XIV.
Ateena.
Narkissos vaelteli pitkin Ateenan ahtaita kujia ja katuja. Ihmisiä vilisi kaikkialla. Likavesi löyhkäsi talojen ovien edustalla. Kengänpaikkaajat istuivat varjopaikoissa hikoillen. Alasimet soivat vasaraniskujen alla. Keihäänkärkiä teroitettiin. Kaikkialla tuoksui valkosipuli. Joka taholla kaakottivat kanat. Kaikkialla juoksenteli röhkiviä sikoja tonkien jätteitä. Mutta kaikkialle näkyi Lykabettos tahi Akropolis katujen takaa.
Hän seurasi ihmisvirtaa yli Öljytorin, jossa vihreitä tahi mustia öljymarjoja oli isoissa tynnyreissä, sipuleita riippui pitkissä nuorissa ja vihannekset peittivät maan, hän kulki aina varsinaiselle torille saakka, jossa oli väenkokous Buleuterion edustalla. Areiopagin rinteellä hän näki kaksi pronssipatsasta, kaksi alastonta miestä tuimassa hyökkäysasennossa, toinen heilutti miekkaa päänsä yläpuolella, toinen uhkasi pistää ojennetulla kalvallaan. Kun hän kysyi, sai hän vastauksen: tyranninsurmaajat! Ateenalaiset tervehtivät niitä kohotetuin käsin ja huutaen: Tyranninsurmaajat! Tulkaa alas kiviltänne, Harmodios ja Aristogeiton, tulkaa ottamaan vastaan Hippiasta.
Huhu persialaisten laivojen lähenemisestä kulki sysäyksenä läpi kaupungin. Lainehtiva ihmisjoukko virtasi yli torin ja ylös Areiopagin sivu Pnyksiä kohden. Neuvostohuoneelta tuli muutamia miehiä, joiden kulku muodosti vanaveden ihmisvilinään. Polemarkki! kuului joka puolelta. Tuolla tulee polemarkki! Ja kengänpaikkaajat ja savenvalajat, sepät ja vihanneskauppiaat, leipurit ja nahkurit tulivat juoksujalkaa jäljessä. Aristeides! Eläköön Aristeides! Eläkööt eupatridimme. Niillä on järki tallella. Kas Themistokles! Ja Miltiades on mukana. Terve, Miltiades! Hän kulkee kuin pitoihin. Katsokaa, ensimmäinen arkontti on yhtä rauhallinen kuin jos jo olisi kurittanut persialaisia. Eläköön Themistokles! Hänellä on keihäänvarsi selässään. Katsokaapa Miltiadeen viitan laskoksia. Mutta Kallimakhos on syönyt jotakin, joka ei ollut hänelle terveellistä.
Narkissos seurasi joukkoa Pnyksille. Hänen oli nälkä ja jano ja hän osti matkalla kourallisen viikunoita kauppiaalta, joka kantoi tavaroitansa mukanansa.
Pnyksillä oli puhujalava hakattu luonnolliseen, kallioon. Puhujalla, joka sille nousi, oli vain taivas, taustanaan ja auringon loisto ympäröi hänen päänsä, häikäisten kuulijajoukon silmiä. Tasaisesti kohoavalle vuorenrinteelle asettuivat tuhannet kuulijat aina puhujalavan valtavan kallion juurelle saakka; se oli kuin jalustana elävälle kuvapatsaalle, jonka kaikki liikkeet tuolta korkeudesta kuvastuivat eteläntaivaan häikäisevään taustaan. Näytti kuin olisi itse maakin tunkenut kansanjoukkoa leveitä astimia ylöspäin. Puhujan alapuolella seisoi sankka ihmisparvi. Vastapuhujia ja kyselijöitä voitiin saattaa ylös pitkin kapeita sivuportaita sillä kohtaa, missä nuo kaksi jyrkkää kallionseinämää yhtyivät tylsään kulmaan ja muodostivat kokonaisen näyttämön kuulijoille, ensimmäisen näyttelijän yhä näkyessä koko pituudessaan jalustalla taivasta vasten. Taustaseinät olivat täynnä Zeus Hypsistokselle annettuja lahjoja. Lakitaulut olivat nojallaan pitkin valtavan puhujalavan seiniä, joka ulkoni kummallekin sivulle ja sulki kansanjoukolta tien. Mutta myös takaapäin voi kuulijoita tulvia paikalle ja levitä yli koko kummun, niin että ihmismeri kuohuili kaiken yläpuolelle kohoavan puhujalavan ympärillä.
