XXIV.
Sankarikuolema.
Päivän koittaessa persialaiset taas olivat solan edustalla, yön levänneinä ja veden ja viinin vilvoittamina, jota kamelit olivat tuoneet leiriin. Xerxes itse tuli iloisena haaremistansa ja antoi kestitä "kuolemattomia" runsailla antimilla, jotta he vihdoin sinä päivänä voisivat tunkeutua läpi solan niinkuin nuoli läpi reikänsä. Helleenien mieshukka oli suuri päättäen ruumiista, jotka skyyttalaiset olivat koonneet nylkeäksensä päänahkoja. Nyt piti vain jousi jännitettämän tiukalle ja nuoli oli lentävä läpi.
Korviavihlovia merkkipuhalluksia kajahteli kallioseinästä. Kaiku kiiri kauas Oita-vuorten rotkoihin. Meren ulapalta ei näkynyt ainoatakaan purjetta. Tällä kertaa persialaiset eivät tyytyneet pysymään rantaäyräällä, vaan astuivat rantamatalikkoon, kunnes vesi nousi vyötäröön, jotta he sieltä syrjästäpäin voisivat lähettää nuolipilvensä solaa kohden ja jos mahdollista kiertää muurin.
Mutta merenpuoleisen kyljen suojattomuudesta Leonidas pääsi siten, että antoi hopliittien täysissä varustuksissansa kahlata veteen, kunnes se kohosi haarniskan kaulareunaan; sitten he saarsivat ja eristivät ja hakkasivat maahan kaikki viholliset, jotka olivat tulleet veteen. Ja samaan aikaan taistelivat muurien edustalla vuorotellen kaikki helleeniheimot, paitsi fokilaisia, jotka seisoivat kätkettynä vartiostona vuoripolulla ja vain kaukaa kuulivat melskeen taistelukentältä.
Xerxes ei tahtonut sinä päivänä olla katsomassa taistelua. Hän oli saanut siitä tarpeeksensa ja senvuoksi antanut päälliköillensä tiedoksi, että hän ei tahtonut nähdä ketään heistä, ennenkuin tie vihdoin oli auki. Senjälkeen hän sulkeutui haaremiinsa ja vietti päivän aina auringonlaskuun saakka osittain huvitellen uuden orjattaren seurassa, joka muistutti hänelle erästä toisen miehen omaa Susan kaunotarta, osittain torkkuen pahojen unien vallassa, joista hän syytti sitä ainaista kesäistä kuivuutta, joka Ahrimanin lähettämänä rasitti sekä vihollisen maata että hänen omaa leiriänsäkin.
Vakavasti hän mietiskeli, eikö hänen pitäisi sovittaa paikan maanalaisia voimia panemalla toimeen uusi suurenmoinen maanasukasten teurastus; niistä oli veri vuodatettava maahan tahi ne oli elävinä upotettava juuri siihen kirottuun rantahiekkaan, joka oli hänen tiensä katkaissut.
Hänen vihansa alkoi kiehua, ja hän lupasi itseksensä pyhästi, että antaisi ristiinnaulita rannalle ensimmäisen, joka taas toisi hänelle huonoja uutisia taistelukentältä. Hän häpesi itseänsä muistaessansa Dareioksen ja Kyroksen ja Kamhyseen urotekoja siihen aikaan, jolloin suurkuninkaat valloittivat valtakunnan toisensa jälkeen ja antoivat sirottaa teille kaatuneiden vihollisten ruumiista irroitettuja käsiä. Sitten hän muisti kaunista Artayntaa Susassa, Masisteen tytärtä, jota hänen sydämensä oli halannut. Ja yht'äkkiä hän muisti lupauksen, jonka hän kerran humalahoureissansa oli antanut nostaaksensa hänen aistinsa liekitsevään myrskyyn: kun hän palaisi kotiin voittajana ja ajaisi ylös palatsiinsa, pitäisi hänen tulla häntä vastaan koristettuna ja voideltuna häitä varten, ja hän oli antava sirottaa pitkin tietä kaiken sen matkan, jonka hän oli kulkeva, surmattujen vihollisten falloksia, ja kultaisilla sandaaleillansa Artaynta oli asteleva niiden ylitse — niin kauniina, että nuo kuihtuneet elimet heräisivät elämään hänen askeltensa alla ja nousisivat — muodostaen polun lihasta ja verestä.
Xerxes hengähti syvään, hänen himonsa heräsi, ja kahdennenkymmenennen kerran hän tarttui orjattareen, joka oli Artayntan, Masisteen tyttären näköinen.
Nyt suurkuningas torkkui. Orjatarten harput ja kymbaalit olivat vaienneet, sillä hän ei enää halunnut kuulla soittoa. Pöydällä hänen vuoteensa ääressä uiskentelivat hänen ylellisen ateriansa jätteet, joissa oli kolmesta maanosasta koottuja herkkuja. Kultainen huuhdemalja oli tahrainen hänen sormistansa lähteneistä kastikkeista ja mehuista. Viinistä halkeilevia rypäleitä virui halottujen granaattiomenain seassa, joiden punainen neste tihkui kuin veri. Jääpalaset olivat kauan aikaa sitten sulaneet hänen juomamaljoihinsa. Moniväriset sorbetjuomat olivat väljähtyneet.
Vähitellen oli tullut hämärä. Mutta yhtä tukalana asusti kuumuus teltan paksukukkaisissa verhoissa. Hän antoi kantaa itsensä toiselle puolelle olevaan tuuletettuun makuutelttaansa. Maagit tulivat sisään ja paljastivat pyhän tulen. Se katseli häntä kuin suuri tummanhehkuva silmä — se kysyi, kysyi, eikä hänellä vain ollut sille vastausta antaa.
