XXV.
Delfoi.
Helleenien laivat kulkivat etelää kohden vieden sanomaa Thermopylain solan valloituksesta. Kaikkialla riensi kauhu persialaisten edellä. Euboialla antoi Themistokles pystyttää patsaita, joiden piirtokirjoituksissa rantamaiden helleenejä kehoitettiin luopumaan persialaisista tahi ainakin taisteluissa tukemaan näitä niin vähän kuin mahdollista.
Tulella ja miekalla hävittäen ja raiskaten persialaiset marssivat etelää kohden. Kaikkialta pakenivat helleenit — saariin tahi laivoihin. Vuoriston asukkaat siirtyivät vaikeimmin noustaville kukkuloillensa. Vain Korinton kannasta pitivät spartalaiset miehitettynä, eivät kuitenkaan kiiruhtaaksensa pohjoishelleenien avuksi, vaan sulkeaksensa persialaisilta tien Peloponnesokselle. —
Thermopylaista oli Hermofantos yksinään kulkenut lounaaseen karuja, vaikeita teitä yli Koraksin vuoren ja tullut Korinton lahdelle. Täälläkin hän tapasi kaiken paon hajoittamana. Amfissa-lahden yli puhalsi tiukka tuuli jäätävänä yli Boiotian lumivuorten. Läpi rannan kellertäväin, asukasten hylkäämäin talojen puhalteli tuuli. Venheitä kulki yli lahden täynnä pakenevia. Huhu kulki, että persialaiset lähenivät Delfoita ryöstääksensä oraakkelin.
Hermofantos päätti mennä Delfoihin nähdäksensä, mitä tapahtuisi. Hän ei tahtonut antautua pakenevien virran mukaan. Oli parempi kulkea vastavirtaan, palata kotiin, kuolla maan navassa. Hän vuokrasi hevosen ja nuoren hevosmiehen, joka ei vielä ollut ehtinyt lähteä matkaan, vietti yönsä eräässä hylätyssä talossa ja aloitti matkansa aamunkoitossa.
Aurinko nousi yli lahden. Hermofantoksen hevosella ei ollut suitsia, vaan ainoastaan päitset ja nuora; sen satula oli tehty laudoista, joissa edessä ja takana oli pieni poikkipuu ja pari pientä kahvantapaista häpään kohdalla, osittain kiinnipitelemistä varten, osittain suitsien kiinnittämistä, joten tiet tunteva hevonen sai kulkea vapaasti. Ajomies oli nuori, avojalkainen mies, jolla oli orjan ihokas. Hän kääntyi hevosineen pohjoiseen menevälle maantielle. Eläin kulki hiljaista kävelyä. Jos ajaja lakkasi kiihoittamasta sitä huudoillansa, niin se pysähtyi, sulki silmänsä ja nukahti hetkisen.
Tie nousi. Ylhäällä edessänsä vuorenseinämällä Hermofantos näki muutamia pikkukyliä. Niinkuin vaaleat linnunpesät ne riippuivat kaljulla, punaharmaalla kalliolla, toinen toistansa korkeammalla, ja niitä yhdisti keskenänsä pitkä, suora, yli vuoren ulottuva tasanko. Takaa loisti ikuinen Parnassos lumihuippuinensa, jota aurinko ei vielä ollut kokonansa voittanut.
Kuiluista ja laaksoista tuli aamutuuli puhaltaen ja kietoili hänen jalkojansa. Vinha tuuli hajoitti helteen ja viillytti ilman.
Tie kääntyi tiheään, syvään öljymetsään. Hedelmät olivat mustina tahi punaisina maassa puiden juurilla tahi loistivat välähdellen lehvien välistä. Ei ollut ketään niitä kokoamassa. Tienojassa oli vettä; siellä täällä se virtasi äänettömästi matkoihinsa, luikerrellen ja ohuena tihkuen — se oli mustaa kuin piki, mustaa kuin mustin öljymarja; toisinaan se kokoontui öljypuiden alle kirkkaaksi, tummaksi lätäköksi.
