XXIII.
Taistelu.
Xerxes ei lakannut ihmettelemästä tuota hänelle käsittämätöntä lapsikansaa. Neljä kokonaista päivää hän odotti ja kysyi joka aamu, joko ne olivat menneet tiehensä.
Mutta kun hän viidentenä aamuna sai sen vastauksen, että ne vielä seisoivat hievahtamatta, kähisi hän vihasta ja käski hyökätä heitä vastaan ja vangita heidät elävältä ja tuoda hänen eteensä.
Solatien portille kuului hyökkäävien laumojen — aikaansaama kumu ja näkyi aseiden välke itäauringossa, joka loistavana nousi niitä vastaan.
Leonidaan teltan edustalle olivat kaikki johtajat kokoontuneet. Vaara oli uhkaava, kiihtymys suuri. Kaikki tiesivät, minkälaisia sotalaumoja oli tulossa. Oli pelättävä, että ne tulvana menisivät läpi solan ja tempaisivat kaikki helleenit mukaansa niinkuin vuorivirta ruohonkorret. Useimmat seisoivat äänettöminä ja kuuntelivat yhä lähemmäksi vyöryvän ihmismeren pauhua.
Leonidas astui telttansa ovelle. Hän laski kilpensä syrjälleen maahan ja istui sen nojaan. Muiden ryhmien johtajat tekivät niinkuin hänkin ja asettuivat neuvottelupiiriin hänen ympärilleen. He ottivat kypärät otsiltansa, joihin niiden reunat olivat painaneet syvät, pysyvät uurteet.
Viimeistä kertaa nousi ääniä, jotka kehoittivat kääntymään pois, ennenkuin olisi myöhäinen, ja pikamarssissa hakemaan turvapaikkaa Isthmokselta, jossa ratkaisevaan vastarintaan sopisi ryhtyä. Kaikki peloponnesolaiset kannattivat ehdotusta: tegealaiset ja mantinealaiset, arkadialaiset ja korinttolaiset, fliusialaiset ja mykenalaiset. Sillä täällä seisoivat vaivaiset seitsemäntuhatta miestä etuvartijoina kaukana tukikohdistaan, asetettuina yksin tuhottaviksi Pohjois-Hellaan hyväksi, joka ei pystynyt puolustautumaan. Ja kaikki se väki, mikä oli koossa tässä solassa, ei ollut mikään varsinainen puolustajajoukko, vaan ainoastaan pieniä väliaikaisia ryhmiä, joita oli lähetetty taisteluun, toistaiseksi, kunnes Hellas voisi heittää huvinsa ja leikkinsä. Ilman huolta airuet kulkivat Elis-maakunnasta ympäri maita ja kutsuivat valtioita — eivät puolustamaan maata hyökkääviltä vihollisilta, vaan Olympian juhlaleikkeihin. Spartalaisten itsensäkin piti viettämän Karneia-juhlaa, ennenkuin veisivät taisteluun kaikki voimansa. Niistä parista kourallisesta, jotka tällä paikalla vihollista odottivat, tulisi epäilemättä vain uhri sodanjumalan kipeimpään verenjanoon. Varsinainen ratkaisu jätettiin liian myöhäiseen hetkeen. Vain viidenkymmenentuhannen miehen joukko kykenisi puolustamaan solaa persialaisia vastaan. Ja täällä oli käytettävänä vain seitsemäsosa tarpeellisesta määrästä.
Peloponnesolaiset huusivat vielä kerran, että oli lähdettävä liikkeelle ja palattava kannakselle. Mutta lokrilaiset ja fokilaiset vastustivat ehdotusta, sillä heidän jalkojansa poltteli heidän oma maansa, ja heidän maansa jäisi alttiiksi ryöstölle ja hävitykselle, jollei persialaisia torjuttaisi.
