XXVI.
Pythia.
Auringon laskiessa kokoontui Apollonin temppeliin pieni joukko delfolaisia, jotka olivat pysyneet paikallaan — kiihkouskonnollisia, jotka eivät tahtoneet olla uskottomia, vaan odottaa barbaarien tuloa ja jumalan itsepuolustusta. Tiedustelijat olivat ilmoittaneet persialaisten pysähtymättä etenevän itäisestä laaksosta.
Jumalan kuva oli verhottu. Mutta Hestian tuli paloi näkyvissä ja heitti lepattavaa hohdettansa yli maan navan, joka oli suuri marmoripaasi, munanpuoliskon muotoinen; sitä peitti verkko punaista villalankaa. Sen kummallakin puolella istui kotka — jäykkinä ja kultaa kimaltelevina ne tuijottivat toisiansa siivet vielä vähän levällään, niinkuin olisivat vasta laskeuneet.
Ennustaja Akeratos ja muutamia pappeja seisoi piirissä Pythian ympärillä, kullakin kädessänsä pieni käryävä lamppu. Marmoripermannossa ammotti avoin leveä railo, jonka kohdalla kolmijalka seisoi, iso ja kullanraskas. Korkealla sen maljakolla istui Pythia verhottuna savunsiniseen huntuun. Kädet ja jalat häämöttivät läpi hunnun, hohtavat ja valkeat kuin ruumiin, vavahdellen pienissä kouristuksissa, joissa varpaat ja sormet koukistuivat. Kumpikin käsi painoi rintoja. Toinen jalka oli toisen edessä, niinkuin hän olisi häälyen kulkenut yli hämärän railon. Näkymättömän rummun pauhu kuului pimeästä. Kivipermanto kumahteli hitain, soinnuttomin lyönnein, jotka tulivat kuin maan sydämestä. Joka iskun kohdalla puristivat sormet rintoja kohta taasen hellittäen. Kasvotkin olivat kuolleenvalkeat, kuin kapea värähtelevä naamari, hajallaan olevan mustan tukan reunustama, joka niinkuin käärmeiden joukko kierteli savenvärisessä hunnussa. Suukin oli kalpea ja veretön; huulet värähtelivät ja liikahtelivat, kuin olisivat unessa puhuneet. Silmäluomet olivat syvällä ja ripsien varjot valkeilla poskilla. Sieraimet värähtelivät, niinkuin olisivat juoneet väkevää ja kiihoittavaa, suloista tuoksua.
Todellakin nousi höyryjä hänen jalkainsa alla olevasta railosta. Valkeita ja kellerviä pilviä niinkuin savua maanalaisesta tulesta. Hermofantos, joka oli tunkeutunut esille pappien piirin takaa, niin lähelle railoa, että saattoi katsella sinne, tunsi tukahduttavaa tulikiven hajua, joka nousi kuumina ryöppyinä vähän väliä niinkuin palkeen ilmavirta. Hän seisoi myös niin lähellä, että saattoi kuulla hiljaista puheen sorinaa Pythian suusta. Se nousi ja laski huokauksittain, se murtui valituksiin ja huutoihin. Hän erotti sanoja, joilla ei ollut yhteyttä, katkonaisia ja niinkuin esiinpuristettuja lauseita. Toisinaan se oli niinkuin kuolevan korinaa, toisinaan kuin säkeen katkelmia. Railosta tuleva kumea rummutus säesti noita kuiskauksia, jotka olivat kuin unessakävijän ja purkautuivat kuin riivaajaisen vaivaaman suusta.
Ilma muuttui vähitellen yhä tukalammaksi ja tulikiven katku vahvemmaksi. Naisen kasvot hohtivat. Kädet tarttuivat suonenvedontapaisesti ulkoneviin rintoihin, joiden päät häämöttivät läpi harson. Hikihelmiä loisti täyteläisillä valkeilla nilkoilla, joiden suonet kiertelivät kuin siniset käärmeet. Ja Hermofantoksen ja Akeratoksen jännittyneinä tarkkaaviin korviin osui hajanaisia sanoja, joita pusertui hänen vääntyneitten huultensa raosta:
"Katso — katso! — Byblos-ies — korkeita käärmeen selkiä merellä — aikaa, voitto — keulain tutkaimet aukovat tietä — Artemiin pyhät rannat — vaahtoryöppyinen Pleistos — malmi malmia vastaan — rotkot kumisevat — Xerxes Dareioksen poika — vuoret tulessa — verta vatsassa — maantärisyttäjä — maantärisyttäjä Zeus!"