Ja yht'äkkiä hän muisti, missä oli ja mitä hän odotti voimatta nukkua. Joka kerta, kun hän kysyi joltakin "silmältänsä" tahi "korvaltansa", sai hän äänettömän kumarruksen vastaukseksi, päänpuistamista, kieltäviä kädenliikkeitä. Kukaan sotapäälliköistä ei tullut hänen näkyviinsä. He eivät olleet palanneet. Ja kuitenkin oli yö. Yö. Yö! Vieläkin oli siis yö laskeutunut savillansa suojaamaan pöyhkeilijöitä, jotka häntä uhmasivat. Vielä yhden yön levon he voisivat nauttia, ennenkuin koston pyövelinisku kohtaisi heidän kankeita niskojansa.
Hän lähetti kyselemään Hydarnesta, mutta hänelle vastattiin, että tämä ei ollut teltassansa.
Maagit toivat sisään kaksi pientä tulimaljaa ja jakoivat tulen hiilet niihin, ja sitten ne vietiin pois. Xerxes aavisti pahaa. Tulta tarvittiin puhdistukseen. Oliko siis itse leirikin saastutettu. Oliko kuolema rohjennut sirottaa myrkkyänsä aivan hänen läheisyyteensä?
Hän kysyi maageilta. Ei kukaan tahtonut vastata, sillä oli kuolemansynti tuoda suurkuninkaalle onnettomuuden sanomia, jotka saattaisivat loukata hänen rauhaansa ja häiritä hänen lepoansa. Vihdoin, kun hän uhkasi heitä, he toivat ääneti kaksi veristä miekkaa, jotka he ensin vihmoivat vihityllä vedellä. Miekkojen sivulla kilvellä oli kaksi leimalieriötä. Xerxes ojensi kätensä niitä ottamaan. Maagit puhdistivat nekin, ennenkuin ojensivat ne hänelle. Ja hän luki itse niiden kaatuneiden omistajain nimet — kahden hänen oman velipuolensa: Abrokomeen ja Hyperantheen; heidät oli tavattu tanterelta miekat kädessänsä.
Silloin Xerxes peitti kasvonsa ja katseli kauan hehkuvin silmin purppuraviittansa liepeen alta ja tuijotti tulen punaiseen hehkuun. Röyhkeät helleenit olivat siis iskeneet kirveensä hänen omaan puuhunsa, hakanneet oksia hänen omasta rungostansa.
Hän nousi ja käveli raskain askelin edestakaisin maalle levitetyillä matoilla. Viini kiehui hänen päässänsä, mutta suru ja kiukku takoi sitä vielä ankarammin. Nyt tätä ei enää voinut sietää. Hän vannoi kautta Verethragnan seuraavana päivänä kostavansa oman verensä.
Hän käski tuoda Hydarneen paikalle ja tarpeen tullen laahata hänet eteensä. Mutta Hydarnes saapui vapaaehtoisesti.
Hänen tullessaan Xerxes uhaten huudahti:
"Näinkö sinä siis minun käskyjäni täytät, Hydarnes!"
Päällikkö irroitti käyräkalpansa ja ojensi sen suurkuninkaalle: "Minä olen valmis, herra", sanoi hän ja painoi päänsä kumaraan.
Xerxes löi kädellänsä miekkaa ja sanoi:
"Pidä kurja henkesi ja sano minulle, montako päivää minun häpeäni vielä on kestävä."
Hydarnes seisoi hievahtamatta kaula iskulle ojennettuna:
"Suuri kuningas, tämä ei ole mikään vuorensola eikä portti, vaan mestauspaikka, jossa silppukirves tuuma tuumalta silpoo sotajoukkosi."
"Käskinkö sinua olemaan säästäväinen? Ja eikö sinulla ole silppua yllin kyllin täyttääksesi solan, vaikkapa se olisi kahdenkymmenen parasangin pituinen?"
"Herra kuningas, se, että vielä näet minut elossa, johtuu ainoastaan siitä, että tuon sinulle keinon, millä pääsemme sivu tämän surman oven."
"Sivu? Puhu! Ovatko laivani päässeet tänne asti?"
"Eivät ole, sinä kuningasten kuningas, ei purjettakaan vielä lahdelta loista. Ylös yli vuorten meidän on meneminen, jos aiomme päästä toiselle puolelle tämän kuoleman tornin, jonka juurelle me kaikki muuten jäämme ruumiina virumaan Hellaan korppien ruoaksi."
"Hulluko sinä olet, Hydarnes? Aiotko kiivetä kallioille, jotka ovat jyrkkiä niinkuin tämän teltan seinät?"
"Minä tuon sinulle miehen, joka sanoo siihen pystyvänsä", vastasi Hydarnes ja viittasi vartijalle. Ovesta sisälle tuotiin helleenin puvussa oleva mies, jota sysättiin eteenpäin, niin että hän kaatui nenällensä maahan Xerxeen eteen. Hetkisen hän makasi liikkumatta, sitten työntyi pää esiin kuin kilpikonnan kuoresta ja katseli ympärillensä vilhuilevin silmin.
"Kuka tuo apina on?" kysyi Xerxes, tarttui sauvaansa ja kohenteli häntä kuin likaista eläintä.
