XVI.
Hades.
Vaara oli ohitse. Ja taas Narkissos aloitti vaelluksensa.
Hän kulki pitkin pyhää tietä Eleusista kohden, läpi Dafne-solan. Hän näki jo edessään Salamiin lahden, jonka sininen pinta välkkyi etelässä kalliorantaan keskellä, niiden ylt'ympäri sulkemana, niinkuin olisi ollut tyven ja syvä vuorijärvi.
Kahta salaisuutta hän alati mielessänsä hautoi. Peläten ja arkana ja kuitenkin uteliaana hän etsi kuin taikavoiman vetämänä niitä paikkoja, joissa tiesi noiden salaisuuksien piileksivän. Afroditen temppelissä hän ei koskaan vielä ollut käynyt. Hänen esikartanossansa hän oli tuntenut vain epämiellyttävää tunnetta ja inhoa. Kun hän mielessänsä kuvitteli alastonta kohtausta itsensä jumalattaren kanssa, tunsi hän häpeää, niinkuin olisi ajatellut häpeällistä ja eläimellistä mysteriota. Ja taas tunsi hän olemuksensa salaisimpia syvyyksiä raakojen kynsien kouristavan.
Hän pysähtyi ja nojasi vuorenseinään katsellen ulapalle. Olikohan Afrodite muuta kuin vaahtoa, joka kuohuista nousi rannalle, kuplakukkasia, jotka syntyivät ja särkyivät, halua, joka syntyy miesten veressä ja joka kuolee jälleen niinkuin muutkin ruumiissa liikkuvat luonnonvietit? Ne nuoret miehet, jotka siitä puhuivat, vakuuttivat aina, että aina jäi jäljelle vain tylsä kyllästys niiden naisen syleilyjen jälkeen, joilla he jäähdyttelivät verensä tulta; herpautumiseen liittyi suorastaan inho sitä helmaa kohtaan, joka heissä eläimellisen himon synnytti.
Kun Ateenan koristellut ja ihomaalilla kaunistellut hetairat lähettivät hänelle kiihoittavia silmäyksiänsä ja välähdyksittäin ja harkituin paljastuksin näyttelivät hänelle pehmeänvalkeita velttoja muotojansa, tunsi hän jonkunlaista inhoa. Niiden punaiset lemmenomenat eivät häntä houkutelleet. Omenatkin, siunauksen hedelmät, inhoittivat häntä. Jos hänellä oli halu ilahduttaa mieltänsä puhtaalla kauneudella, piti hänen katsoa kauniskasvuisen nuorukaisen sopusuhtaisen kiinteätä ruumista ja viivojen sointuisia suhteita. Se oli yhtä vahvistavaa ja raikasta kuin katsella hohtavia, melkein kuin pronssista valettuja lehviä, joiden värivälkkeiset kiehkurat kaunistivat laakerien ja myrttien oksia. Miehekästä, harkiten koottua sopusointua, eikä kiimaa, sellaista kuin pukkien ja hirvien. Ei huimausta ja humalaa, vaan kirkkautta ja rauhaa. Hän oli iloksensa omassa joukossansa, nuorten miesten, joiden siveä ankaruus ilmaiseikse liikkeiden puhtaassa sulossa, käsivarsien asennon kylmässä terveydessä, rinnan plastillisissa kaarissa, säärten kaunissuhteisissa viivoissa. Kuinka nautinnollista olikaan vaihtaa ajatuksia sellaisten miesten kanssa, joilla niinkuin hänellä itsellään oli tämä himottoman raikas päivänkirkkaus mielessänsä.
Mutta Afrodite? Eikö hän ollut aaltoja ja ryöppyjä, kuumetta ja sairautta? Eikö hänen nimensä tietänyt unettomia öitä ja pahoja unia, pistävää kipua, humalaa ja viettien vetoa? Panssariverhoisessa neitseellisessä Athenessa ei ollut ainoatakaan piirrettä hänen himokasta alastomuuttansa, ei henkäystäkään hänen raskasta makuuhuoneentuoksuansa, ei pisaraakaan hänen kiimaista vertansa…
… Ylhäällä vuorenseinämän nelikulmaisissa luolissa istui muutamia valkeita kyyhkysiä — liikkumatta vielä sittenkin, kun hän kiipeili ylös kallioonhakattua polkua. Ne eivät lähteneet lentoon, ne istuivat siellä pyrstöt häntä kohden. Kädellänsä hän tarttui yhteen ja tunsi, että se oli raskasta, auringonlämmittämää marmoria. Silloin hän vasta ymmärsi, että ne olivat jumalattaren uhrilahjoja. Yksinkertaiset palvojat toivat hänen luonnonpyhäkköönsä kömpelötekoisia kivikyyhkyjä tahi muita uhreja — lapsellisia — savesta muovaillun naisenrinnan tahi möhkäleen, jossa oli syvään painettuja reikiä, naisellisen hedelmällisyyden vertauskuvia.