Tuskallisesti huoahtaen hän painui kokoon. Rinnat vaipuivat, kädet luisuivat helmaan ja pää kaatui niinkuin katkennut kukka. Mutta soitto jatkui. Akeratos tarttui hänen kainaloihinsa ja kannatti häntä. Toiset hieroivat hänen jalkapohjiansa, kunnes hermot jännittyivät läpi ruumiin kireälle kuin teräsjouset. Pää retkahti taaksepäin, mutta käsi oli sitä tukemassa, ja suu ylöspäin suunnattuna hän vieläkin puheli epäselviä sanojansa temppelikaton hämärää kohden, sanoja, joita ei enää voinut erottaa, parahduksia ja nyyhkytyksiä.
Mutta yht'äkkiä rummun ääni kävi yhtenäiseksi ja oli kuin maanalaista korinaa. Onkalosta nouseva haju kävi tukahduttavaksi — roviosta nousevaa tulikivenhajua — tulenkieli tuikahteli ylös — paadet tuntuivat keinuvan — ja kesken ukonjyrinän, joka pauhasi korvat umpeen, kuului vihlova huuto:
"Aseet! Aseet! Apollon! Meedialaiset! Meedialaiset!"
Pythianko se huuto oli? Vai ulkoako se kuului? Pylväätkö huusivat? Temppelin perustusko kumisi? Kolmijalka vonkui Pythian alla ja vaipui hänen kanssaan alaspäin, niin että hän leijaili railossa kuin syvyydestä purkautuvien savupilvien kannattamana. Rumpu oli ollut hiljaa, mutta nyt sen ääni pauhasi yli koko temppelin. Kauhu valtasi delfolaiset, sillä pylväät alkoivat heilua kuin kaisla tuulessa. Ja korkealle heidän päittensä ylle leimahti yht'äkkiä iltataivaan pitkä safiirinsininen vyöhyt.
"Meedialaiset! Meedialaiset!" kuului joka taholla huudettavan. "Meedialaiset! Meedialaiset! Persialaiset ovat kynnyksellämme! Persialaiset tulevat!" Pythian temppelimajasta hyökkäsivät kaikki suinpäin ulomman pyhätön pylvästöön. Apollon seisoi yht'äkkiä alastomana. Verhoavat vaatteet luisuivat pois hänen yltänsä niinkuin haihtuvat varjot. Hänen lyyransa kaikki kielet värisivät niinkuin tuimien lyöntien alla. Silmät näyttivät salamoivan rei'issänsä. Ja salamat vastasivat ulkoapäin. Kahleet kalisivat. Ristikkoja murtui. Pronssiastiat ja kolmijalat hyppivät jalustoillansa. Temppelinoven edustalla näkyi valtava kaari kuin tulisiveltimen vetämä. Tulisesta jänteestä leiskui nuolia joka suunnalle. Aseet! Aseet! Apollonin pyhät ja liikkumattomat aseet olivat itsestään murtautuneet ilmoille kätköistänsä ja niitä käyttelivät näkymättömät kädet. Temppelipenger aukaisi railoja alassyöksyvien ihmisten jalkoihin. Suuri alttari oli ylt'yleensä nuoleskelevien liekkien vallassa. Delfolaiset riensivät pyhän kadun ulkosuuta kohden. Letoksen ja Sibyllan kalliopaadet vyörähtelivät kuin noppakuutiot, jotka kierivät samasta maljasta. Aarrekammioiden ovet rämisivät, niiden sisällys helähteli, uhrilahjat vyörähtelivät kilisten lukituissa huoneissansa.
"Meedialaiset! Meedialaiset!"