Tulkki tuli saapuville vangin selän taakse ja vastasi:
"Suurkuningas, kuningasten kuningas, hän sanoo olevansa Efialtes, Eurydemoksen poika, malialainen, ja syntyneensä tällä paikalla, missä seisomme. Hän sanoo tietävänsä Anopaian — polun niin kapean, että vain yksi mies kerrallaan saattaa sitä kulkea — yli Kallidromos-vuoren."
"Anna siis hänen ilmoittaa se."
"Vain kulta voi irroittaa hänen kielensä kahleet."
"Irroittakaa ne."
"Hän vaatii paljon."
"Antakaa hänelle mitä hän vaatii. Se pitäisi sulana kaataa hänen petolliseen kurkkuunsa."
Dareikeja kaadettiin lyydialaiseen kilpeen. Efialtes oli noussut ja näki virran juoksun. Xerxes kääntyi selin.
"Joko riittää?" kuului Hydarnes kysyvän.
Malialainen viittasi myöntäen. Mutta samalla hetkellä hän katui ja liikutti kieltäen päätänsä taaksepäin; uudelleen rahat kilahtivat kilpeen. Xerxes kääntyi ja käski:
"Anna hänelle se vasta sitten, Hydarnes, kun hän on opastanut sinut vuoren huipulle ja avannut sinulle solatien. Jos hän on valehdellut, niin hautaa hänet elävänä."
… Vielä samana iltana Hydarnes lähti liikkeelle kolmekymmentätuhatta miestä mukanansa. Efialtes kulki edellä. Kolme sagartilaista suopunkia piteli häntä, yksi oli kaulassa ja yksi kummassakin käsivarressa. Kun he olivat kulkeneet yli kuilun, jossa Asopos-joen kuiva uoma oli, löysi hän jylhiksi röykkiöiksi kasaantuneiden kallionlohkareitten välistä, mistä eivät edes vuohet olisi arvanneet hakea tietä, Anopaia-polun, joka pitkän aikaa kerran toisensa jälkeen hävisi niinkuin katkonainen ja silmistä häipyvä lanka, kunnes se vihdoin viimein nousi melkein suoraan yläilmaa kohden, niin että hädin tuskin löysi paikkaa, jossa jalka pysyi. Mies kerrallaan persialaiset matelivat eteenpäin pitkänä ohuena ketjuna. Efialtes vakuutti, että matkaa oli vain vähän yli sata stadionia tahi persialaisessa mitassa neljän, viiden parasangin vaiheilla. Yön kuluessa Hydarnes ehtisi yli vuoren harjan ja olisi aamun koittaessa helleenien selkäpuolella; samaan aikaan piti rantaäyräällä olevien persialaisten tehdä viimeinen ratkaiseva hyökkäyksensä.
Kylmä sumu nousi merestä ja loi polulle liukkaan kasteverhon. Persialaisten tasapohjaiset, keveät kengät luiskahtelivat. Mutta sumu suli sateeksi ja jalka tarttui paremmin. Kauhea kuivuus oli vihdoin ohi — vilvoittava raikkaus kohosi vuoresta. Kuun valo vuoti läpi kiitäväin hattarain niinkuin salalyhdyn, joka kätki heidät ja kuitenkin valaisi, niin että he näkivät mihin astua.
Puoliyön jälkeen he pääsivät vuoren huipulle, jossa he lepäsivät hetken, jotta joukot saisivat kokoontua tiheämpään, ennenkuin alkaisivat laskeutua. Sade oli tauonnut. He tervehtivät aamun ensi ruskoa, joka hohti verisenä kaukana Euboian salmen takana. He tervehtivät kädet ojennettuina valoa Aasian, rannalta, joka oli kaukana, kaukana Euboian harjanteen tuolla puolen.
… Vielä samana yönä pujahteli tieto kavalluksesta pitkin rantaäyräitä, kunnes saapui helleenien leiriin solan taakse.
Leonidas nukkui sikeätä uupuneen unta pestyänsä monet naarmut ja haavat, kun Narkissos hapuillen tuli hänen vuoteensa ääreen ja kosketti hänen olkapäätänsä:
"Leonidas, kuninkaani, nouse!"
Leonidas hypähti ylös pimeässä.
"Nythän on vielä puoliyö", hän sammalteli.
"Niin on, mutta ennen päivännousua persialaiset pääsevät yli vuoren selkäpuolellemme."
"Mahdotonta!" sanoi Leonidas ja nousi. "Sitä polkua ei yksikään persialainen löydä."
"Kyllä löytää, kun meikäläinen sen hänelle näyttää."
"Silloin olemme myydyt persialaiseen kultaan. Dareiki päästä. Vai luuletko meidän enempää maksavan? Narkissos, ojenna minulle kätesi. Sinä olet niin kylmä. Tiedätkö tien fokilaisten asemille?"
"Kyllä, kuninkaani."
"Joudu sitten Kallidromoksen huipulle ja sano heille, että he eivät saa väistyä, ennenkuin lähetän heille sanan. He ovat takaportin salpana — sitä ei saa vetää paikaltansa."
"Minä juoksen", sanoi Narkissos ja heitti yltänsä haarniskan, joka hieroi haavan reunaa. "Juoksijan varustusten pitää olla keveät. Jää hyvästi, kuninkaani."
"Ei jäähyväisiä vielä", sanoi Leonidas hänen jälkeensä. "Tule takaisin taistelemaan vielä kerta." Leonidas oli aivan rauhallinen. Hän astui ulos teltasta ja katseli ylös vuorelle päin. Narkissoksen askeleet olivat jo hävinneet yöhön. Kaikki nukkui. Muutama vartiotuli paloi kituen, tihusateesta puoleksi sammuneena. Kuu loisti vuoren takaa. Tähtiä ei näkynyt. Hän saattoi kuulla hengityksen teltoista ja vajoista, joissa soturit rauhallisesti nukkuivat; lihakset lepäsivät voidaksensa taas heiluttaa raskaita aseita.