Hän kulki viimeiset askelet ja oli perillä lattealla kalkkikivikalliolla, joka oli punainen kuin kastemadon liha. Niin oli, täällä oli Afroditen alttari, jota peittivät kuihtuneet ruususeppeleet ja villit niittykukkaset, maalaiskansan käsien kokoamat, jotka olivat kosteat jumalattaren kaipuusta. Rakkaudenpantteja, rakastetun antamia, joihin nenä oli painautunut, halatessansa hengittää itseensä rakastetun ruumiin suloista tuoksua, hänen lihansa ja verensä sielua.
Mutta Narkissos ei laskenut kukkasta Afroditen alttarille. Jumalatar ei saanut häntä lämpenemään. Kun hän ajatteli Nikaretea, ei hän ajatellut Afroditen tähden. Paljon voimakkaammin hänen mieltänsä kiehtoi toinen salaperäinen asia. Hän oli näkevinänsä edessänsä Marathon-haudan nuoret sotilaat, jotka makasivat mustanpunaiset haavat ammottaen ja keihäänreikiä ruumiissaan ja joiden suut huokaistessaan ulos sielun olivat jäykistyneet omituiseen sisäiseen hymyyn, autuaat ja kuitenkin ikäänkuin jokin olisi niitä katkerasti ja lohduttomasti vihoittanut. Mitä auttoivat kaikki ylistyspuheet ja pasuunantoitotukset, ettei ollut toista onnea sellaista kuin kaatua isänmaan puolesta? Sillä missä he nauttivat tätä onnea? Olihan parempi olla elävä koira kuin vaikkapa Akhilleus kuolleitten maassa. Oliko olemassa pientä rakoakaan, josta silmä saattoi pilkistää varjojen maailmaan ja nähdä, pilkoittiko Hadeksen majoihin pienintäkään himmeätä toivon kipinää?
Sentähden hän aikoi käydä Eleusiissa. Oltiin keväisten ja suurten syksyisten mysteriojuhlain välillä. Ehkäpä hierofantti vahvistaisi hänen haluansa antaa vihkiä itsensä noihin suuriin hämäriin salamenoihin.
Hän laskeutui Thrias-tasangolle ja ihasteli sen hedelmällisyyttä. Vilja lainehti joka puolella niinkuin keltainen meri, jonka yllä merituuli kiiteli, kunnes pusertui ylöspäin vasten vuorten taustaa. Niinkuin pieniä merensaaria kohoili hedelmäpuulehtoja, jotka kokosivat auringon helteen hedelmiensä punaisille poskille. Silkkiäispuut ja viikunat ja omenat viittoivat tummien lehviensä erilaisin vivahduksin. Leivot kutoivat liverrysverkkoja yli maiden, ja ohrasta nousi höyryinen huntu hedelmöittävää pölyä. Luonnon suuri ihmeellinen mysterio tapahtui hänen silmäinsä edessä. Hän ajatteli Demeteriä, joka juuri täällä oli harhaillut epätoivossansa ja hakenut ryöstettyä tytärtänsä Persefonea vaatiaksensa hänet takaisin Manalan pimeänpeittämältä jumalalta. Hän näki jumalattaren vaeltavan raskain askelin mieli maata mataen läpi vainioiden soihtu kädessänsä; savu kohosi kohden polttavaa aurinkoa, ja hän varjosti toisella kädellä punertavaluomisia silmiänsä ja katsoi kauas. Viljan keskellä kasvavat suuret unikot olivat ryöstetyn tytön verijälkiä tahi tulenkipinöitä, pudonneita Hadeksen hevosten turvista, joista pursusi kimpuittain vulkaanisten liekkien säteitä.