Aurinko alkoi polttaa ja kirkastaa värejä. Hermofantos istui ratsunsa selässä, joka oli pysähtynyt itsestään, ja katseli taaksensa yli Amfissa-laakson, jonka syvyyden jo selvästi erotti. Öljymetsä oli sen takana leveänä vyönä, joka eteni kauemmas ja kauemmas sisämaahan pitkin Pleistos-laaksoa. Näkisivätköhän todella nämäkin seudut persialaiset, idästä madellen ylös kohden Parnassos-vuoren ikuisia rauhanvalkeita huippuja. Delfoin maine oli levinnyt yli koko maailman. Kaikki tekivät kysymyksiänsä sen ennustajajumalalle, joka jakeli noita omituisia säkeitänsä, kehoittavaa, uhkaavaa, arvoituksellista, kaksipäistä ja hämärää puhetta tulkittavaksi ja selitettäväksi, niin että siitä löytyi milloin varoituksia, milloin kehoituksia, milloin taas kuolemantuomioita. Aina näytti siltä, kuin itse kohtalo olisi vahvistanut oraakkelivastauksen totuuden, kuin olisi Nemesis ratkaissut arvoituksen, jota ei oltu voitu selittää.
Hermofantos muisti hymyillen joukoittain yksinkertaisia mitättömiä kysymyksiä, joilla tyhmät kuolevaiset sielunsa köyhyydessä jumalia vaivasivat. He eivät osanneet mennä yli sen piirin rajojen, jonka sisällä kullakin olivat talonsa ja tavaransa: Onko mieheni uskollinen — Kuka on kääntänyt pois hänen mielensä ja hänen siittävän voimansa minusta? — Kuka on varastanut sirppini? — Kuka on tehnyt lehmäni sairaiksi? — Kuka on henkinyt tautia elämääni, niin että en tunne itseäni terveeksi? — Kuinka ansaitsen sen kullan, jota tarvitsen? — Uskallanko huomenna lähteä matkalle Lemnos-saareen?… Lyijytauluja, joissa oli näitä ja tuhansia samantapaisia tyhmiä kysymyksiä, heiteltiin oraakkelitemppeliin. Millähän jumalalla oli aikaa ja halua vastata sellaisille lapsille? Mutta Delfoihin, maailman keskipisteeseen, sinnehän virtasivat kaikkien kansojen huolet, kaikkien hallitsijain hätähuudot. Sikelian tyrannit, Lyydian ja Makedonian kuninkaat, saarivaltiot, Ateenan ja Lakedaimonin kansankokoukset — kaikki olivat etsineet neuvoa ja lohdutusta epäilyksiinsä ja pelkoonsa. Ja oraakkeli oli häälytellyt niitä toivon ja pelon vaiheella, ajanut ne epätoivoon, työntänyt niitä kuin unessakävijöitä vaarallisia ja turmiollisia päämääriä kohden, siittänyt rikoksia, kannustanut hulluihin yrityksiin, täyttänyt kohtalon mitan, musertanut valtioita ja syössyt alas tyranneja; temppelilahjat, pronssipatsaat ja kultamaljat olivat kiitoksina jokaisesta vastauksesta, jonka tapaukset olivat selittäneet. Kultainen virta lahjuksia kulki keskeymättä Delfoihin sen suosion tavoittelijaan käsistä.
Mutta nyt siis tuli maailman mahtavin barbaarikansa samoten kohden tätä pyhää sijaa, kohden kohtalon lujaa linnaa, sitä kaatamaan. Kumoamaan Pythian pyhän kolmijalan, tukahduttamaan maan uumenista nousevan hengen, pilkkaamaan jumalaa ja hänen tietäjävoimaansa, hajoittamaan hänen temppelinsä ja syöksemään hänen pylväänsä rauniokasoihin, joita ei enää koskaan uudelleen pystytetä. Ryöstämään hänen temppeliaarteensa ja hänen kultansa ja laahaamaan satumaisen saaliinsa suurkuninkaan valtaistuimen ääreen. Xerxeellä itsellään oli kuitenkin toinen ja suurempi tehtävä kostonsa päämääränä. Sotajoukkonsa kaksoiskäärmeen toisen pään ohjaajana hän riensi Ateenan Akropolista kohden polttamaan jumalattaren pyhää vanhaa kuvaa ja musertamaan tämän helleenisen sielun kohdun.