Leonidas aikoi ajaa kaikki hereille, mutta harkitsi hetken ja päätti ensin kysyä ennustajapapin neuvoa. Vastattuaan yövartijan tunnussanaan hän meni ulos solan portista ja näki vanhan tietäjän nilkuttaen tulevan kaukaa Herakleen temppeliltä. Leonidas laski kämmenensä hänen rinnallensa:
"Käänny takaisin, Megistias, ja tutki enteitä vielä niin kauan kuin sydänyötä kestää."
"Ne ovat jo vastauksensa antaneet", sanoi Megistias ja pitäen oikeata kättänsä aivan silmäinsä edessä hän katseli niissä olevia verijälkiä.
"Mikä sitten on niiden vastaus?" kysyi Leonidas ja palasi muurin toiselle puolelle Megistiaan seurassa.
"Enteet ovat meille ilmaisseet kuolinpäivämme", vastasi hän hiljaa.
"Päivänkö, joka tulee?" kysyi Leonidas.
"Niinkuin sanot, kuningas. Iloitse, sillä nyt sinulla on asiasi tiedossa. Pukin sydämessä oli hyytynyttä verta. Ja peräsuolessa oli verijuovia. Huomenna on tämä sola niinkuin se suoli."
"Arvelen, että olet nähnyt oikein, Megistias. Tuolla ylhäällä yössä, jota me emme näe, matelee meitä kohden vihollinen, joka on meidät kaatava. Yksi Hellaan omia poikia on myynyt veljensä persialaiseen kultaan skyyttien nylkyveitsen viilleltäviksi."
He kulkivat läpi leirin sanaa puhumatta. Kun he olivat Leonidaan teltan edustalla, lausui tämä: "Oi Megistias, kiiruhda matkaasi täältä. Sillä sinä et ole kasvatettu asetta kantamaan, eikä ole oikein, että sinut teurastetaan meidän muiden mukana, jotka olemme sitä varten opin saaneet."
Mutta Megistias vastasi: "Leonidas, sinä Lakedaimonin ruhtinas, minä, joka olen nähnyt verimerkin meille viittaavan, en saa sitä paeta. Mutta minulla on yksi ainoa poika, jolla ei vielä ole jälkeläistä — anna hänen mennä kotiin, jotta hän voi jatkaa minun sukuani ja siittää Hellaalle kostajia."
Leonidas vastasi: "Tapahtukoon niinkuin toivot. Mene ja sano hänelle jäähyväiset. Mutta älä herätä muita miehiämme. Sillä mitä tahansa tapahtuneekin, olisi väärin riistää heiltä tämän yön uni."
Paitsi vartijoita vain Leonidas valvoi yön loppuun saakka. Niinkuin äänetön varjo hän liikkui nukkuvaan telttien välissä ja punnitsi sydämessänsä, mitä oli oikeinta tehdä.
Vuorilta ei tullut ääntäkään. Narkissos oli nopeasti kiiveten juossut, kunnes ehti muurille, jonka fokilaiset olivat rakentaneet sulkemaan ainoata vuoren ylitse kulkevaa polkua. Hän tulla rapsahti yht'äkkiä heidän joukkoonsa niinkuin keveäjalkainen hirvi. He nukkuivat tuuheiden tammien alla — ainoatakaan soihtua he eivät olleet sytyttäneet. Narkissos säikytti heidät hereille sanomallansa. He sivalsivat haarniskansa ja aseensa, kulkivat kappaleen matkaa puolipimeässä, vakoilivat ja kuuntelivat. Vain tammet humisivat heidän ympärillänsä ja kuihtuneet lehdet rapisivat heidän jaloissansa. Mutta odottamatta tämä rapina muuttui kahinaksi ja rapsahteluksi, tammilehto alkoi pauhata ja hämärtyä, se alkoi elää ja yht'äkkiä ilmestyi sen suojasta joukoittain matelevia haamuja. Ja samassa silmänräpäyksessä persialaiset punertavaa taivaanrantaa vasten huomasivat nuo vartevat ja rauhalliset miehet, jotka seisoivat kiinnitellen panssareita ja luustoja. Säikähtäen he peräytyivät muutaman askelen ja saivat kaaret käteen. Kohta senjälkeen vihelteli läpi lehvien pilvittäin nuolia, jotka katkoivat oksia ja varpuja ja iskivät kilahdellen fokilaisten haarniskoihin. Silloin nämä luulivat, että persialaiset olivat tulleet heitä tavoittamaan ja valmistautuivat kuolemaan. He kääntyivät ja pakenivat vuoren ylimmälle huipulle ja asettuivat sinne odottamaan. Mutta Hydarnes tiesi, mitä oli tehtävä. Hän jätti fokilaiset seisomaan rauhassa paikoillensa ja kiiruhti Efialtes oppaanaan laskeutumaan alaspäin, ehtiäksensä päivän koittaessa hyökätä helleenien selkään ja tunkeutua solaan.
Mutta Narkissos oli hänen edellänsä. Vielä ennenkuin aurinko alkoi näkyä, oli hän Leonidaan luona ja toi tiedon persialaisten tulosta.
