XXII.
Thermopylai.
Marssiva sotajoukko tuli yhä etelämmäksi, kunnes se vihdoin pysähtyi kapealle vuoren ja meren väliselle maakaistaleelle. Malian lahti painautui poukamaksi matalaan rantamaahan, siinä, missä Sperkheios-joki virtasi meren syliin; mutta Oita-vuori sulki laakson helmaansa, kohosi yhä jyrkempänä ja jyrkempänä lahtea vasten ja painautui niin lähelle rantaa, että vihdoin vain solatie oli jäljellä.
Persialais-sotajoukko pysähtyi. Se oli kuin valtavan suuri ja muodoton eläin, jonka on tunkeutuminen neulansilmästä. Rauhallisesti eläin ryömi makuulle; sen pää oli kapeassa aukossa; takana kiemurteli ja paisui sotajoukkoruumis jäsen jäseneltä, paisui tiiviiksi rauhalliseksi möhkäleeksi ja pullistui kummallekin sivulle. Mutta pää kohosi ja alkoi tuijottaa solatietä, joka siltä oli tien katkaissut; se tarkasteli sitä, ennenkuin aukaisi lohikäärmeenkitansa antaaksensa myrkkyisten nuolten suustansa sataa sulkua vastaan.
Sillä sola oli suljettu. Oli aivan kuin olisi ampiaisparvi tehnyt sinne pesänsä: ne eivät lennä ulos, mutta niiden surina ja hyminä kuuluu, ja jos vain tikunkin pistät pesään, niin ne tulevat esille, pistimin ja haarniskoin hyökäten, raivoten siitä, että niiden rauhaa häiritään.
Xerxes oli ajanut yli virtain ja purojen, jotka syyskesän kuumuudessa olivat melkein pelkkiä kuivia uomia. Rannan ohdakkeet törröttivät palaneina päivänpaisteessa, soinen maa oli korventunut suuriksi kilviksi, joihin lämmössä ilmestyi ryppyjä niinkuin sarvikuonon kilpiin. Kuumuus oli sietämätön. Hän oli ollut pakotettu levityttämään purjeet sekä vaunujensa ylitse että pitkälle sen eteen suojaamaan kallisarvoisia hevosia, niin että muodostui kulkeva, pitkähkö teltta, jonka tankoja orjat kantoivat. Matkavaunujensa moniin tyynyihin hautautuneena hän makasi puolialastonna ja haukkoi ilmaa läähättäen. Hän kasteli käsiänsä jääkylmään veteen, jäähdyttääksensä kasvojansa ja uhkeata rintaansa. Hän kääriytyi orvokinsinisiin liinoihin viilentääkseen ja vaimentaakseen ympäristönsä valoa. Ja kärpäsviuhkat liikkuivat alati hänen päällänsä niinkuin valkeat heiluvat hevosenhännät. Siitä huolimatta hän oli kiusaantunut ja toivoi takaisin Ekbatanan vuoripuistoihin. Tämä maa oli paha ja palanut, ja Ahrimanin tukehduttava henki liikkui sen yllä.
Ennenkuin aurinko nousi, oli hän lähtenyt matkaan. Ja hän tiesi, ettei virvoitusta tulisi ennenkuin päivä painuisi tuonne Oita-vuoren taakse. Eihän se vielä ollut merta tuo tuossa vasemmalla torkkuva vesi, siinä oli vain kuollut lahti ja salmi niin kapea, että Euboian vuoret kaikkialla kohosivat toisesta rannasta niinkuin aallonmurtajan harja, joka ulottui monta kymmentä parasangia etelää kohden ja sulki tien mereltä, raikkaalta Aasian rannan tuulelta. Ainoatakaan laivoistansa ei hän ulapalla nähnyt, sillä helleenien purjehtijat vartioivat vesiänsä niinkuin suuret valkeat lokit ja pitivät niitä loitolla. Mitään — muuta tietä ei ollut kuin tämä ahdas kirottu sola, joka nyt oli hänen edessänsä niinkuin korkea suljettu portti.
Sillä kiinni se oli, vaikka se oli melkein uskomatonta. Merkinantajat olivat kiivillään ilmoittaneet hänen etujoukoilleen, että sola oli miehitetty, ja että siinä oli muuri edessä. Huhuja kerrottiin, että "Lämpimän portin" sola paikoin oli niin kapea, että vain yhdet ainoat vaunut saattoivat sitä kulkea.
