XVII.
Spartalaiset häät.
Narkissos kulki Hermofantoksen mukana Spartaan ja tuli hänen pojakseen, ja hänelle luovutettiin hänen perintömaansa, niin että helootit sitä hänelle viljelivät. Senjälkeen vanhus jälleen lähti vaellukselleen.
Narkissos otettiin syssitioihin. Mutta se kulta, mikä hänellä vuosikausia oli ollut tallessansa, piti hänen jättää valtion rahastoon. Ei yksikään Spartan mies saanut omistaa hopeaa tahi kultaa — vain rautarahoilla piti hänen maksaa elämänsä tarpeet. Hänen tukkansa leikattiin eikä enää senjälkeen saanut kasvaa pitkäksi. Karkea, värjäämättömästä villasta tehty ihokas jätti käsivarret ja jalat aivan alastomiksi. Sateessa ja myrskyssä ja auringon helteessä oli hänen käyttäminen vain sitä.
Poikakasvatusta, joka tapahtui ruoskan ja kaikenkaltaisen karaisemisen voimalla, hän ei ollut saanut. Mutta elämä itse oli antanut hänelle sitä vastaavan opin eikä hän ollut koskaan pelännyt mitään työtä tahi minkäänlaista ruumiillista ponnistusta.
Telttatoveruus antoi hänelle ainoan jokapäiväisen seuran. Ikäistensä kanssa hän harjoitti itsensä elämään pienessä tarkasti rajoitetussa piirissä, joka kaikessa noudatti melkein kuin säännönmukaista tahtia, heräsi yht'aikaa, söi yht'aikaa, marssi yhdessä, suoritti paininsa ja tappelunsa keskuudessansa ja samalla kellonlyönnillä vaipui levolle kivikoville makuusijoillensa karkeitten raakavillaisten peitteiden alle.
Silloin tällöin veljespiirit liittyivät yhteen ja panivat toimeen suuren metsästyksen vuorilla. He ajoivat villisiat liikkeelle yhdessä järjestyneinä pitkiin ketjuihin, joiden edestä ei mikään elävä voinut päästä pakoon. Kaikki tapahtui tarkkojen, loukkaamattomien sääntöjen mukaan. Riistan tappoi vuorollansa kukin metsästäjistä, ja asianomaisen piti kuolemaa halveksuen ja nopeaneuvoisena asettua suojattomana villikarjun hammasten ja karhun käpäläin eteen. Karhu oli sen lisäksi kaadettava sylipainissa ilman aseita. Kun Narkissos löi painia karhun kanssa, niin hänen voimansa kasvoivat jättiläismäisiksi. Karhu oli Artemiin pyhä eläin, ja hän hyökkäsi sitä vastaan niinkuin olisi ollut kaadettava perivihollinen.
Joka päivä hän joukkueensa kanssa lähti liikkeelle auringon noustessa pitämään harjoituksia avoimella kentällä, Eurotas-joen kaltailla tahi terävähuippuisen Taygetos-vuoren alla. Raskas haarniska yllänsä he juoksivat yksinäisen huilun terävää poljentoa seuraten, tahdikkaasti, niinkuin siinä olisi ollut yksi ainoa tuhatjalkainen ruumis, joka kumisten kulki maata. Raskaat tammikeihäät pidettiin tanassa tarkassa tasapinta-asennossa, ja heitot kävivät kuin koneella, joka heitti yhtenäisen piikkirivin suhahtaen ilmaan. Kilvet koottiin niinkuin levyt yhteen ainoaan juoksevaan nuoraan. Täysissä aseissa he hyppelivät yli kuilujen ja purojen ja juoksivat huulet lujasti yhteen puristettuina, niin että ilma sihisten kulki läpi auki jännittyvien sierainten.
Kun puolipäivän aikaan ruumiit höyrysivät uupumuksesta, marssittiin Eurotas-joelle. Aseet ja hikinen villaihokas heitettiin pois ja nuoret ruumiit syöksyivät kilvalla virtaan, joka kohisten vyörytteli vuorenhuipuilta tulevaa jäistä vettänsä. Lämmin vesi ja öljy oli kielletty. Kylmän karkaisemina he palasivat syssitiakasarmiin istuutumaan höyläämättömille raheille ja syömään yksinkertaista ja höyryävää verilientänsä.
