XX.
Hellesponton rannalla.
Seuraavana päivänä Xerxes saapui Abydokseen. Hän nousi kummulle, johon valtaistuin aikoja sitten oli veistetty valkeasta marmorista. Koko päivän hän istui täällä varjokatoksensa alla ja katseli silmiensä iloksi Hellesponttoa, joka nyt oli häntä niin lähellä, että hän kuuli sen veden loiskeen.
Vinha kevättuuli puhalteli Propontiista yli salmen ja nosti aallot pienille kuiville harjoille. Rosoinen tummansininen pelto, jossa valkeita kukkia lakkaamatta versoi esiin ja huuhtoutui pois jälleen.
Mutta puolipäivän aikaan tuuli kääntyi ja yhdessä ainoassa hetkessä täytti Hellesponton tuhantinen purjeiden joukko. Kirjavana vilisevä joukko erimuotoisia laivoja liikehti hänen silmäinsä edessä. Toisinaan ne liikkuivat niinkuin valkeat ja kultaiset tuhatjalkaiset, ryömien pitkin vedenpintaa pitkillä siirottavilla airoriveillänsä. Toisinaan ne löivät leikkiänsä tuulessa suurten moniväristen purjeiden kantamina niinkuin kirjavat perhoset. Hänen setänsä Artabanos ja hänen velipuolensa Ariabignes, joka itse oli joonialaisten ja karialaisten laivojen päällikkönä, seisoivat hänen rinnallaan ja selittivät hänelle kaikki.
Laivajoukko toisensa jälkeen purjehti suurkuninkaan ohitse: Egyptin kaksisataa ja foinikialaisten kolmesataa laivaa; jälkimmäisillä oli korkeimmat mastot ja suurimmat purjeet ja ne lensivät suuremmalla nopeudella kuin mitkään muut. Niinkuin kilpailussa erosivat pikapurjehtijat pian toisista — ennen muita sidonilaiset laivat, parhaat kaikista. Mutta viittä purjehtijaa, Halikarnassoksen sekä Kos-saaren, Nisyroksen ja Kalydnan laivoja ylisti Ariabignes kaikkein rohkeimmiksi ja sanoi niiden johtajana olevan kuningatar Artemisian, Lygdamiin tyttären. Korkeilla terävillä keuloillaan ja näkymättömällä keulatutkaimellaan ne leikkasivat aaltoja kuin miekkavalas. Kolminkertainen airorivi kiihoitti vauhtia, vaikka tuuli olisi ollut kuinkakin suotuisa.
Tiheissä joukoissa kyprolaiset laivat lipuivat eteenpäin, sitten tulivat kilikialaiset, pamfylialaiset ja lyykialaiset, Aasian doorilaisten laivat ja helleenisten saarten purjehtijat. Viimeksimainittuja ei ollut monta, mutta Ariabignes oli ylpeä niistä. Tie oli avoinna niskoittelevaan maahan, ja pian tottelemattomat taivutettaisiin ja masennettaisiin. Laivastoasioihin perehtynyt Ariabignes tunsi kaikki laivat, ei ainoastaan niiden keulakuvista ja purjeiden väreistä ja merkeistä, vaan myöskin itse aluksen kulusta, purjeen erikoisesta muodosta, niinkuin kasvot piirteinensä.
Xerxes istui väsymättä katsellen ja iloiten. Hopeaupotuksin koristettu ebenpuinen pöytä oli hänen valtaistuimensa edessä ja kukkurallaan hänen mieliruokiansa: Ardekanin jäällä hyydytettyä sorbetia, valkeata egyptiläistä vehnäleipää, kevyttä kuin harso, vastapoimittuja hedelmiä, Khalybonin viiniä ja Babylonin ja Persepoliin ruusuntuoksua. Juomavesi kaikilla hänen matkoillansa tuli Susianan Khoaspeesta.
Hän toivoi saavansa nähdä meritaistelun ja ihmetteli sitä varmuutta, jolla nuo lukuisat alukset jakaantuivat ryhmiin, liikehtivät, hyökkäsivät kolmikulmaisissa joukoissa, voittivat nopeudessa, kiersivät ja saarsivat toisiansa. Nopeutensa avulla Sidonin laivat saivat voiton.