Hermofantos huoahti syvään ja katsoi eteensä maahan. Oikealla rinteen alla hän näki tasaisia, kivettömiä peltoja, jotka olivat niin kauniissa viljelyskunnossa kuin missä tahansa viljavissa seuduissa. Täälläkin versoi viini, lähellä kypsymistänsä, välkkyvin tertuin. Ja täällä, missä hän ratsasteli, yksin kallioiden lomissakin pensastuivat suuret rehevälehväiset kasvit korkeiksi ja meheviksi, juoden vettä, joka herahteli Parnassoksen lumihuipuilta. Reheviä, mehukkaita kukkaterttuja, kimputtain vihreitä hyasintteja, versoneita kallion salaisista vesisuonista. Hermofantos kumartui ja taittoi yhden paksuista varsista, ja esille pursui runsaasti valkeata maitoa, joka tuntui limaiselta ja oli hyvää lääkkeeksi. Se oli terveysmaitoa, joka oli muodostunut itse kallioissa niinkuin kivettyneissä rinnoissa. Laaksoista nousevassa kuilussa kasvoi smaragdinvihreätä ruohoa. Kauniita kasveja näytti nousevan suoraan kivien pinnoista. Siellä täällä kukki suuria sinisiä ja punaisia vuokkoja. Muilta paikoilta helle poltti kallioilta kaiken kasvullisuuden, mutta täällä Delfoin luona taivas vuodatti silloin tällöin hedelmöittävän kosteutensa ja sai itse vuoren karun pinnankin kukkimaan.
"Eteenpäin! Hei!" huusi hevosmies, joka kulki jäljessä ja ajoi hänen hevostansa. Ylemmä ja ylemmä — pitkin jyrkkää porrasmaista kalliotietä, josta vesi mustain öljymarjaan tavoin välkkyen lirisi alas, juosta solisi.
Lämpö oli kasvanut helteeksi. Hermofantos istui pää kumarassa ja katseli alhaalla olevaa laaksoa, jossa kuivunut virran-uoma näkyi katkonaisina mustanharmaina juovina öljypuiden ja viljelysmaiden välistä. Vuoren valtavan suuri varjo peitti vielä seudun, mutta maa oli kyllin hedelmällinen tyytyäkseen puolen päivän aurinkoon.
Mutta kaikki oli autioksi hylättyä. Tuntui kuin olisi kulkenut tyhjyyttä kohden. Kaikki olivat paenneet. Hermofantos ratsasti läpi Krisan. Kylä oli kuin kuolleitten maja. Asukkaat olivat paenneet huhua persialaisten tulosta. Savua ei taloista noussut. Ei ollut lapsia leikkimässä. Vain suihkulähde solisi. Unohdettuja vaatteita riippui kuivamassa ja läpätteli Parnassos-vuorelta puhaltavassa tuulessa. Uninen kukko kiekui silmät puoliummessa. Temppeli nukkui ohuessa varjossansa.
Hermofantos ratsasti ulos kylästä — yksinäisestä, autiosta. Ei ollut ketään häneltä mitään kysymässä. Hän kohosi kuin ikuista hiljaisuutta kohden. Amfissa-lahti oli jo kaukana hänen takanansa — valkeita värähteleviä pilkkuja alhaalla mutkaisella rantaäyräällä. Valtavan suuri tiheän öljymetsän sotajoukko oli marssinut rannikolta leveään laaksoon ja tunki kapeampana osastona ylös pitkin jokilaaksoa. Viisaasti ja varmoin askelin hevonen nousi melkein näkymättömänä luikertelevaa, sikinsokin kulkevaa tietä yli kivisen maan.