Leonidas oli kauan ääneti kuunnellut erimielisiä lausuntoja. Nyt hän nousi, löi oikealla nyrkillänsä kilpeä ja sanoi:
"Hellaan miehet. Ratkaisun hetki lähenee. Arpa on jo heitetty. Ei kukaan meistä vältä kohtaloansa, seisommepa tahi pakenemme. Me emme voi asiatamme pettää niinkuin uskoton ovenvartija, joka pakenee ja jättää ovet selällensä, kun rosvot pyrkivät ryöstämään. Tottahan on, että me olemme vain sotavoimien etujoukko, mutta ikävä kyllä ne sotavoimat eivät vielä ole koossa, sillä helleenien pahana tapana on olla näkemättä vaaraa, ennenkuin se laskee keihäänkärjen kylkiluiden väliin. Ja jos nyt etujoukko juoksisi tiehensä, luuletteko minkään sotajoukon siinä tapauksessa ehtivän kokoontua. Tässä seisomme väistymättä kaikella sillä oikeudella, jonka isänmaan kohtalo meille antaa. Me emme pelkää, että tuhoava isku tulisi mereltä päin. Ne 'puumuurit', joihin Delfoin oraakkeli on käskenyt Ateenan turvautua, suojelevat meitä: ateenalaisten ja lakedaimonilaisten laivat turvaavat meitä mereltä päin tulevilta yllätyksiltä. Maata tästä jalkaimme alta ei kukaan voi siepata. Ja kallio pysyy lujana sivullamme. Katselkaa siis asioita rohkeasti. Muistakaa, ettei se mikään jumala ole, joka nyt Hellaaseen hyökkää. Suurkuningaskin on vain kuolevainen, vaikkapa onkin mahtavin niistä, jotka maailmaa vallitsevat. Kuta ylemmäksi hän nousee, sitä lähempänä on hän Pilvienpitäjän salamaa, joka aina iskee huippuja. Lähettäköön nyt kukin heimomme pikalähetin kotikaupunkiinsa kehoittamaan, että sieltä viipymättä lähetettäisiin meille apua. Sillä nyt sitä tarvitaan, jollemme salli Hellaan ovea murrettavan auki ja vihollisen täyttävän maata niinkuin tulviva meri, joka murtaa sulut. Hellaan miehet, minä näen, että tahdotte minua seurata. Näyttäkäämme meedialaisille, että se maa, jolla me seisomme, on pyhä ja vahvistaa meitä masentumatta vastustamaan jokaista, jotka tahtovat orjuuttaa meidät ja meidän isiemme maan."
Puhe sytytti tulen miehiin ja antoi heille yksimielisyyden. Kaikki tarttuivat kilpiinsä ja kiiruhtivat kutsumaan aseisiin sadanmiehen joukkojaan, kukin johtaja omaansa. Vain fokilaiset eivät olleet läsnä. Heidät oli jo Alpenin kylästä lähetetty kapeata vuoripolkua myöten Kallidromoksen yli huipulle vartioimaan sitä ainoata pientä tietä, tuntematonta ja salaista, joka luikersi yli vuoren solan sivuitse.
Nopeasti Leonidas nyt antoi hopliittien lähteä ulos muurin suojasta ja käydä persialaisia vastaan. Meedialaisia ja kissolaisia joukkoja oli jo ehtinyt tulla pitkän matkaa solatielle. Aamutuuli toi raikasta vilvoittavaa ilmaa pohjoisesta. Mutta meedialaisia painoivat heidän moninaiset vaatteensa, ruskeata tukkaa peittävä tiara kuumensi päätä. Kissolaisten mustat hopeapäähineet imivät itseensä auringon lämpöä. Vihollisten rivit hajaantuivat koko solan laajuudelle, kokoontuivat ja erkanivat tilan mukaan ja kulkivat niin tiheään sulloutuneina, että viinet rapisivat toisiansa vastaan. Rautapaidat välähtelivät, kun merituuli puhalsi poimuiset ihokkaat syrjään niiltä, jotka kulkivat äärimmäisinä merenäyräällä. Saframinkeltaisista housuista kilpistyi valo takaisin.
He olivat vielä kaukana muurista, kun näkivät helleenien tulevan vastaansa sulkematta tien koko alaa, kolmikulmaisen kiilan muotoisessa kärjekkäässä joukossa, joka tähtäsi vihollisjoukkoa halkaistaksensa sen ja repiäksensä hajalle. Sitä mukaa kuin persialaiset selvemmin näkivät helleenit, kävi hämmästyksen humahdus läpi tuon sankan, kömpelön joukon. Etumainen rivi pysähtyi itsestänsä, ja takanapäin oleva joukkio painautui sitä vastaan, kunnes vihdoin seisottiin aivan ahtaalle sullotussa laumassa, jossa ei kukaan voinut liikahtaa, vaan jännittää jousensa vain tähtäämällä edessänsä olevan miehen olkapäältä.