Pienen Trakhis-nimisen maakylän kohdalle, hyljättyjen talojen ja majojen keskelle, hän pysähdytti, marssin ja antoi "kuolemattomiensa" asettua leiriin suojaan auringonpaisteelta, joka tiukkui liekkejä taivaasta. Hän lepäsi tyynyjensä keskellä ja katseli pitkin matalaa rantamaata, jossa vuoret painautuivat alas kohden kultaista kimmeltävää rantaa. Ei mitään näkynyt. Ei lammastakaan näkynyt kapuamassa kalliojyrkänteellä, jonka sinertävään kylkeen ilmestyi yhä suurempi joukko juovia, jotka siirtyivät niinkuin varjot auringon mukana. Ei välähdyskään edestäpäin ilmaissut siellä olevan ainoatakaan helleeniläistä keihästä. Jos sola todellakin oli miehitetty, lienevät puolustajat olleet unisia kuin ampiaiset, joille keskipäivä on liian kuuma parveilemiseen. Xerxes viittasi "silmilleen" ja käski lähettää vakoojia solaan ja hetikohta tuoda tiedon siitä, mitä siellä näkyi. Ryhmän hänen pyhää ratsuväkeänsä piti seurata mukana ja viittauksella karkoittaa ne pölkkypäät, joita siellä mahdollisesti vetelehti tietämättä heitä uhkaavasta vaarasta. Silloin näki suurkuningas kreikkalaisen kissan, joka oli ryöminyt erään vaunun varjoon. Hän tuotti sen luoksensa ja sai sen kuumien käsiensä kosketuksella kehräämään. Sitten hän sulki silmänsä, ja sen vaunun yli, jossa hän lepäsi, laskettiin telttakatos jokaiselta neljältä kulmalta.
Mutta ratsumiehet ajoivat itää kohden, vuoren suojassa, joka terävinä harjanteina kaartui yli tien. Ei ollut muuta tietä kuin se, joka kulki rantaviivan mukaan, yli kahisevan kuivan liejun ja auringonnuolemain puronuomien. Siellä täällä näki valkeata jauhoa paakuttain. Persialaiset luulivat, että merivettä oli johdettu rantakuoppiin ja siten saatu siitä suolaa erittymään. Hevoset läähättivät janosta. Muulit kumartuivat myötäänsä maahan etsien virvoittavaa vedenpisaraa. Yht'äkkiä ne pysähtyivät pulppuilevan lähteen ääreen, joka virtasi keskellä päivänpolttamaa meriruohoa ja valkeaksipalaneita näkinkenkiä, joiden seassa oli veden huuhtelemia kilpikonnankuorien jätteitä. Ratsastajat hyppäsivät satuloistansa, hämmästyneinä nähdessään lähteen keskellä kaikkea kuivuutta. Lähteen kuplat tuprusivat höyryä. Hevoset vetäytyivät säikähtyneinä syrjään, aivan kuin jokin olisi niitä pistänyt. Kun ratsastajat koskettivat vettä, niin he polttivat sormensa. Ne olivat kuumia lähteitä, vesikattiloita, jotka kuohuivat maan uumenista.
Vilvoitellaksensa itseänsä ohjasivat he ratsut rannalle. Sirorakenteiset ja kauniit eläimet huiskivat hännillänsä tyytyväisinä ja kulkivat pitkin rantaa porskuttaen vaahtoavaa vettä. He kulkivat ohi muutamien kuolleitten talojen, jotka olivat puoleksi hakkaamattomasta kivestä, puoleksi savesta rakennettuja; pari kallioseinässä olevaa pylvästä osoitti ovea luonnontemppeliin. Ohuita vesisuonia virtasi alas rantaa kohden. Ratsut huomasivat ne ja pyrkivät vikuroiden sinne. Miehet ohjasivat ne puroille. Hevoset nuoleskelivat tihkuvia vesisuonia. Persialaiset hyppivät hevostensa selästä, laskeutuivat maahan ja nuolivat mukana.
Sitten he taas ratsastivat solaan. Melkein pystysuora vuoriseinä kääntyi eikä enää heittänyt vähäisintäkään varjoa. Aurinko painoi niskoja. Sola nukkui. Yht'äkkiä nosti eräs ratsastaja päänsä ja katsoi eteenpäin. Muuri oli rakennettu poikittain kapealle rantakaistaleelle. Siinä ei ollut vain vuorelta vyöryneitä kallionlohkareita. Paadet olivat selvästi ihmiskätten latomia, muodostivatpa vielä karkeatekoisen porttiaukon muurin keskikohtaan.