Allapäin Narkissos seuraili pyhää tietä, jota jumalatar kerran itse oli kulkenut. Sen viereen hän oli usein vaipunut maahan ja kostutellut sitä kyynelillä ja valittanut hätäänsä vaikeroiden tyhjään avaruuteen, missä ei kukaan kuullut. Vasta Eleusiissa oli ystävä, kuningas Keleos, häntä armahtanut ja hankkinut hänelle lepoa. Ja Iakhos oli tullut hehkuva soihtunsa kädessänsä ja auttanut häntä etsimään.
Pienen kaupungin talot nukkuivat. Koirat pysyivät makuusijoillaan varjopaikoissa ja heilauttivat vain tervehdyksen ohikulkevalle. Hän uhrasi muutamia pikkurahoja temppelinvartijalle, ennenkuin hän läpi raskaankaltevan propylaiarivin nousi pyhälle paikalle. Salamenojen temppeli vartioi luottehiansa. Muurien salamielinen kuori ympäröi sitä — ei pylväitä, jotka niinkuin metsän sali olisi tullut tulijata vastaan.
Mutta ennenkuin hän meni itse Telesterioniin, meni hän pieneen kallioluolapyhättöön, joka oli oikealla kädellä ja oli itse Hadekselle pyhitetty. Siellä ei ollut vartijoita, kallioonhakatut portaat johtivat vuorenseinien välitse sisälle, kunnes hänen edessänsä oli karkeatekoinen kalkkikivialttari, hämärän peittämä luola, ei niinkuin kylmän varjon, vaan niinkuin kuumien kirojen. Matalan alttarin takaa ammotti pimeys niinkuin haava syvälle sisäänpäin sikinsokin seisovain paasien lomitse.
Alttaripöydällä ei ollut uhrilahjoja. Mitä Hadeksen piti saaman, se heitettiin sen taakse kuin iäti pohjattomaan ahnaaseen kitaan. Se ilma, joka sieltä nousi, oli kuuma ja tuikea kuin tulikivihöyry, joskus seassa tukahduttavaa savua — tuntui niinkuin olisi valtavan palkeen veto saanut näkymättömästä roviosta kipinöitä sinkoilemaan.
Narkissos ei tietänyt, mitä Hadeksen suuhun uhrattiin. Ne lienevät olleet verisiä, kauheita lahjoja, julmuuden ja kuolevaisten itsekidutuksen jätteitä. Hän oli kuullut, että keskoiset ja kuolleenasyntyneet sitä tietä katosivat takaisin pimeyden äärettömään äidinhelmaan, josta eivät olleet voineet nousta elämän valkeuteen. Tahi ihmiset uhrasivat itsensä tuolle pohjattomalle vatsalle ja menivät vapaaehtoisesti Hadeksen majoihin, jotka ennemmin tahi myöhemmin odottavat kaikkia. Vuorenhalkeama nieli kyllä saaliinsa antamatta ääntäkään vastaukseksi. Paitsi tulikivenhöyryjä huokui nielu ruumiin löyhkää, mikä iljetti jokaista elävää olentoa, joka lähestyi.
Narkissos kumartui kauas yli alttaripöydän ja tuijotti tuohon ikuisen mätänemisen pimentojärveen. Hän löi rystysellänsä paateen. Yht'äkkiä tuli skorpioni pyrstö pystyssä mataen alttarin reunalle. Narkissos tappoi sen. Hänen silmissänsä hyppeli tulisia renkaita. Hetkinen, vilahdus vain ja elämä oli mennyt. Tuntui siltä, kuin tuo pieni elävä olisi syntynyt näyttäytyäksensä vain tuona yhtenä silmänräpäyksenä ja tullaksensa tuhotuksi.
Hän heitti sen uhriksi syvyyteen. Kuuliko hän kumean loiskahduksen manalan pikimustista järvistä? Varjojen valtakunnan elämää nielevästä haudasta kuuli hän lukemattomien myriadien syviä huokauksia ja tarkkasi kuullaksensa omien vainajiensa äänet: äidin lempeän heläjävän äänen, jossa olivat huilun kaikkein hiljaisimmat sävelet, ja isän äänen, jossa kumisi rinnan malminkaiku.
"Narkissos", kutsui se. "Narkissos!"