Siellä ylhäällä seisoi Miltiades ja otti hienon attikalaisen kypäränsä kauniista täyspartaisesta päästänsä. Vasemmalla kädellään hän piti kypärää edessänsä, oikealla viittasi hän kohden vilisevää ihmisjoukkoa; mutta yht'äkkiä hän pani kypärän päähänsä — se oli sodanuhan merkki — kääntyi ja heitti molemmat käsivartensa etelää kohden ojentaen niitä yli tasangon Faleronia kohden ja kauas kohden Sunionin kallionientä. Kaikkien katsojain silmät seurasivat hänen liikkeitänsä; ei nähty, mihin hän viittasi, mutta hänen omassa olemuksessansa, hänen lujuudessaan ja siitä huolimatta suuressa eloisuudessaan oli kuitenkin nähtävänä ikäänkuin kaiken sen kuva, mitä hän sanoi, manatessaan esille vihollista:
"Ateenan miehet, nousee myrsky. Näettekö tuonne, barbaarit lähestyvät rantojamme? Niiden purjeet peittävät meren niinkuin haaskalintujen levitetyt siivet. Kaiken ne aikovat tukehduttaa. Loppuva on laineidenkin liike, ja vainajana on meri makaava. Tämä hetki tuottaa naksolaisille turman, ja Euboialla riehuu persialainen tulenjumala, jonka kauheudesta me kaikki olemme kuulleet puhuttavan. Meedialaiset kantavat häntä kultakilvellä ja antavat hänen sylkeä maalle, jolle astuvat. Hänen sylkynsä ovat nieleviä liekkejä — malmi sulaa siinä ja marmori palaa kalkiksi. Hellaan maat ja metsät lakastuvat kuin ruoho hänen hengityksensä edessä. Minä näen hänet jo meidän näköpiirissämme. Mitä vuosikausia olemme kauhistuneet, se meitä nyt uhkaa. Idän tuli tahtoo tuhota meidät, meidän vaimomme ja lapsemme, meidän isiemme jumalat ja heidän pyhät asuntonsa. Jo kauan on näkynyt hänen tulonsa enteitä. On helleeniläisiä valtioita ja kaupunkeja, jotka iloiten avaavat hänelle porttinsa. Oi ateenalaiset, teidän kaupunkianne kovin rangaistus uhkaa, sillä suurkuningas ei voi unohtaa, että riensimme kärsivien veljiemme avuksi ja annoimme heille kaksikymmentä laivaa. Kuka meidän avuksemme nyt tulee? Älkää luottako muiden käsivarsiin kuin omiinne, älkääkä muuta suojaa odottako kuin minkä itse luotte. Hädässä kukin sulkee oman talonsa ja antaa naapurien talon tuhoutua. Niinpä nyt, Ateenan asujat, rientäkää koteihinne ja varustautukaa. Katsokaa kypärää päässäni. Raskasaseiset sotilaamme ovat kilpilinnamme, joka on asettuva muurina lähenevää onnettomuutta vastaan. Meidän täytyy ottaa vastaan vihollinen avoimella kentällä sen kaupungin edustalla, joka on meidät kasvattanut. Meidän täytyy torjua hänet rannaltamme samalla hetkellä, jona hän sille astuu. Muistakaa, että Hellaan vapaus on se yhteinen aarre, jonka puolesta taistelette, ja että orjuus on ainoa osa, joka meitä kaikkia odottaa, jos persialaiset saavat asettua meidän meremme rannoille. Ateenan miehet, tulevaisuus on keihäittenne tutkaimissa. Mieluummin vaipukaamme miekka kädessä kuin antaudumme meedialaisten orjiksi ja näemme naisiamme raastettavan tukasta kuin hevosia harjasta Ekbatanaan ja Susaan."
