XIX.
Persialaiset.
Vielä samana päivänä Xerxes lähti matkalle Persepoliista, ajaen matkavaunuissansa, joita vetivät nisaialaiset hevoset. Kolmesataa sauvankantajaa ratsasti sivulla heittokeihäät käsissänsä, ja tuhannet ratsumiehet päättivät kulkueen. Mutta suurkuninkaan edellä kulkivat Ahura-mazdan vaunut kahdeksan päistärikköä edessä ja niiden edellä kulkivat auringonjumalan pyhät hevoset.
Susassa odotti häntä monta sanansaattajaa: alevadeja Thessaliasta, maanpakolaisia, Peisistratoksen puoluelaisia Ateenasta ja samasta kaupungista karkoitettu ennustaja Onomakritos, joka koetti saavuttaa kuninkaan suosiota ennustamalla, että persialainen oli tekevä sillan yli Hellesponton.
Eräänä päivänä ilmoitettiin, että kaksi spartalaista, Sperthias ja Bulis, pyrkivät puheille. Xerxes istui valtaistuimellansa silmät puoliummessa ja odotti saavansa nähdä noiden kahden muukalaisen makaavan kasvoillaan. Mutta he eivät heittäytyneet maahan, ja kun hän nosti katseensa, näki hän ruoskamiestensä koettavan taivuttaa heidän kankeita niskojaan. Mutta he seisoivat taipumatta suorina ja antoivat tulkin sanoa, että heidän maassansa ei ollut tapana kumartaa ihmistä.
Xerxeen kulmat rypistyivät, ja hän katsoi heitä pitkään. Ne olivat lyhyenläntiä, lujarakenteisia miehiä ja seisoivat lyhyissä villaihokkaissaan käsivarret ja sääret paljaina ja kylmästä punertavina. Ne katsoivat häntä yhtä pitkään muuttamatta ilmettäkään. Suurkuningas antoi tulkin kysyä heiltä, mitä varten he olivat tulleet. Toinen vastasi:
"Persialaisten kuningas, me olemme tulleet lakedaimonilaisten tyköä tarjoutumaan sovitukseksi ja rangaistaviksi sinun sanansaattajiesi tähden, jotka, Sparta vastoin kansainoikeutta on surmauttanut."
Taivuttamatta niskaansa he ojensivat molemmat kätensä, tarjoutuen kahlehdittaviksi ja kuolemaan vietäviksi.
Mutta Xerxes antoi tulkin vastata: "Vieraat Lakedaimonin miehet, sanansaattajat ja airuet ovat minulle pyhiä. Sen vuoksi, että helleenit loukkaavat ja rikkovat kansainoikeutta, ei parsakansa sitä tee. Menkää kotiinne ja kertokaa se kaupungissanne. Minun oikeamielisyyteni pelastaa teidän henkenne."
Mutta spartalaiset punastuivat ja antoivat vastauksen:
"Me tulemme vapaasta tahdostamme emmekä pyydä armoa."
Xerxes vastasi:
"Juuri sentähden te olette loukkaamattomat. Seuratkaa minua, eikä kukaan ole päänne hiuskarvaakaan notkistava."
Matka kulki edelleen länttä kohden. Ekbatana avasi hänelle porttinsa ja hän ajoi noiden moninkertaisten suojamuurien sisälle, joiden kukin rengas kuvasi yhtä kiertotähtien radoista ja oli verhottu tähtensä värisellä metallilla. Kuninkaallinen linna säteili kultaa, elektronia ja norsunluuta. Mutta hän ei pysähtynyt. Korkeat muurit avasivat jälleen malmiporttinsa hänen lähteä. Hän tahtoi kohdata valtakunnistansa kokoontuvat sotajoukot. Maantiet kumisivat ratsujen ja vetojuhtain alla. Airuita kiiti häntä vastaan tuoden sanomia laivastosta. Kaikesta pidettiin ennakolta huolta: sotalaivoja hankittiin miehistöä varten, hevoslaivoja, pitkiä aluksia siltoihin, kuormalaivoja elintarpeiden kuljetusta varten. Athos-niemi, joka ennen raivoisain myrskyjensä vuoksi oli ollut niin kovin tuhoisa persialaisille, ei enää saisi olla purjehtijain vaarana. Viivasuora kanava kaivettiin poikki niemen, niin että se erotti vuoriniemen mantereesta. Kaksi kolmisoutiota saattoi kulkea siinä rinnakkain. Foinikiassa ja Egyptissä valmistettiin köyttä valkeasta hampusta ja byblos-kasvista.
Maasotajoukko alkoi kokoontua suurkuninkaan ympärille ja hänen mukanansa marssia Sardesta kohden.