Ei itse muuri saanut heitä pysähtymään ja tarkastelemaan. Ei. Muuri näytti elävän. Oli jotakin sen edessä joka liikkui ja muutti paikkaa. He eivät voineet erottaa, oliko siinä ihmisiä vai eläimiä. Mutta hiljaa kuunnellen he voivat erottaa lyhyitä vähäisiä äännähdyksiä, jotka sattuivat tahdissa noiden vaihtelevien liikkeiden kanssa.
Persialaiset astuivat ratsujensa selästä ja vetivät ne mukana vuorenseinän juurelle, jossa he painautuivat kapeaan varjojuovaan. Nyt oli vakoiltava. Kavioiden kopse auringon paahtamaan liejuun olisi saattanut aikaansaada hälyytyksen. Nyt oli vakoojan tehtävänä pujahtaa eteenpäin niin huomaamatta kuin mahdollista. Hänen päänsä oli tarkoin kääritty vaatteisiin, niin että vain nenä ja silmät olivat vapaat. Hän kumartui maahan ja kulki melkein ryömien. Kaartansa hän käytti sauvana. Hän oli ottanut viinestä nuolen ja asettanut sen pitkin jännettä, valmiina vetämään ja lähettämään myrkytetyn tutkaimen edessä piilevälle vaaralle vasten silmiä, ennenkuin hän itse kääntäisi selkänsä ja rientäisi takaisin. Askel askelelta hän ryömi lähemmäksi päämääräänsä, ulkonevaa kallionlohkaretta kohden, jonka takana hän saattaisi olla suojassa ja tarkata kaikkea itse näkymättä. Niinkuin sisilisko hän hiipi kiven suojaan, taivutti päänsä yli reunan ja katseli.
Hän ei uskonut omia silmiänsä. Eläimiä siinä ei liikkunut tuossa kallioseinän edessä. Ei lampaita eikä vuohia tulemassa portinaukosta. Siinä oli ihmisiä. Alastomia. Ilkialastomia ihmisiä. Persialainen ei vähään aikaan osannut käyttää näköänsä. Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt sellaista paljastusta. Häpeäntunne takoi hänen ohimoitansa. Hän tunsi saastutuksen tunkeneen sielunsa pohjaan, eikä hänellä ollut millä puhdistautua. Hiki puhkesi vuotamaan hänen otsastansa. Siinä hän katseli silmästä silmään puhtainta pakanuutta: ihmisiä, jotka paljastivat itsensä keskellä auringon valoa ja häpeämättä antoivat ruumiinsa salaisuudet alttiiksi valon kaikkinäkevälle katseelle. Että ei päivä kasvojansa peittänyt ja vetänyt pilviverhoja säteidensä eteen! Isoja alastomia miehiä, joiden hipiä ei ollut valkea ja hieno niinkuin meedialaisten iho, joka aina pysyttelee piilossa, vaan itse auringon polttama, valon ahavoittama. Ahrimanin kirvelevät tulisilmät olivat siihen merkkinsä polttaneet.
Pitkän aikaa katselemalla hän vihdoin pääsi selville siitä, mitä tapahtui. Hän oli vakooja, hän oli tottunut näkemään. Voimakkaita miehiä, joilla oli lyhyet ja jyrkästi leikellyt leukaparrat, alastomia aivan kuin olisivat olleet nyljettyjä hamaan lyhyeen tukkaan saakka. Kaksittain ne hyökkäilivät toisiansa vastaan, tarttuivat toisiansa olkavarsiin ja hartioihin, ne pyörivät syliotteissa, nostelivat toisiansa, heittivät toisensa maahan, rynnistelivät sylikkäin niin että läiskähteli ja paukkui, käsivarret käsivarsissa, sääret toisiinsa kietoutuneina, niin että hiki loisti ja virtasi heidän paahtuneelta iholtansa. Heidän suunsa avautui pieniin, lyhyviin huutoihin, sanoihin, joita hän ei ymmärtänyt. Silloin tällöin kuului jonkun katsojan ääni. Silloin he päästivät toisensa, pysähtyivät, kuuntelivat, ryhtyivät kohta jälleen painiskelemaan. Aivan kuin ei mitään muuta maailmassa olisi ollutkaan, ei aurinkoa, ei persialaisia, ei sotaa — nuo raskaat joustavat ruumiit yhä hieroutuivat vastakkain ja töykkäilivät toisiansa ja vain silloin tällöin pysähtyivät hetkeksi puhaltamaan ja kaapimaan hien kiiltävältä iholtansa — kaapimaan jollakin aivan kuin sirpillä tahi sualla! — ja kuivaamaan itsensä karkeihin riepuihin. Läpi kiviportin asteli toinen toisensa jäljessä uusia alastomia miehiä. Mutta merestäkin niitä saapui paikalle. Vettä tiukkuvia olentoja nousi vedestä, jossa olivat maanneet niinkuin kylpyaltaassa, ja siirtyi päivänpaisteeseen rannalle, johon istuutuivat pyyhkimättä itseänsä. Nuoret miehet, joilla oli pitkänlainen tukka, vetelivät sormiansa sen läpi — heillä lienee ollut kammat, joilla he kiharoitansa suorivat. Toisia istui palmikoimassa pitkää ohutta hiusruoskaa, toiset tarttuivat kahteen hienoon palmikkoonsa juuresta ja kohottivat ne eteenpäin yli päälaen, johon ne sidottiin kokoon, jonka jälkeen he vetivät otsalla olevan tukan sen alle pitkinä kierteinä, jotka kähertyivät auringossa.
