli painunut lukemattomia vaikutelmia ja sääntöjä; muutamassa harvassa päivässä he olivat käyneet kokonaisen koulun. Näin oli varsinkin Eufranorin laita, joka nyt paljoa suuremmalla tiedolla voi opettaa ja ohjata poikaansa. He olivat myös tuoneet mukanansa kiekon, käsipainoja hyppyä varten ja kaksi oikeanpainoista heittokeihästä. Isän toivo oli, että poika seuraavassa Olympia-juhlassa voisi ottaa osaa ei ainoastaan juoksuun, vaan myöskin kunniakkaaseen viisiotteluun. "Ja jos jumalat ovat suopeat, niin he antavat sinulle seppeleen", lisäsi hän.
Eufranor kohteli poikaansa vielä suuremmalla hellyydellä kuin ennen. Hän osti orjan paimentamaan vuohia, jotta poika saisi enemmän vapaata aikaa ruumiinharjoituksiinsa. Hän pakotti hänet syömään parasta, mitä talossa oli. Hän osti Megalopoliista uusia vaatteita, vieläpä pari uutta koristetta hänen tukkaansa. Ei koskaan ainoallakaan sanalla, vain katseilla ja kättensä satunnaisilla hyväilyillä hän sanoi, kuinka kaunis hänen nuori ruumiinsa hänen silmissään oli. Hän laski kätensä hänen nuorille lujille harteillensa ja veti hänet hellästi luoksensa, otti häntä leuasta ja katsoi häntä kauan tutkien.
"Sen jälkeen kuin olimme Olympiassa, olet saanut äitisi silmät", sanoi hän. "Tunnen hänen katseensa sinun katseesi takana. Ensi kerran, kun menen hänen haudallensa, kiitän häntä siitä. Nikarete katselee minua näkymättömästä maailmasta sinun kauttasi."
Joka ilta, kun he olivat menossa levolle, katseli hän tutkien ylös kirkkaalle, pimenevälle iltataivaalle, tähystellen merkkiä. Vihdoin se tuli. Uusikuu oli värisevän ohuena lounaassa kuin rengas, jonka pieninkin kosketus voisi särkeä. Hän otti öljy-lekytoksensa ja kätki sen viittaansa.
Narkissos näki hänen poistuvan. "Saanko tulla mukaasi, isä?" kuiskasi hän hänen mennessään. Mutta Eufranor kääntyi ja kielsi heittäen päätänsä keveästi taaksepäin: "Kyllä minä vien sinulta terveisiä", sanoi hän.
Tuli myöhä ja tuli pimeä, eikä isää kuulunut palaavaksi. Narkissos odotti. Hän istui mökin ovella ja katseli pohjoiseen. Hän tiesi, että isä oli äidin haudalla eikä tahtonut tulla häirityksi hartaudessaan. Mutta vihdoin hän nousi mennäksensä häntä vastaan.
Ilta oli muuttunut purevan kylmäksi. Maan auringonlämpö oli säteillyt ylös lasinkirkkaaseen avaruuteen. Narkissos kulki hiljaa hautakumpua kohti. Hän näki amforan häämöttävän mustana taivasta vasten: uusikuu kimmelsi sen kaulalla. Mutta isää hän ei nähnyt. Tuskaisena hän huusi häntä, mutta vastausta ei tullut. Vasta kun hän seisoi muratin peittämän kummun ääressä, löysi hän isänsä siitä makaamasta, kylmänä kuin se tyhjennetty lekytos, joka hänellä oli käsissään. Amforan ympärillä riippui se kuihtunut seppele, jonka hän oli tuonut Heran pyhästä puusta Olympiasta. Näytti siltä, kuin hän olisi laskeutunut lepäämään. Ja Narkissos muisti, mitä isä kerran oli hänelle kertonut, että uhrit niinkuin korotkin ovat suoritettavat uudenkuun aikana, ja että on ihmisiä, jotka laskeutuvat nukkumaan rakkaittensa haudoille nähdäksensä unen ja sitten nousivat tekemään niinkuin uni käskee.
Mutta Eufranor ei noussutkaan enää. Hänen sydämensä oli pysähtynyt, hänen jäsenensä jo kankeat. Poika kantoi hänet sylissään takaisin ja laski hänet lieden tulen ääreen. Hänen kasvonsa hymyilivät, kuin olisi hänellä hyvä ja onnellinen uni.
Niin loi Narkissos isällensä haudan äidin haudan viereen, niin että muurivihreä itsestään voi kiemurtaa toisen luota toisen luo. Hän uhrasi kiharoita hiuksistansa ja kyyneliä silmistänsä. Ja kun pimeä tuli, laskeutui hän makuulle ja kallisti poskensa kylmää maata vasten toivoen, että hän voisi nukkua ja unessa nähdä, mitä isä mieluimmin tahtoisi hänen elämästänsä tulevan.
Mutta kun hän sulki silmänsä, kuului syvällä hänen sisällänsä kuiskauksena äidin nimi: Nikarete. Ja kun hän ei ollut häntä koskaan nähnyt, oli hänen mielessänsä heti sen ainoan kuva, jolla oli se nimi ja jonka hän tunsi. Ja äänikin sen esille loihti, ja hän näki hänen istuvan Artemiin alttarin äärellä ja laskevan sille vyönsä.
Pyhyydenloukkaus se oli, ja hän nousi heti karkoittaaksensa pois pahaaennustavan kuvan. Hän katkaisi pitkiä säikeitä sitkeästä, tummanvihreästä köynnöksestä ja pisti ne isän kumpuun. Sitten hän laski molemmat kätensä tuoreelle haudalle ja kuiskasi: "Hyvästi, sinä isäni rakas, joka olit minulle äidinkin sijassa. Kiitos kaikesta, mitä olet pojallesi opettanut. Sinä teit minusta miehen, jonka hartain halu on, että hänestä tulisi todellinen helleeni. Minne tahansa maan päällä kulkenenkin, ole sinä mukanani ja osoita minulle, missä päämäärä on, johon minun tulee tähdätä. Hyvästi, rakas isäni, sinä olet vienyt äidilleni ne terveiset, jotka minulta otit, ja kumpikin odotatte käsikädessä sitä hetkeä, jolloin minä jälleen teidät kohtaan ja tervehdin teitä sanattomalla nyökkäyksellä."
Hetkiseksi hän laski jälleen poskensa mullalle. Silloin hänestä tuntui, kuin hän olisi Olympian Kronos-huipuilta kiitänyt Alfeios-virran mukana kohden vapaata merta ja nähnyt kolmisoutujen pullein purjein soluvan ulos siniseen Okeanokseen.
Niin, pois Arkadian kallioseinäin keskeltä hänen mielensä paloi, ulos näkemään maanmiehiänsä raanoilla ja saarissa.
Hän jätti köyhän maapalansa ja hautansa naapurien hoitoon ja ajoi sitten itse laumansa sellaisiin seutuihin, missä voi vaihtaa ne rahaksi. Vihdoin hän sai ne myydyiksi jotenkin yhtä monesta drakmasta kuin hänellä oli elukoita. Hopean hän sittemmin vaihtoi kultarahaksi. Hän ei tahtonut ottaa vastaan ainoatakaan dareikia. Persialaisen kullan ei pitänyt painaa hänen omaatuntoaan eikä tuhota hänen sieluansa.