Suosionhuudot tulvahtivat ylös kohden elävää kuvapatsasta, joka äkkiä hävisi jalustaltaan kuin meren nielemä. Aurinko oli paahtanut noiden tuhanten kasvoja, jotka katselivat ylöspäin, mutta yht'äkkiä hajaantuivat, kun Zeus Hypsistos lähetti heille säteensä enteen. Kaikki pakenivat taloihin. Polemarkki ja strateegit palasivat verkalleen neuvostohuoneelle. Sade lakkasi ja alkoi levitä huhu, että juoksija Feidippides lähetettäisiin Spartaan anomaan apua.
Narkissoksen salainen unelma oli ollut kerran saada se tehtävä. Mielikuvituksessaan hän oli usein juossut tuon matkan, jonka hän melkein kokonaan tunsi: Megaran kautta ja kannaksen yli ohi Korinton ja kohden etelää, yli virtain ja purojen, ylös yli harjanteiden, läpi kivisten laaksojen, ohi ikivanhan Mykenen, läpi Argoksen ja Tegean — etelään päin läpi vuorensolan Eurotas-laaksoon ja vihdoin lakedaimonilaisten hajanaiseen kaupunkiin, joka oli muuriton kuin maalaiskylä, leveine teineen kuin leiri, valmis nousemaan vihollista vastaan.
Mutta Narkissos ei ollut pitkään aikaan juossut, hänen jalkansa tuntuivat kankeilta, ja hän katseli kämmentensä paksua keltaista nahkaa, joka oli kovettunut airoissa. Onnellinen Feidippides, huokasi hän ja kiiruhti väkijoukon mukana jonkun matkaa pitkin pyhää Eleusiiseen vievää tietä.
Yht'äkkiä kuului huuto: Tilaa! tilaa! Tilaa Feidippideelle! Juoksija oli jo haettu kotoaan, ja vaikka päivä jo läheni laskuansa, ei hän tahtonut odottaa yli yön. Hän tunsi tien ja saattoi jo yön kuluessa ehtiä yli kannaksen matkallaan etelään.
Tilaa Feidippideelle! Tuossa hän tuli rauhallisesti juosten pitkin askelin, avopäin ja yllänsä laaja, kevyt ihokas, joka ulottui vain reiteen, niin ettei mikään estänyt hänen juoksunsa täyttä vapautta. Hänen huulensa sulkivat sanoman, jota hän oli viemässä, eivätkä aikoneet aueta puhumaan, ennenkuin hän sen perille saattaisi. Huutoja kuului hänen ympärillänsä ihaillen ja kiihoittaen: "Terve, oi Feidippides! Käyttele jumalallisia jalkojasi, jotka varmaan Hermes on sinulle lainannut. Onnea kahdentoistasadan stadionin matkalle. Zeus kanssasi! Terveisiä Spartaan! Siellä saat 'mustaa lientä'. Mutta pane Spartan miehet liikkeelle! Sano heille, että kiire on. Ne kerskuvat pikamarsseillaan. Anna niiden tulla sitä meille näyttämään! Sano heille, että me odotamme heitä, ennenkuin persialaiset ovat kaupunkimme edustalla. Älä anna meedialaisten kohdata heitä matkalla Istmoksella. Silloin on myöhäistä. Onnea matkalle! Terve, Feidippides!"
Ei ainoakaan ilme juoksijan kasvoissa vastannut näihin huutoihin. Hän juoksi vain, juoksi oikein, hyvin harkituin säärenheitoin, täynnä kärsivällisyyttä ja masentumatonta sitkeyttä! Tilaa! Tilaa! Tilaa Feidippideelle! Ja ihmisparvi hajaantui hänen edestään ja seisoi kahtena muurina, joiden välitse hän juoksi, kunnes hävisi.