Toisin ajoin pidettiin harjoituksia ja kilpataisteluja harjoituskentällä tahi harrastettiin soitantoa. Narkissos oppi puhaltamaan huiluja kovassa doorilaisessa sävellajissa ja kuparirummulla antamaan tahdin kaikille joukkueen järjestetyille liikkeille. Ne oli ymmärrettävä ilmankin komentosanoja yksin rummun erilaisista lyöntiryöpyistä tahi huilun hitaista tahi nopeista juoksutuksista. Ylipäällikön käskyt annettiin salpinks-merkeillä, jotka kiirivät yli kaikkien muitten äänten. Yhteislauluakin harrastettiin, ja hän oppi Tyrtaioksen vanhat sotalaulut, jotka painuivat vereen niinkuin itse sydämen tahdinlyönnit.
Naisia hän ei mielellään ajatellut. Artemis-vala kalvoi hänen sieluansa niinkuin jäyhä suru, kytevä kipu, jota hän ei tahtonut ajatella. Joskus sattumalta marssittiin ohi nuoren tyttöparven, jotka samoin olivat harjoituksissa taivasalla ja juoksivat kilpaa. Nikarete oli ehkä vielä niiden joukossa, mutta valtion olot vapauttivat hänet käymästä niissä kaupungin osissa, joissa naiset oleskelivat. Siihen asti, jolloin täyttäisi kolmekymmentä vuotta, piti hänen elää yksin miesten joukossa; vasta kolmikymmenvuotiaat viettivät perhe-elämää vaimon seurassa ja lasten, joista pojat seitsenvuotiaina otettiin kasarmeihin kasvatettaviksi.
Narkissos oli kahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen, kun sai määräyksen käydä tapaamaan yhtä eforeista, joka lähetti hänet toisen kuninkaan, äsken valitun Leonidaan, Anaksandrideen pojan luokse.
Kun Narkissos näki hänet, muisti hän hänet Olympian kuutamoyöstä. Hänen kasvonsa olivat kuparinruskeat, ohut musta tukka ja parta ympäröivät hänen kasvojansa niinkuin kypärä. Leonidaan ilmeistä ei näkynyt vähintäkään merkkiä siitä, että hän olisi tuntenut tulijan, vaan hän lausui vain:
"Narkissos, Hermofantoksen poika, ikäsi tuottaa, sinulle nyt miehen velvollisuudet."
"Laiminlyönkö niitä?" kysyi Narkissos.
Leonidas katsoi häntä rauhallisesti ja sanoi:
"Tulet siis huomenna."
"Mihin?" kysyi Narkissos.
"Neljä mieskuntoista orpoa tyttöä juoksee kilpaa. Yhdestä niistä tulee vaimosi."
Narkissoksen kasvot peitti hehkuva puna, ja hän vaikeni.
"Oletko ymmärtänyt?" kysyi kuningas Leonidas.
"Eikö laki anna aikaa?" sanoi hän vihdoin. "Minä en ensinkään tarvitse vaimoa."
"Mutta vaimo tarvitsee sinua."
"Minulla ei ole mitään tunnetta naisia kohtaan."
"Mutta sinä olet mies. Ja Sparta tarvitsee uutta polvea. Etkö ole vanhimpia teltassasi?"
"Olen."
"Tottele siis tahi saat rangaistuksesi", sanoi Leonidas ja löi keveästi rystysellänsä häntä otsaan.
"Minä tottelen", sanoi Narkissos ja nyökkäsi.
"Muista, Sparta velvoittaa sinua. Sinä juokset niin kiivaasti kuin voit. Ja Artemis antaa sinulle sen, jonka juoksussa saavutat."
