XVIII.
Persepolis.
Oli yö Persepoliissa.
Ahura-mazdan tähtipuku säteili ylitse tasangon, jossa palatsit kohosivat yössä penger penkereeltä. Portaat nousivat ylöspäin, yhtyivät ja lähtivät jälleen eteenpäin. Tuuli lakaisi näkymättömiä sotajoukkojaan pitkin astimia. Kansakunnat, portaiden seiniin hakatut, toivat astin astimelta nousten lahjoja kuningasten kuninkaalle.
Ardekanin kylmältä lumihuipulta puhalteli jäinen tuuli alas yli marmorimuurien, jotka olivat kiiltäviksi hiotut kuin peili. Yön varjot kulkivat niiden yli. Porttiaukkojen valtavat härät laskivat sorkkansa raskaasti kiviseen kamaraan ja tuijottivat raivoisin piirtein veistetyillä silmillään ulos tähtipimeään.
Talven pahat henget eivät vielä olleet paenneet. Kuivuus viipyi vielä vuorenrinteillä hioen kynsiänsä, joiden alla kaikki lakastui. Mutta Tistria, koirantähti, välähteli lupaavana uhaten kadon laihaa kummitusta, joka vielä raivoten kulki yli maan. Pahat tuulenpuuskat kierittelivät hiekkaa läpi erämaan tasoittaen tiet ja polut. Neiris-järveltä loiskahteli vaahtoharjaisia laineita, jotka pärskyivät tasangon reunaan niinkuin järven ahnaiden Ahrimanin luomien kalojen sylkäisyt. Käärmeet makasivat kääriytyneinä kylmästä kahiseviin keriinsä pimeiden onkaloiden kätköissä. Mutta pyhän tulen loiste vilkahteli läpi kattojen, jotka päivisin olivat suljetut, jotta ei aurinko siihen koskisi. Ahriman lepäsi painaen vuoria, jotka huokuivat hyistä ilmaansa yli Persepoliin, vartioiden yötä, joka kului äärettömän hitaasti eikä tahtonut väistyä tieltä. Sakaalit ja sudet, jotka ulvoen kulkivat saalista etsien, olivat hänen pahoja ajatuksiansa, kaikkialla väijyskeleviä. Itse suurkuninkaan paratiisissa korkeiden muurien takana piileskeli yökylmä niinkuin ahnas peto, joka koetti tappaa palmut puremalla niiden maassa kierteleviä juuria. Ja puiston leijonat ja pantterit kiljahtelivat unissaan kuin peläten vihollista, jonka silmät tuijottivat niiden luoliin.
Oli keskiyö. Ja Ahrimanin ulvonta kuului ulkoa. Hänen henkensä huokui valtavan korkeissa pylvässaleissa, jotka kiersivät Dareioksen palatsia. Polvillaan olevat härät ja yksisarviaiset, jotka kannattivat kattoa, seisoivat sarvet kohden pimeyttä, uhmaten sitä. Suurkuningas Xerxes tuli haaremistansa. Soihdunkantajia kulki hänen edellänsä siirtäen syrjään toisen suuren esiripun toisensa jälkeen. Ne lepattelivat tuulessa. Soihtujen liekki valaisi täplittäin paksuja mattoja, joissa oranssinkeltaisia kukkakiehkuroita ja punaisia palmuviuhkoja hehkui pohjan syvässä safiirisinessä.
Suurkuningas oli pitkä ja hyvinvoivan näköinen, ja hänen pukunansa oli ihomyötäinen meedialainen vaate, jota reunusti kultalanka ja jossa jalokivien tähdet kimaltelivat. Ilmanveto puistatti häntä, kun hän hetkeksi pysähtyi porttipylvästön siivekästen leijonain väliin katsoen tähtiyöhön. Siinä hän näytti niin pieneltä, että nuo jättiläiseläimet yhdellä ainoalla jalallansa olisivat voineet musertaa hänet. Hänen päänsä oli paljas. Kiiltävän mustain kiharain laineet sekaantuivat käherään pikimustaan partaan. Hän pyyhkäisi otsaansa ja räpytteli silmiänsä, niin että valkuainen loisti. Sitten hän kääntyi ja astui sisään. Pitkin seinien sileäksi hiottuja marmoripintoja liukui hänen peilikuvansa kuin keltainen varjo. Viuhkankantajat hänen kintereillään olivat kuin kääpiöitä. Vaikka oli yö, pitivät he viuhkoja pitkien tankojen päässä korkealla hänen päänsä päällä, niinkuin pientä juhlakatosta.