Kun Narkissos palasi kaksoisporttia kohden, kulki hän yli Kerameikoksen. Hautapatsaita ja suuria, raskaita marmori-lekytoksia seisoi pitkin tienvartta. Siellä täällä istui haudallakävijöitä leväten marmorirahilla katsellen muistomerkkiä, jonka olivat vainajilleen pystyttäneet. Patsaat olivat aivan kapeita, ja sisäpuolella pienen ontelon reunan seisoi vainajan kuva kuoleman rauhassa tuijottaen tyveneen kuolleeseen ilmaan. Toiset olivat veistettyjä, toiset vain maalattuja. Raskasaseinen sotilas seisoi täysissä varustuksissaan keihääseensä nojaten. Nuori mies piti kättä koiransa pään päällä, toinen ojensi suosikillensa heinäsirkkaa, jota piti siivistä. Toinen oli asettunut iäiseen lepoonsa sauva kainalon alla, toinen piti kädessänsä lintua kuin rakkainta leikkikaluansa. Seireenejäkin hän näki, suuria, kummia lintuja, joilla oli tytön pää ja raskas katse, toisessa kädessänsä lyyra ja näppäin kosketellen sen kieliä. Kaikki muodosti vaikenevan ja surumielisen sarjan muistoja niistä, jotka olivat jättäneet hyvästi ja lakanneet elämästä. Matalahkojen, kapeiden olentojen kasvoissa ja mustissa silmäterissä oli kalpea hymy ja punaiseksi maalattu tukka loisti painuvan auringon vahvassa, punertavassa auteressa. Elävät eivät heitä kuulleet. Seireenit vainajille lauloivat. Pitkin hautakatua Dipylonin molemmin puolin oli pieniä kauppamajoja, joissa myytiin pieniä hauta-lekytoksia annettaviksi kuolleiden matkaan tahi valmiita muistomerkkejä. Vielä löivät kaiverrusraudat moniäänisiä marmorisäveliään, ja patsaat odottivat vain nimeä ja viimeistä tervehdystä.
… Seuraavina päivinä kasvoi liike Ateenassa. Attikan talonpojat toivat vihanneksia, viikunoita ja sipuleja suuret määrät torille. Asesepät takoivat. Kilpiä maalattiin, miekkoja hiottiin ja keihäitä vartettiin uudelleen. Luusäärykset helisivät joka kujalla. Kuului kavioiden kapsetta. Airuita ja sanansaattajia riensi edestakaisin.
Virta vei Narkissoksen Akropoliille. Tie kulki monin mutkin yli jyrkkien kalliopengerten, ylös yli pelargisten perusmuurien, kunnes hän oli itse linnan alueella. Hopliitteja vilisi joka suunnalla. Artemis Brauronian alttarin ääreen kokoontui sotilaita ja pappeja. Siellä uhrattiin ja siellä tarkattiin enteitä. Jumalattaren suuri pronssipatsas katseli tyhjin, kankein katsein ilmaan, eikä kitkerä palaneen haju saanut häntä rypistämään sieraimiansa. Työ suuressa uudessa Athenelle aiotussa Parthenon-temppelissä — kaupunginjumalattaren neitsytkammiossa — oli aikoja sitten keskeytetty, mutta telineet olivat jäljellä, ja kaikkialla matalain, vasta alussaan olevien porraspylvästen välissä valtaisella marmoriperustuksella istui sotureita tuijottaen yli tasangon merelle, joka kaukana puolipäivän auteressa välkkyi kuin hiottu kilpi Aiginan terävähuippuisen sineen häipyvän selänteen ja Salamiin lähempänä olevan rannan alla. Koko päivän he istuivat ja odottivat ja sammuttivat nälkänsä isoilla pyöreillä leivillä ja suolaisilla öljymarjoilla. Merkki nousuun oli tuleva pian.
Levottomuutta näkyi myös Athene Poliaan satajalkaisen huoneen ympärillä. Päivänpaahtamien pylvästen päällinen kattorakennus loisti voimakkain värein, punaisin, sinisin ja sinipunervin. Pääty alalla taisteli jumalatar hohtavassa ja kirkkaasti väritetyssä marmorissa gigantteja vastaan, jotka kuin käärmeet tulivat ryömien aina päädynkulmista saakka. Mutta sisällä pylväiden välissä näkyi kapeilla jalustoilla aivan nuoria tyttöjä kuvaavia patsaita. Ne seisoivat siinä silmät elävän uteliaina ja huulet kaareutuen puolikuunmuotoiseen hymyyn. Runsaasti koristelluin monipalmikkoisin tukkalaittein he seisoivat sirosti kannattaen hienopoimuisia, tähti- ja kukkakoristeisia hameitansa, muutamat purppurakengissä ja granaattiomenat pienissä kätösissään. Loisteliaat meanderireunukset koristivat hunnunhienoja pukuja. Ne olivat käherätukkaisia kuin itämaan prinsessat, ja pitkät palmikot virtasivat alas nuorille neitseellisille rinnoille.