… Sinä iltana Narkissos tunsi itsensä perin väsyneeksi ja meni maata auringon laskiessa. Mutta hän makasi kovalla vuoteellansa eikä saanut unta. Vanha kuva väikkyi hänen mielessänsä. Hän näki vyön kiertyvän auki, hän näki kirjaimissa sen lupauksen, jonka hänen huulensa olivat antaneet Artemiille. Huomenna hän sen rikkoisi, ja hän itse oli viaton. Hän tuntisi itsensä vapaaksi pakolla antamastansa valasta. Mutta rankaisiko jumalatar häntä siitä? Kostaisiko hän hänelle niinkuin valanrikkojalle? Mitä tapahtuisi. Hänen oli vain toteltava. Jumalain asiapa lienee ollut tutkia niitä valoja, jotka häntä pakottivat. Pahimmin hän rikkoi Afroditea vastaan. Mitä merkitsivät hänelle naiset? Hän ei edes tuntenut sitä veren viettiä, joka saa oriin temmeltämään, kun se viedään tamman luokse. Ja kuitenkin oli hänen tehtävänsä yhteiskunnassa vain oriin, joka oli päässyt siihen ikään, jolloin sen kokoama voima käytetään täyttämään luonnon käskyä. Hänen oli kilpajuoksussa saavutettava itsellensä morsian ja otettava se, jonka kohtalo asetti juoksemaan hänen rinnallensa.
Seuraavana päivänä hän ei lähtenyt ulos kaupungista harjoituksiin eikä aseleikkiin. Kun hän kolmen toverinsa kanssa oli uinut Eurotaassa erikoisessa paikassansa ja nousi joesta, oli häntä varten uusi ja hienompi ihokas, sandaalit ja niissä purppuranväriset nauhat, ja poikain kaitsija ojensi hänelle sisymbrion-seppeleen. Neljä sulhasta aterioi erikseen, heille annettiin viikunoita, mitallinen sekoittamatonta viiniä ja hääkakkuja, sesamista leivottuja.
Ääneti he istuivat leiripöydän ääressä ja katselivat toisiansa, viivyskellen, niinkuin olisi ero ollut edessä. Yksi heistä oli laskenut molemmat kätensä yhteenliitettyinä toisen olkapäälle. Kolmas hiveli lempeästi Narkissoksen paljasta, sileätä käsivartta ja kuiskasi: "Ystävä, minä pysyn aina samana. Sinä et unohda ystävyyttämme, ethän? Pysymmehän yhdessä? Pysymmehän yhdessä?"
Ja Narkissos nyökkäsi kuin unessa.
Eireni kävi heidät hakemassa ja vei heidät eräälle juoksuradalle, jolla he eivät koskaan ennen olleet käyneet. Se kulki pitkin kallion seinämää kapeana polkuna, ja kaukana edessäpäin sitä osoittivat muutamat keihäät, jotka oli pistetty maahan. Kiekonheiton matkan päässä heidän edellänsä seisoi jo neljä nuorta tyttöä, selin, niin että piirteitä ei voinut nähdä, lyhyissä hameissa, mutta punainen seppele hunnutetuissa päissä.
Naiskaitsija seisoi heidän vieressänsä ja antoi heille lähtömerkin. Mutta kuningas Leonidas itse saapui paikalle juhlapuvussa ja järjesti nuo neljä nuorta miestä riviin. Sitten hän viittasi tyttöihin, jotka jo olivat ehtineet kauas edelle, ja sanoi:
"Se teistä, joka juoksee nopeimmin ja kauimmaksi, nai sen tytön, joka on toisten edellä. Joka keihään kohdalla tuolla on luola leposijaksi. Se, joka tulee viimeksi, saa tyytyä viimeiseen. Juoskaa!"
Hetkinen sen jälkeen he jo suhisten juoksivat kaukana polulla. Ei ollut enää aikaa ajattelemiseen, oli kuin olisi ajanut takaa otusta — karkaavaa hirveä, jota ei nuoli, ei keihäs, vaan yksin käsivarsien ote saattoi pysähdyttää.