Matkalla, Kelainaissa, kestitsi Pythios, Atyksen poika, joka oli lahjoittanut suurkuningas Dareiokselle kultaisen plataanin ja viiniköynnöksen, sotajoukkoa runsain antimin, vieläpä hän tarjosi vieraallensa ja ystävällensä Xerxeelle kaiken säästämänsä rikkauden hopeaa ja kultaa. Suurkuningas käytti hyväkseen hänen vierasvaraisuuttansa, mutta ei tahtonut antaa voittaa itseänsä anteliaisuudessa, jonka vuoksi hän vielä lisäsi hänen rikkauttansa.
Sotajoukko marssi yhä päämääräänsä kohden. Kun Xerxes oli mennyt yli Maiandros-joen, näki hän eräänä päivänä vaunuistansa erittäin kauniin plataanipuun. Hän käski pysähtyä ja astui vaunuista. Plataanin latvus ulottui laajalle joka suuntaan, ja sen nuoret lehdet värisivät, niinkuin ilmaistaksensa iloansa keväästä. Suurkuningasta puu ilahdutti, hän hiveli sen hienoa keltatäpläistä kuorta ja suuteli sitä. Hän ei muistanut koskaan nähneensä niin komeata puuta, hän otti kaulaketjunsa ja ripusti sen rungon ympärille. Rannerenkaansa hän kiersi oksiin. Keihäsmiehillensä hän antoi käskyn, että siitä hetkestä alkaen aina oli pidettävä vartijaa tuon kauniin puun ääressä sitä vartioimassa ja hoitamassa.
Seuraavana päivänä hän saapui lyydialaisten kaupunkiin Sardeeseen ja lähetti sieltä sanansaattajia Hellaaseen vaatimaan maata ja vettä. Ei kuitenkaan Ateenaan eikä Spartaan, jotka niin häpeällisellä tavalla olivat loukanneet kansainoikeutta, vaan kaikille muille valtioille, jotta ne, jotka siihen saakka olivat tehtävän laiminlyöneet, vielä viime hetkessä hankkisivat takeet hänen ystävyydestänsä.
Niinä päivinä tuli Abydoksesta Hellesponton rannalta sanomia Europaan vievien siltojen rakennustöistä. Tuo laineilla kelluva tie oli laskettu hampusta ja byblos-kuiduista tehdyille köysille. Mutta virta ja raju myrsky olivat repineet sillat.
Silloin kuningas kiukustui ja antoi leikata päät huonoilta työnjohtajilta sekä määräsi toiset sillanrakentajat aloittamaan alusta. Kreikkalainen mies oli työn ylimpänä valvojana.
Mutta ensin hän lähetti ruoskamiehiä Hellesponton rannalle ja käski heidän antaa tuolle Ahrimanin riivaamalle vedelle kolmesataa ruoskaniskua. Kahlepari oli upotettava syvyyteen ja pyövelien piti antaa orjanmerkki uppiniskaiselle merelle, joka oli rohjennut uhmata suurkuninkaan tahtoa. Eräs persialaisista astui alas rantaan, uhkasi kummallakin kädellänsä ohi kiitävää virtaa ja lausui:
"Oi sinä karvas ja katkera vesivirta! Herra ja suurkuningas, kuningasten kuningas, tuomitsee sinulle polttomerkin häpeärangaistuksen, koska olet loukannut hänen oikeata tahtoansa. Ja suurkuningas, kuningasten kuningas, on kaikesta huolimatta ylitsesi kulkeva, tahdoitpa tahi et. Sinä olet ansainnut, että ei enää yksikään ihminen uhraa sinun petolliselle ja suolaiselle virrallesi. Senvuoksi varo itseäsi!"
Kun Xerxes lähti liikkeelle Sardeesta ja kulki sotajoukkonsa kanssa Abydosta kohden, rakennettiin silta uudelleen, lujemmaksi entistä, satojen pitkien alusten perustalle, jotka olivat ankkuroidut virtaan. Yli laivojen juoksivat köydet rannasta rantaan. Puunrunkoja oli köytetty laivoihin, niille ladottiin lautoja ja maata, joka tasoitettiin tieksi, ja kummallekin sivulle rakennettiin kaiteet, jotta eivät hevoset ja juhdat säikähtäisi aaltojen näkyä.
Ylimenon hetki läheni. Silloin tuli Pythios rientäen suurkuninkaan luokse, kalpeana huolesta, ja pyysi päästä kuninkaallisen ystävänsä luokse. Xerxes kysyi, mitä hän tahtoi. Pythios vastasi tulkin kautta:
"Herra ja suuri kuningas, armahda isää, joka näkee kaikki viisi poikaansa pakotetuiksi lähtemään kanssasi sotaan Hellasta vastaan. Ota muut neljä, oi kuningas, mutta salli vain vanhimman jäädä luokseni ja huolehtia talostani."