Sitten sousivat kaikki laivat asemillensa ja asettuivat järjestettyyn joukkoon Abydoksen edustalle. Huutoja kuului rannalta laivastoon ja laivasta toiseen. Jokainen osasto oli omassa linjassansa, kaikkia osastoja saattoi katsella yhdeltä ainoalta paikalta. Ja taka-alalla, pitkälle kummallakin sivustalla, oli kuormalaivojen lukematon joukko ankkurissa, proomuja ja kömpelöitä matalamastoisia aluksia. Sillat olivat niinkuin kaksi maanväristä ponttoonilaivain ylitse kulkevaa nauhaa — sotajoukon tie ulotettuna aina vieraaseen maahan saakka, Aasian käsivarsi tarttumassa kiinni Europaan.
Silloin nosti Xerxes silmänsä välkkyvässä salmessa olevista laivoista ja alkoi tutkia rantoja. Europa oli hänen kättensä alla. Savenväriset talot loistivat toisella puolella Sestoksessa ja Madytoksessa valkealla Traakian rannalla ja lännenpuolella hän näki Makedonian kohoavan ja häipyvän sumuun laskevan auringon alle. Pienten kutistuneiden lehtojen takana hän saattoi aavistaa piilevän temppeleitä, helleenisille epäjumalille pyhitettyjä. Paljon suuremmalla mielihyvällä kiintyivät hänen silmänsä tummalehtisiin, leveälatvaisiin pinjoihin, jotka kohosivat kuninkaallisen kauneina.
Alhaalla abydolaisten maitten rannassa piti hänen sotajoukkonsa vielä pitoja aterioiden niiden tuhannen lehmän jätteitä, jotka hän oli uhrannut Pergamoksen kaatuneille sankareille. Niin kauas kuin silmä kantoi kummallekin puolelle, oli rannikko hänen sotalaumojensa asuttama; ne odottivat hetkeä, jolloin ne niinkuin karjalauma ajettaisiin yli salmen vieraaseen maanosaan. Koko Aasia ja Afrika olivat nostaneet aseisiin kaikki soturinsa lähtemään tälle sotaretkelle; joka kostaisi hänen isävainajansa kärsimän loukkauksen. Yksi ainoa hänen sauvansa liike oli saanut kansat lähtemään liikkeelle kaukaisimmista kaupungeista ja maista ja vuoriseuduista, kokoontumaan niinkuin lintulaumat ja peittämään maan siinä missä ne liikkuivat.
Xerxeen silmät sivusivat tuolla alhaalla olevia siltoja, joille sotajoukko ei vielä ollut astunut. Ketjut olivat vielä niitä kiinnittämässä, ja sisäpuolella oli vain kaksi verestä teuraanpuolikasta. Siinä oli ihminen, leikattuna halki kuin pingoitettua nuoraa pitkin, ja kumpikin verinen puolikas laskettu omalle puolellensa ensimmäistä siltaa. Pythioksen poika, jonka oli pitänyt sovittaa isänsä uhkarohkeus. Haaskakärpäsiä oli leikkauspinta mustanaan. Mutta Xerxeen silmät eivät pysähtyneet katsomaan tätä kauheutta — uhria pahalle ja ruttoatuovalle saastan hengelle.
Hän oli kauan ääneti kastellut huuliansa kultapikarinsa viinillä. Sama kultapikari oli saman Pythioksen antama lahja. Viini synnytti hänen päähänsä mielialoja. Kevät kulki kuohuen läpi hänen verensä. Hän ruokki mielikuvitustansa ajatellen kostoa, joka oli valmiina hänen silmiensä edessä. Tällä kertaa tuo häviöön tuomittu kansa ei pääsisi hänen käsistänsä. Kaksinkertainen kahleketju oli heitetty yli salmen Europaan. Kun hän vain sauvaansa kohottaisi, niin kaikki nämä alukset nostaisivat purjeensa kuin petolinnut ja lentäisivät etelään iskeäksensä saaliiseensa. Joukon jättiläiskäärme kiemurtelisi yli Hellesponton ja kuristaisi vihatun maan.
Hänen suuret mustat silmänsä avautuivat nauttien ahmimaan hänen kaikkivaltaansa: "Katso, kaikki se, jolla valtaistuimeni seisoo, on minun ja tuolla kaikki mitä katseeni valtaa nyt ja satoina tulevina päivinä. Ei koskaan ole maa nähnyt sellaista väenpaljoutta kuin tämä. Ei koskaan ole meri keinutellut sellaista voimaa kuin tämä. Ylistetty olkoon Ahuramazda, valon ja puhtauden ikuinen jumala! Hänen nimessänsä itseäni onnelliseksi ylistän."