Tasaiset tohvelinpohjat kopsahtelivat keveästi kiiltävillä lattiakuvioilla. Esirippu toisensa perään nousi kuin näkymätönten kätten siirtämänä, kunnes hän oli makuuhuoneessaan. Se oli korkea, niin että soihdunvalossa tuskin saattoi erottaa neljän mastopuun korkuisen pylvään päällä kaartuvaa telttakatosta. Huonetta valaisi kaksi pronssista kypressiä, joiden oksat olivat täynnä pieniä käpysiä. Jokainen käpy oli lamppu — sydän paloi kävyn kärjessä. Kuninkaallinen vuode oli keskellä huonetta seitsenaskelisten porrasten yläpäässä. Alimmalla astimella istuivat henkivartijat neliössä, jalat ristissä ja tuijottivat kuin patsaat kohden salin neljää esirippua. Leposijan jalkopäässä oli kuninkaan kotipyhättö, pyhän tulen paikka. Nelikulmaisella alabasterikivellä siro, pikarinmuotoinen metallimaljakko reunaa myöten täynnä tuhkaa, hiljaa tummana hehkuen palavaa. Kaksi pappia valvoi liekkiä. Toinen piti kohenninta, toisella oli kaksi lusikkaa, joilla hän sirotteli suitsutusjauhoja tuleen. Kummallakin oli käsineet ja suulle sidottuna valkea vaate, jotta eivät heidän kätensä eikä heidän hengityksensä saastuttaisi tulta. Kolmas tietäjä toi tulelle ruokaa — santelia, aloeta, bentsoe- ja granaattipuuta.
Suurkuningas nousi verkalleen vuoteellensa. Henkivartijat heittäytyivät alas astimelle hänen eteensä; hän astui heidän selillensä kiinnittämättä siihen huomiota. Niin hän meni pyhän tulen ääreen ja katsoi punertavaan hehkuun, kuunnellen ulkona puhaltavaa jäätuulta. Sieltä hänen ajatuksensa siirtyi paratiisiin, jossa kahisevat hopeapoppelit humisivat, maagien kuunnellessa tätä suhinaa kuin oraakkelinpuhetta, joka heidän piti selittää.
Xerxes tuli haaremistaan. Joka yö hän oli siellä. Yö oli naisten. Hän ei ollut käynyt tervehtimässä vaimoansa Amestrista tahi ketään suosikkivaimoistansa, vaan lännestä tuotuja myysialaisia ja lyykialaisia tyttöjä, ryöstösaaliita Efesosta ja Miletosta — kreikkalaisia valloituksia, jotka olivat oppineet hänen kieltänsä vasta niinkuin papukaijat, mutta joille kokonainen vuosi oli opetettu hänen palveluksensa salaisuuksia. Kaksitoistavuotiaita tyttöjä, joiden jäsenet olivat sileät kuin plataanin kuori, rinnat tuskin huomattavat, tukka punainen kuin itse pyhä tuli ja silmät kuin kuurakasteiset kukat. Hän oli tunnustellut niitä kaikkia ja tutkinut niiden tuoksuja. Vain yksi niistä oli lähimaille saanut sen erikoisen suloisen tuoksun, jota hän tarvitsi voidaksensa nauttia. Se ei ollut keinotekoista tuoksua, jolla kuka tahansa saatettiin öljytä ja maustaa kuin hilloksi. Siihen tarvittiin iho, harvinainen kuin aloen kukka, ja henki sellainen, joka itsessään oli kuin uusi yrtti, tuon tuoksuvan kokonaisuuden kiihoittava aines. Ei riittänyt, että iho oli kuin upotettu tuohon suloiseen tuoksuun, sitä piti itse hänen olemuksestansa säteillä ja tuntua jokaisesta vaatekappaleesta, joka hänellä oli ollut. Xerxes oli tutkien vainunnut hänet niistä vaatteista, joissa hän oli tanssinut itsensä hikiseksi. Kiukun ryppy kuninkaallisten kulmainsa välissä hän nyt muisti pettymystänsä, kun hän häneen itseensä taittuessaan oli huomannut, että hän oli kylmä kuin ruumis. Hän seisoi käännellen käsissänsä suurta harmaata kalkedonkivistä sinettirullaa, jota hän oli kiertänyt hänen selkänsä ja rintansa ympäri saadaksensa hänet lämpenemään. Hän ei ollut huutanut eikä valittanut, vaikka kivi oli painanut kuninkaan kuvan, palmun ja nuolenpääkirjoituksen hänen ihoonsa aivan kuin eläimenvuotaan.