Vasten tahtoansa Narkissos äkkiä tuli ajatelleeksi Olympian kilpajuoksijatarta. Kuinka hän olikaan ankara ja vaatimaton näiden hienostuneiden ja koristeltujen tyttöjen rinnalla, jotka hymyilivät valolle ja maailmalle. Nikarete! Kiinteärakenteinen ja hymytön, hoikka ja vakava melkein kuin poika. Mutta silloin hän muisti hänen kavalan juonensa keskellä itse Artemiin lehtoa Erymanthos-vuorella, hänen tytöntahtonsa, hänen päämääränsä. Ja uhmaten hän karkoitti hänen kuvansa sielustaan ja alkoi ajatella Feidippidestä. Ehkä jo tänään, myöhään illalla hän juoksussaan ehtisi Spartaan ja toisi sanoman persialaisten tulosta. Ehkä Nikarete seisoisi nuorten lakedaimonitarten joukossa ja ihailisi hänen tekoansa ja upottaisi hänet kunnianosoitustensa ja tyttömäisen halunsa lämpöön. Narkissos toivotti vielä kerran, ettei milloinkaan enää häntä tapaisi.
Hän meni Erekteuksen ikivanhalle valtiaslinnalle näkemään Ateenan pyhää ja kuulua öljypuuta, jota lähde kasteli. Runko oli kutistunut ja koukistunut, melkein lehdetön, vain pari lehvää versoi lähinnä ohutta lähteensuonta. Syviä, itse kalliopohjaan hakattuja kiviportaita hän astui alas pohjoista kohden Poseidonin lähteelle, jonka jumalan kolmikärki kerran oli iskenyt pulppuamaan maasta. Hän asettui ihmisjonoon, saadaksensa kätensä kourusta maistaa vettä, jossa todellakin oli meren sivumaku. Kaikki kaupunkiin tulevat attikalaiset kävivät lähteillä. He seisoivat viitaten kattoon, joka korkealla kaareutui yli Poseidonin kaivon: iso nelikulmainen reikä avautui sen läpi vapaaseen ilmaan. Se oli siinä, jotta jumala ylhäältä saattaisi katsella pyhää paikkaa. Sitäpaitsi oli sääntö, että salaman tekemää aukkoa ei saanut muurata umpeen, vaan sen piti aina jäädä sillensä.
Linna varustettiin joka puolelta puolustusta varten. Ympäristöstä tulevat sotilaat viettivät täällä yönsä lähtövalmiina. Temppeleissä toimitettiin uhreja. Hekatompedos-temppelin pylväiden välitse solahtelivat Ateenan nuoret temppelineidot ulos ja sisälle, siroina ja kauniisti puettuina, aivan kuin olisivat itse tyttöpatsaat liukuneet alas jalustoiltansa jumalatarta palvelemaan. Narkissos ei voinut päästä sisälle. Vain silloin kun suuri ovi kiertyi saranatapeillansa, sai hän luoda pikaisen silmäyksen jumalattaren ikivanhaan taivaasta pudonneeseen puukuvaan. Gorgo välkkyi korkealla hänen rinnallansa, jäykkä aaveenkatse tunki läpi suitsupilvien ulos päivänvaloon.
Narkissos ryömi ympäriinsä Akropoliin kalliorinteillä nähdäkseen ne onkalot ja luolat, joissa Ateenan jumalilla oli ollut ensimmäiset asuntonsa ja joihin sen heimosankarit oli haudattu. Vasta myöhemmin ne olivat päässeet maan päälle ja saaneet pysyväiset suuret asuntonsa.