Mutta kun hän oli juonut loppuun näkynsä huuman, laskeutuivat silmäin suuret valkeat luomet ja jäivät lepäämään. Hänen setänsä Artabanos, joka aina salavihkaa tarkkasi häntä ja tutkisteli hänen aikeitansa, seisoi kauan ja katseli hämmästyneenä, kuinka kyynelet tihkuivat esiin mustien ripsien alta ja hitaasti vyöryivät alas välkkyvälle parralle, niinkuin teräskäärme livahtaa pensaaseen.
Ja Artabanos rypisti halveksivasti ylähuultansa tiheän harmaan partansa seassa ja ajatteli viinin vaikutuksia, ja katseltuaan kauan suurkuninkaan itkua hän sanoi kuivasti ja terävästi:
"Sinä veljeni Dareioksen poika, suurkuningas, kuningasten kuningas, mielialat vaihtelevat sielussasi niinkuin tuulenpuuskat vihurienpieksämällä Athos-niemellä. Ensin ylistät itseäsi onnelliseksi ja sitten virtaavat kyyneleesi, niinkuin olemassaolo iskisi sinua pahimmalla ruoskallansa."
Xerxes avasi silmänsä ja katsoi häneen terävästi — katseen hehku sai itkun kuivumaan, niinkuin sitä ei olisi ollutkaan — ja sanoi käheästi:
"Niin, minä itken sinun ja minun ja kaikkien olioiden mitätöntä lyhytaikaisuutta. Katso tätä tuhansissa olennoissa vilisevää elämää, joka on kuin sääskien parvi ilta-auringossa. Missä se oli sadan vuoden päästä?"
Artabanos vastasi pilkaten:
"Sitä ajatusta löytääkseen ei suurkuninkaan tarvitse matkustaa tuhansia parasangeja. Se putoaa joka päivä setripuiden oksilta Susan puistossa niinkuin silmut puhkeavista lehdistä. Elämän kurjuus kestää kyllin kauan sille, joka ajattelee. Kaikkien noiden tuhansien joukossa tuolla ei ole ainoatakaan, joka ei toivoisi itsellensä kuolemaa mieluummin kuin elämää. Kuolema on lohdutus, jolla Ahura-mazda korvaa ihmiselle onnettoman elämän."
Xerxes katsoi yhä terävästi häneen ja lausui:
"Sinä kummallinen ihminen, minä en ole puhunut sinun tahi minun elämästäni, vaan koko tuosta massasta, jonka henki on minun kädessäni niinkuin tuhantinen joukko päitä yhdellä ainoalla kaulalla, jonka voin leikata poikki yhdellä ainoalla veitseni viillolla. Vielä on minulla partaveitsi kädessäni, eikä veri ole paennut. Vieläkö neuvot minua, niinkuin kauan aikaa sitten Susassa, heittämään retkeni sikseen? Vieläkö pelkäät, että vihollinen on voimilleni liian mahtava?"
Artabanos katsoi tiukasti takaisin ja vastasi:
"Herra kuningas, et siis vielä ole selvillä siitä, minkälaista vihollista vastaan olet menossa."
Mutta Xerxes rypisti kulmiansa ja vastasi:
"Luuletko sitten, kumma epäilijä, että helleenien maasotavoimat ovat suuremmat kuin ne sotalaumat, jotka tässä näet, tahi että meidän merivoimamme ei vedä vertoja ateenalaiselle? Se vihollinen, jota sinä siis yhä vieläkin pelkäät, asunee omassa pelon täyttämässä veressäsi."
Artabanos hymyili:
"Olet oikeassa, suurkuningas, meissä itsessämme piilee tuhoisin vihollisemme. Muutamilla se on vatsassansa. Muutamilla vielä alempana. Mutta, herra kuningas, se mies on urhoollisin, joka aikanansa pakenee. Ja nyt, kun olet nähnyt molemmat vihollisesi, pitäisi sinun paeta suinpäin."
"Mitä vihollisia minä olen nähnyt?"
"Ne ovat olleet silmäisi edessä koko päivän, suurkuningas."
"Niinpä näytä ne minulle äläkä puhu arvoituksia."
