XV.
Marathon.
Seuraavana aamuna auringon noustessa marssi Ateenan asekuntoinen väki sotatantereelle Kefisoksen tietä. Koko kaupunki saatteli sitä matkaan. Joka strateegilla oli johdossaan tuhat hopliittia. Täysissä sotavarustuksissa, helisevissä panssareissa ja luustoissa, miekka, keihäs ja raskas pronssikilpi aseinaan he marssivat eteenpäin. Kymmenentuhatta raskasaseista, itsetietoista ja ylpeätä miestä, attikalaisen maan omistajia ja viljelijöitä. Vain maan valtiaat olivat kyllin arvokkaat maata puolustamaan. Kauppiaat ja käsityöläiset olivat niinkuin pikkuporvarikin sotapalveluksesta vapautetut. Niinkuin Homeros oli laulanut: viljassa urhojen ydin — niin nämä miehet, joiden omaa oli maa ja sen sato, olivat kansan ydin ja valtion turva.
Niinkuin juhlakulkue marssi puolustajain joukko kaupungista. Juhlahetki oli painanut kauniin kypärän heidän kulmillensa. Kypäränharjat välkkyivät auringossa. Naiset seurasivat kulkuetta, lapsia juoksi sivulla, vanhuksia seisoi pitkiin kainalosauvoihinsa nojaten, terveyttä matkalle toivottaen, kyynelten vyöryessä harmaille parroille. Miltiades kulki niinkuin muutkin sotapäälliköt jalkaisin ja kantoi itse kaikkia aseitansa. Hän kiitti eläköönhuudoista kohottamalla keihästä oikeassa kädessään. Vain kerran hän kääntyi, osoitti Akropoliin auringonvalaisemaa kalliota ja huusi: "Jumalatar suojelkoon linnaansa ja kaupunkiansa! Persialaiset eivät pääse hänen temppeliinsä muuten kuin meidän ruumiittemme yli."
Tien tomussa päilyivät kastehelmet. Aurinko paahtoi kuumasti. Mutta Kefisos-laaksosta puhalteli tuulenhenki läpi öljypuumetsän. Silmät tervehtivät Akadeinoksen pyhää puistoa, ja Kolonos-kunnaalta tuprusi savua Poseidon Hippioksen alttarilta. Sitten tuli kauniisti viheriöivä Demeterin kumpu, tumma silkkiäispuun lehdistä. Talonpoikia tuli kantaen vasuja täynnä kiiltävän mustia marjoja virvoittamaan lähtijöitä. Mehiläiset surisivat. Tuuli toi rinteiltä viininlehväin maustaman henkäyksen. Aurinko sulatteli kultaista valoansa juoksemaan yli kaikkien sinipunervain vuorenharjujen, joiden jyrkänteet siinsivät sinisinä ja ääriviivat loistivat. Hopliittien jokainen marssiaskel täytti heidän rintansa ilolla siitä, että se maa, jolla he kulkivat, oli heidän omansa ja että he tunsivat maan ikivanhojen kasvojen jokaisen juovan.
Viimeisenä kulki kuormasto, kuljettaen kaikenlaisia varastoja. Mutta lisäksi oli kullakin raskasaseisella seuralaisenansa kilvenkantaja. Narkissos oli ilmoittautunut palvelukseen, ja itse polemarkki oli hänet hyväksynyt, huomaten hänen kauniin, sorean kasvunsa.
Eläköönhuudot ja onnentoivotukset matkaanlähtevälle sotajoukolle olivat vaienneet. Tomu nieli sen kulun. Öljymetsä ei antanut varjoa, mutta nyt alkoi auringon loisto suuntautua Pentelikon-vuoreen. Hopliitit antoivat aseensa pois. Levähdettiin ja aterioitiin. Sitten lähdettiin matkaan jälleen kukin fyle erikseen.