Ja persialainen ihmetteli suuresti. Näiden alastonten ihmisten joukossa ei näkynyt ainoatakaan asetta, ei miekkaa, ei keihästä. Niinkuin keskellä syvintä rauhaa he harjoittelivat häpeällisesti paljastettuja ruumiitansa ja koristivat paitansa kuin juhlaan. Tuollako tavalla helleenit taisteluun lähtivät, totta tosiaan he olivat kuin vartavasten saakilaisille jousimiehille maalitauluina. Nuoli saattoi sattua paikallensa kylkiluiden väliin tahi tunkeutua pallean kohdalle, niin että kärki selästä näkyi. Hänen omat sormensa syyhyivät, ja vaistomaisesti hän kiristi jousenjännettä.
Silloin yht'äkkiä näkyi portin kamanakivellä, juuri aukon kohdalla, pitkä alaston mies, vain päässänsä välkkyvä helleeniläinen kypärä, jonka korkeata harjaa koristivat mustankiiltävät hevosenjouset. Kädessänsä hän piti keihästä ja kohotti sitä tähtäysasentoon, kunnes kärki osoitti suoraan siihen paikkaan, missä persialainen makasi. Tämä kuuli terävän huudahduksen, mikä lienee tarkoittanut häntä, sillä kaikki alastomat miehet kääntyivät siinä hetkessä samalle suunnalle. Tietämättänsä hän oli astunut esille kätköstänsä ja seisoi jännitetty jousi kädessänsä kaikkien näkyvissä.
"Kautta Zeuksen! Katso meedialaisen silmää!" kuului muurilla seisovan miehen huuto. Ja kaikki muut toistelivat sanoja, joista hän yhden ainoan ymmärsi: meedialainen! meedialainen! He eivät suojanneet itseänsä hänen nuoleltansa, he seisoivat niinkuin rivi alastomia eläviä maalitauluja hänen nuoltansa odottaen. Hänen sormensa hapuilivat nuolenvartta, mutta herpautuivat — hän heitti kaaren luotansa, pelon lamauttamana, juoksi suoraan yli rantahiekan, keihäille ja kiville alttiina, juoksi sokeasti alaspäin, kunnes haalea vesi kohosi hänen vyötäisiinsä asti, sukelsi ja sulki silmänsä! Mutta ei ainoatakaan kiveä häneen heitetty. Silloin hän nousi ja juoksi. Hän juoksi pitkin rantahiekkaa ja kuuli takaansa kaikkien alastonten miesten naurun, joka sattui häneen niinkuin iva ja pilkka. Hetkeksi hän kääntyi ja näki heidän seisovan rivissä. Siinä oli välkkyvä muuri alastonta lihaa. He seisoivat kädet lanteilla. Hampaat loistivat häntä kohden. Heidän katseensa ajoi häntä pakoon. Kaistapäänä hän riensi takaisin ratsumiesten tykö. Ja laukkaa he kaikki palasivat leiriin Trakhiin edustalle.
Xerxes oli haaremiteltassansa eikä häntä saanut häiritä. Vasta pyhän tulen palaessa hänen telttansa suojassa pimeänä tähtiyönä hän muisti käskynsä ja kyseli tiedustelijaa. Tämä makasi kasvoillaan kuninkaan vuoteen jalkopäässä kertoen kuninkaalle noista villeistä alastomista miehistä, jotka oli nähnyt: kuinka he leikkivät ja painivat ja palmikoivat tukkaansa ja koristivat itseänsä kuin juhlaan. Ja niiden luvun saattoi laskea vain sadoissa.