Jo kauan hän oli hämärästi nähnyt nuo kaksi luotisuoraa Faidriadi-seinämää, joiden halkinaiset sylit avartuvat pyhän Delfoin yllä. Tie kulki nyt pitkin kuilunreunaa ohi vierasmajojen ja temppelinvartijain asuntojen sisälle kaupunkiin. Ja yht'äkkiä, kun hän nosti päänsä kohden auringon kirkkautta, hän näki itse temppelikaupungin, joka nousi pitkin hakatuita ja muurattuja penkereitä ja ikäänkuin hiipi levolle säteileväin kalliopintojen syliin. Pyhä kaupunki vuoren alastomalla kuvulla, kylpien etelän auringossa, askelittain hakattu kallion kalkkikiveen, ruosteenkultainen ja pronssinvihreä ja vuoren värjäämä, ollenkaan pyrkimättä kohden taivaan kirkkautta, mutta kääriytyneenä jyrkkien vuorenseinien teräksensiniseen ja keltaisenharmajaan viittaan.
Hermofantos nousi hevosen selästä ja kulki läpi auringonpaahtaman kaupungin. Sekin oli hylätty ja niinkuin kuollut. Sen tyhjyys todisti oikeaksi sen, mitä hän oli kuullut, että dakolaiset olivat lähettäneet naisensa ja lapsensa yli lahden ja itse paenneet, osittain Amfissaan, osittain Parnassos-vuoren huipuille. Jumala oli kieltänyt heitä pelastamasta hänen aarteitansa maahan kaivamalla ja viemällä pois. Jumala tahtoi itse suojella omaisuuttansa. Yksinkö hän siis oli jäänyt jäljelle, kaikkien hylkäämänä, vieläpä amfiktyonienkin? Tiellänsä kaupungin läpi Hermofantos ei tavannut ainoatakaan ihmistä. Ei koiraakaan ollut jäänyt jäljelle. Hän nosti silmänsä ja katsoi kalliohalkeaman auringon hedelmöittämää kohtua. Eikö tuolla valtava Helios levännyt valaen liekkiänsä pyhään kuiluun? Hermofantos saapui Kastalian salaperäiselle lähteelle. Pystyseinäisen kallio-onkalon juuresta se kumpusi pystyssä olevan paaden takaa ja virtasi luolaan, jonka viileässä hämärässä se hengitteli ja tarjosi hänelle puhtaan suunsa suudeltavaksi.
Hermofantos kumartui lähteen ääreen ja puhdisti huulensa ja suunsa. Sitten hän jälleen meni ulos lähdeluolasta ja kiipesi kallion halkeamaa ylös. Sen pohja oli villi ja koskematon, se kasvoi lehtikasveja ja ruohoa, ja pienet pensaat ja vihreäkukkaiset kasvit taas olivat työntäneet juurensa itse pystysuorain kallioiden kylkiin.
Hermofantos vaipui ajatuksiinsa. Tämän ikivanhan kourun louhikoissa mysterio asusti. Täältä oli oraakkeliajatus alkujaan lähtenyt ihmisten ilmoille. Kaiku vahvisti jokaisen huudon, joka osui vuorenonkaloon. Hermofantos näki edessänsä valtavan Python, jonka lohikäärmeenruumis kierteli kauas nieluun, kunnes Apollon — itse auringon näköisenä — houkutteli sen esiin ja kaasi sen ja otti sen nimen ja oraakkelilahjan, ja luisui sitten alas pitkin vuoren kaljua kylkeä ja pystytti vihdoin kolmijalkansa maan navalle.
Hermofantos kallisti päänsä taaksepäin ja katseli ylhäistä taivaansineä. Faidriadien takaa uhkaili korkea, jyrkkä Parnassos, joka ei näkynyt itse Delfoin juhlakentälle, mutta jonka läheisyyden tunsi jäisestä, ylhäältä puhaltavasta viimasta, näkymätön ikuisuuden tausta, joka jäätää kaiken elämän ylhäisen luonnonvoimansa syliin.