Narkissos juoksi niinkuin oli tottunut juoksemaan vanhojen kokemustensa mukaan ja koko sitkeää ja kestävää harkintaansa käyttäen. Että toiset olivat hetkisen matkan hänen edellänsä, sitä hän ei ajatellut. Välimatka tyttöjen ja miesten välillä ei näyttänyt lyhenevän. Näytti siltä, että morsiamet eivät antaisi itseään ollenkaan kiinni. Päivä paistoi heidän selkiinsä, ja seppeleet hohtivat kuin villit veripunaiset pilkut — se oli päämäärä, jota kohden nuorukaiset kiitivät. Päämäärä, joka ei ollut kiinteä, vaan alati liikkui eteenpäin — elävä, kiiruhtava, pakeneva päämäärä, jota hän ei koskaan ennen ollut tavoitellut. Sen nuolennopeus kiihoitti eteenpäin, sen loppumaton etumatka kannusti eteenpäin. Hän muisti kuvan pakenevan kilpikonnan jäljessä lentävästä nuolesta, joka eräänlaisen optillisen harhapäätelmän mukaan ei koskaan pakenevaa saavuttaisi, koska kilpikonna sinä aikana, jonka kuluessa nuoli kiitää niiden välisen matkan, joka kerta ehtii kulkea yhä uuden etumatkan. Ja tässä kilpailussa ei ollut nuoli kilpikonnan jäljessä, vaan nuoli nuolen. Ja ne olivat nuolia, jotka eivät olleet saaneet vauhtiansa vain kerta kaikkiaan jännitetyltä jouselta, vaan nuolia, joilla oli jänne itsessään ja joita ajoi sisäinen vaistonsa, vaisto paeta ja vaisto vangita.
Kuinka kauan hän oli juossut, ei hän tietänyt. Mutta hän oli tullut lähelle kaukaisia keihäitä. Ja hänen kestävyytensä kesti kokeen. Hän voitti yhä, hän sivuutti toverinsa vähitellen ja kuuli näiden suusta raskaan, tukahdutetun huokauksen. Nyt hän oli etumaisena, ja nyt hän alkoi nähdä, että tytöt hänen edellänsä eivät olleet säilyttäneet etumatkaansa. Satanen askelta vielä, ja silloin hän saavuttaisi niistä jälkimmäisen. Hänen punainen seppeleensä oli irtaantunut ja laahasi kuin ketju hänen jäljessänsä. Hän livahti aivan tytön ohitse ja tunsi hänen hengityksensä kutkuttavan poskeansa, tytön samalla kallistuessa sivulle ja avatessa suunsa huutoon.
Kohta senjälkeen hän saavutti toisen. Tämä ei huutanut, vaan painoi oikealla kädellänsä pientä paljasta oikeata rintaansa. Sitten kolmas. Hänen seppeleensä putosi. Mies kumartui maahan ja otti sen ylös. Hän vei sen suullensa ja hengitti sen tuoksua. Se ei tullut vain kukista, vaan myöskin tukan voiteesta.
Ihmismetsästys alkoi häntä huumata. Se ei ollut eläimen hajua, jota hänen laajenevat sieraimensa ahmivat. Se oli tytönveren tuoksua. Seppeleen väri kiihoitti. Ja edessäpäin tiellä makasi honka, jonka tuoksu oli sama kuin seppeleen, joka hänen kädessään heilui. Se antoi hänelle uutta tulta, hänen jalkansa koskettivat tytön jalan jälkiä niinkuin pieniä liekkejä, hänen teki mieli syöksyä häneen käsiksi — silloin tämä kallistihe syrjään, mutta sivumennen mies painoi hänen kosteaan päähänsä seppeleen ja tällä kertaa itse päästi pienen huudahduksen, rajun kuin haukan, joka iskee harhaan tavoittaessansa kyyhkystä.