Silloin ei Leonidas kauempaa viivytellyt. Hän antoi nopeasti herättää kaikki helleenit, ja kun he seisoivat aseet käsissänsä, hän ilmoitti heille, että he olivat joutuneet saarroksiin. Syntyi suuri hälinä ja hämminki. Johtajat olivat kahden vaiheilla, pitikö siinä silmänräpäyksessä marssia pois vai jäädä paikalle ja käydä kohden kuolemaa. Vihdoin ylitse kaikkien äänten kaikui Leonidaan luja ja levollinen, malmille helähtävä puhe:
"Veljeni Hellaan miehet, jos tänne jäämme, niin se maksaa meidän kaikkien hengen. Jos kaikki pakenemme, käy samoin. Persialaisilla on vaunuja ja hevosia ja he saavuttavat meidät pakomatkalla, ennenkuin aurinko on keskitaivaalla. Vain uhraamalla osan joukostamme voimme loput pelastaa. Mutta vain ne, jotka tuntevat kuoleman velvollisuudeksensa, jääkööt ja taistelkoot. Niinpä lähtekää täältä kaikki te, jotka vielä pelkäätte kuoleman velvollisuutta. Minä ja lakedaimonilaiset aiomme jäädä. Minun ei tarvitse kysyä. Sillä me olemme kaikki syntyneet ja kasvatetut tuntemaan yhteisiä tunteita. Ja minä ajattelen vain sen vuoksi, että kaikki maanmieheni ajattelevat minun kauttani. Eikö ole niin?"
Ja Leonidas tarkasteli rivejänsä ja sama vastaus oli luettavana kaikista kasvoista. Miehet eivät äännähtäneetkään, he vain ojensivat oikean kätensä ylitse kypäränharjan. Ja Leonidas nyökkäsi heille: "Me jäämme siis. Te muut lähtekää! Kiiruhtakaa!" Mutta silloin thespialaiset iskivät oikean kätensä nyrkillä kilpiinsä ja huusivat kuin yhdestä suusta: "Me Thespian miehet jäämme."
Kaikki muut heimot lähtivät Leonidaan käskystä marssimaan, sillä oli kiire. Joka silmänräpäys tuli tiedustelijoita juosten ilmoittamaan, kuinka lähelle persialaiset olivat ennättäneet.
Mutta kun thebalaisetkin aikoivat lähteä, huusi Leonidas: "Seis! Ne joukot, jotka Theba vastoin tahtoansa on meille lähettänyt, pidän minä panttivankeina. He saavat taistella täällä meidän kanssamme rangaistukseksi Theban epäluotettavuudesta. Te muut, jääkää hyvästi! Tervehtikää yhteistä äitiämme Hellasta ja sanokaa, että jäämme paikoillemme, koska rakastamme sitä."
Vain harvoja ja vähäisiä joukkoja jäi jäljelle. Osan niistä Leonidas antoi olla yhdessä thebalaisten kanssa ottamassa vastaan Hydarnesta, kun hän tuli alas vuorelta. Toisten kanssa hän aikoi käydä kohtaamaan kuolemaa. Kuolinjuhla oli alkava. Alpenista tuotiin vastaleivottua leipää ja äsken poimittuja kukkasia. He taittoivat oksia puista ja pensaista. He koristelivat haarniskojansa. He seppelöivät päänsä. Poismarssivien joukosta kuului kaukaisia jäähyväissoittoja. Leonidas antoi viimeisen salpinksin soida ja viimeisten lakedaimonilaistensa etupäässä hän marssi pois solamuurilta. Aurinko ilmestyi idän painuneista pilvivuorista ja lähetti sädenuolensa heidän selkäänsä, loisti kuin sädekehä korkealla heidän keihäänkärkiensä ja kypäräntöyhtöjensä yläpuolella.
Leiristänsä Xerxes oli lähtenyt ajamaan auringon ensimmäisen loisteen aikana, kun se levisi hänen ylitsensä ja säteili hänen viittansa jalokivien väriloistossa. Persialaisten joukkueet liikkuivat vain hitaasti — piti annettaman Hydarneelle aikaa ehtiä yli vuoren, niin että hyökkäys tapahtuisi yht'aikaa edestä ja takaapäin. Hämmästykseksensä he näkivät helleenien tulevan vastaansa muurien etupuolella. Ja hopliitit kulkivat pysähtymättä. Leonidaan huudettua käskyn he muodostivat rintamaryhmän ja lähtivät juoksua eteenpäin, kunnes törmäsivät yhteen persialaisten kanssa. Nämäkään eivät pysähtyneet. Se oli heille mahdotonta. Jokaisen osaston takana kulkivat johtajat ajaen rivejä eteenpäin ruoskilla. Mitään jousimiehiä ei eturivissä ollut. Niin he ajautuivat suoraa päätä hopliittien keihäitä vastaan, jotka upposivat noihin eläviin joukkioihin. Lävistetyt persialaiset eivät huutaneet tuskasta. Kärjen tunkiessa läpi rautasuomusten he löivät poikki keihäänvarret, jolloin vain kärki jäi heidän rintaansa. Helleeneille jäivät vain varrentyngät käsiin. He heiluttelivat niitä rattaana ympäri päänsä, raskas tammipuu iski kuin nuija ja muserteli persialaisia pääkalloja kuin saviastioita. Mutta yli kaatuvien rivien vyöryi uusia esiin, jotka painoivat raskailla askelillaan kaatuneet maahan ja etenivät väistymättä kilvet suojanansa, viuhuvia kärjettömiä keppejä vastaan, kunnes ne menivät sirpaleiksi ja taistelu mies miestä vastaan alkoi. Persialaiset nostivat käyräkalpansa kuin halkaisevat teuraskirveet, kömpelöt ja vaikeat käsitellä, kun taas helleenit salamannopeilla liikkeillään väistivät nuo raskaat iskut ja pistäen upottivat lyhyet miekkansa persialaisten vaateverhoisiin kauloihin.