Vielä kerran joi hän Kastalian lähteestä ja vihmoi kätensä kourusta vettä Python lohikäärmeenkitaan. Sitten hän palasi ja tuli itse juhlapaikalle. Kiviliuskoilla laskettu pyhä tie kulki ohi suljettujen aarrekammioiden. Niitä ei enää kukaan vartioinut. Homeenvihreitä kolmijalkoja ja muita uhrilahjoja seisoi marmorijalustoilla, joissa loistivat suuret kidejyväset. Ateenalaisten aarreaitan edessä hän seisoi hiljaa ja katseli Marathonin aikuisia persialaisia voitonmerkkejä: suomuisia panssaripaitoja, käyräkalpoja, nuolikoteloita. Nyt kääntyi tie ohi Gaian luonnonpyhätön ja Latonan kallion. Tällä luonnonpaadella oli sibylla Herofyle ensin istunut ja laulanut oraakkelivastauksia kyselijöille. Korkealla takana olevalla pylväällä istui Naksos-saaren sfinksi siivet ylhäällä ja katseli aurinkoa silmät jäykkinä levällään. Sieltäkään hän ei tavannut yhtään elävää olentoa. Yksin hän kulki häikäisevän valoisassa päivänpaisteessa. Silloin hän kohotti katseensa kohden suurta temppelipengertä ja sen valtavia harmaansinisiä, monisivuisia paasia. Ei sielläkään näkynyt pappeja eikä vartijoita. Hän sivuutti kiolaisten suuren alttarin ja läheni Apollonin temppelin suurta julkisivun pylvästöä. Hän nosti päänsä ja katseli kultaisia kilpiä, jotka riippuivat päädyn alla Marathonin muistoina. Muutaman tunnin päästä persialaiset tulisivat ja repisivät ne alas.
Ei kukaan pysähdyttänyt häntä, kun hän meni temppeliin. Hän huomasi, että siellä eteläsivun raskaan pylväsrivin varjossa istui torkkuvia olentoja. Ne räpäyttivät silmiänsä, mutta eivät häntä puhutelleet. Hänhän tuli vain niinkuin vanha, pölystä harmaja pyhiinvaeltaja ilman seuralaisia ja ilman uhrilahjoja. Temppelinovi oli raollaan ja kitisi saranatapillaan, kun hän työnsi sitä niin paljon auki, että saattoi pujahtaa sisälle. Hän veti sen kiinni jäljessään ja oli melkein pikimustassa yössä. Kulta kimalteli pimeydessä. Kädellään hän siveli suuren Apollonin-patsaan maahan ulottuvia poimuja. Hän ei voinut nähdä jumalan ylhäällä olevia kasvoja, vaan ainoastaan välähdyksen lyyran kielistä läpi pimeän, niinkuin jähmettyneen soiton. Hän hapuili eteenpäin kuvapatsaan taitse kohden Adytonia, Pythian oraakkelikammiota.
Silloin tuli yht'äkkiä valkeus, esirippu vedettiin syrjään ja hän seisoi silmä silmää vastaan jumalan ennustajan edessä. Miehen verhona oli auringonkeltainen talaari, mutta hänellä ei ollut pyhiä nauhoja valkeassa tukassaan. Silmät loistivat, aivan niinkuin olisivat juuri äsken unesta auenneet; pitkä silkinpehmeä parta oli painunut oikeata poskea vasten. Hänen käsivartensa olivat peitossa. Äänessänsä juhlallinen messusointu, joka oli monien vuosien tottumus, hän sanoi:
"Kuinka uskallat tulla sisälle pyhään huoneeseen, vieras?"
"Minä en ole vieras", vastasi Hermofantos. "Minä muistan sinun nimesikin, Akeratos, edellisiltä käynneiltäni. Etkö minua muista?"
Pappi pudisti päätänsä:
"Ihmiset ovat kuin lehdet puissa. Mitäpä minä niiden eroavaisuuksista huolin. Mitä sinä haet?"
"Pythiaa."
"Kuka sinut lähettää?"
"Hellas."
Pappi tirkisti häntä kiiluvilla silmillään:
"Hellas! Mitä on Hellas? Tarkoitatko Argosta vai Lakedaimonia? Mantineaa vai Ateenaa? Mikä valtio rohkenee itsellensä ottaa nimen, joka on kuin meidän kaikkien yllämme kaartuva taivas?"
"Oikeassa olet, Akeratos! Hellas on taivas yllämme. Siksi juuri
Hellas minut lähettää."