Mutta helleenit marssivat pysähtymättä heitä vastaan. Astunta kumahteli huolimatta maan kosteudesta, panssarit helähtelivät, luustot välähtelivät kirkkain salamoin. Kilpien kiiltäväksi hiotuissa kuvuissa oli kirkkain värein maalattuja peloittavia kuvia: käärmeitä pää pystyssä, leijonannaamioita, skorpioneja, gorgonpäitä kauhua tuijottavine silmineen ja kieli riippuen ulkona hammastarhasta. Loistavain kypäräin hevosenharjat tekivät ne korkeiksi, ne huojuivat ja heiluivat aivan kuin olisi lauma hevosia lähestynyt.
Ihmetellen persialaiset näkivät heidän yhä lähenevän. Heidän riveissänsä oli kreikkaa puhuva soturi, joka yht'äkkiä karjaisi heille, että he pysähtyisivät — hänet valtasi sääli niinkuin sen, joka näkee — lapsen olevan haavoittamaisillansa kätensä veitseen, jota ei tunne: "Pysähtykää, helleenit! Älkää aloittako taistelua! Äitinne ja vaimonne tulevat itkemään ruumistenne ääressä. Kun meedialaiset lähettävät nuolisateensa, on se pimentävä auringon niinkuin raekuuro."
Toisella puolella helleenien joukossa oli joku, joka vastasi:
"Sitä viileämpi meidän on taistella varjossa!"
Helleenien joukko läheni niinkuin terävä aurankärki, joka tuossa tuokiossa uppoaa maahan ja viiltää sen halki. Silloin meedialaiset yht'äkkiä jännittivät jousiansa tuhansittain ja alkoivat ampua. Mutta tungoksen vuoksi oli mahdotonta tähdätä. Näytti todellakin siltä, kuin olisi sadekuuro noussut ylös aurinkoa kohden. Ja vain etumaisista riveistä ne sirahtelivat suoraan kohden helleenejä, soittelivat heidän sotisopainsa pronssia, suhahtivat viheltäen läpi kypäräntöyhtöjen, sukelsivat ihokkaisiin ja lihaan.
Mutta muutamaa silmänräpäystä myöhemmin helleenit jyräjävin alala-huudoin leikkasivat halki meedialaisten laumat, jotka eivät päässeet väistymään. Keihäät pistelivät aukkoja kömpelöiden ruumisten sekavaan joukkioon, kumahtelivat luustoihin ja panssareihin, puhkoivat ja paukahtelivat, kaasivat ja kuolettivat. Kun keihäänvarret katkesivat, välähtivät miekat esille viiltäen ja pistäen. Meedialaiset eivät oikeastaan olleet pelkureita, mutta he joutuivat ahdinkoon eivätkä voineet liikkua vapaasti, ja kun oli käytävä käsikähmään, niin heidän vastarintansa pakosta oli heikkoa ja puolisokeaa. Pitkäin keihästen heitä pistellessä ja lävistellessä he itse eivät päässeet käyttämään lyhyitä aseitansa. Etujoukkoa kohdanneen iskun vaikutus kulki aaltomaisin ponnahduksin taaksepäin, ja meedialaisen ja aasialaisen tavan mukaan kannustettiin ja ajettiin rivejä ruoskaniskuilla eteenpäin, kunnes ne eivät enää voineet liikahtaa, vaan olivat auttamattomassa pinteessä.