Narkissos kulki kantaen polemarkin kilpeä ja pitkää keihästä. Polemarkki viittasi eräälle kuormarengille, laski kätensä Narkissoksen olalle sanoen: "Sinä olet hyvä kantaja. Mutta on sinulla parempikin tehtävä kuin olla kuormajuhtana. Anna tänne! Anna tämän miehen ottaa taakkasi. Juokse ylös Brilettoksen huipulle ja ole siellä iltaan. Katsele joka taholle ja ilmoita minulle, mitä näet. Tutki, onko persialaisia tahi persialaisystäviä huipulla. Mutta auringon laskiessa on sinun oltava minun luonani Marathonissa."
Narkissos oli ylpeä tehtävästä ja alkoi kepein jaloin juosta ylöspäin. Pian pääsi hän honkametsäin varjoihin. Ilma raitistui ja oheni. Havuneulaset tekivät polut liukkaiksi. Silloin tällöin vilisi hieno vesisuoni kuin teräskäärme alas paahtunutta kalliota. Pieniin kosteihin kuoppiin kokoontui vähän vettä ja teki sammalen vihreäksi. Keltaisen ja kankean ohdakekukan sijalle ilmaantui rehevä ja mehuinen asfodelos — hän taittoi murean varren ja imi mehun kuin salaatista. Ampiaiset surisivat villien viikunapuiden lehvissä.
Hän oli jo niin korkealla, että näki ateenalaisten ryömivän pieninä kuin muurahaiset laakson varjossa. Yhä korkeammalle hän nousi läpi kaunisten metsäin, joiden ilmaa oli virkistävä hengittää, Avoimilla päivillä vilisi mehiläisiä. Vuohet ja muut eläimet pakenivat, kun hän näyttäytyi — ja ihmisetkin, jotka paimensivat niitä tahi vaelsivat ympäri ilman laumaa. Arkailivatko ne häntä, kuin hän olisi ollut meedialainen? Vai olivatko ne itse meedialaisia tahi meedialaisystäviä vakoilemassa vuorella? Vähitellen loppui metsä ja valkeita juovia ilmaantui vuoren pintaan, vanhempia tahi uudempia leikkauksia, jotka paljastivat syvällä piilevät marmorivuoret — keltatäpläiset, niinkuin juoksevan ruosteen likaamat. Ei kukaan tehnyt työtä kaivoksissa. Ateenalla oli muuta ajattelemista kuin marmorin louhintaa Peisistratoksen kauan sitten aloittamiin temppelirakennuksiin ja alttareihin. Hänen täytyi kiertää kaukaa kuilujen sivu; marmorinsekaisia kivisiruja vyöryi ja rasahteli hänen askeltensa alla. Mutta vihdoin hän oli perillä, kuumana helteestä ja janosta, ylimmällä huipulla ja avasi silmänsä ahmiaksensa näkyä joka taholla ympärillänsä.
Attika! Attika! Hän tunsi itsensä ateenalaiseksi tämän nähdessään. Meren ja vuorten keskellä siinsi tuo tarkka-äärinen maa hänen allansa joka puolella. Kaikkialla sinersivät vuoret, kaikkialla välkkyivät vedet. Koko Hellaanko hän siis tästä saattoi nähdä? Lännen ilmalla häipyi Korinton kannas kapeaksi vyöksi, joka liitti Peloponnesoksen Attikan vuoriin. Luoteessa näkyi Parnes-harju. Sininen auer tuolla kaukana lainehti Thessaliaa kohden. Mutta itäpohjan puolella juoksi suunnattoman pitkä juova merta rannikon ja käärmeenmuotoisen saaren välillä, jonka harjanne oli korkea — se lienee ollut Euboia. Etelässä päin hän näki Ateenan vuoripylväät Hymettoksen ja Lykabettoksen, sieltä katsoen matalia pieniä kunnaita, ja hän saattoi erottaa Akropoliin miekannupun, joka nousi valkean rakennusryhmän keskeltä. Öljymetsä mateli niinkuin sinivihreä toukka alas kohden kaupunkia.