Sitten hän ei enää muita tyttöjä nähnyt. Hän juoksi ihmisettömässä paikassa. Mutta yht'äkkiä kajahti sotahuuto kolme askelta hänen edellänsä ja esille kallionkielen takaa lennähti tyttöjen etumainen ja viimeinen. Hän joutui ajamaan lintua, joka ei ollut enemmän kuin kahden käsivarren mitan päässä hänestä. Tuntui siltä, kuin olisi jokaisen hänen askelistansa pitänyt heittää hänet häneen käsiksi. Hänen sormensa hapuilivat ilmassa, tarttuaksensa ihokkaaseen, joka liehui ilmassa tytön takana. Hän näki hänen alastomuutensa hehkuvan lyhyen hameen alla, joka aina livahti hänen käsistänsä. Hän ei voinut erottaa, mihin tytön jalat sattuivat; niin nopeasti sandaalit livistivät pitkin kalliomaata. Mutta hän oli keskellä hänen tuoksuansa, ei ainoastaan hänen tukkansa, vaan hänen ruumiinsa. Ja ensi kertaa elämässään hän tunsi huimaavaa nautintoa tuntiessansa tuon raikkaan, auringonlämmön pusertaman hien hajun — se oli sytyttävä henkäys uutta tuoksua, jota hän ei koskaan ollut tavannut palestralla eikä makuuteltassansa. Miehen vauhti ajoi tyttöä kuin ruoska, joka sai hien kihoilemaan läpi ohuen ihokkaan ja vanutti sen alas olkapäiltä, jotka pistivät esiin pyöreinä ja valkeina kuin suuret munat. Hän levitti suloista tuoksua niinkuin kukka. Ajo oli huimimmillaan. Pojan sormenpäät koskettivat tytön selkää, hänen varpaansa hipaisivat hänen kantapäitänsä, ja jokaisella kosketuksen välähdyksellä tyttö kiljahti, ei kivusta eikä pelosta, vaan uhmasta ja ilkkuen. Tuntui kuin olisi ajanut takaa tulenkekälettä, kuin leiskuvaa liekkiä. Ajon kiihko oli riivannut hänet. Salaa hän toivoi, että tämä ei koskaan loppuisi. Hän ruoski ja tyynnytteli samalla kertaa. Hänen teki mieli tarttua häneen ja nielaista, pusertaa hänet kuoliaaksi sylissään ja tuntea, että hän ei ollut muuta kuin hänen oman verensä huumaa.
Vihdoin hän tarttui hänen selkäänsä niinkuin kynsillä. Silloin tyttö kirkaisten hypähti syrjään ja poika lensi suinpäin maahan ja iski kätensä verille. Kajahduttaen sotahuudon, raikuvan alala! hän nousi ajamaan takaa. Tyttö vastasi kirkkaan eleleu! Poika juoksi nyt kädet alhaalla eikä enää hapuillut häntä kiinni. He vaihtoivat sotahuutoja. Hengitys kulki sihisten hänen avoimesta suustansa. Hän juoksi niinkuin olisi aikonut pakahduttaa sydämensä ja haudata tytön sen pirstoihin. Hän päätti juosta, kunnes tyttö vaipuisi takaperin vasten hänen rintaansa ja vasta silloin hän kietoisi veriset kämmenensä hänen ympärillensä ja hukuttaisi hänet vereensä.
Mutta yht'äkkiä tyttö käännähti ja törmäsi häntä vastaan, repäisi seppeleen tukastansa ja iski sillä häntä kasvoihin niinkuin ruoskalla. Hän suomi häntä hikensä tuoksulla. Pojan silmissä punoitti. Hän kietaisi käsivartensa ympäri hänen lanteittensa ja tunsi kuinka ne olivat liukkaan kuumat ja sileät. Hän sulki hänet painiotteeseen nostaaksensa hänet koholle, ja samalla hetkellä tyttö teki vastaotteen ja ponnisti hänen rinnastaan ja kaulastaan ja iski nyrkeillään vastoin kaikkia sääntöjä. Poika puhkesi nauruun, kumartui, kohautti hänet, puristi hänet vasten ruumistansa ja kantoi häntä sylissään; tyttö potki, kynsi ja käyttäytyi kuin villi, vastoin kaikkea taidetta. Hän ei ollut oppinut painia. Pojan huulet hymyilivät halveksuvasti. Hän musertaisi hänet, joisi sirpaleiksi jokaisen hänen siloisen ruumiinsa luun, nielaisisi hänet, joisi hänet, voittaisi hänet sisäisen olemuksensa pienimmällä jäntereellä — joka yht'äkkiä oli kohonnut niinkuin miekka tupestansa.