Xerxes oli ihmeissänsä, mutta häntä nukutti ja hän nukkui. Vasta aamupäivän tullen hän herätytti Hydarneen ja sanoi hänelle: "Totisesti, suuria lapsiako helleenit ovat, kun lyövät leikkiä huolimatta ukkosilmasta, joka heitä uhkaa? Suuria veijareita he ovat epäilemättä. Mutta tuonlaatuiseen viekasteluun en olisi luullut heidän pystyvän. He ovat niinkuin huolettomat hullut ja kuvittelevat voivansa pettää minut. Iloisia ja naurettavia he ovat. Minä teen heistä kuohilaita ja annan heidän olla haaremini ilona. He saavat kaapia naisteni hipiää ja palmikoida heidän hiuksiansa."
Xerxes tarttui viinimaljaan ja joi. Sitten hän nukkui taas.
Kun hän jälleen heräsi, muistui asia hänen mieleensä ja hän käski ratsuväenosaston ratsastaa aivan muurin ääreen ja torventoitotuksilla kutsua helleenejä paikalle sekä sanoa tulkin kautta: "Suurkuningas, kuningasten kuningas kutsuu teitä, helleeniläiset miehet, tulemaan hänen leiriinsä ja huvittamaan häntä voimailuharjoituksillanne. Tahi, jos te siitä kieltäydytte, lähtekää matkaanne ja väistykää hänen tieltänsä. Sillä suurkuningas suosii uljasta suoruutta eikä tahdo edes päänne hiuskarvaa notkistaa, jos te vapaaehtoisesti pötkitte tiehenne."
Mutta tänä aamuna näytti kaikki toiselta kuin edellisenä päivänä. Hopliitit tulivat esiin solan muurin edustalle tiheissä riveissä. Pronssikilvet muodostivat etuvarustuksen. Luusäärykset olivat kuin paalurivit. Pystyssä olevien keihästen rivi oli kuin kaide-este. Kypärät loistivat niinkuin rivi säkenöiviä kattokupuja pitkin viivasuoraa muurinharjaa.
Oikealla sivustalla seisoi kuningas Leonidas itse, ainoa ojennettu keihäs koko joukossa. Kuuluvalla ja terävällä äänellä tuli häneltä vastaus:
"Sinä, joka puhut helleenien kieltä, mutta tuot vain meedialaisen orjan sanomaa, sano herrallesi ja kaikkien muiden orjien herralle, että tässä seisomme sen Hellaan kilpenä, joka mieluummin lannistuu kuolemaan kuin hänen orjanikeensä alle. Ja sinä varo itseäsi! Älä anna kenenkään helleenien kieltä puhuvan miehen enää uskaltaa tulla tänne tuomaan meille sanomia Hellaan viholliselta — sillä silloin keihäs naulaa vastauksen hänen kurkkuunsa."
Samalla hetkellä kaikki keihäät kohosivat uhkaamaan persialaisjoukkoa. Se kääntyi ympäri ja riensi takaisin leiriin.
Xerxes ei ymmärtänyt helleenien tarkoitusta. Hän istui teltassansa ja keskusteli lakedaimonilaisten entisen kuninkaan Demaratoksen kanssa.
"Kuinka omituisia sentään sinun maanmiehesi ovat", antoi hän hänelle sanoa. "Ensin he lyövät leikkiä ja pitävät pilaa aivan silmieni edessä ja paljastelevat itseänsä sopimattomasti, niinkuin olisivat haaremissa eikä aurinkoa olisi taivaalla. Sitten he asettuvat taistelujärjestykseen ja uhkaavat ja haukkuvat. Eivätkö he siis tiedä, että minä voin ajaa heidät tiehensä aivan kuin sääskiparven, käteni liikkeellä? Mielettömiä lapsiako he ovat, ja kuinka kauan luulet heidän aikovan pilantekoa jatkaa?"
Demaratos antoi tämän vastauksen:
"Älä usko, herra, että lakedaimonilaiset ovat tulleet tänne leikkiä lyömään. He ovat täällä sulkemassa sinulta tien Hellaaseen. Pane mieleesi, sellainen heidän tapansa on, että kun aikovat ryhtyä yritykseen hengen uhalla, niin he koristautuvat ja somistavat tukkansa. Edessäsi ovat nyt, suurkuningas, maailman urhoollisimmat miehet, maailman kauneimman kuningaskunnan kansalaiset. Jos nämä voitat, silloin ei mikään muu kansa enää uskalla nostaa kättänsä sinua vastaan."
"Mitä varten olet täällä etkä ihailtujen maanmiestesi joukossa?" kysyi Xerxes.
"Sen vuoksi, että olen menettänyt isänmaani", vastasi Demaratos murheissansa, "enkä enää sitä takaisin saa — en edes sinun avullasi".