Hän pysähdytti katseensa lennon ja antoi sen vaipua alas vuoren pohjoista rinnettä. Hän näki hopliittien marssivan pienissä kyhmyisissä neliöissä alas kohden laveata tasankoa. Ja — Zeus avita! — rannanreunassa aivan alhaalla laajan, avoimen lahden rannalla — siellä oli persialaisten leiri. Hänen sydämensä alkoi lyödä. Kas, teltta teltan vieressä loputtomissa riveissä niinkuin kenno kennossa ampiaispesässä. Ja meren ulapalla kolmisoutiot purjeettomina, mastotkin laskettuina, suunnaton rivi väläjäviä laivanrunkoja — pitkin rantaa valkea päärme haaskalokkeja, jotka makasivat siipiään levähdyttäen.
Airot olivat levällään molemmin puolin niinkuin kalan piikkievät. Terävällä katseellaan Narkissos huomasi, että ne olivat asetetut perä rannan hiekkaa vasten — valmiina lähtemään ulapalle jälleen. Mutta ulkoa tummansiniseltä mereltä tuli purjeita lentäen — kuin valkeita perhosia — nopeakulkuisia laivoja, sanantuojia saarten suuresta hajanaisesta parvesta.
Valtavan suuria lintuparvia lensi yli hänen allansa olevan kalliorinteen, pieniä, lyhytsiipisiä surisevia lentäjiä, jotka hajaantuivat yli punaisen kalkkikiven niinkuin pilvi pieniä mustia täpliä. Mutta päänsä päältä hän kuuli voimakasta hidasta lentoa. Kuului vihlovan terävää kirkunaa ilmasta, ja äkkiä suhahti hänen ohitsensa suuria petolintuja, joiden kaula oli alaston ja pitkä kuin käärme. Hänen katseensa seurasi niitä ja näki niiden laskeutuvan suurelle risuläjälle, jonka hän vasta silloin huomasi.
Hän meni lähemmäksi. Linnut väistyivät kömpelösti syrjään, ne koukistelivat punalihaisia kaulojansa ja tuijottivat alas Marathonin lahtea kohden vihlovan ahnas nälkä kesyttömissä keltareunaisissa silmissään.
Risut näyttivät läjätyn äskettäin ja niihin oli sekoitettu paljon rutikuivia käpyjä. Se näytti olevan nuotio, valmis sytytettäväksi. Narkissos huomasi, että siinä juuri oli Brilettoksen korkein kohta, josta näki yhtä hyvin Marathonin tasangolle kuin Kefisos-laaksoonkin ja Ateenan Akropolis-kalliolle. Risuläjän viereen oli suurten kivien ja köyden avulla pystytetty korkea honka. Narkissos jatkoi etsintäänsä ja löysi risukasan alle kätketyn valtavan suuren pyöreän kilven, joka loisti kuin aurinko.
Auringon laskiessa hän tuli ateenalaisten jälkijoukossa Marathonin luona olevaan Herakleen lehtoon. Sinne leiriydyttiin yöksi. Hän tapasi polemarkin seisomasta lähteen äärellä juoden kädestään. — "Juo sinäkin!" sanoi hän Narkissokselle, "ja kerro sitten, mitä olet nähnyt." Narkissos joi ja sanoi:
"Herra, persialaislaivasto on yhtenä ainoana ketjuna, mutta kolmisoutioiden keula on ulapallepäin."
"Aivan niin!" sanoi polemarkki ja hymyili. "Se on selkä meihin päin voidakseen paeta niin nopeasti kuin mahdollista. Mutta tapasitko persialaisia Brilettoksen huipulta?"
"En herra, en persialaisia, mutta kyllä niiden ruumiinsyöjiä.
Korppikotkat istuivat siellä huipulla odottamassa haaskoja."