Yli taistelun pauhun kuului Leonidaan innostava metalliääni, joka huusi käskyjänsä joka puolelle, uljaasti ja levollisesti, koska vain hänen omat miehensä voivat häntä ymmärtää:
"Dienekes, missä olet? Avaa itsellesi tie rannalle! Kaksikymmentä pitkää askelta. Hakkaa päälle! Maron ja Alfeos, vasemmalle päin. Painautukaa pitkin kallioseinää. Kaksikymmentä askelta eteenpäin! Sitten poikittain läpi persialaisjoukon, kunnes tapaatte Dienekeen. Sillä tavalla ampiaisetkin lohkaisevat itselleen nelikulmaisen lihapalasen, saadaksensa siitä voimaa. Narkissos, viiltele perässäni! Lakedaimonin miehet, leikatkaa suoraan eteenpäin! Leikatkaa itsenne läpi — siten hakkaamme meedialaiset maahan lohko lohkolta."
Heidän miekkojensa edessä ei mikään kestänyt. Persialaiset vaipuivat veriinsä. Useat tungettiin mereen, jossa heidät kaadettiin polvilleen, niin että suolavesi alkoi täyttää suut ja sysäys painoi heidät hukkumaan, koristen, tukehtuen. Ja kun lakedaimonilaiset pääsivät rantaäyräälle, tihkui veri jokaisesta rautaisesta askelen jäljestä ja luusäärykset kilahtelivat kaatuneiden suomupaitoihin.
Mutta vihdoin olivat Leonidas ja hänen miehensä uurtaneet itsensä niin syvälle persialaisjoukkoon, että jäivät kiinni eivätkä päässeet takaisin. Vihollisia lainehti heidän ympärillänsä ja niinkuin meri ne sulkivat heiltä tien taaksepäin. Mutta yhä viiltelivät heidän miekkansa läpäisten kaiken ja pitäen vapaan piirin heidän ympärillään. Jylisten kaikui Leonidaan ääni: "Lakedaimonin miehet, tänne luokseni! Vetäkää minut ylös tästä persialaisesta lietteestä!"
Hänen molemmat jalkansa olivat takertuneet kuoleviin; ne koettivat kiivetä yhä ylemmäksi päästäksensä seisomaan kaatuneiden röykkiölle. Silloin eräs persialainen iski miekkansa hänen luusääryksiinsä, niin että ne kalskahtivat. Sivallus kulki pitkin hänen säärensä suojatonta takasivua ja iski hänen kantapäähänsä, niin että hän vaipui polvillensa. Hänen oma miekkansa putosi maahan niinkuin niitetty tähkäpää. Ja keihäitä tunkeutui joka taholta kohden hänen kurkkuansa ja alas haarniskan kaulantiehen, niin että kärjet upposivat keuhkoihin. Huutoa ei kuulunut, vaan sen sijaan työntyi veri pauhaavana säikeenä hänen avoimesta suustansa.
Narkissos näki hänen kypärätöyhtönsä painuvan niinkuin uppoavan laivan, joka peittyy aaltoihin, ja hän huusi Alfeos- ja Maron-veljeksille: "Älkää antako meedialaisten ottaa hänen ruumistansa!" Ja spartalaiset tulivat miekoilla sivallellen paikalle, johon viholliset olivat hyökänneet niinkuin siristelevää kalaa tavoittamaan. Niinkuin virran pyörre riehui taistelu Leonidaan ruumiista. Lakedaimonilaiset hajoittivat persialaisjoukon. Narkissos heitti kaatuneen kuninkaansa harteillensa ja askel askelelta toiset aukoivat hänelle paluutietä.
Silloin kuului kuin tukahtuva huokaus leiristä muurin takana: Persialaiset! persialaiset tulevat! Ja taistelevien persialaisten viimeinen jäännös painui virran mukana portin sisäpuolelle, jossa kohtasivat thespialaiset ja thebalaiset, jotka väistivät kallioilta satavia nuolipilviä. Persialaiset! Persialaiset virtasivat koskena alas Anopaialta. Niitä vilisi kuin rottia. Ne kaasivat teltat. Vajat alkoivat palaa. Lakkaamatta tulvi sankkoja persialaisjoukkoja. Ja helleenit väistyivät kohden keskellä leiriä olevaa matalaa kumpua ja miehittivät sen asettuen rintamaan joka suunnalle. Keskelle kumpua laskettiin kuningas Leonidas, jotta hän kuolemassakin oli heitä kaikkia ylempänä. Hänen kuolemansa jälkeen ei mitään käskyjä enää kuultu. Kielet olivat takertuneet mykiksi suihin ja vain hampaat puhuivat. Kumpu oli okainen viimeisistä helleenimiekoista niinkuin piikkisian selkä, kun se ojentaa piikkinsä koiria vastaan, jotka ärhentelevät sen ympärillä. Ylhäältä vuorelta nuolet lakkaamatta vinkuen lentelivät — pitkinä sirisevinä parvina ne putoilivat kummulle. Hydarnes ja muut persialaispäälliköt näkyivät kukkuloilla; heidät tunsi jalokivistä, joita säteili heidän viitoissansa, ja korkeista sotamerkeistä, joita heidän sivuillansa kannettiin. Solan muurilta kuuluu melua ja pauhua. Kiviä ja paasia vyöryi teltin syrjään, tuhannet kädet tarttuivat niihin ja sinkosivat ne mereen. Ei saanut olla kiveäkään jäljellä, kun suurkuningas tuli. Virta juoksi pysähtymättä, ihmistungos pusertui kalliorinteille. Näytti siltä, kuin meri olisi pursunnut sotilaita kohden elävänä vilisevää kukkulaa, johon nuolisade virtasi niin tiheänä, että se melkein pieksi kilvet viimeisten helleenien käsistä.