Hän kuuli sen niin selvästi, kuin se olisi ollut elävä olento, joka kutsui: Narkissos! Ja kuitenkin se oli vain sellaista ikävän ääntä sen suusta, joka ei enää koskaan näkisi päivänvaloa. Siellä syvyydessä olevien eloonherättämiseksi ei auttanut uhrata varissutta viljaa eikä hyytynyttä verta, ei kuoleman myrkyttyneitä nesteitä eikä syntymättömän ennen aikojaan pysähtynyttä sydäntä. Oli vain yksi ainoa kuolleita hetkeksi ravitseva aine, joka saattoi antaa heille puhekyvyn takaisin — se oli aivan elävä, huppelehtiva hurme, kun se katkaistuista valtimoista virtasi alas pimeyden kuiluun niinkuin janoiseen suuhun. Hän muisti Odysseuksen uhrin, kun hän uhrasi mustan oinaan, muisti veren vielä poreilevan lammikon, josta varjot joivat, häälyen vilisevän sankkana joukkona kuopan ympärillä. Hän näki veren elämän vuotavan varjon lukinverkko-olemukseen niinkuin punaisten kastepisarain väräjävissä langoissa: jokaisen verirahtusen imaisu synnytti sanan kuihtuneelle kielelle.
"Narkissos!"
Hän kääntyi huudahtaen. Oliko kuollut laskenut kuivat luiset kätensä hänen olkapäillensä? Oikein, siinä seisoi varjo hänen edessänsä, pitkä, ulkoa tulevan valon ympäröimä. Mutta silloin alkoi varjo nauraa:
"Kautta peloittavan Hadeksen, jonka suun edessä seisomme! Herätänkö sinut kuolemanunesta? Aioitko vapaaehtoisesti solua alas siihen maailmaan, johon vielä et moneen kymmeneen vuoteen tarvitse kuulua? Narkissos, poikani, etkö tunne minua?"
Se ei ollut manalaisen ääni. Se oli se pyöreän täyteläinen sydänvereltä tuoksahtava ääni, itsensä elämän auringon laulua täysi, jonka hän oli kuullut niin voitonriemuisena, niin nauravana vain yhden miehen suusta: Hermofantos!
Ja Hermofantos tarttui hänen käteensä kätensä täydellä, lämpimällä, lujalla otteella ja veti hänet mukanansa takaisin päivänvaloon. Leivot kehräsivät heidän päittensä päällä. Taivas valoi lämpöänsä heidän päihinsä — hetkisen kuluessa ulottui lämpö aina hänen syvimpään sydämeensä, ja Hermofantos seisoi ja hymy leikki hänen suurissa voimakkaissa silmissään ja pyöreässä punaisessa suussaan keskellä hopeaista partaa.
"Minä näin sinun kävelevän läpi kaupungin ja tunsin sinut käynnistäsi. Minä hain sinua pyhäkön tyköä, mutta täältä vasta sinut löysin. Vastakohdat hakevat toisiansa. Sillä mitä on sinun nuoruudellasi tekemistä kuolemanajatuksen kanssa? Oletko tullut Eleusiiseen vihityttämään itsesi?"
"Olen, Hermofantos, minä kaipaan sitä elämän valaistusta, jota ilman elämä on vain tyhjää orjuutta."
"Tule mukaani ja istahtakaamme tuonne ylös varjoon", sanoi Hermofantos ja meni hänen edellänsä pitkin jyrkkiä pengerportaita temppelin pohjoispuolelle, missä korkeat kypressit kutoivat viileätä, vapisevaa tuulenhenkeä. Sinne Hermofantos istui kivirahille levitettyänsä ensin viittansa aluseksi, ettei kylmettyisi. He istuivat katsellen suurta temppelikuutiota, joka kohosi monikerroksisena, mutta jota vain yhdeltä puolelta reunustivat umpimuurin edessä olevat raskaat kullanruskeat pilarit ja joka muuten näytti linnalta, niinkuin sen tarkoitus olisi ollut suojata muuriensa ja kattonsa sisälle suljettuja salaisuuksia.