Hän tunnusteli tuoksua sormistaan. Mutta se oli haihtunut. Silloin hän piti kumpaakin kättänsä tulimaljakon loisteessa ja tunsi väreilevän lämmön virtaavan niiden läpi. Sitten hän vei oikean kätensä sormet läpi liekin, pyyhkäisi kulmiansa ja kosketti huuliansa. Ja vielä kerran sitä tulessa käyttäen hän puhdisti ruumiinsa pyhimmän osan.
Väsyneenä ja unisena pudotti hän pois ihomyötäisen pukunsa. Kaksi palvelijaa irroitti polvistuen tohvelit hänen jaloistansa. Korkea vuode painui hänen allansa, niinkuin hän olisi heittäytynyt silkkiseen ja untuvaiseen mereen. Uni virtasi hänen jäseniinsä ja kaikki hiljeni. Vain suitsutusjyväset räiskivät hiilillä. Ja humina kulki yli tasangon. Oli niinkuin lintujen siipisulat olisivat rapisten kulkeneet yli palatsin puukaton.
Suurkuningas kuorsasi. Koko valtakunnassa oli vain suurkuninkaalla pyhä kuorsaus. Kaikkien muiden kuorsaus oli paha ääni, jonka syynä pidettiin riivaajaista.
Mutta Xerxes oli unelmiensa puutarhassa. Hänen päänalusensa vieressä kasvoi kultainen plataani ja viiniköynnös, jonka kultaisella rungolla oli smaragdirypäleitä ja kypsiä terttuja intialaisia karfunkkeleita. Rikas Pythios Bityniasta oli antanut saamolaisen Theodoroksen valmistaa tuon kallisarvoisen taideteoksen ja lähettänyt sen lahjana hänen isällensä Dareiokselle.
Tämäkö viiniköynnös hänelle levottomia unia tuotti? Kypressien käpylamput olivat sammumaisillaan. Tietäjät valvoivat torkahdellen, nyökkäillen paitansa tahdissa liekkien leimahtelun kanssa. Mutta viiniköynnöksen karfunkkelitertut hehkuivat ikäänkuin sisäistä tulta.
Xerxes makasi tuijottaen suurin, avoimin silmin tätä viiniköynnöstä. Ja yht'äkkiä alkoi hänen vanha sisäinen tuskansa kalvaa. Hän muisti haikean mielensä, joka hänellä päivillä oli, hiljaa jäytävän vihan, polttavan kostonjanon loukkauksen, joka kirveli avonaisessa haavassa, suuren isänsä jättämän, mutta nostamattoman perinnön; hänen sanansa kiihoittivat häntä kuin tulinen nuolenpääkirjoitus hänen sielussaan: "Minä olen Darajavaus, suurkuningas, kuningasten kuningas, näiden lukemattomaan maitten kuningas, Visthaspan poika, Hachamanin jälkeläinen, ja tämä Parsan maa, jonka Ahura-mazda, ainoa jumala, minulle antoi, joka on ihana, rikas hevosista ja väkeä täynnä, ei pelkää mitään vihollista. Älköön yksikään vainolainen tulko tähän maahan, älköön kato, älköön valhe. Tätä maata suojelkoon Ahura-mazda, ainoa jumala, vihollisten sotajoukkoja vastaan, katoa ja valhetta vastaan. Sillä kun parsakansaa suojellaan, silloin onnetar, joka tuhoaa ilkeän riidan, tulee tämän huoneen valtiattareksi."
Ja suurkuninkaan närkästyneessä sielussa leimahti äkkiä liekkiin viha kaukana lännessäpäin olevaa kansaa vastaan — heimoa, jolla oli ruma kieli ja petollinen puhe: kansaa, joka palvelee lukemattomia epäjumalia ja sulkee ne temppeleihin ja pystyttää niille kuvia — Ahrimanin sikiöitä, jotka ovat petoksella taistelleet parsa-kansaa vastaan ja virittäneet ansoja isäni sotajoukoille ja houkutelleet hänen laivansa ulos salakavalalle merelle, jossa syvyyden pahat virrat kulkevat ja tuhoisa myrkkytuuli puhaltelee. Ahura-mazdan valittu väki, puhdas, hyvä, joka rakastaa puhtautta ja valoa, lepää voitettuna ja puhdistamatonna kirotulla maalla. Ja Ahrimanin kansoista pöyhkein, jota ateenalaisiksi nimitetään, on yhä kurittamatta ja uhmaa kuningasten kuningasta ja pilkkaa kostamatta Aasian rantoja ja aamuruskon maita. On hyvä, että helleenien kaunis, mutta pettävä lahja herättää minut valoon ja kostoni muistoon.