"Ja muuta et nähnyt?"
"Kyllä, rovion, äskettäin risuista kootun. Ja sen lisäksi tämän kilven."
Ja Narkissos näytti suuren, pyöreän ja loistavan kilven, jonka oli laahannut mukanaan vuorelta.
"Herakles avita, käskinkö sinua tuomaan vuoren huippuakin tänne alas?" kysyi Kallimakhos ja nosti kilpeä korkealle käsissään. "Pane se paikallensa jälleen, mistä sen otitkin. Ja ole siellä ylhäällä joka yö ja tuo minulle sana joka aamu."
Narkissos vei vielä samana yönä kilven takaisin ja pani sen sinne, mistä oli sen ottanut.
Seuraavat päivät pysyivät ateenalaiset hiljaa pyhässä lehdossansa, joka oli kunnaalla, mistä näkyi koko tasanko. Persialaiset eivät näyttäneet liikkuvan siellä alhaalla. Aamuin ja illoin kuuluivat heidän barbaarikansalle ominaiset merkkipuhalluksensa, joita helleenit eivät ymmärtäneet. Laivatkin pysyivät liikkumatta. Mutta Ateenan strateegit pitivät joka päivä sotaneuvottelua Herakleen alttarin ääressä. Siihen oli erotettu niin laaja piiri, ettei voinut kuulua sen ulkopuolelle mitään, mitä sotaneuvostossa sanottiin.
Hopliitit käyttivät odotusaikaa voimiensa vahvistamiseen ja aseiden somistamiseen. Ei kukaan tietänyt, milloin rajuilma puhkeaisi.
Etäällä lännessä nähtiin odottamatta keihäänkärkiä välähtävän Parnes-vuoren suojasta. Kohta nähtiin sen olevan marssiva sotajoukko. Ylhäältä Herakleen lehdosta sitä tarkasteltiin ja arvailtiin tuliko se Thebasta vai vielä kauempaa. Kaikkien katseet olivat suunnatut länteen, mutta kukaan ei saanut lupaa rientää tulijoita vastaan. Kaikki fylet ottivat aseensa ja järjestyivät. Kilvet kohotettiin laskevaa aurinkoa kohden ja keihäät ojennettiin suoraan ilmaan, pystyyn oikealle olkapäälle. Salpinksit soivat. Polemarkki tarttui puhetorveen ja puhui tulijoille useamman stadionin päästä: "Hellaan miehet, mistä tulette?"
Silloin hopliittijoukkue pysähtyi ja ojensi keihäänsä ilmaan samalla tavalla — yht'äkkiä ne putkahtivat esiin kuin kultatähkäiset viljankorret, ja pauhuna kuului huuto, ilman puhetorvea, boiotialaisella kansanmurteella: "Ateenan veljet, Plataia lähettää teille avuksi kaiken asekuntoisen nuoren väkensä, tuhannen miestä, yhteistä persialaista vainolaista vastaan."
Riemuhuuto kajahti ateenalaisten joukosta ja he syöksyivät Plataian miehiä vastaan ja syleilivät heitä kuin veljiä.
Sinä iltana he menivät varhain levolle. Useimmat nukkuivat taivasalla aseet sivullansa. Kaikki tiesivät, että Miltiadeelle olivat muut strateegit luovuttaneet ylijohdon, mutta että hän ei tahtonut ryhtyä taisteluun niinä päivinä, joina muilla oli oikeus määräysten antamiseen. Mutta seuraava päivä oli hänen. Kaikki aavistivat, että myrsky puhkeaisi seuraavana päivänä. Auringon noustessa sanottiin strateegin ilmoittavan, mitä tapahtuisi.