Kun Narkissos oli kertonut vaellusvuosistansa ja kokemuksistansa persialaishyökkäyksen aikana, sanoi Hermofantos:
"Sinä siis arvelet, Narkissos, että se elämän viisaus, jota sinä halajat, piilee tuossa majassa niinkuin aarre, joka odottaa sinua. Ja kun nyt syksyn suuriin salamenoihin vaeltavat janoiset joukot, niin olet sinäkin oleva yksi niitä, jotka parveilevat kuin koiperhot suojatun valon ympärillä ja ikävöivät iäisen totuuden virvoitusta. Sillä tuohon paikkaan on kautta lukemattomien sukupolvien koottu ja siinä säilytetty niiden iäisyyttä ikävöiväin tunteiden symboleja, jotka yksin voivat kuolevaista lohduttaa. Katso, täältä katse kiitää Thrias-kedoille, joihin iäisyyden siemen ensin kylvettiin — sen teki Triptolemos, joka sai sen lahjaksi kiitolliselta maan äidiltä. Mutta, Narkissos, se, mitä sinulle näytetään tuossa suljetussa huoneessa, on vain iäisen pimeyden taustalla nähtävä himmeä ja pienennetty piirto sitä maailmaa, jota itse valo ja taivas täällä silmillesi laulavat. Niinkuin sen pienen jyväsen, joka syksyllä kätketään maan mustaan vakoon, puolet vuodesta makaa raskaan mullan alla, mutta keväällä sisäisen kasvuvoimansa vastustamattoman vaiston ajamana nousee takaisin valoon, samalla tavalla saattoi maan äiti saada lapsensa takaisin puoleksi vuodeksi, sittenkuin tämä oli toisen puolen vuotta viettänyt manan maiden kuninkaan, näkymättömän Hadeksen luona, joka ei koskaan päivän valoa näe. Ja tämä on meidän kuolevaisten nähtävänä iäisen kiertokulun kuvassa, sen, jonka me kaikki kerran kuljemme. Kuolema painaa meidät alas Hadeksen asuntoihin, toimettomuuden autioon ja tyhjään varjomaahan, mutta meitäkin odottaa pelastava kevät, joka nostaa meidät takaisin valoon ja elämään. Mitäpä meillä siis on kuolemasta muuta pelättävää kuin se talvi, jota joka vuosi auttamattomasti lähenemme, mutta jonka me yhtä varmasti tiedämme väistyvän uuden kevään edestä. Sano minulle, Narkissos, tähänkö kauniiseen ja kultaiseen oppiin tahdot vihkiytyä tuolla Telesterionin suuressa hämärähuoneessa?"
"Aivan niinkuin sanot, Hermofantos. Minä halajan hartaasti, että ikuinen valo poltetaan minun sieluuni!"
"Minä sanon sinulle aivan rehellisesti, Narkissos, että olet vielä liian nuori."
"Olenko liian nuori saadakseni perehtyä siihen, mitä sinä itse, oi
Hermofantos, sanot kauniiksi ja kultaiseksi opiksi?"
"Et, tosin et ole, Narkissos. Mutta tätä oppia sinun tulee etsiä vielä suuremmasta temppelistä kuin se on, jonka näet tässä allasi — kellastuneena ja vanhuutensa kunniassa. Itse elämä on se ääretön temppeli, jossa me kuolevaiset joka päivä käymme koulua. Oletko sitten väsynyt käymään koulua elämän suuressa temppelissä ja luuletko voivasi hypätä yli kaiken seuraavan oppiajan ja täällä muutamassa päivässä omaksua kokonaissumman kaikkea sitä, mikä sinun pitäisi koota oman kokemuksesi avulla? Oletko väsynyt vaeltamaan, toimimaan, pyrkimään? Kahdenkymmenen vuoden iälläsi olet ainakin nähnyt paljon maailmaa etkä ole voimiasi säästänyt. Elämä ei ole osa, jonka itsellensä valitsee, vaan kokonaisuus, jonka kappale kappaleelta itsellensä kokoaa. Kaikki on sinun itse kauttasi hankittava. Sinä olet oppinut palvelemaan ja tekemään työtä. Sinä tiedät, mitä merkitsee paimentaa vuohia, karjaa, olet istunut soututeljolla ja karaissut itsesi kärsivälliseksi. Olet kantanut hopliitin aseita ja itse opetellut kevytaseisen kuria. Luuletko