Meedialaisetko maata järisyttivät? Vainolaisetko vimmalla hyökkäsivät juhlakentän paatisia penkereitä kohti. Oliko Delfoista tullut laivankansi, joka kumahteli kaikuvain vuorten keskellä? Delfolaiset hajautuivat joka taholle niinkuin haaksirikkoiset, jotka kiipeilevät laidalle ja takertuvat kiinni siihen. Muurinreunalta he tuijottivat rajuin silmin kohden itäistä laaksoa. Meedialaiset! Meedialaiset! Ylös syvänteestä, tuolta Athene Pronoian temppelin takaa nousi kuin raskas musta virta, joka vyöryelee kuivassa uomassa täyttäen sen liejullansa. Ihmislaumojako siellä vilisi? Pyörteinen tulva — hyökylaine elämää ja taas hyökylaine elämää. Vihlovia hirnahduksia niinkuin tuhanten hevosten, jotka kuohu nielee. Taistelevia joukkoja ei silmä voinut erottaa. Mutta vuorenseinät siirtyivät. Raskaita paasia vyörähteli alas. Gigantitko siellä sotivat paiskellen toisiansa katkotuilla kallionhuipuilla? Vai Parnassosko valkeita huippujaan viskoi? Oliko laakso muuttunut kattilaksi, joka yht'äkkiä alkoi poristen ja sihisten kiehua? Halkesiko siitä pohja, niin että liekit läpi repeämien kieliänsä leiskuttivat?
Delfoin eläjät kiipeilivät vuortenseinämille ja tunsivat niiden horjahtelevan veristen sormiensa alla. Vikisten pakenivat yökköjen parvet, halkoen hämärää, jota sinervät valovälähdykset ohensivat. Pylväät, joissa riippui uhrilahjoja, huojuivat kuin mastot aallokossa kiemuroivalla kannella, jossa kaikki irtain tavara heilahtelee laidasta laitaan. Häikäisevät salamat kirkastivat Apollonin ja Artemiin ja heidän äitinsä Leton piirteet tuolla temppelin päädyssä. Runottaret tanssivat pitkäisentulessa aaltoavin vaattein. Helios painui päädynkulmansa suojaan niinkuin tuliseen mereen. Marathon-kilvet putosivat rämähtäen maahan. Ja maan napa katkoi kapalonsa.
Mutta tämä kaikki ei ollut mitään verrattuna siihen tärisyttävään pauhuun, joka liikkui pitkin Boiotian-puoleista laaksoa, josta persialaistulva vyöryen läheni. Siellä lienevät itse jumalat taistelussa eteenpäin ryntäävää vihollista vastaan. Salamat lennähtelivät niinkuin nuolet Pitkäisen kaaresta. Kaikki skyyttalaisten viinet eivät riittäisi antamaan vastausta noihin surmannuoliin. Ja Artemis auttoi veljeänsä. Poseidon oli mukana taistelussa — salamia välähteli hänen kolmikärkensä jokaisesta tutkaimesta. Sankarit Fylakos ja Autonoos lähtivät temppeleistänsä maanjäristyksen tulen verhoamina ja kaasivat meedialaisten rivejä kuin heinää. Ja itse Ukkosen jumala lähetti etäisestä Olymposta salamanuolensa, jotka pirstoivat kallioiden paadet putoilemaan röyhkeiden pyhänraastajain päihin.
Hermofantos makasi pitkällänsä maassa kurkoittaen yli kallionreunan alas pimeäntäyteen, kiehuvaan, kipinöivään maanjäristysnieluun. Hän ei huomannut mitään ympärillään, ennenkuin sade yht'äkkiä valui virtana hänen ylitsensä. Jos hän olisi seisonut, olisi raskas rankkasade painanut hänet polvilleen. Maa oli lakannut lainehtimasta. Hän ojentihe kämmenillensä ja katsoi eteensä. Mutta nyt oli kuilu musta niinkuin olisi ollut iäisen pimeyden täyttämä. Taivas tulvi alas läpi laakson pysähtymättöminä virtoina. Sateessa oli tulikiven hajua.
Hän ryömi muutamia askelia eteenpäin ja tapasi likomärän käärön — siinä oli pitkällään ihminen niinkuin hänkin. Vielä viimeinen salama valaisi kuolonkalpeat parrakkaat kasvot; niiden silmät välähtivät, hän tunsi Akeratoksen tuosta ahnaasta katseesta. Ja tietäjäkin näkyi tuntevan; hänen kasvojansa valaisi salailkeä hymy, ja hän kuiskasi käheästi:
"Sinä vieras persialaisine rahoinesi! Enkö ollut oikeassa? Pytho ei pelkää meedialaisia. Vieläkö luulet niiden tulevan?"
"En", vastasi Hermofantos. "Delfoi pitää sekä Marathon-saaliinsa että
Kroisoksen kullan. Tätä tietä eivät meedialaiset enää koskaan tule."