"Narkissos", sanoi polemarkki, "nyt tiedämme, mikä Hippiaan kavaltajajoukkiolla Ateenassa on mielessä. Huomisen aamun koittaessa ne aikovat Brilettoksen huipulta antaa persialaisten laivastolle merkin, jotta ne nostavat ankkurit ja purjehtivat Sunionin ympäri Faleronia kohden yllättämään ja valtaamaan Ateenaa; sillä aikaa taistelevat persialaiset täällä Marathonin luona meitä vastaan. Minä olisin jo kauan aikaa sitten antanut hävittää heidän salaiset valmistuksensa Brilettoksen huipulla, mutta siitä olisi näkynyt, että juoni on tullut ilmi, ja Ateenan meedialaisystävät olisivat saaneet aikaa uusien ansojen punomiseen. Tänä yönä sen täytyy tapahtua. Ota kymmenen minun helooteistani kanssasi ja hajoita rovio, niin että siellä ei ole tikkuakaan tulenottavaa sytytettävänä eikä kilpeä näytettävänä. Ja tule nopeasti takaisin."
Narkissos poistui tyveneen helteiseen iltaan.
Miltiades valvoi koko yön. Vielä kerran hän ajatteli suunnitelmansa alusta loppuun. Hän tiesi, että pimeässä kaikki näkyy selvemmin, tähtivalossa löytää ajatusvirheen helpommin kuin auringon loisteessa.
Päivän koitossa piti persialaisen sotajoukon toisen puoliskon olla taisteluvalmiina teittäin edustalla houkuttelemassa ateenalaisia muka ratkaisevaan taisteluun; toinen puolisko taas vietti yönsä laivoissa valmiina purjehtimaan Ateenaan ja odotti vain merkkejä Brilettoksen huipulta saadaksensa tietää, oliko tullut oikea hetki rientää Ateenaa vastaan ja vallata kaupunki, sillä aikaa kuin ateenalaisten sotajoukolla oli tekemistä taistelussa Marathonin luona. Ei ollut muuta keinoa kuin yllättää persialaiset ja antaa heille sellainen isku, joka veisi voimat.
Vähän puoliyön jälkeen pääsi Narkissos kuormarenkiensä kanssa Brilettoksen huipulle, hakkasi maahan vartijat, jotka nukkuivat rovion ääressä, ja hajoitti sitten rovion joka puolelle, kaasi honkariu'un ja syöksi suuren kilven syvimpään kuiluun, minkä löysi. Kilpi lauloi kuin turmalintu yössä. Sitten hän lähti laskeutumaan. Jo ennen auringon nousua ehti hän näkemään ateenalaisten lähtevän liikkeelle Herakleen lehdosta ja harvassa joukossa, ohuessa aaltoilevassa ketjussa, joka oli ohuin keskikohdaltaan, pikamarssissa laineen tavoin syöksyvän persialaisia vastaan, jotka paraikaa järjestelivät suunnattomia joukkojansa telttojen edustalle.
Narkissos ja kuormastosotilaat kiiruhtivat kulkuaan, niinkuin olisivat olleet mukana hyökkäyksessä. Keihäät ojossa nähtiin ateenalaisten juoksevan yli tasangon; heidän takanaan heiluttivat helootit linkojansa. Kivet lentelivät pieninä pisteinä ilmassa ja kulkivat pitkissä kaarissa yli helleenien päiden pudotaksensa persialaisten neliönmuotoisiin joukkoihin. Vastaus tuli samassa hetkessä. Tiheitä sirajavien nuolten parvia nousi saakilaisten jousimiesten joukosta. Ne olivat kuin kiitäviä lintuparvia, jotka lensivät hyökkääviä hopliitteja vasten kasvoja. Mutta nuolisade toisensa jälkeen kulki läpi joukon, eikä heidän riveihinsä näkynyt aukkoja syntyvän; he riensivät pysähtymättä eteenpäin. Näkyi vain sotisopien luulevyjen sekavaa vilkettä ja tuossa tuokiossa pusertui ohut rintama persialaisten sullottujen laumojen pintaan. Keskustassa näytti siltä, kuin olisi vihollislauma ne hajoittanut ja nielaissut, mutta sivustat painuivat väkivoimalla kaaressa eteenpäin, mursivat vainolaisen siivet ja sulkeutuivat kuristaen persialaisten keskustan ympärille.