Artabanos kääntyi Hellespontoon päin ja viittasi etusormellansa kuljettaen sitä ympäri näköpiirin:
"Tuolla, sinä kuningasten kuningas. Sinä kuljetat joka paikassa kahta vihollistasi mukanasi. Kokoa vielä enemmän laivoja, kutsu palvelukseen vielä suurempia sotalaumoja — ja vihollisesi kasvavat sitä mukaa. Vapise ja pelkää hirvittävän suuria merivoimiasi. Sillä jos Ahriman nostaa pahan myrskyn, niin et Aasian etkä Europan rannoilta löydä kyllin suurta satamaa niitä pelastaaksesi. Laivastosi on musertava sinut. Ja sitten maasotavoimasi, jonka huomenna annat hyökätä vihollismaahan —, niin, sitä ei mikään sotajoukko lyö, vaan se lyö itse itsensä. Se kuljettaa nälänhätää mukanansa omissa riveissänsä. Ihmiset ovat aina olosuhteiden alaisia eikä päinvastoin. Sotajoukkosi on tuhoava itsensä. Se on itsessänsä voittamaton, senvuoksi se on kaatuva omaan voimaansa."
Xerxes oli lähellä suuttumusta. Hän sysäsi Artabanosta keveästi rintaan sauvallansa ja lausui:
"Jos esi-isämme olisivat olleet niinkuin sinä, niin ei Persian valtakunta nyt olisi niin voimakas. Älä pelkää saavasi nähdä nälkää, kun meillä itsellämme on kaikki elämämme tarpeet ja kun sen lisäksi käymme taisteluun maataviljelevää kansaa vastaan hedelmällisiin seutuihin, emmekä hedelmättömiä erämaan valtoja vastaan."
Artabanos vastasi:
"En minä, suuri kuningas, pelkää nälkää. Ja jos sinulle neuvoja annan, teen sen hyvässä tarkoituksessa, sillä ei kukaan tunne loppua alussa. Hanki joka tapauksessa itsellesi voitto omien kansojesi voimilla äläkä helleeneillä, jotka ovat joukkoihisi karanneet. Minä häpeän, suuri kuningas, täällä sinun seurueessasi, vieläpä juuri tällä paikalla, itse valtaistuimesi ympärillä nähdä miehiä, jotka ovat isänmaansa kavaltaneet. Yksinpä siltasikin on helleeni Harpalos rakentanut. Karkoitettuja ja maanpakoon ajettuja, Spartan ja Ateenan tyytymätöntä ainesta, kokoontuu luoksesi, sinun sotaretkesi kautta he toivovat voittavansa itsellensä etuja ja saavansa takaisin menettämäänsä vaikutusvaltaa. Heidän näkemisensä on herättävä heidän kansalaisissansa inhoa. Älä käytä miehiä, jotka omaa etuansa tavoitellen tahtovat tuottaa orjuutta isiensä maalle. Sillä sellaiset miehet eivät koskaan voi tuottaa meille hyötyä."
Xerxeen päästä olivat vähitellen sedän puheen aikana höyryt hävinneet; hän nousi kärsimättömänä ja puhkesi puhumaan:
"Artabanos, minä kiellän sinua sanomasta joonialaisia kavaltajiksi sen vuoksi, että he ovat liittyneet minuun oikeata asiatani puolustamaan. Heidän puoleltansa minun ei tarvitse pelätä minkäänlaista uskottomuutta. Sillä he jättävät vaimonsa ja lapsensa meidän valtakuntaamme. Ja oikeutettu suuttumus niihin oloihin, joista he ovat paenneet, teroittaa niiden aseet, joita sinä sanot pettureiksi. Se siitä. Mies, jolla on niin katkera epäilys kuin sinulla, ei sovi sotaanlähtijäksi. Mene sinä siis, Artabanos, takaisin Susaan ja puolusta taloani ja minun kuninkaankaupunkiani, kunnes tulen takaisin. Poikasi seuraavat minua. Mutta ota sinä tämä sauva ja riennä kotiin."
Artabanos otti sauvan ja meni: "Vielä minä elän, herra!" olivat hänen viimeiset uhmaavat sanansa.
… Aurinko laski, kun Xerxes ajoi leiriinsä. Sitä ei täällä Aasiassa ympäröinyt mikään valli, vaan yksin kuormastovaunujen lukematon joukko. Kärryjä suurin, nastoilla varustetuin pyörin seisoi aisat pystyssä niinkuin yhtenäinen sarja etuvarustuksia.
Suurkuninkaan vaunut ajoivat sisään eteläisestä portista. Vartijat heittäytyivät kasvoillensa eivätkä nousseet, ennenkuin ne olivat jyristen kulkeneet ohi.