Mutta juuri tämä ihmisten yhteensulautuminen pysähdytti helleenien etenemisen. Kaatuneista meedialaisista kasautui muureja, joissa keihäitä ja miekkoja törrötti. Silloin Spartan hopliitit houkuttelivat meedialaiset ansaan. Ne kääntyivät yht'äkkiä pakoon. Persialaiset ällistyivät ja unohtivat tarttua kaariinsa, he ryhtyivät hätyyttämään pakenevia heittokeihäillään, kiljahdellen ilosta nähdessänsä heidät paossa. Mutta niin pian kuin he juoksussansa olivat ehtineet hajaantua pitkin rantaa, lakedaimonilaiset jälleen kääntyivät ja ryhtyivät taistelemaan takaa-ajajain kanssa, mies miestä vastaan, joita he kaatoivat kuin kärpäsiä. Kerran toisensa perästä he tekivät saman liikkeen ja saivat siten vähitellen persialaisten etujoukot vedetyiksi aivan muurin edustalle, jonka paasien takaa he asettuivat suojaan lukemattomilla heittokeihäillä niittelemään niitä vihollisia, jotka rohkenivat lähestyä.
Aurinko oli keskipäivän korkeudella. Ja solatiellä oli kuuman tukalaa niinkuin leivinuunissa. Meedialaisten oli pakko ensin tehdä itselleen tie läpi kaatuneiden röykkiöiden. Verenlöyhkä oli ellottava ja saastutti ilman. Persialaisten oli laahattava kaatuneensa taaksepäin. Tilan puutteessa he menivät aina rantamatalaan saakka, kunnes seisova vesi nousi aina heidän polviinsa, kantoivat ruumiit sinne syrjään, ja saivat siten jälleen tilaa hyökkäämistä varten.
Yht'äkkiä ajoi Xerxes ravakkaa juoksua paikalle kahdeksanvaljakollansa. Kuumuudesta huolimatta hän seisoi kultaisissa vaunuissansa nauttiaksensa voitonriemuansa, koska hän oli vakuutettu siitä, että taistelu jo oli tauonnut ja sola puhdistettu. Elossa olevat ehtivät syrjään hänen tieltänsä, kaatuneet olivat liian hitaita. Hänen "silmänsä" ja "korvansa" pyysivät häntä säästämään itseänsä suuren ruumisjoukon saastuttavasta katselemisesta. Suurkuningas nosti purppuraviittansa ylös suun ja nenän verhoksi ja antoi vihmoa päällensä hyväntuoksuista vettä. Sillä ruumiinhajua kuningasten kuningas inhosi; se ei saanut saastuttaa hänen henkeänsä. Ei ainoatakaan kuollutta saanut verhotta tuoda hänen näkyviinsä. Kokonainen komennuskunta viuhkoja pantiin liikkeelle ajelemaan kaikki haaskakärpäset hänen läheisyydestänsä. Sillä paha kuolinkärpänen oli ruumiin ääreen ilmestyvä kummitus, joka Ahrimanin nimessä otti valtaansa vainajan.
Xerxes kääntyi päästäkseen tapaamasta kuolemaa tiellänsä. Hänen vaunujensa jäljessä haukahtelivat suuret joukot intialaisia koiria, joiden piti äänellänsä karkoittaa haaskaa vainuavat demonit, hyönteiset ja linnut.
Kähisevän kiukkuisena siitä, että solaa ei vielä oltu raivattu auki hänen läpikulkuansa varten, käski hän "kuolemattomain" paikalla marssia esiin ja avata solan ennen päivän laskua.
Kuolemattomat kulkivat taistelupaikalle ääneti ja tahdikkaassa marssissa. Tie oli heille jo raivattu. Kahta koiraa, joilla täplät oli silmien yläpuolella, oli kuljetettu heidän edellänsä, ja senjälkeen olivat maagit vihmoneet rannalle puhdistavia aineita ja lukeneet loitsuja verijäljille.
Kuolemattomien kintereillä ajoi Xerxes punaisen katostelttansa alla. Häntä kiusasi helle, mutta hän oli kärsimättömyydestä kiihkeänä. Nyt hän ei enää tahtonut odottaa kauempaa.