kahdenkymmenen vuotesi iän olevan kypsän vastaanottamaan elämän ja kuoleman mysteriota? Entä minä sitten? Lukemattomat kerrat olen vaeltanut pyhää tietä Eleusiiseen ja olen jumalattaren kärsimystien jokaisella stadionilla ajatellut, joko vihdoinkin ansaitsisin löytää, vai eikö minun vielä vuodeksi pidä tarttua soihtuun ja omin jaloin jatkaa matkaa karaistuakseni sitä varten. Ja katso — minä en vielä ole saavuttanut sitä itseluottamusta, että uskoisin olevani kypsynyt salamenoihin osalliseksi. Sen opin voima, joka meille tällä vihityllä pohjalla ilmaistaan, riippuu vain oman elämänkokemuksemme voimakkuudesta. Palkka, jonka saamme, on suhteessa yksinomaan siihen, mitä me itse olemme saaneet toimeen. Minä en ole tehnyt kyllin paljon päästäkseni pyhien salaisuuksien perille. Mutta sinä ehkä olet? Mutta eiköhän sentään, Narkissos, elämä vielä vaadi sinulta kokonaista sarjaa velvollisuuksia, joita tähän saakka olet vältellyt. Tähän saakka olet ollut kevytaseinen, kevytjalkainen, juoksija. Mutta oletko oppinut pysymään horjumatta paikallasi, kantamaan kohtalon kovaa haarniskaa, kuolemaan varustuksissasi valittamatta. Et ole, mikäli minä tiedän. Mutta sano minulle oikea asianlaita, jos erehdyn. Et puhu, tiedät minun olevan oikeassa. Elämä on pitkä, yhtenäinen koetus. Karkaise itseäsi, Narkissos. Karkaise itseäsi, tahi jumalat tekevät sen. Hanki itsellesi jumalain suosio ennättämällä itse ennen. He eivät rakasta ketään niinkuin altista ja kaikkeen hyvään valmista miestä. Sinähän pidät vaeltavasta ja liikkuvasta elämästä —"
"Aivan niinkuin sinäkin, Hermofantos."
"Mutta vaeltaminen on vetelehtimistä. Minä itse olen jo kahdennestakymmenennestä vuodestani ollut luopio. Minä olen Spartan mies, Narkissos. Poikana ja nuorukaisena sain kurini ja kasvatukseni Lakedaimonin karskissa ja ankarassa sotakoulussa. Karkasin koulusta vaeltaakseni ympäri. En tuntenut syntyneeni sotilaaksi. Minä olen kavaltanut kotivaltioltani voimani. Minä olen Spartalle velkaa elämän. Kun kerran olen vaeltanut tarpeekseni, palajan kotiin laskeakseni luuni isieni maahan. Mutta minä olen menettänyt isiltä perimäni maaosuuden. Olen Spartalle elämän velkaa; sitten saan sen takaisin. Tahdotko olla poikani, Narkissos?"
Narkissos katsoi hämmästyneenä Hermofantosta.
"Minähän en ole spartalainen", sanoi hän.
"Mutta sinusta voi tulla", hymyili Hermofantos. "Sinulla on lakedaimonilaista verta suonissasi, arvelen. Hera tiesi, eikö sinun äitisi ole minun tyttäreni. Minä olen antanut sinulle nimen, anna nyt minun myös olla isäsi sijassa. Ehkäpä tahdot olla minun poikani. Silloin kiinnittäisin uudelleen siteet isäini kaupunkiin. Minulla oli maata Lakedaimonissa. Kaksikymmentä heloottia viljeli sitä minulle. Se tulee omakseni, jos hankin itselleni ja Spartalle pojan. Lähde mukaani, niin minä hankin sen sinulle perinnöksi. Lähde sinä kahdenkymmenen vuoden iälläsi siitä, mihin minä keskeytin. Täytä se kansalaisvelvollisuus, jonka minä laiminlöin. Tämä, Narkissos, olisi oikea vihkimys elämän ihmeelliseen salaisuuteen, jos koettaisit kantaa sitä haarniskaa, johon Lakedaimon pukee poikansa."
Narkissos kuunteli pää kumarassa ja vaipui mietteisiinsä. Hermofantos oli jo pitkän aikaa ollut vaiti; mutta kun Narkissos vihdoin nosti katseensa ja tapasi toverinsa suuret säteilevät silmät, vastasi hän laskemalla kätensä hänen käteensä. Hermofantos painoi hänet sydämellensä.