Kamelit makasivat levolla taakat yhä paikoillaan selissä. Piirityskoneita, muurinsärkijöitä ja tikapuita törrötti niiden kyttyrien yli, mutta nuo raskaat eläimet, joiden polvissa ja kyljissä karvat olivat siellä täällä takuissa kuin koinsyömien päivien keskellä, makasivat tyynet päät kankeasti pystyssä ja pureskelivat harkitsevasti märepalojansa. Muulit seisoivat laajoissa karja-aitauksissa turvat tungettuina kuihtuneisiin ohdakkeensekaisiin heinätukkoihin. Oli toisia aitauksia täynnä umpinaisia tynnyreitä, joiden naftalöyhkä ilmaisi niiden sisällyksen: tynnyreittäin tätä tulenarkaa nestettä piti heitettämän piiritettyjen portteja ja taloja vastaan, jonka jälkeen ne tulinuolia ampumalla sytytettäisiin.
Xerxes ajoi sitten läpi jalkaväen telttalabyrinttien, joissa kilvet olivat nojallaan maahan pistettyjä keihäitä vasten. Sen takana olivat ratsuväen hevoset suojissaan pitkissä tilapäisissä vajoissa. Ja vihdoin muodostivat vaunusoturien raskaat pronssilla lujitetut vaunut suojaavan vyön leirin sisäosan ympärille, jossa itse suurkuninkaan teltta oli keskipisteenä henkikaartien teittäin, leipomoiden ja keittiöiden, hevostallien ja eläinten häkkien välissä. Suoria telttakujia tästä teltasta johti kaikille leirin porteille ja kulmille. Ja pitkin tätä suoraa linjaa olivat sotapäälliköiden teltat järjestetyt; ne tunsi kunkin osastonsa sotamerkeistä — tangoista, joista toisissa oli kultalevyt ja niihin kuvattuna joko kotkia tahi jousimiehiä tahi korppikotkia, toisissa kudottuja tahi koruompeleisia lippuja, joissa norsuja ja leijonia, härkiä ja hevosia, lohikäärmeitä ja susia, aurinko ja kuu hohti vahvoin värein. Kunakin aikana oli jokaisella osastolla kerta kaikkiaan määrätyt paikkansa — kukin tiesi tarkoin sen kaistaleen, jolla hänen oli pysyteltävä, ja tiesi lähdön aikana, mitä hänen piti tehdä.
Xerxes nousi vaunuistansa ja astui telttaansa. Se oli korkeampi kuin kaikki muut ja kaunein verhoin jaettu eteiseen ja sisähuoneisiin. Keihästen päissä, jotka olivat ulkoseinää vasten, saattoi telttakangasta nostaa miehenkorkeudelle, niin että ulkopuolelta saattoi nähdä sisälle telttaan niinkuin avonaiseen kioskiin. Mutta nyt illan tullen olivat kaikki seinät kiinni, ja sisimpänä suurkuninkaan makuuhuoneessa paljastettiin pyhä tuli ja palkeilla — ihmisen hengitys oli saastainen — saatiin hiilet hehkumaan; maagit kohentelivat tuhkaa ja asettivat tuoksuvia polttoaineita tuleen.
Isossa, täysin suljetussa ja eristetyssä haaremiteltassa kuninkaanteltan takana odotettiin tänä iltana turhaan suurkuninkaan käyntiä. Xerxes meni levolle mieli täynnä merta. Hänen vuoteensa portailla oli tuoreita mantelipuunoksia. Niiden makea tuoksu virkisti hänen untansa. Meren kostea henki tunkeutui läpi verhojen. Hän unohtui kuulemaan Hellesponton aaltoja.
Ja Hellespontto herätti hänet. Auringon noustessa hän oli ylhäällä, antoi nopeasti pukea itsensä ja ajoi laukkaa leirin läpi. Maagit vastaanottivat hänet rannalla. Mithra, valon enkeli, joka lepää taivaalla ennen auringonnousua, antoi värinsä Aasian huippujen yllä avartuvalle ilmalle; taivas loisti lasinkirkkaana ja välkkyvänä, niinkuin olisi muserrettuja tähtiä siroteltu aamuruskoon. Mutta yli Hellesponton pakenivat Ahrimanin säikähtäneet varjot. Pimeys painui Europan taakse pitkien, tummansinisten varjojen siivillä. Päivän voimat loitsivat yön maahan maan hyväksi. Mithran täytyi voittaa. Ja Mithra voitti joka päivä tuon lännen suurisanaisen ja ylpeitä kuvittelevan kansan, joka rakensi kaupunkeja ja temppelejä ja palveli epäjumalia ja hieroi kauppoja ja petti ja riiteli äänekkäässä omahyväisessä ilossansa.