Hän kiipesi ylös Apollon Hypokraioksen luolalle. Muutamat pojat näyttivät hänelle näkymättömän tien erään kallionhalkeaman kautta, jossa hän ensin takertui kiven selkään niinkuin satulaan, mutta ryömimällä eteenpäin pääsi vihdoin sisälle luolaan, jonka kallion monissa seinäsyvennyksissä oli pieniä jumalalle pyhitettyjä terrakottakuvia. Sieltä hän konttasi sisälle Pan-jumalan kuoppaan ja toiselle puolelle suureen onkaloon, jolla oli haudan muoto: se oli Erekteuksen olosija. Pimeässä piileskeli salaisuuksia ja tunki esille kallionkouruista. Hän veti syvään henkeään, sillä näkymätönten hengitys ahdisti häntä. Erääseen toisella sivulla olevaan lohikäärmeenkitaan katse hukkui kokonaan — kalliorotkon avonaiseen, pohjattomaan nieluun. Oliko se uhrihauta vai tie Manan majoille?
Kun hän kiipesi takaisin, löysi hän kauempaa vasemmalta kapeat hakatut kiviportaat, jotka yht'äkkiä kiersivät esiinpistävän kallionkielen ja veivät ristikko-ovelle ja pimeyteen. Muiden kävijäin kanssa hän astui sisälle tukalaan, kosteaan luolaan ikivanhalle Klepsydran vuorilähteelle, josta Akropolis vainoaikoina, ympäristöstänsä eristettynä, saattoi tuoda juomavetensä.
Suuri ruostunut metallikansi peitti vanhaa kaivoa. Kun se nostettiin paikaltaan ja laskettiin maahan, kumisi kalliopohja ja jääkylmä henkäys lehahti syvyydestä. Palavat honkasalot valaisivat luolaa. Narkissos kumartui yli kaivonkehyksen karkeaveistoisen kiven. Syvälle vuoreen tunkeutui kaivo monen eri liuskakivikerroksen läpi, milloin laajempana, milloin ahtaampana, ja syvimpänä pimeässä kuohui lähde. Vedenpinta, joka eli, kiertyi renkaille hiljaa solisten, syvä, vihertävän kirkas vesi, joka hengitti kuin paljastettu sydän; se sykki sisäistä elämää aivan toisin kuin liikkumattomuuteensa kuollut vesi.
Narkissos kumartui syvemmälle ja näki oman päänsä liikehtivän pikimustana varjona elävän veden pinnasta. Muinaisuuden ääni solisi ylös hänen korviinsa synkästä syvyydestä — salaperäisenä, vaikenevana, puoleensa tenhoavana: Klepsydra — vesikello — vesi, joka hiipii elävänä kammiosta kammioon ja päätyy itse ajan virtaan.
Kuinka moni sukupolvi olikaan kuunnellut tämän hiljaa solisevan vesikellon virtaa ja etsinyt itse aikaa sen pohjalta? Kuinkahan monen tunnin kuluttua barbaarit tunkeutuisivat tuohon salaperäiseen koneistoon ja tappaisivat hiipivän ja elävän veden tältä kaupungilta, jonka piilevä suoni se oli? Narkissosta puistatti. Hän sulki silmänsä kylmältä henkäykseltä, joka tuli alhaalta meren vesikellosta, mustasta kuin yö, joka kuohuili ja virtasi hänen jalkaansa alla, johon ehkä itse Poseidon oli uurtanut sen kallion poveen, voidakseen taas yhdellä ainoalla sormella sulkea sen juoksun…
… Akropoliin etelärinteellä kävi Narkissos Asklepioksen pyhällä alueella, jossa sairaat voivat maata itse temppelin pitkissä pylvässaleissa vahvistavan auringon alla ja virvoittaa itseänsä juomalla jumalan pyhästä lähteestä. Mutta useimmat vuoteet olivat jätetyt. Persialaisten pelko ajoi ontuvat ja rammat pois tieltä. Asklepioksen ja Hygieian kuvat tuijottivat ulos auringonpaisteeseen, jonne pakenijat olivat hävinneet. Jäljelle jäi vain savisia tahi vahasta muovailtuja jumalan parantamien sairasten jäsenten kuvia. Erittäinkin jumalan luolassa riippui suuri paljous kiitoslahjoja. Narkissos muisti Hermofantosta, mutta kaikkein vähimmän toivetta oli tavata häntä täällä — hänellä oli jumalan käärme matkasauvassaan. Kalliopohjassa olevassa kuopassa viruivat pyhät Asklepioksen käärmeet ja nukkuivat suojassa auringolta. Niitä peittävä kansi liikahteli, kun ne kiemurtelivat kierrekerässään. Jos nosti kannen pois, näkyi pitkin ruumista hiipivää liikettä niiden nahan ja suomujen alla, ja silmät tuijottivat sokeasti ja värähtämättä aurinkoa. Niitä ruokittiin kyyhkysillä, jäniksillä ja muilla uhrieläimillä, ja ne katselivat saalista niinkuin olisivat tarvinneet kauan aikaa havaitaksensa sen.