Ja Xerxes tarttui pitkään ruoskaansa ja löi portaisiin, niin että henkivartijat hypähtivät ylös saattamaan suurkuningasta kylpyyn. Maagit sulkivat pyhän tulen koteloon ja kantoivat sen siihen sysipimeään huoneeseen, missä sitä päivillä säilytettiin, jotta ei aurinko tappaisi sen loistoa. Esirippu toisensa jälkeen vedettiin syrjään, ja aurinko tulvahti kuumina virtoina läpi salien.
Kuumien, hyvältätuoksuvien vesien viihdytellessä suurkuninkaan kostonjanoista verta kuuli hän hevosenkenkäin kopisevan marmoriportailla ulkona. Sanantuoja toisensa jälkeen ratsasti ylös matalia porrasastimia ja pyysi saada puhutella suurkuninkaan "silmiä" ja "korvia". Satoja parasangeja, hevosen selästä hevosen selkään, juoksua, kiirehtien, lepäämättä tahi yöllä, lentäen kuin kurjet — Sardeesta Babyloniin, Ekbatanaan, Susaan — sanantuojia valtakunnan kaikilta satraapeilta, kertomuksia kansojen varustamisesta, laivainvarustuksista kaikilla Aasian ja Afrikan rannikoilla, pauhua, joka kiiri sieltä, missä valtavaa sotavoimien kahletta vuosien työllä taottiin kytkemään pientä hullua kansaa, joka oli kuritettava.
Xerxes nousi kylvystä korskuen kuin orhi, joka teutaroi päästäksensä päivänvaloon piehtaroimaan. Hän antoi käskyn, että kaikkien sanansaattajain oli kokoonnuttava uuteen palatsiin hänen puheillensa.
Hän istuutui puettavaksi. Palvelijat öljysivät ja kähersivät hänen tukkansa. Toiset sitoivat hohtavanpunaiset housut hänen reisiensä ja säärtensä ympärille, jotka olivat tukevat ja kiinteät kuin pylväät. He ripustivat jalokivistä painavia kultakoristeita hänen korviinsa. He pukivat hänen yllensä meripurppuranvärisen ihokkaan, jonka leveä, valkea keskijuova ulottui pitkin hänen ruumistansa kaulasta nilkkaan saakka. He kiinnittivät kullasta helisevän vyön hänen lanteillensa ja saframinkeltaiset hyvältätuoksuvat kengät hänen jalkoihinsa. Viimeksi he laskivat korkean, säteilevän tiaran hänen päähänsä, heittivät purppuraviitan hänen harteillensa ja ojensivat hänelle norsunluisen valtikan.
Samalla hetkellä vedettiin kaikki verhot syrjään niinkuin yhdellä ainoalla tempaisulla. Hopearenkaat helisivät korkealla ebenholtsilla ja setripuulla koristelluissa kattokuvioissa ja aurinko tulvahti sisälle siihenkin huoneeseen, sytytellen soihtujansa lattian, monivärisiin kivikirjauksiin ja iskien kipinöitänsä kultaisista leijonankidoista, jotka syöksivät vettä ohuina virtoina yli kylpyaltaan järven, joka loisti kauniin kuvakoristeisen perustan keskellä.
Xerxes astui auringon valoon ja tervehti sitä kohottamalla kättänsä korkealle. Hän kokosi käteensä sen hohdetta ja hieroi sormillansa kulmiansa ja huuliansa. Hänen silmänsä säkenöivät mustaa tulta ja sulkeutuivat kansiensa alle.