Xerxes seisoi alttarin äärellä, jonka pyhän tulen maagit päivän tullen olivat peittäneet, ja tarttui Pythioksen kultapikariin, jonka juomanlaskija täytti suuresta kultamaljasta kaataen, rubiininpunaisella nestesuihkulla. Kummallakin kädellänsä hän nosti sen ilmaan, juuri kun aurinko nousi niinkuin suuri häikäisevä tulikaari, ja ampui ensimmäisen liekkinuolensa yli Hellesponton, iskien säkeniä aallonharjoista, kunnes pääsi maaliinsa toisella puolella. Ja jättäen auringon taaksensa hän kulki muutaman askelen päässä olevalle rannalle; mattoja levisi hänen jalkojensa eteen, ja viimeinen laskeutui aivan nuoleskelevien aaltojen partaalle. Rauhallisesti ne solisivat hänen jalkainsa juuressa, niinkuin olisivat unohtaneet sekä polttomerkin että kahleet. Alas läpi lasinkirkkaan veden painui aurinko niinkuin verkko, kudottu väläjävistä kultalankasilmukoista ja heitetty kauas virtailevaan veteen.
Ja suurkuningas tyhjensi nauttien ja ylpeänä raskaan kultapikarinsa ja linkosi sitten viinin viimeiset pisarat pitkässä kaaressa kauas veteen. Muudan hänen seurueessaan oleva helleeni kuiskasi toiselle, että näytti siltä, kuin suurkuningas olisi mielinyt leikkiä kottabosta toisella puolella olevan Europan kanssa. Ja läpi ilman kuului todellakin sointuva malminkajahdus toiselta puolelta, aivan kuin heitto olisi sattunut. Kultapikarista se lähti; Xerxes heitti sen juoman jälkeen, ja se helähti aaltoihin pudotessaan. Myöskin jalokivikoristeisen miekkansa tupestansa hän heitti merelle lahjaksi.
Nyt maagit sytyttivät rovioita oksista pitkin rantaa ja sirottelivat tuleen suitsutusta, niin että se leimahteli ja roihusi. Lauma kantajia tuli paikalle syli täynnä vihreitä oksia ja sirotteli tielle myrttejä aina sillalle saakka, jossa he myöskin peittivät oksillaan Pythioksen pojan silvotun ruumiin.
Ja nyt alkoivat sotarummut kurnuta, kumeasti ja yksitoikkoisesti, niinkuin olisi itse maa huokaillut sen yli marssivan sotajoukon jalkain alla. Xerxes istui vaunuissansa rannalla ja katseli. Kauempana olevaa siltaa ajettiin karjaa ja kuormastoa, lähempänä olevaa aseellisia joukkoja.
Etupäässä kulkivat kymmenen tuhatta "kuolematonta" säteilevässä loistossansa; kukkaseppeleet peittivät heidän päissänsä olevia köysitiaroita; keihäänkärjet välkkyivät kuin tähkät liikkuvalla kultaisella pellolla. Hydarnes Hydarneen poika oli heidän johtajansa. Kaukaisempaa siltaa ajoivat heidän haareminaisensa suljetuissa tynnyrivaunuissa. Lukuisat palvelijat ajoivat heidän kamelejansa ja kuormajuhtiansa, jotka kuljettivat elintarpeita vain heille.
Mutta kuolemattomien jälkeen tuli vilisevä joukko kaikkia Aasian ja Afrikan kansoja. Xerxes katsasti valtakuntiansa. Hänen "silmänsä" ja "korvansa" seisoivat hänen sivullansa ja kertoivat hänelle kaikki, mitä hän halusi tietää. Täyttymätön tiedonhalu sai hänet unohtamaan syömisen ja juomisen. Sotapäälliköiden ja satraappien nimet kajahtelivat ilmassa; moni sotapäälliköistä oli hänen omaa sukuansa ja lähintä veriheimoa. Kirjoittajat merkitsivät muistiin nimiä ja lukuja. Xerxeen silmät ahmivat kaikkea ja etsivät nälkäisinä yhä lisää. Päivän päästä päähän hän istui korkeassa vaunussansa, hän nukkui peitteisiinsä kääriytyneenä nousten aivan aamunkoitossa seuraamaan eteenpäin kulkevia joukkoja. Seitsemän vuorokautta kesti ylikulku. Vielä itse mentyään salmen yli hän pysähtyi rannalle katselemaan joukkojansa loppuun saakka. Yöllä hän saattoi lakkaamatta kuulla eläinten astuntaa ja rattaiden kolinaa, joka ei koskaan keskeytynyt.