Myös Kalliroen pyhällä lähteellä hän kävi. Matkalla näki hän "Dionysoksen suossa" ja hämmästyi jumalan valtavan suurta viinikuurnaa. Kaikilta puolin suljetussa luolassa virtasi lähde yhdeksästä suusta. Vesi tuli alunperin hienona suonena Runotarten kunnaalta ja juoksi alas pitkin luolan seiniä; se kokoontui kiveen uurrettuun kuurnaan ja juoksi siitä kaivoon. Eräs ateenalainen kertoi Narkissokselle, että vesi oli kadonnut eikä kaivoon sitä enää ollut tullut, kun Runotarten kumpu joutui rakennusten valtaan ja sen kalliopinta peittyi, jolloin viisas Peisistratos oli rakentanut uuden ja rikkaan vesijohdon Hymettos-vuorelta; tämä johto liittyi Kalliroen lähteeseen ja hurskaan petoksen kautta ylläpiti sen vesirunsautta. Vanhan luolan edustalle hän oli rakennuttanut suuren kaivohuoneen, jossa vesi virtasi esiin noista yhdeksästä suusta. Naisia tuli ja meni kantaen suuria hydriadejansa. Nuoret tytöt heittivät hänelle silmäyksiä, ja eräs sanoi ääneensä: "Älköön morsiamesi noutako kylpyvettä, ennenkuin persialaiset jälleen ovat maasta poissa."
Akropolis suljettiin nyt kaikilta muilta paitsi linnan varusväeltä. Hopliitit kokoontuivat maakunnittain, kustakin fylestä erikseen. Polemarkki Kallimakhos ja kymmenen strateegia, niiden joukossa Aristeides, Themistokles ja Miltiades, tarkastivat niiden joukot. Salpinks-merkit kajahtelivat. Pikalähettejä juoksi kaupungin sekä Peiraioksen ja Sunionin välillä. Lykabettoksella ja Hymettoksella oli tähystäjiä. Vähitellen tuli persialaislaivaston tarkoitus näkyviin. Se ei lähestynyt Faleronin lahtea eikä kiertänyt Sunionin nientä, vaan kulki pohjoista kohden pitkin Attikan itärantaa, kunnes nuo 600 laivaa laskivat ankkurinsa Marathonin rantatasangon edustalle. Kavaltaja Hippias tämän neuvon oli persialaisille antanut, koska hän erinäisten salaisten syiden perusteella toivoi voivansa nostaa talonpojat ja vuoriston asukkaat Ateenaa vastaan ja itse kaupungissa saavansa puoluelaisia ja voivansa taivuttaa ne kavallukseen.
Vielä odotettiin vastausta Spartasta. Kului päivä toisensa jälkeen, mutta Feidippides ei palannut. Sillävälin keskittyivät myrskypilvet Ateenan ympärille. Kukkuloilta nähtiin persialaisten aseiden välähtelevän aina kauas itäpohjaan niinkuin ukkospilvessä risteileväin salamain, mutta vielä ei jyrähdyksiä kuulunut. Yhdessä päivämatkassa saattoivat persialaiset ehtiä Ateenan edustalle ja saartaa kaupungin niin ettei mitään apua voitaisi ulkoapäin saada. Persialaisella kullalla saattoi Hippias tehdä kavalluksen huonoa kylvöä itse muurien sisäpuolellakin. Asema näytti epätoivoiselta. Jos Ateena tahdottiin pelastaa, täytyi hopliittien marssia kohden persialaismerta ja aallonmurtajana torjua sen valtava tulva, ennenkuin se ehtisi tuhoamaan itse kaupungin.