Taistelun kulkua ei enää voinut erottaa. Narkissos juoksi kuin hengen edestä. Hän kuuli jo kilpien kumajavan — keihäät iskivät, miekat pistivät ja kypärät soivat, kun niihin sattui. Eteen ja takaisin lainehtivat joukot peittyivät pölypilveen.
Mutta yht'äkkiä alkoi pakolaisia luikkia takaperin — ensin jousimiehet, jotka olivat heittäneet kaarensa menemään. Teltat estivät jonkun aikaa tätä pakoa näkymästä. Mutta sitten alkoi rannalla vilistä. Vain yksi ainoa pakotie oli tarjona. Pohjoisessa oleva suo vangitsi pakenijat pohjattomaan liejuunsa. Hopliitit seurasivat heitä läpi leirin ja ajoivat edellänsä rannalle, meren äyräälle, laivojen luokse, joita nyt alettiin huovata maalle päin, ottamaan suojaansa pakenevia. Vedessä rintaa myöten persialaiset takertuivat kuin kouristuksessa laivoihin ja antoivat vetää itsensä ylös airoilla ja köysillä. Mutta pian sen jälkeen ehtivät takaa-ajajatkin laivoille. Ne lähtivät soutamaan rannasta ja riensivät pelastavaa ulappaa kohden.
Kun Narkissos aivan hengästyneenä pitkästä juoksusta saapui tasangolle, oli taistelu jo päättynyt. Telttain välissä, suossa ja rannalla makasi persialaisten kaatuneita niinkuin niitettyä kaislaa. Ateenalaiset pistelivät vielä keihäin ja miekoin ja sammuttivat jokaisen, joka liikahti. Oli niinkuin olisi tapettu delfiinejä, joita aallot ovat tuoneet rannalle. Heidän nahkalla verhotut pajukilpensä olivat silvotut, keltaiset kädet puristivat lyhyitä miekkoja tahi käyräkalpoja. Narkissos ihmetteli niiden koruompeleisia juhlapukuja, pitkähihaisia takkeja, jotka jatkuivat yli pään kummallisina tupsulakkeina, nuoralla kiinnikurottuja housuja, heidän ranne- ja nilkkarenkaitaan, kultaketjuja ja muita koristeita.
Telttain välissä lepäsi polemarkki Kallimakhos, kahden persialaisen keihään lävistämänä. Kuoleman verhoa tuskin näkyi hänen silmillänsä — ne katsoivat Brilettos-vuorta, josta ei rovio ollut loistanut eikä merkkiä ollut tullut laivojen lähteä. Mutta mitä tuo merkitsi? Tuliko polemarkin silmiin yht'äkkiä voimakkaampi katse, välähtivätkö hänen kangistuneet kaulalihaksensa? Narkissos seurasi hänen katsettansa ja näki liekin leimahtavan sieltä suoraan etelästä, niinkuin auringon sytyttämänä. Vähän sen jälkeen nousi savupatsas, joka oli niinkuin kypäräntöyhtö vuorenhuipun ympärillä, ja keskeltä savua näkyi yht'äkkiä voimakas valonloiste.
Ja meren ulapalla olevat persialaiset, jotka kauan olivat turhaan odottaneet airot ylhäällä, näkivät yht'äkkiä sovitun merkin, ja heidän sadat kolmisoutionsa lähtivät yht'aikaa liikkeelle. Airot nousivat ja laskivat jälleen meren peilipintaa ja lipuivat hiljalleen etelään.
Mutta Kallimakhos katsoi yhä, niinkuin ei olisi uskonut omia sammuneita silmiään. Ja Narkissos katsoi: kavaltajat olivat kuitenkin antaneet persialaisille sovitun merkin monta tuntia liian myöhään. Nyt, kun nämä vihdoin purjehtivat etelää kohden, olivat ateenalaiset jo päässeet voittajiksi Marathonin luona.