Omituisia kansoja kulki ohitse. Kasvojen värit vaihtelivat kellertävästä kiiltomustaan. Afrikan aitiopialaiset olivat takkuvillaisia kuin lampaat. Toisilla kansoilla oli tukka pitkä ja sileä kuin harja tahi palmikoitu piiskaksi. Pohjolan heimoja kulki pitkäkarvaisissa turkeissa ja korkealle yli polven ulottuvissa vihreissä ja ruskeissa saappaissa. Kypäriä oli lukemattomia muotoja — ne olivat milloin puusta, milloin pronssista, milloin palmikoiduista hihnoista. Muutamilla oli päässänsä korkeita hevosen päänahkoja, joiden korvat siirottivat ja harja hulmusi; toisilla häränpäitä valtavine kierresarvineen; muutamilla oli ketunnahat pään verhona, toisilla leopardin- ja leijonannahkoja, jotka oli pingoitettu pelkiksi hammasvälkkyisiksi kidoiksi. Keveäpukuiset intialaiset kulkivat hohtavissa puuvillapukimissansa, eikä heillä ollut muita aseita kuin pitkät ruokokaaret ja hienoruokoiset nuolet, joissa oli rautainen kärki. Toisilla kansoilla oli keihäät, joissa oli jalanpituiset terät, sotatapparoita, niinkuin olisivat olleet tarkoitetut puiden kaatamista varten, tahi raudalla vahvistettuja nuijia. Turbaanipukuisilla heimoilla oli kankeat pellavaiset rintavarustukset. Muutamilla oli palmupuiset kaaret, toisilla heittokeihäät, joissa oli sahateräiset piikärjet, toisilla keihäät, joissa oli antiloopinsarviset kärjet. Kilpiä oli epälukuisia ja sangen omituisia muotoja; muutamat olivat tehdyt pingoitetusta kurjennahasta. Toisilla oli ihmisen päänahkoja vyössänsä, toiset koristivat kaulansa karhun- ja ihmisenhampaista tehdyillä ketjuilla.
Xerxes ihmetteli suuresti. Usein hänen silmänsä kostuivat liikutuksesta, kun hän ajatteli kaikkia näitä erilaisia ihmiskansoja, jotka eivät ymmärtäneet toistensa kieltä, vaan elivät elämänsä kaukaisissa, toisistansa etäällä olevissa maailmoissa — vain viittaus hänen sauvastansa, ja kuukausittain ne kulkivat, kärsivällisinä niinkuin karja, ja tuossa ne nyt vaelsivat ohi hänen silmiensä eivätkä ehkä enää koskaan näkisi kotipaikkaansa.
Mutta hänen silmänsä säkenöivät ylpeyttä, kun hän näki loputtoman ratsuväkensä lainehtivan ohitse. Hänen persialaissydämensä takoi ilosta, kun hän katseli noita kauniita ja komeita hevosia, jotka tanssivat ohitse hännät hulmuten. Loistavat levyt koristivat otsaa ja reisiä. Otsaviuhkaa piti koossa rengas ja se oli pystyssä kuin lyhde. Nahkahihnoissa loisti metallikoristeita, ja harjaan oli palmikoitu kultaisia tupsuja. Kahdeksankymmentätuhatta miestä ratsasti hänen ihastuneitten silmiensä ohitse. Ratsuväenpäälliköt Harmamithres ja Tithaios, Datiin pojat, tervehtivät häntä. Ja Xerxes muisti surulla kolmatta, Fartnuchesta, joka ei voinut olla mukana; Sardeesta lähdettäessä oli hänelle sattunut niin, että koira oli juossut hänen ratsunsa jalkoihin, niin että se pillastui ja heitti hänet selästään. Hän sylki verta putoamisen jälkeen ja sai keuhkotaudin; hänen käskynsä mukaan olivat palvelijat vieneet hevosen siihen paikkaan, missä se oli heittänyt herransa selästänsä, ja leikanneet siltä jalat rangaistukseksi.