Keihäs oli pystyssä aivan hänen edessänsä. Hän oli hullu, hän tahtoi jäähdyttää kostonhimonsa, ja hän kantoi kähisevän saaliinsa sisälle luolan pimeään, johon hän heittäytyi saalis sylissänsä. Hän vaipui tuoksuvaan heinäläjään — hän tunsi Taygetoksen villien vuoriyrttien väkevän tuoksun. Hänen saaliinsa painautui häntä vasten — hän syleili sitä kuin olisi se ollut yhtä hänen kanssansa — hänen verensä tuli virtasi sisälle vieraaseen maailmaan — hänen sydämensä ponnahti auki — korkeat tuskan ja riemun huudot vastasivat niihin aaltoaviin sykähdyksiin, jotka pauhasivat läpi hänen olentonsa…
* * * * *
… Narkissos heräsi sysimustassa yössä ja värisi vilusta ja tunsi kauhean janon polttavan kurkkuansa.
Hän hapuili ympärillensä, mutta hänen kätensä tapasivat vain kuivia kahisevia heiniä. Hän hieroi silmiänsä, mutta ei nähnyt mitään. Hän ei muistanut mitään, mutta nukahti jälleen täydellisen herpautumisen vallassa.
Aurinko oli korkealla taivaalla, kun hän ryömi ulos luolasta, väsyneenä ja joka jäsen uupumuksesta särkevänä. Hän tunsi omituista kyllääntymistä elämään. Oli kulunut pitkä, pitkä aika siitä, kun hän söi verilientä syssitioissa.
Keihäässä riippui huntu ja pari sandaaleja. Niissä oli punaiset hihnat niinkuin hänelläkin. Hän otti ne käsiinsä ja katseli niitä. Kaksi kuperaa tytönjalkaa oli polttanut jälkensä niiden ohueen ja taipuisaan nahkaan. Niistä tuoksui aurinko. Hän ripusti ne takaisin keihääseen ja tunnusteli kaulaansa. Hän tunsi, että sen ympärille oli kierretty sileä nauha. Hän irroitti sen ja näki, että se oli vyö. Vapisevin käsin hän aukaisi sen ja luki: Minä arkadialainen Narkissos, Eufranorin poika, vannon kautta Artemiin pyhäkön…
… Nikarete, kuiskasi hän ja muisti. Ryöstöhäiden huumauksessa ei hänen nimensä kertaakaan ollut johtunut hänen mieleensä. Kaikki oli ollut niinkuin riivauksen huumaa, raivotilaa. Hän ei ollut tuntenut häntä, sillä hän ei ollut voinut nähdä mitään tuntomerkkejä. Hänen ihonsa tuoksu oli hänelle uusi, hänen suudelmansa, jotka olivat raivoisia niinkuin ne puraisut, joilla hevoset toisiansa näykkivät, olivat hänelle tuntemattomia, hänen käsivartensa, hänen rintansa, hänen polvensa, hänen helmansa — kaikki oli ollut uutta valloitusta. Nikarete! Kaksi muistoa: hänen juoksunsa Olympiassa, hänen auringossa alastomana välkkyvä olentonsa lähteen luona Artemiin lehdossa. Ja nyt se oli tapahtunut. Jumalattaren tahtoa oli ollut mahdoton välttää. Hän oli juossut kohtalonsa syliin. Hän oli ryöstänyt tuomionsa tietämättänsä.
Raskain mielin ja apein miettein hän palasi takaisin lokokseensa ja haki telttatovereitansa. Vasta illansuussa palasivat naineet miehet. Ei sanallakaan kosketeltu häitä. Vain eräs heistä antoi hänelle kättä ja kuiskasi: "Onnea!" Narkissoksesta tuntui, kuin sana olisi yrittänyt hänet tukahduttaa.
Nikaretea ei hän enää nähnyt. Hän ryhtyi uudelleen jokapäiväisiin harjoituksiinsa toisten kanssa. Hänellä oli painava uupumus voitettavana. Hänen teki mieli nukkua koskaan heräämättä. Hänellä oli vaimo. Nainen, joka häntä odotti. Hän huomasi, että toiset lähtivät salaa ulos keskellä sysimustaa yötä. He menivät naistensa luokse. Hän ei koskaan ollut tarkemmin ajatellut, mitä merkitsi tuollainen varhain lähteminen kasarmista. Nyt hän ymmärsi syyn siihen. Unettomana hän makasi ja kuunteli, kunnes kuuli heidän — aina erikseen — palaavan takaisin aamuhetkellä ja hiljaa ojentuvan vuoteella. Mutta itse hän pysyi paikallansa. Hän ei tuntenut mitään halua hiipiä ulos etsimään sitä naista, jonka Artemis oli pakottanut hänet valloittamaan.