Kokonaiset rivit palvelijoita levittelivät lyydialaisia mattoja lattialevyille hänen eteensä ja katsoivat jännittyneinä, mihin suuntaan hänen jalkansa kääntyisi. Hänen takanansa kulki varjostimenkantajia ojentaen korkeita pyöreitä varjostimia yli hänen päänsä, niin että se loisti punaisena kuin granaattiomenan mehu. Kärpäsviuhkankantajat kävelivät vieläkin lähempänä, pitäen viuhkaa tarkoin tiaranreunan yläpuolella. Mutta takaperin hänen edellänsä kulki kaksi palvelijaa kantaen öljyastiaa ja pyyhinliinaa, kahta liikkuvaa tarve-esinettä aivan hänen kättensä edessä.
Suurkuningas hengitti auringonvaloa korkeaan rintaansa ja kohotti päänsä kohden valon maailmaa, joka avasi hänelle sylinsä. Nyt oli elämä Ahura-mazdan. Kaikki henki puhtautta ja terveyttä. Valonjumalan neljä pyhää härkää seisoi korkeilla jalustoillansa mylvien yli kattojen. Ylhäällä katonreunan monikärkisten huippujen alla juoksi sinivihreä kuvavyöhyke, keltaiset leijonat käpäläin kynnet harallaan, suu avattuna mykkiin, iäisiin ilonulvahduksiin ja hännät rajussa kaaressa ylöspäin kieraistuina.
Xerxeen jalkojen edessä oleviin mattoihin ilmestyi yht'äkkiä huojuvia palmunlehväin varjoja. Valtiaan ensimmäinen aamukävely suuntautui paratiisiin, joka oli suojassa vuorituulelta ja jossa risteili välkkyvien kanavain verkko. Vettä oli suurella taidolla ja suurin kustannuksin johdettu korkealle ylängölle, altaita oli kaivettu kivipenkereisiin, multamaata oli niille kuljetettu, harvinaisia puita oli istutettu penkereittäin ja niitä olivat suurkuninkaan paratiisimiehet hoitaneet, niinkuin ne olisivat olleet ihmisiä eikä kasveja. Jokaisella palmulla ja sykomoorilla oli palvelijansa huolehtimassa vedestä ja tuulensuojasta ja varjosta. Hopeapoppelit värisivät kuin vastasyntyneet lapset kylpyyn pantaessa. Ruusuryhmät olivat kuin tuoksuvia alttareita.
Suurkuninkaan silmät säteilivät jokaiselle kauniille puulle, jonka hän tunsi. Hän nyökäytti päätänsä suosikkiplataaneillensa, kosketti kädellänsä valkokukkaisia akaasioita, hieroi käsiinsä tuoksua suuresta laajalatvaisesta pähkinäpuusta, joka vuosi virtana auringonvaloa. Palmut suhisivat hänen päänsä päällä ja heittivät oksiensa varjot siunaten hänen puvullensa, kun hän oli työntänyt varjostimen syrjään. Hän katseli huumautuneena hohtavia oksaviuhkoja, hän hallitsi elämän kaunista maata ja oli valon iäisen herran ystävä. Tässä pienessä paratiisissa ei ollut käärmettä eikä liskoa, ei sääskeä eikä haaskoja hakevaa kärpästä. Kaikki oli puhtautta ja raikkautta. Vierivää vettä. Puhdasta maata. Ei tuhoisa kuivuus koskaan saisi polttaa näitä kukkasia, joiden tuoksu oli saastaton. Täällähän versoi itse pyhä Haoma, elämänkukka auringonkeltaisine kukkineen, jonka mehu tuottaa hedelmällisyyttä ja iäistä elämää. Xerxes itse joi sen pyhää juomaa ja tiesi sen antaneen hänelle hänen voimansa ja vahvasti kehittyneet jälkeläisensä. Hän pysähtyi hetkeksi ja kosketti sen lehtiä, hän kuuli vuorten lähdeveden laulaen kulkevan läpi kanavain, hän kuuli hopeapoppelien humisevan kuin suloisen soiton. Silloin hän muisti taivaan valkokukkaista Haomaa ja ajatteli hetkisen kuolemaa.