Suuttuneena kuningas antoi vastauksen:
"Huono mies, joka näkee suurkuninkaan itsensä lähtevän sotaan kaiken väkensä kanssa, setiensä, veljiensä ja poikiensa, säästämättä ainoatakaan. Ja sinä, joka kuitenkin oikeastaan olet orja ja jonka pitäisi lähteä sotaan kaiken sukusi kanssa ja naistesikin, sinä uskallat ajatella poikaasi, itseäsi ja taloasi. Mutta kukaan ei ole saattava syyttää suurkuningasta oikeamielisyyden puutteesta. Sinä olet antanut minulle lahjoja ja kestinnyt sotajoukkoani, ja minä olen ystäväsi. Tämä suhde pelastaa sinut itsesi ja sinun neljä poikaasi. Mutta juuri siihen, jota sinä pidät kalleimpana, sattuu isku, joka sinua rankaisee. Sillä myrkyllisen käärmeen tekemä haava voidaan parantaa vain musertamalla sen pää haavaa vasten. Syntinen ajatus voidaan sovittaa vain verellä. Sinun itserakas toivomuksesi on kohtaava sinua itseäsi kipeästi pistäen ja aiheuttaen poikasi kuoleman." Ja Xerxes käänsi sauvansa häntä kohden ja käski rangaista häntä pojan menettämisellä.
Ja nyt hän lähti Abydosta kohden ja tahtoi näyttää Hellespontolle, jonka hän näki ensi kerran, koko kuninkaallisen valtansa. Hän kulki eteenpäin kuin uhkaus, joka oli masentava hänen vihamiehensä kauhistuksilla, niin että yksin tuo uhmaileva kansakin lankeaisi kasvoillensa, sen Ahura-mazdan valon masentamana, joka loisti hänen päästänsä.
Viikkoja etukäteen olivat kuormajuhdat ja niiden kuljettajat vaeltaneet kulkueen etunenässä. Muulit kulkivat vilisevässä joukossa kuin vaeltavat tavarakääryt. Kamelit astelivat loputtomassa rivissä ja keinuttelivat kyttyröillään leirin valtavaa kuormastoa, kokoonkäärittyjä telttoja ja tankoja. Lehmät ammuivat hitaasti heiluen kulkiessaan; ne kantoivat maitoansa ja lihaansa vihattua Europaa kohden suurkuninkaan sotajoukon tarpeeksi tuolla loppumattomalla marssilla. Lampaat määkivät kohden kaukaisia teurastuspaikkojaan. Tien tomussa oli paksu lantakerros, joka löyhkäsi tallille aina Hellesponttoon saakka.
Mutta karjan jäljestä tulivat Aasian kansojen sankat laumat, tylsinä ja hiljaisina ne kulkivat eteenpäin, ruoskat riippuivat heidän niskainsa päällä niinkuin jonkun jumalan taipumaton tahto. Mutta keskellä vilisevää sotajoukkojen laumaa seurasi yht'äkkiä nuolenkantaman pituinen välimatka, joka erotti aasialaiset kansanlaumat itse persialaisten valituista joukoista. Tuhansia ratsumiehiä tanssivilla ja korskuvilla hevosillaan, joiden suitsista vaahto tiukkui — sotaratsuja jalointa rotua, sotaan koulittuja, totutettuja aseisiin ja myös kaatuneita sotilaita näkemään nukkien avulla, joita niiden tielle asetettiin. Kultaiset panssarisuomukset loistivat purppuranpunaisten ratsutakkien alta. Senjälkeen tuli tuhantinen joukko keihäsmiehiä jalointa sukua. Keihäänkärkiä he pitivät laskettuina maata kohden, niin että varrennuppu, kultainen granaatti, säteili auringonvalossa. Kymmenen pyhän nisaialaisen hevosen jälkeen, jotka olivat koristellut kultaisilla otsa- ja kylkilevyillä, seurasivat Ahura-mazdan vaunut, joiden ajaja kulki jalkaisin ja ohjasi valkoista kahdeksanvaljakkoa. Papit kantoivat pyhän tulen suurta maljakkoa, jonka hehku päivisin oli suljettuna suuriin malmikuuliin. Ja heti sen jäljessä ajoi suurkuningas, seisoen yksinään sotavaunuissaan; hänen ajajansa Patiramfes, Otaneen poika, käveli tomussa pidellen ohjaksia. Xerxeen sotamerkki seisoi hänen vieressään. Sen kultaisella levyllä näkyi kaksi härkää ja niiden välillä kaarella ampuva kuningas nuoli tähdättynä viholliseen näköpiirin rajoilla: Tuhat keihäsmiestä kuninkaan jäljessä piti keihäänkärkiä ylöspäin ojennettuina, niin että nupunkultainen omena piirsi tomua. Tuhannen ratsumiehen jälkeen seurasi