Eräänä päivänä — täydenkuun aikana — käskettiin hänet taas kuninkaan luokse.
"Narkissos", sanoi Leonidas, "Nikarete, Kleombrotoksen tytär, asuu maaosallasi sinun laillisena vaimonasi. Sinä et käy hänen luonansa. Sinä laiminlyöt velvollisuutesi."
"Minkä velvollisuuden?" kysyi Narkissos.
"Hankkia Spartalle lapsia."
"Pitääkö minun taas juosta?" kysyi Narkissos.
"Ei, avioliittosi on valmis."
"Anna siis minun elää vaimoni kanssa ja tutustua häneen. En minä kissa ole, joka lähtee tyydyttämään kiimaansa yöhön."
"Sinä olet sotilas", vastasi Leonidas ja katsoi häntä rauhallisesti. "Tuolla iälläsi et voi viettää perhe-elämää. Ajattele asiaa, malta mielesi. Ja tule luokseni ensi täydenkuun aikana."
Narkissos tuli ja odotti rangaistusta. Leonidas löi häntä olkapäälle ja sanoi ystävällisesti:
"Onneksesi, Narkissos, olet ajatellut ja täyttänyt velvollisuutesi."
"En ole sitä tehnyt", vastasi Narkissos.
"Olet kyllä, vaimosi on raskaana."
Narkissos punastui ja katsoi häntä tiukasti.
"Olenko nyt vapaa?" kysyi hän.
Leonidas nauroi ja vastasi:
"Peltoa ei kylvetä, ennenkuin sato on korjattu."
Narkissos laski kuukaudet siihen satoon, jota hänen oli odottaminen. Niinkuin kaikkien Lakedaimonin sotilasten oli hänenkin huolenansa valppaasti pitää silmällä helootteja, ja hän kävi silloin tällöin maatilallansa katsastamassa maaorjiansa. Talonsa kynnyksen yli hän ei koskaan astunut. Hän näki Nikareten matkan päästä, kun hän istui talon ovella tahi sen edustalla plataanien juurella ja askarteli hiljaisissa naisellisissa toimissansa. Tytöstä oli tullut hänen kohtalonsa, jota hän ei tahtonut käydä katsomassa. Sisimmässänsä tunsi hän kummaa katkeruutta osaansa kohtaan — sitä ei voinut välttää — se kyllä vielä itsestänsä näyttäisi elonmerkkejä.
Ja itse kuningas Leonidas hänelle eräänä päivänä ilmoitti:
"Narkissos, vaimosi on synnyttänyt sinulle ja Spartalle kaksi poikalasta. Älä pelkää! On jo tutkittu, kelpaavatko ne elämään. Niitä ei hylätä."
Salainen, käsittämätön ilo täytti Narkissoksen hänen kuullessaan tämän sanoman. Hänen elämästänsä oli puhjennut oksia. Hänellä oli elämisen oikeus, sillä hän oli täyttänyt suurimman velvollisuutensa. Hänellä oli oikeus kuolla, sillä hän oli korvannut Spartalle kaksinkerroin oman elämänsä. Hän ajatteli, että Hermofantos tulisi iloiseksi.
Mutta Nikareten luokse hän ei mennyt. Hän uhrasi Artemiille vuonan ja kysyi joka viikko helooteiltaan omaistensa vointia. Kaksoiset kasvoivat kauniisti, niistä tuli suuria ja täysipainoisia. Ja eräänä päivänä hän kaukana talonsa varjossa näki äidin, joka istui auringonpaisteessa molemmat pienokaisensa kumpikin rinnallansa ja kumartui syvään heidän ylitsensä. Nikarete! Hän ajatteli omaa äitiänsä, joka ei koskaan ollut pitänyt häntä noin sylissänsä, vaan jonka oli pitänyt mennä Hadeksen majoihin hänet synnytettyänsä. Tuntui siltä, kuin olisi hän kuullut hänen itkevän omassa sydämessänsä.