Hän veti toisen keihäistä ulos haavasta. Veri hulvahti jäljessä niinkuin hitaasti juoksevasta sameasta lähteestä. Mutta mitään elonmerkkiä ei jäykistyneisiin jäseniin ilmestynyt. Avoimesta katseesta näytti elämä ikäänkuin paenneen ylös Brilettokselle sieltä katselemaan toisella puolella olevaa kaupunkia kohden, joka lepäsi puolipäivän auringossa kohtaloansa aavistamatta.
Mutta Miltiades aavisti, kun hän näki persialaisten kolmisoutioiden poistuvan. Tuolta ylhäältä annetut merkit ilmaisivat niille, että kavaltajat odottivat heitä kaupungissa ja että hyökkäystä tuettaisiin itse muurien sisäpuoleltakin. Datis ohjasi nyt laivansa Faleronia kohden. Kaikin airoin riennettiin nyt yllättämään kaupunkia. Senvuoksi kutsui hän luoksensa juoksijan ja käski hänen rientää ennakolta kaupunkiin viemään sanomaa siitä ylväästä voitosta, jonka he olivat juuri saaneet. Itse kokosi hän sotajoukon kiiruhtamaan pikamarssissa Ateenaan, ja iltapäivän polttavassa auringossa johti hän takaisin hopliitit, jotka vielä höyrysivät taistelun kuumuudesta, aseet vielä verestä kosteina ja nuolia riippuen kiivissä.
Mutta taistelutanterelle jäivät ruumisjoukkojen keskelle Aristeides ja hänen fylensä. Suon yllä kaartelivat jo Brilettoksen korppikotkat ja iskivät saaliiseensa, persialaisiin, jotka olivat kiinni liejussa kuin ampiaiset mehiläiskennoissa voimatta enää pistää. Myös teittäin edustalla ja leirin alueella sekä pitkin rantaa makasi ruumiita hajallansa verisen käsikähmän kaatamina. Musertuneissa, päähinevaatteiden verhoamissa aivoissa olivat vielä linkokivet kiinni kuin kiilat, mustista parroista valui veri. Hopliittien pitkät keihäät olivat kekonaan lävistäneet suojattomat ruumiit. Kalkinvalkeat kasvot olivat alkaneet turvota ja käydä sinisiksi. Ja helootit kulkivat ruumiilta ruumiille kooten viittoihinsa ketjuja, rannerenkaita ja käyriä miekkoja sekä sinettikiviä keltaisista sormista.
Aristeides oli sulkenut polemarkin silmät ja antanut laskea hänet suurista attikalaisista pronssikilvistä muodostetuille paareille. Senjälkeen antoi hän koota kaatuneiden Hellaan miesten ruumiit. Kuoppa kaivettiin ja siihen tuotiin merihiekkaa; sille ladottiin kuivista risuista, jotka saatiin Herakleen lehdosta, yhteinen rovio; sille laskettiin kaatuneet pitkiin riveihin kasvot etelään päin. Lähelle sitä kasattiin suuresta persialaissaaliista voitonmerkkejä, joita myöskin leiristä tuotiin. Siinä lepäsivät hopliitit täysissä varustuksissaan käsien kankeat jääsormet keihäänvarsia puristaen. Mutta suuri persialaisruumisten joukko laahattiin läjissä pois suohon, kunnes niistä syntyi löyhkäävä lihavuori. Ja korppikotkat saivat yksinoikeuden heidän yhteishautaansa, helleenit eivät loukanneet persialaisten pyhää tulta syöttämällä sille heidän saastaisia ruhojansa. Mutta kun aurinko laski, niin he kokoontuivat sille suurelle roviohaudalle, jossa heidän kansansa miehet lepäsivät. Ja tulen puihin tarttuessa he ottivat kypärät päästä ja lauloivat kuolinlaulun. Rovio loisti, he ruokkivat sitä pienten hauta-lekytostensa öljyllä, he uhrasivat vainajille virtana maitoa ja viiniä, ja kun roihu lakkasi, heittivät he astiat hautaan vaalenneille luille; kaksikorvainen amfora pystytettiin polemarkki Kallimakhon tuhalle, ja kohta sen jälkeen he alkoivat luoda siihen maata ja koroittaa hautaa valtavaksi kummuksi; silloin kuu kohosi Marathon-lähden takaa ja pyhitti taistelukentän lempeällä varjovalollansa.