Sotilasten selät peittivät häneltä kaiken näköalan. Mutta vihdoin joukko pysähtyi kuin kiila, jota ei voi saada painumaan sisemmäksi. Xerxes seisoi vaunuissa ja kannatti itseänsä tuolissansa eteenpäin läpi rivien nähdäksensä kuinka eturintamassa taistelu kävi. Tuntikausia hän katsoi väkensä turhia yrityksiä ja vääntelehti kuin hammastaudissa. Hän näki helleenejä läheltä, ja häntä kiukutti heidän jumalaton sekasotkunsa alastonta ihoa ja haarniskaa. Oli niinkuin olisi pronssilevyjä ollut painettuna paljaalle auringonpaahtamalle iholle. Kolme kertaa hän hypähti ylös valtaistuimeltansa ja riensi eteenpäin sauva kohotettuna, aivan kuin olisi luullut voivansa raivata tietä eteenpäin pelkällä näyttäytymisellänsä. Mutta joka kerta suurkuninkaan huonekunta piiritti hänet ja toi hänet takaisin. Ja yksi prinsseistä näytti hänelle varoittaen heittokeihästä, jonka oli siepannut ilmasta kahden askeleen päässä kuninkaasta itsestään.
Aurinko oli jo aikoja sitten painunut Oita-vuoren harjanteen taakse, kun Xerxes pettymyksen vallassa ajoi takaisin leiriin. Skyyttalaisten osastossa hän huomasi, että he palvelivat sodanjumalaansa siten, että olivat iskeneet pystyyn miekan, johon he vihmoivat maljasta verta, ei vangituistakaan kaatuneista ja silvotuista vihollisista. Yön kuluessa skyyttalaiset itse joivat veren ensiksi kaatamistansa vihollisista ja he kiiruhtivat nylkemään kaatuneilta helleeneiltä päänahan ja oikean käden nahan.
Xerxes oli ikävystynyt taistelua katsellessaan ja haki lohdutusta haaremistansa. Hän joi ja rakasteli suuren vihansa unhoon.
Mutta helleenien muurin edessä paloi vartiotuli läpi yön, ja heimo heimon jälkeen sai vartiovuoron. Helleenit etsivät muurien edustalta kaatuneita tovereitansa, mutta löysivät vain verijäljet. Leonidas rohkeni edetä aina Anthelaan saakka ja Herakleen temppelille, joka oli hakattu itse kallioon. Hänen seurueensa oli matkalla koonnut suuren joukon persialaisten aseita. Ne hän uhrasi Herakleen alttarilla ja rukoili rukouksen kaikkien niiden puolesta, joista kulunut päivä oli hänet erottanut.
Sitten he pimeässä kulkivat helleenien leiriin muurin taakse. Kaikki oli hiljaa. Perin väsyneinä hopliitit olivat nukahtaneet sammutettuansa nälkänsä ohraleivällä ja kuivatuilla sipuleilla. Spartalaiset eivät olleet keittäneet verivelliänsä. Juotavana oli vain kuumien lähteiden vettä.
Leonidas istui teltassansa ja pesi itseänsä noiden kiehuvain patain vedellä. Sitten hän kutsuen huusi teltan ovelta: "Narkissos!" ja vartija, joka istui ulkopuolella, astui sisään.
"Istu!" sanoi Leonidas, ja Narkissos istui pölkylle. Hänellä oli vielä haarniska päällänsä, mutta ei kypärää eikä luusääryksiä.
"Kuinka monta kaatui tänään?" kysyi Leonidas.
"Minä en tiedä, kuningas. Olimme liian väsyneitä laskeaksemme ne."
"Jos luvun tietäisimme, voisimme ennakolta laskea, kuinka monta päivää meidän on kestettävä", sanoi Leonidas. "Viikko, ehkä kaksi, kunnes helleenit, saavat aikaa kokoontua ja tuoda meille apua."
"Uskotko vielä apuun, kuningas?"
"Minä en huoli pettää itseäni. Ei meille apua tule. Haudoillemme se tulee. Etkö arvele, että täällä on oleva hyvä levätä, Narkissos?"
Nuori mies ei vastannut. Hän katseli honkasoihtuun, joka loi lepattavaa valoansa yli pienen suojan, missä vesialtaat poreilevat.
"Pane pois haarniskasi, Narkissos, ja pese itsesi. Meidän täytyy huuhtoa itsemme, persialaiset eivät puhdista ruumistamme. Muista vain käyttää voideastiatani huomisaamuna."
"Parempi jättää myöhempään, kuningas. Huomenna ei vielä ole oikea päivä."
"Sitä ei kukaan meistä tiedä. Etkö ole kuullut, seireenien huutoja tänä iltana lahdelta?"