Silloin lähti yht'äkkiä kummulta toinen puoli harvasta miesjoukosta juoksemaan eteenpäin sekasortoisena joukkona, pudotti kilvet, katkaisi keihäät ja heitti miekat persialaisten jalkoihin; yksi heistä huusi:
"Theba on antanut suurkuninkaalle maata ja vettä. Theban pojat ovat vain pakotettuina kantaneet aseita suurkuningasta vastaan. Theban kansa anoo suurkuninkaan suojelusta."
Eräs persialainen tulkitsi kuuluvalla äänellä tämän puheen ja rivit aukenivat thebalaisille, joita ajettiin kohden kaadettuja telttoja. Lakedaimonilaiset ja thespialaiset pysyivät paikoillaan ja hehkuivat häpeästä, kun olivat pitäneet thebalaisia kansalaisinansa. Kun he kääntyivät katsomaan taaksensa, näkivät he portin olevan maan tasalle hajoitetun. Läpi solan tulvi puolipäivän helteessä hyökkäävän vihollisjoukon löyhkä, kun se läheni: kirpeätä nahan hajua, hikihöyryjä, Aasian kansojen hengitystä. Ja kaukaa kuuluivat ruoskien sivallukset.
Viimeinen hyökkäysvirta hulvahti ylös pienen elävän kummun rinteitä. Helleenit puolustautuivat niin kauan kuin miekat käsissä pysyivät, ja vielä ilman miekkojakin he paljain nyrkein kävivät vihollisia vastaan, löivät niillä kuin nuijilla, repivät ja raatelivat kalpeita kasvoja, jotka kuin naamiot tuijottivat heitä muodottomista vaatekääröistänsä. Vielä kuolinhetkellä olivat viimeisinä hätäaseina hampaat. Toinen toisensa jälkeen he vaipuivat maahan tuolle kuoleman kynnykselle, sanaa sanomatta, huokaustakaan päästämättä; auringon häikäisevää valoa arkaillen heidän silmänsä sammuivat, polttavassa uupumuksessa he sortuivat kuoliniskuun. Narkissos nousi keihäs kasvoissansa ja vaipui kaatuneen kuninkaansa ruumiille.
Ja nyt tuli Xerxes ajaa nelistäen läpi solan. Muuri oli poissa, portin sijalla oli avoin ranta. Persialaiset väistyivät kauas veteen jättääksensä tilaa vauhkoille hevosille. Kiihtyneenä hän seisoi vaunuissansa, tavallista ylempänä, jalkainsa alla kolme lakedaimonilaista kilpeä, himokkaana, kähisten tyytyväisenä kostostansa, unohtaen kaikki mikä sopi kuningasten kuninkaalle, uhmaten kaikkia uskonnon sääntöjä: ilman maagejansa, ilman puhdistusta hän ajoi verilätäkköjen keskitse, jotka eivät vielä olleet hyytyneet, ohi tuhanten ruumisten, jotka vielä olivat lämpimiä, mutta joihin paha löyhkä jo alkoi tarttua, eteenpäin, eteenpäin yli korahtelevan elämän, yli murtuvien sydänten, joiden viimeinen lyönti hukkui hänen raskasten pyöriensä räminään.
Hellaan ovi oli vihdoin murtunut. Tie Ateenaan — vihattuun, kirottuun kaupunkiin — oli avoinna. Voittokulussa hän karautti eteenpäin hajalleen vyöryneiden paasien välitse ja pysähtyi vasta kuolleen kummun ääreen, josta raivoisia katseita vielä suuntautui häneen ja valkeat hampaat purivat — niinkuin villisikojen, joiden suu vaahtoaa verestä.
Leonidaalta oli jo haarniska riisuttu. Thebalaiset olivat näyttäneet persialaisille hänen ruumiinsa. Xerxes ihmetteli. Leonidaan kiinteälihaksinen ruumis oli kuin ruskeata pronssia, jossa oli haava haavan vieressä; ja naarmu naarmun, aina reisiin ja sääriin saakka — mutta kaikki verettömiä.
Ja Xerxes hehkui vihaa ajatellessaan kaikkia niitä tuskia, joita tämä mies oli uskaltanut hänelle tuottaa, niitä hukkaanmenneitä päiviä, joita hän tässä paikassa oli tuon miehen vuoksi kuluttanut, turhaan kuluneita öitä, jotka hän oli kiukkuisena haaremissansa viettänyt. Vielä kuolleenakin piti hänen kokeman suurkuninkaan kalvavaa katkeruutta. Hän käski leikata hänen päänsä ja antoi maagin puhdistaa ja suolata sen viedäksensä sen mukanansa Persiaan. Mutta hänen ruumiinsa hän antoi ristiinnaulita. Ja Demaratoksen antoi hän sitä katsella, kutsutti hänet vaunujensa ääreen ja sanoi pilkaten:
"Tuossa nyt näet maailman kauneimman kuningaskunnan urhoollisimman miehen, Demaratos."