Rannalla oli vielä seitsemän kolmisoutiota, jotka eivät olleet ehtineet paeta rantahietikosta. Airot olivat kummasti harallaan kuin piikkisian pistimet. Soututeljoilla istuivat merimiehet, surmattuina ahtaisiin lokeroihinsa ylhäältä päin annetuilla keihäänpistoilla. Niiden kahleet oli viilalla katkottava, ennenkuin ruumiit voitiin vetää ylös. Narkissos meni Aristeideen luokse ja ilmoitti, että yhdessä laivassa oli omituinen lasti. Soutajat istuivat nimittäin suunnattomalla marmoriharkolla.
Silloin strateegi hymyili lempeätä hienoa hymyänsä ja sanoi: Eikö kuolevien kohtalo ole kumma? Kun persialaiset purjehtivat tänne kukistamaan Hellasta, muistivat he matkalla ottaa Paroksesta marmoriakin, kohottaaksensa siitä muistomerkin voiton kunniaksi, jonka tiesivät saavansa. Mutta jumalat ovat saattaneet heidän suunnitelmansa häpeään ja ovat määränneet, että heidän piti tuoman meille marmoria, josta voimme veistää kuvapatsaita Nemesiille.
Ja Aristeides lähti ylös Herakleen lehtoon ja uhrasi ja rukoili isiensä kaupungin puolesta, jonka kohtaloa tällä hetkellä ei kukaan tietänyt.
Mutta samaan aikaan Miltiades ehti Kefision-laaksosta sotajoukon kanssa Ateenan porteille ja vastaanotettiin riemulla. Juoksija oli jo pitkän aikaa ennemmin tuonut sanoman taistelusta ja voitosta, ja nyt päätti hopliittien paluu onnekkaan päivän.
Ateenan huuhkajat huusivat kirkuen Akropoliin ympärillä läpi yön. Mutta ei yksikään kuolevainen aavistanut, mitä aamunkoitto mukanansa toisi. Kolmisoutiot kulkivat kiitäen tuolla aaltoilevalla merellä. Auringon laskiessa saapuivat persialaisten laivat Faleronin satamaan, mutta heidät yllätti odottamaton näky: koko rantaäyräs kuin yksi ainoa ihmismuuri. Miltiadeen hopliitit seisoivat keihäät tanassa ja kilpi kilven kyljessä ja katselivat vartijasilmin kohden persialaislaivastoa.
Silloin Datis ja Hippias ymmärsivät, että oli mennyt viimeinenkin toivo päästä maihin ja hyökätä kaupunkiin. Kaukaa näkyivät jo Peloponnesoksen falangit välkkyvän päivänpaisteessa matkalla avuksi. Silloin kolmisoutiot lähtivät liikkeelle ja sousivat jälleen pois, kohti meren ulappaa ja Aasian satamia.
Mutta Eleusiin pyhää tietä tuli marssien kaksituhatta spartalaista, jotka kolmessa päivässä olivat kulkeneet Spartasta, kaksitoistasataa stadionia eli 30 penikulmaa, vähintäkään valittamatta väsymystä tahi vaivaa.
Kun he saapuivat, näkivät he vain poistuvien persialaislaivojen viimeisen vilahduksen.