"Ei siellä seireenejä ollut, kuningas; korppikotkia siellä oli. Ensi yönä ne saavat ruokaa. Persialaisethan antavat kaatuneensa korppikotkille."
"Minäpä nimitän niitä seireeneiksi. Minä olen kerran nähnyt suuren linnun, jolla oli pää kuin naisella. Kun vaimoni näin, luulin näkeväni saman olennon jälleen. Minä annan itseni mielelläni kuolonlinnun kuljetettavaksi, jos se minua hänen silmillänsä katselee. Mitä olet syönyt tänään, Narkissos?"
"Leipää nyt illalla, kuningas."
"Otappa osasi näistä viikunoista. Saatpa nähdä, että huomenna saamme parempaa ruokaa Alpenista. Ja enemmän aikaakin syömiseen."
Narkissos oli riisunut haarniskansa ja pyyhkinyt yläruumiinsa märällä vaatteella. Sitten hän verhoutui viittaansa ja söi hedelmät, jotka lakedaimonilaiskuningas hänelle tarjosi.
"Onko sinullekin kuolema mieluista, Narkissos?"
"Eikö elämä aina ole parempi kuin kuolema?" kysyi hän.
"Ei parempi kuin se kuolema, mikä meitä odottaa. Mitäpä me enää elämältä osaamme vaatia? Mitä on elämällä meille vielä tarjottavana? Niissä kolmessasadassa lakedaimonilaisessa, jotka valitsin mukaani, ei ole ainoatakaan, joka ei olisi siittänyt jälkeläistä maailmaan. Meillä on kaikilla poikia, Narkissos. Me voimme kuolla rauhallisesti. Kuinka monta lasta sinulla on?"
"Minulle on kerrottu, että minulla on kaksi."
"Aivan oikein, nyt muistan; sinähän juuri kieltäydyit menemästä vaimosi luokse. Sinä et tahtonut 'juosta' enempää kuin kerran. Ja sinun vaimosi pani pahaksensa ja muutti pois Spartasta. Sen asian vuoksi minä surkuttelen sinua, Narkissos. Sinä et edes ole voinut sanoa hänelle jäähyväisiä. Sinun kuolemasi ei ole oleva niin iloinen kuin minun. Mutta poikiasi lienet painanut rintaasi vasten?"
"Vain salaa, kuningas. He kasvavat Syssiteissä tuntematta isäänsä. Kun minä viimeksi näin heidät, huomasin, kuinka vereni veti minua heihin. Ja nyt he eivät enää koskaan saa minua nähdä."
"Eivät. Mutta sinun nimesi he kerran kuulevat, kun ovat kasvaneet ja ymmärtävät. Ja ehkäpä he silloin vaeltavat haudoillemme, joka luodaan siihen, missä nyt istumme."
"Nyt kadun vain yhtä ainoata asiaa, kuningas."
"Sano minulle, mikä se on, ja minä autan sinua, jos mahdollista on."
"Se ei ole mahdollista. Minä en tiedä, elääkö vaimoni Nikarete. Ja vaikkapa hän eläisi, en tiedä, mistä minun pitää häntä etsiä. Mutta minä en koskaan saanut sanotuksi, että rakastin häntä."
"Poikasi voivat sen hänelle sanoa."
"Minä en voinut siitä heille puhua."
"Joka kerta kun poika katsoo äitiänsä, sanovat hänen silmänsä hänelle, että isä on häntä rakastanut. Älä huolehdi, Narkissos. Et ole elänyt turhaan. Ainoat, jotka eivät voi kuolla rauhallisesti, ovat ne, joilla ei ole jälkeläisiä. Muistatko kertomuksen Danaoksen tyttäristä? Heidän osansa ei ole puoleksikaan niin toivoton kuin niiden miesten, jotka tuhlasivat siemenensä saamatta sitä itämään. Ja nyt hyvää yötä, Narkissos. Minä en ole väsynyt, mutta minä taistelen taas aamunkoitossa paremmin, kun käsivarteni saavat levähtää. Laskeudu levolle tänne telttaan. Muurin luona olevat vartijat täyttävät velvollisuutensa, ja persialaiset ovat pimeänpelkoja. Jokainen tunti, jonka me nukumme tänä yönä, maksaa persialaisille kaksi henkeä enemmän huomenna."