Mutta nytkään hän ei mennyt vaimonsa luokse. Mitä Artemis häneltä vielä vaatisi? Jos hänellä oli muitakin vaatimuksia, niin kyllä ne tulisivat hakemattakin. Ikävöikö hän puristaa poikiansa syliinsä? Ikävöiminen oli heikkoutta, hellyys teki veltoksi. Lakedaimonilaisen elämä oli itsensä karkaisemista. Kun nuo kaksi poikasta olisivat seitsenvuotiaat, ottaisi valtio ne, vaikkapa äidin sylistä, ja saattaisi ne saman kurin ja karkaisun alaiseksi kuin kaikki muut elinkuntoiset poikansa. Silloin kaikki tunteileminen ajettaisiin heistä ruoskalla. Miksi siis istuttaa heihin tunteellisuuden ituja ja heikkoutta?
Narkissos pysyi kovana. Hän ei tahtonut olla pehmeä, ei taipua naisellisten voimien alle. Hän aavisti rangaistuksen uhkaavan päätänsä. Eräänä päivänä hänet jälleen kutsuttiin kuningas Leonidaan eteen, joka lausui:
"Narkissos, Hermofantoksen poika, vaimosi ei ole valitellut sinun välinpitämättömyyttäsi. Mutta hän jättää jo nyt kaksi lastansa valtion huostaan ja jättää Lakedaimonin eikä aio enää palata. Hän tahtoo vieraassa pyhäkössä sovittaa jonkun rikkomuksensa, jota ei tahdo uskoa minulle. Koska Sparta on sinulle velkaa kaksi poikaa, ei valtio tahdo pakolla tyrkyttää sinulle sitä aviomiehen velvollisuutta, joka näyttää olevan sinulle vastenmielinen. Mutta rangaistukseksi valtio ottaa sinulta maaosuutesi ja pitää sen, kunnes ehkä tulevaisuudessa jompikumpi pojistasi jälleen osoittaa ansainneensa saada haltuunsa sen maaosuuden, jota heidän isänsä ei ansainnut."
Narkissos vaikeni. Hän pakotti itsensä olemaan sanomatta jäähyväisiä.
Hänhän ei ollut vapaaehtoisesti mitään siteitä solminut. Artemis
oli pakottaen tuonut naisen hänen elämäänsä. Nyt nainen oli poissa.
Mitäpä oli hänellä hänelle sanomista? Nikarete, jää hyvästi! —
Hänhän ei koskaan ollut hänelle toivottanut hyvää päivää.
Vain poikia hän kävi katsomassa, mutta isäksi hän ei itseänsä ilmaissut. Hän vain iloitsi nähdessänsä heidän pienten kiinteäin ruumiittensa voimistuvan ja ihmetellen hän keksi pieniä yhdennäköisiä piirteitä — muutamia, jotka muistuttivat häntä itseään, toisia, jotka voi katsoa johtuvan Eufranorista, vieläpä Hermofantoksesta — sen mikä oli aivan vierasta, hän ajatuksissaan luki kuuluvaksi kahteen Nikareteen, jotka kumpikin tavallansa olivat hänelle yhtä tuntemattomat.
Vuodet läpeensä hän taistellen eli edelleen ja oppi sen lujuuden, jota ei mikään murtanut ja joka spartalaisen miehen mielestä oli kaiken olemisen päämäärä. Hän saattoi nukkua paljaan taivaan alla vaikkapa rankkasateessa, sieti kastua ja kylmettyä läpi, paistua päivän helteessä ja kuumetuulen kuivuudessa. Hänen rintansa kehittyi kestäväksi niinkuin Taygetoksen villikarhun kylki. Hän saattoi nukkua varustuksissansa, paastota päivittäin ja sammuttaa janonsa limakuopista. Hänen katseensa oli terävä kuin kotkan, joka yli kaupungin nousi kohden ympärillä olevia jylhiä vuoria. Hänen jalkansa askel oli varma niinkuin kauriin, joka ei koskaan hyppää harhaan.
Kolmannellakymmenennellä ikävuodella oli hänen kasvatuksensa lopussa.
Ja juuri silloin tuli persialais-aalto vyöryen idästä.