Yhden päivän jälkeen, joka kului kuin olisi palanut omaan polttavaan helteeseensä, näkyi uusikuu äkkiä Salamiin puolella, terävänä kuin veitsi. Tomupilvi tuli kiitäen eteenpäin Eleusiin pyhää tietä. Nuoria miehiä liittyi juoksemaan kilpaa hevosten kanssa, talonpoikia tuli taloistaan huudellen kysymyksiä. Mutta tomupilvi kulki eteenpäin eikä antanut muuta vastausta kuin kumean kavionkapseen. Vasta aivan kaupungin edustalla tomupilvi haihtui ja väkijoukko, joka väistyi sivuun, voi erottaa ratsastajan.
Hänellä oli yllänsä purppuranvärinen asetakki. Pöly oli kertynyt kuin taikinaksi ratsun hikiselle selälle. Mutta ratsastajalla oli yhä raskas kypäränsä päässänsä eikä hän hiljentänyt vauhtiansa. Hänen kasvonsa olivat melkein mustanruskeat. Hän istui suorana satulassa ja sääret olivat kiinteästi ratsun kyljissä. Ympärillä satoi huutoja: Mistä? — Mikä sanoma? — Ettekö näe, että hän on punainen kuin purppurasimpukka. — Ei, Spartan verivelliin hän on kastettu. — Niinpä niin, hänen nenänsä on litistynyt niinkuin kaikkien spartalaisten. Ne ruhjovat nenäluunsa nyrkkeilyissään. — Seis, mies! Etkö voi vastata? — Vai etkö tulekaan Spartasta? — Vai persialaisilleko sinä sanaa vietkin. Silloin olet väärällä tiellä. — Kierrä toista tietä! Pohjoiseen! — Kohteliaisuutesi ilmaisee kyllä syntyperäsi. — Lakedaimonilaiset ehkä leikkaavat kielen lähettiläiltään, jotta he eivät matkalla lörpöttele.
Ratsastajan kasvoissa ei ilmekään muuttunut. Hän ratsasti suoraa tietänsä niin lujana, että ne kädet, jotka ojentuivat pysähdyttämään ratsua suitsiin tarttuen, saivat koskettaa vain hevosen häntää. Dipylonin kohdalla hän pysähtyi vartijan eteen, jolla oli keihäät kainalossaan ja joka käskien ojensi oikean käsivartensa häntä kohden. Hän ei noussut ratsunsa selästä, vaan sanoi lyhyesti: Vie minut Buleuterioon. Ja niin hän ratsasti läpi portin, niin että vartijan täytyi juosta pysyäksensä hänen jäljessään. Ei sanaakaan saatu kuulla hänen suustaan, ennenkuin hän seisoi arkonttien edessä ja kurkku käheänä pitkän pölyisen ratsastuksen jälkeen lausui: "Lakedaimonin kuninkaat Kleomenes ja Leotykides lähettävät ateenalaisille sanan, että lakedaimonilaiset eivät saata lähteä sotaan, ennenkuin kuu on täysi."
Sen enempää hän ei sanonut. Mutta Ateena sai paljon puheenaihetta. Oli pisteliäs teko heidän Feidippidestään kohtaan, että vastausta ei tuotu juosten. Lakedaimonilaiset olivat käytännöllistä kansaa, jotka eivät kerskumista rakastaneet. He eivät pitäneet juoksukilpailuja sota-aikoina. Ratsastava airut oli sekä nopeampi että luotettavampi ja hevosen elämä oli halvempi kuin ihmisen. Mutta mikä musta ja yksinkertainen taikausko lieneekään Eurotaan rannoilla vallinnut, kun he eivät uskaltaneet taistella, ennenkuin kuun kehä täyttyi. Ja mikähän oraakkeli niin tyhmiä neuvoja antoi?