Pappi veti huulensa, jotka eivät vielä olleet kuihtuneet eivätkä kalpeat, pilkalliseen hymyyn:
"Amfiktyonin luetteloihin ei vielä koskaan ole merkitty valtiota, jonka nimi olisi Hellas. Sadat helleeniset kaupungit ja kansat ovat kysyneet Python neuvoa, mutta aina kukin omasta puolestansa, omien muuriensa puolesta toisten muurien menoksi. Täälläkin on kullakin oma talonsa, omat lahjansa, omat lähettiläänsä."
"Miksi ei Pytho ole niitä koonnut, Akeratos?"
"Kuka voi koota taivaan villit, vapaat linnut? Suljetaanko kotkat ja kyyhkyt, haukat ja varpuset samaan häkkiin? Mitä niillä on yhteistä?"
"Yhteinen vihollinen. Miksi eivät ne yhdessä lähde taistelemaan sitä vastaan? Pakenevat vain kuin akanat tuuleen."
"Mikäpä muu auttaa?"
"Delfoikin on hylätty. Ja persialaiset tulevat."
"Antaa niiden tulla!"
"Tie on auki. Helleenit ovat lyödyt Thermopylaissa. Vainolaiset täyttävät Fokiin ja Lokriin, Boiotian ja Attikan."
"Sen tiedämme. Zeus lähetti kotkansa kohden itää ja länttä, mutta täällä ne yhtyivät. Oletko ollut Delfoissa ennen, etkä tiedä, että tänne sanomat tuodaan ennen kuin mihinkään muualle? Annanko temppelipalvelijain näyttää sinulle maan navan?"
"Sen olen nähnyt, Akeratos. Mutta missä ovat sen puolustajat?"
Papin oikea käsi tuli näkyviin ja teki halveksuvan liikkeen:
"Pytho ei pelkää meedialaisia."
"Muista, meedialaiset eivät tuo lahjoja, vaan tulevat ottamaan. Kaikki, mitä maailma tänne aarteita ja pyhiä esineitä lieneekin koonnut, se raastetaan Persepoliiseen ja Susaan. Yksin Pythian kolmijalka ryöstetään ja saastutetaan — käytetään suurkuninkaan porttolan koristeeksi. Kätke aarteet, Akeratos, kaiva ne maahan tahi kuljeta ne pois korykien luolaan, ennenkuin on myöhäistä."
Pappi kohautti olkapäitänsä.
"Olen jo liian kauan kuullut höpinääsi, vieras. Pytho ei pelkää meedialaisia. Hänen kaarensa ja hänen nuolensa ovat täällä pyhäkössä. Hänen aarteensa ovat siellä, missä aina ovat olleet. Etkö nähnyt Marathon-kultaa koskemattomana ateenalaisten aarrekammion edustalla? Yrittäköötpä persialaiset hakea sen takaisin. Suori itsesi matkaan ja heitä huolesi Apollonin huoneesta."
Hän käänsi Hermofantokselle selkänsä ja lähti menemään sisäkammioon.
"Vieläkö Pythia puhuu?" kysyi Hermofantos.
"Pythia puhuu, milloin jumala tahtoo."
"Sinä siis tiedät ajan, Akeratos."
"Tiedän, auringon laskiessa. Mutta ei mille vaivaiselle tahansa, joka tulee tyhjin käsin."
"Otatko persialaista kultaa?"
"Kulta on kultaa eikä tahraannu siitä, että persialainen on lyönyt siihen leimansa."
Pappi oli kääntynyt, seisoi käsi ojennettuna ja katsoi häntä ahnain silmin.
"Tuossa saat yksitoista dareikia", sanoi Hermofantos ja laski kullan hänen käteensä. "Minä olen koonnut ne Thermopylaista. Ne olivat siellä niinkuin jyvät, jotka eivät ole osuneet maahan, jossa olisivat voineet itää."
"Ihmiset ovat ymmärtämättömiä kuin eläimet", sanoi pappi ja sulki rahat kouraansa. "Emmekö ole saaneet tulta puhdistamista ja sulattamista varten? Pyhä tuli nuolee pois kaikki barbaarien jäljet. Kulta on sittenkin kultaa."