Kumma lämpö virtasi läpi Narkissoksen olemuksen, hän painautui vanhusta vastaan ja Hermofantos pusersi molemmat kätensä hänen päänsä ympäri ja painoi suudelman hänen kiharalle tukallensa.
"Nouse ja käykäämme vielä kerta Hadeksen asunnoissa."
He olivat jälleen luolassa salaperäisen pimeyden kuilun edessä. Mutta nyt ei Narkissos enää tuntenut sieltä tulevaa ruumiinhajua. Hänen päänsä lepäsi vasten Hermofantoksen olkapäätä, ja hän hengitti nauttien tuon auringon karaiseman ruumiin tervettä säteilyä, joka tuoksui niinkuin ajuruoho tuulen raikkautta.
Hermofantos katseli kallionhalkeamaan ja lausui hitaasti syvään hengittäen:
"Isä Hades, minulla ei ole hunaja- eikä maitouhria sinulle tuotavana. Oi sinä, joka kerran oikeudellasi otat haltuusi meidät, jotka edessäsi seisomme, kuule lupaus, jonka sinulle teemme. Ei tule iltaa, jolloin en odottaisi, että sinä unessa tulet ja kutsut minua, eikä aamua, jona en itselleni sanoisi: tänään näen viimeistä kertaa päivän valkeuden ja ennen iltaa olen varjo kaikkien niiden joukossa, jotka ennen minua ovat luoksesi tulleet. En koskaan ole kieltänyt velkaani sinulta. En koskaan ole tahtonut piileskellä kuolemaa. Olen etsinyt vaaraa sekä skyyttien että persialaisten keskeltä. Katso, tässä minun vasemmassa kädessäni on kolme kangistunutta sormea, joita sinä kerran olet koskettanut — minä vedin saakilaista jousta, niin että jänne katkesi, ja oman käteni hermojänne katkesi samalla kertaa. Ojennan sinulle pelotta oikean käteni enkä kammo astua sinun valtaistuimesi eteen, vaikkapa ikuinen kylmyys sieltä huokuukin jäistä kammoansa. Viittaa valtikallasi, kutsu, niin tulen. Mutta tähän nuorukaiseen, jolle olen antanut nimen, minä sidon elämäni langan. Anna hänellekin vahvistava oppisi, että hän ei pelkäisi. Minä vihin hänet Hellaan maan huomaan. Minä vihin hänet karkaisemaan sieluansa ja ruumistansa ja vihaamaan vain yhtä — sitä, joka idästä tulee, ja joka ei edes sinun pyhyyttäsi pyhänä pidä. Onnellisesti on Hellas torjunut hänen ensimmäisen hyökkäyksensä. Mutta rauhaamme kuulemme, kuinka hän varustelee ja hautoo kostoa. Jos hän joskus pääsee Eleusiin seutuun, niin hän täyttää sinun kuilusi kallionlohkareilla ja koettaa kivittää maanalaista valtakuntaasi. Mutta se Hellas, joka on ollut, on maailma jalkaimme alla, ja vainajat vahvistavat perustuksen, jolla me seisomme. Persialaisten jalkain alla se on tuntuva pettävältä. Sinun valtaistuimesi edessä, Hades, kaikuu rukoukseni ja tervehdykseni menneille polville. Myös Narkissos tervehtii sinun kauttasi edellänsä menneitä ja lupaa tulla heidän luoksensa, sellaisena että rohkenee katsoa heitä silmiin, koska ei ole pettänyt sitä maata ja sitä taivasta, jonka he hänelle perinnöksi jättivät. Hengitä vain hänen kasvoihinsa, sillä sinun henkäyksesi vahvistaa, ja hän kulkee joka päivä kuolema silmäinsä edessä hymyillen, kun sinun tulesi on hänen poskensa karaissut. Suo minun ja hänen silmäinsä avautua näkemään iäisyyden salaisuuksia, jollet ennen, niin ainakin sillä hetkellä, jolloin meidät kutsut. Nikarete, tyttäreni, näe pimeydessäsi poikasi kirkas valkeus, hänen, joka vielä elävien mailla kulkee. Eufranor, ystäväni, katso, minä otan sinulta Narkissoksen, ainoan poikasi, ja lupaan vastata sinulle hänestä. Voi hyvin Hadeksen majoissa! Me yhdymme, yhdymme, yhdymme."