vihdoin kymmenentuhatta "kuolematonta", joilla oli nimensä kuolemattomuuden enkelin Ameratatin mukaan. Niistä kulki yhdeksäntuhatta keskellä, ja heidän keihäännuppunaan oli hopeinen granaatti, kun taas muut, tuhannen miestä, olivat renkaassa niiden ympärillä, keihäissään kultainen granaatti. Kaikilla oli kultaiset ketjut kaulassaan ja yllänsä kultakoristeiset, jalokiviä hohtavat viitat. Yksin keltaisissa kengissäkin ja nilkkarenkaissa loistivat kultaiset napit. Suomusäärykset loistivat kuin kalanselkä pitkien nahkahousujen päällä. Kaariaan he kantoivat viinissänsä. Nahkaverhoiset pajukilvet olivat vasemmassa kädessä, oikeassa he pitivät keihästä, jonka varsi kalahteli vyöllä olevaan lyhyeen käyräkalpaan; tuppi oli sidottu polveen silmukalla, niin että se voitiin paljastaa pitämättä kiinni tupesta. Heidän jälkeensä tuli kymmenentuhatta persialaista ratsumiestä. Ja muutaman nuolenkantaman välimatkan päässä seurasi uusien kansakuntien ryhmiä. Silloin tällöin katkaisi jalkaväen joukot assyrialainen ja egyptiläinen joukkue vaunusotureita nelivaljakoillaan tahi armenialaisia, hyrkanialaisia, kadusialaisia ja skyyttalaisia ratsujoukkoja.
Niinkuin valtava jättiläiskäärme kiemurteli tämä sotajoukko alas kohden Hellesponttoa madellakseen sen yli siltoja pitkin ja musertaen laskeutuakseen tuolle pienelle uppiniskaiselle maalle. Se tyhjensi järvet matkallaan eikä kuitenkaan saanut janoansa sammutetuksi. Läpi Mysian, ohi Ida-vuoren se liukui mennen yli Skamandros-joen, joka jäi aivan kuiville.
Kun Xerxes tuli Ilioniin, kiersi hän Priamoksen linnan ympäri ja ihmetteli kyklooppimuureja päivänpaahtamalla kunnaalla. Hän oli antanut itsellensä kertoa muinaisajan kauheista taisteluista, joissa jumalain sanottiin taistelleen kuolevaisten riveissä tämän linnan puolesta ja sitä vastaan. Hän ei tuntenut näitä helleenien epäjumalia ja sankareita, ja hän halveksi heitä koko hurskaan persialaissydämensä pohjasta. Mutta hän kunnioitti niitä valtavia voimia, jotka liikkuvat luonnossa ja ihmisten taisteluissa. Kaukana silmänkantaman päässä hän näki meren purppurasinisen reunan säteilevänä kiertävän valtakuntaansa, sillä koko tämä maa oli nyt hänen, ja kaikki luonnon enkelit ja henget — amshaspandit ja yasatat — jotka siunaten loistivat tämän seudun yllä, palvelivat Ahura-mazdaa ja häntä itseään. Hiljaisesti hän itseksensä kohotti rukouksen sodan ja voiton sankarille Verethragnalle, joka oli täälläkin taistellut. Meren nähdessään Xerxes muisti hänen syntyperänsä: taivas ja maa olivat synnytystuskissa, purppurainen kuohui, meri synnytti pienen punaisen ruo'on, ruo'on kukasta puhkesi pieni liekki, liekistä nousi poikalapsi, pojalla oli tulitukka, tuliparta ja hänen silmänsä olivat kaksi aurinkoa.
Nyt Verethragna seurasi häntä voittoon. Xerxes tunsi rintansa kohoavan ylpeydestä ja kiitollisuudesta Ahura-mazdaa kohtaan, jonka peilikuva kohosi hänen päänsä yläpuolella ja loisti yli kaiken maailman niinkuin valon kilpi, joka oli häikäisevä pienen vihollismaankin purppurameren toisella puolella.
Ja hän nousi vaunuistansa ja antoi uhrata Ilionin muurien juurella. Veri loiskui ikivanhalla maaperällä tuhannesta katkaistusta lehmänkurkusta — kunniaksi troialaiselle Athenelle, joka oli saanut surmansa siellä, sen ikuisen valon tuhoamana, jonka soturi hän oli. Ja tietäjät astuivat esille ja vuodattivat juomauhrin kaatuneitten sankarien muistoksi.
Yöllä hän antoi pyhän tulen loistaa linnan ylimmältä huipulta. Persialainen sotajoukko oli leirissä sen juurella. Kauhu valtasi ne, jotka yht'äkkiä näkivät tulen sammuvan — niinkuin olisivat paikan kuolleet henget nousseet sammuttamaan sen henkäyksellänsä.