Yli palatsin sataisten pylväsrivien kulki hänen katseensa kalkkikivikallioille, jotka olivat vain parin nuolenkantaman päässä: se oli kuolemanpenger, vuoreen leikattu. Hän saattoi nähdä isänsä äsken hakatun haudan siellä. Keskeltä häikäisevää auringonvaloa, joka säteili melkein valkeasta kallionpinnasta, vei korkea nelikulmainen oviaukko hautaan pylväiden välitse, jotka olivat niinkuin nämäkin täällä, vain iäksi suljetut, kiinni vuoren kyljessä, pieni kuoleman palatsi, joka oli elävien asunnon kaltainen, mutta kallion surkeasti ahdistama. Mutta ylinnä palatsin katolla kohosi kaksinkertainen tornikoroke, ja Persian valtakunnan kaksikymmentäkahdeksan satraappikuntaa oli sen alla tukien sitä käsillänsä. Mutta ylhäällä seisoi Dareios, hänen isänsä, lähinnä taivasta, nojaten kaareensa, kasvot käännettyinä pyhän tulen alttaria kohden, ja hänen yläpuolellansa kulkee Ahura-mazda kehässänsä; suojelevilla siivillänsä hän nousee puhdistettuna kohden kirkkauden iäistä maata.
Kauhistuen ajatteli Xerxes isänsä ruumista tuolla kalliokammiossa. Se ei ollut niinkuin halvat ja tavalliset maan lapset alttiina korppikotkien noukille. Se oli laskettu lepoon vahaisen verhon alle, jotta ei maa saastuisi. Mutta se ei koskaan enää heräisi. Ja tulisi päivä, jolloin Xerxeskään ei enää nousisi vuoteeltansa, vaan ikuinen leposija hakattaisiin hänelle isän leposijan viereen.
Suurkuningas unohtui mietteisiinsä. Palmut kahisivat hänen päänsä ympärillä. Riikinkukot olivat lakanneet kirkumasta, papukaijat rupattamasta. Hän kuunteli. Hän saattoi kuulla sieltä ylhäältä kivenveistäjäin talttojen äänen, kun he hakkasivat nuolenpäitä piirtokirjoituksiin. Ei Kyroksen vaatimatonta itsetunnustusta: "Kulkija, minä olen Kurus. Minä olen antanut valtakunnan parsa-kansalle ja hallitsen Aasiaa. Suokaa minulle hautani." — Ei, siinä oli luettelo kaikista niistä kansoista, joita Dareios oli hallinnut: "Jos ajattelet, kuinka suuri on niiden maiden luku, joiden omistaja kuningas Darajavaus on ollut, ja jos sen lausut, niin katsele niiden kuvaa, jotka valtaistuintani kantavat, silloin olet sen ymmärtävä. Silloin olet näkevä, että Persian miehen keihäs on lentänyt kauas. Saat huomata, että Persian mies on taistellut kaukana Persiasta."
… Mieli täynnä aurinkoa ja auringon puhdasta henkeä hän vihdoin kulki valtaistuinsaliansa kohden. Hän kostutti kasvojaan ja partaansa hajuvedellä palvelijan pullosta ja kuivasi kätensä. Häntä odotti taas ottelu Ahrimanin kanssa — tuskain hengen, tuhoajan.
Sali avautui hänen eteensä niinkuin säännöllinen pylväsmetsä, jonka sankoista riveistä hienouurteiset rungot kohosivat kellon- ja kukankuvun muotoisin latvoin kattoa kantaviin härkiin ja yksisarviaisiin. Tuulenhenki puhalsi sisään pylvästen keskitse, minkään esiripun tahi muun sitä estämättä. Palatsisaliin vieviä portaita nousi sotureita askel askeleelta seinäin kuvissa, suurkuninkaan vaunuja ja hevosia sekä sanansaattajia valtakunnan kaikista provinsseista tuoden lahjoja, hedelmiä ja eläimiä. Mutta itse huone vilisi täynnänsä väkeä, jotka kokoontuivat suurkuninkaan vastaanotolle. Henkivartijat seisoivat keihäät pystyssä. Ruoskankantajat muodostivat kujia. Ratsastajat hyppäsivät hevostensa selistä suurkuninkaan lähetessä ja pistivät kätensä hihanjatkokseen, joka oli jonkunlainen käsine. Persialaisruhtinaat seisoivat oikealla, valtakunnan muut suurmiehet vasemmalla. Kuninkaalliset prinssit menivät Xerxestä vastaan pitkässä rivissä, heittäytyivät kasvoillensa ja nousivat kulkeaksensa hänen vanavedessänsä.
Ja Xerxes asteli valtaistuimensa portaille ja nousi sille kukkanen vasemmassa kädessänsä, norsunluusauva oikeassa. Lähimmäksi valtaistuinta asettuivat kruununasettaja ja kansleri, sitten kuninkaallinen kaarenkantaja ja nuolenvartija, senjälkeen kaikki kuninkaan "silmät" ja "korvat" ja hänen kumpikin poikansa.