Demaratos oli hyvin kalpea ja antoi vastata:
"Sillä tavalla ei kukaan helleeni häpäisisi sinua, herra, jos sinua kuolema kohtaisi. Mutta sinun häpeäsi kääntävät hänen maanmiehensä hänelle korkeimmaksi kunniaksi."
Xerxes hillitsi hänen rohkeiden sanojensa aiheuttaman kiukun ja sanoi:
"Minä luulen, että olet ilkeä, Demaratos. Olisitko mieluummin hänen sijassansa kuin omassasi?"
Demaratos antoi yhä yhtä pelottomasti vastauksen:
"Kyllä, persialaisten kuningas, tämä mies on taistellut hyvän taistelun ja saavuttanut mainetta ikuisiksi ajoiksi. Mutta mikä osa sinulla on minulle tarjona, kun vapaaehtoisesti seuraan sinua?"
"Kysy thebalaisilta maanmiehiltäsi sitä", vastasi Xerxes ja käänsi sauvansa häntä kohden kuin suosion menettänyttä ainakin.
Demaratos kohautti olkapäitänsä ja lähti. Kaadettujen telttojen luona seisoivat thebalaiset kädet selän taakse sidottuina. Tulimalja levitti käryänsä. Rivi riviltä heidät vedettiin esiin ja heitettiin maahan. Persialaiset pyövelit laskivat jalkansa heidän selällensä ja painoivat valkeanhehkuvan leiman hartian väliin. Suurkuninkaan merkkejä poltettiin kärisevään lihaan. Uhrit huusivat ja ähkyivät. Demaratos huomasi halveksuen, että he eivät käyttäytyneet niinkään arvokkaasti kuin hevoset, jotka potkivat — he kirkuivat kuin teurassiat. Persialaiset tulivat paikalle järkkymättömän kylminä. He etsivät joukosta nuoret ja asettivat ne riviin. He pitelivät veistä tottuneen kädellä, leikkasivat helleeneiltä miehuuden ja heittivät sen intialaisille koirille.
Xerxes ei viipynyt, vaan ajoi heti eteenpäin etelää kohden. Persialaisvirta lainehti hänen rattaidensa jäljessä. Mutta yön pimeimpinä hetkinä lakkasi kaikki liike, ja sola jäi kuolleiden haltuun.
Lahden ulapalta tuli laiva hiljaa nousten vastahankaan. Venhe oli Thermopylaista vienyt sanan helleeniläislaivastolle taistelun taukoamisesta. Nyt lakedaimonilaiset nousivat maalle pimeässä ja tulivat hapuillen solaan.
He löysivät maanmiestensä ruumiit kummulta. Persialaiset olivat ryöstäneet niiltä panssarit, ja skyyttalaiset olivat ottaneet niiden päänahat, mutta eivät olleet muuten niihin koskeneet. Täysikuu nousi Oita-vuoren takaa ja valaisi kasvot, niin että ne saattoi tuntea, jolleivät korppikotkat olleet raadelleet niitä. Silmät olivat vielä avoinna. Päät olivat muuttuneet niin pieniksi, kun niissä ei ollut kypärää eikä tukkaa — kaikissa verinen, nyljetty punainen päälaki. Yhdellä niistä ei ollut ollenkaan päätä, mutta he tunsivat hänet siitä, että hän oli korkealla, ja he irroittivat hänet puusta, johon hänet oli naulattu.
Tämän puun ympärille he latoivat rovion kaikista taistelukentällä olevista särkyneistä esineistä, teltoista, puunrungoista ja risuista. Ruumiit ladottiin riveihin, silmät painettiin kiinni, nyljetty oikea käsi laskettiin kovettuneelle rinnalle. Kaikki tapahtui täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Ei kukaan itkenyt, ei kukaan valittanut. Uskolliset ja vilpittömät ystävät saattoivat vainajiansa lepoon.
Vanha valkopartainen mies kulki ruumiilta ruumiille ja tutki haavoja, tarkasti niitä asiantuntijan tapaan kuun valossa ja teki puoliääneen huomioitansa ja johtopäätöksiänsä haavojen lukumäärästä ja vaarallisuudesta. Pahimmin silvottujen joukosta Hermofantos löysi myöskin oman ottopoikansa Narkissoksen, vaikka hänen jäsenensä ja kasvonsa olivat nuolien pistelemät ja keihästen ja käyräkalpojen. repimät. Vain hänen rintansa, jota haarniska oli peittänyt, oli haavaton. Hermofantos antoi kätensä levätä hänen kylmällä sydämellänsä karkean ihokkaan alla ja huomasi siihen kiinnitetyn taikakoristeen. Hän irroitti sen ja pisti poveensa; se oli hieno nahkaliuska, jossa oli kirjoitusta.
Jo ennen päivänkoittoa oli rovio valmis. Lakedaimonilaiset sytyttivät sen tuleen ja nousivat heti laivaansa ja sousivat tiehensä. Ulkoa lahdelta he näkivät rovion leimahtavan liekkeihin. Äänettöminä he istuivat airoissa ja rukoilivat vainajain puolesta.
Persialaisten vartijat näkivät tulen, mutta eivät uskaltaneet sitä lähestyä. Kun he seuraavana päivänä näkivät, mitä oli tapahtunut, kiersivät he savuavan kummun niin kaukaa kuin mahdollista, pidättivät henkeänsä ja puhdistivat itsensä senjälkeen. Jumalattomat helleenit olivat tehneet pyhyydenloukkauksen ja saastuttaneet pyhän tulen antamalla sen syötäviksi ruumiinsa. He kiiruhtivat kulkuaan päästäkseen tuon löyhkäävän ja saastaisen paikan ohitse.