Ratsuväen joukosta Xerxes tahtoi erikoisesti katsella sagartilaista paimenkansaa, jolla ei ollut muita aseita kuin hihnasta punotut suopungit, joilla he vangitsivat vihollisensa, ja tikari, jolla pistivät ne kuoliaaksi.
Ratsumiesten jälkeen tulivat intialaiset hevosten selässä tahi vaunuissansa, joita villiaasit vetivät, ja vihdoin turbaanipäiset arabialaiset kameleillansa, joiden läheisyyttä hevoset eivät voineet sietää.
Ihmisvirran kulkiessa siltaa pitkin syntyi usein epäjärjestystä riveissä. Ratsut pillastuivat ja potkivat kaidelaitteet rikki. Niiden silmiin tuli raivoisa pelko, kun ne katselivat vaahtoryöppyisiä aaltoja. Intialaiset koirat, joita kuljetettiin suurissa joukkueissa, ulvoivat, kamelit heittäytyivät maahan ja tuijottivat hullun pelon vallassa. Pysähdys vaikutti jäljessä kulkevaan joukkoon ja sai kaikki sekasortoon. Soturit tulivat neuvottomiksi. Nuolikotelot ja aseet menivät sikinsokin. Pelkurit tungeksivat kuin elukat. Jotta kävisi selville pysähdyksen syy, käskettiin ruoskamiehet esille. Niinkuin tuli ne lävistivät joukot. Ruoskat viuhuivat siksi, kunnes este löytyi. Iskuja sateli kamelien selkään, kunnes ne hypähtivät pystyyn. Veri tihkui kyljistä ja muodosti punaisia juovia ruoskan tiehen. Koirat ulvoivat, vaikka niitä ei saanutkaan lyödä, koska ne olivat pyhiä. Hevosia pistettiin kupeisiin, kunnes ne vauhkoina tuskasta karkasivat rajuina eteenpäin. Haavoittuneet tahi kuolleet heitettiin veteen. Vähitellen tie aukeni ja marssi alkoi uudelleen, ja sitä kiirehti takaapäin tulevien painostus.
Ennenkuin Xerxes itse ajoi yli sillan, pidettiin sitä kauan tyhjänä. Kuormarengit lakaisivat tieltä lian ja pölyn; maagit, jotka kulkivat pyhän tulen edessä, puhdistivat sen. Suitsutusastioista he sirottelivat hyvänhajuista pyhää savua kummallekin puolelle. Suurista saviastioista vihmottiin tuoksuvia vesiä. Pisaroista nousi näkymättömiä kukkasia tielle. Tuoksu kertoi Persian ja Susianan ruusuista. Ja kun suurkuningas itse ajoi kahdeksanvaljakollaan, valkeilla nisaialaisilla hevosillaan, eivät hänen suuret laajenevat sieraimensa huomanneet verta, joka hetkinen sitten oli vuotanut hevosenkavioiden alla, väkevästi tuoksuen päivänpaisteessa. Katoksen alla olevalta leposijaltansa hän näki Hellesponton pauhaavan kummallakin puolellansa ja hän silmäili pakenevia laineita niinkuin valtias, joka nyökyttelee päätänsä väellensä. Kuormaston sillalta saakka hän tunsi kymmenentuhantisen, vilisevän muuli- ja lehmäjoukon hajun; hän näki niiden selkien kulkevan vilisevänä sarjana niinkuin mateleva käärme, siellä täällä vilahtelivat sarvet; se oli kuin ruokaa täysi suoli kiemurtelemassa kohden maata, jonka hän oli valloittava. Eteläpuolella laivat pitkissä riveissä kulkivat Traakiaan vievää nientä kohden — tavaten vakoojalaivain ketjun, jonka pitkin rantaa piti seuraaman maavoimien etenemistä päästämättä koskaan yhteyttä katkeamaan.
Sillä nyt alkoi marssi, joka kuukausittain oli vyöryvä länttä ja etelää kohden ja tulvallansa peittävä koko maan ja saattava sen persialaiskuninkaan kahleisiin.
Kolmena valtavana haarana sotajoukko marssi. Vasen sivusta pitkin rantaa nojautui laivaston kahteentoistasataan laivaan. Oikea sivusta kaarsi sen jäljessä sisämaata. Xerxes itse oli keskuksessa kahden valiojoukkonsa kanssa, joita johti akaimenidi Smerdomenes ja vanha Megabyzos.