XXVII.
Athene Promakhos.
Ateena oli asujaintensa hylkäämä.
Vain joku isännätön koira juoksenteli kaduilla viemäriltä viemärille ja koetti ulottua saamaan vettä savisäiliön pohjasta. Koko kaupungissa ei ollut yhtään inhimillistä olentoa. Naiset ja lapset oli viety saariin tahi Troitsenaan. Kaikki asekelpoiset miehet olivat nousseet laivoihin.
Vain Akropoliille oli muutamia vanhoja, köyhiä miehiä sulkeutunut lukittujen porttien taakse, niitä, jotka aikoja sitten olivat sotapalveluksensa täyttäneet ja tuskin enää itseänsä pystyivät puolustamaan. He tulkitsivat Delfoin oraakkelin vastauksen omalla tavallansa. He eivät taipuneet uskomaan, että voittamattomat "puumuurit" merkitsisivät laivoja. He käsittivät asian aivan sananmukaisesti. He laajensivat vanhaa linnoitusta puisilla etuvarustuksilla. He luottivat ennen kaikkea itse Athenen ikivanhaan puukuvaan, joka seisoi hänen pyhäkössänsä, puettuna siihen kalliiseen kudottuun vaippaan, joka oli kaupungin neitojen lahja. He olivat siinä varmassa uskossa, että jumalatar ojentaisi keihäänsä hyökkääjiä vastaan ja herpauttaisi heidät kauhistavalla Gorgonpäällänsä, joka käärmekiehkuransa keskellä koristi hänen neitseellistä poveansa.
Silloin tuli persialaisten etujoukko ja täytti aution kaupungin, niinkuin muurahaiset täyttävät mättään. Kun kaikki oli tutkittu ja jokainen talo läpinuuskittu, kääntyivät he linnaan ja huomasivat sen olevan suljetun ja suojatun. Karanneet Peisistratoksen puoluelaiset, jotka olivat persialaisten joukossa, lähestyivät rinnettä ylös vievää tietä ja huusivat puolustajille, että avaisivat maansa miehille ja hankkisivat itselleen suurkuninkaan ystävyyden tulemalla alas häntä vastaanottamaan. Mutta vanhukset vastasivat vyöryttämällä kallionlohkareita yli muurinreunan ja musertamalla ne, jotka tunkeilivat ylös kohden porttia. Persialaiset nousivat silloin Areiopagos-kukkulalle ja alkoivat ampua linnaa. He käärivät nuolet palaviin tappuroihin sytyttääksensä ateenalaisten "puumuurit" tuleen. Linnan luoteiskulma oli vain heikosti varustettu maahan lyödyillä paaluilla ja lautasuojuksella, ja nuolet alkoivat kuin tulikäärmeet kaivautua puuhun.
Mutta kun päivä päättyi, niin persialaiset lakkasivat hyökkäysyrityksistänsä. Niinkuin salamia säihkyvä Gorgonpää aurinko painui Salamiin taakse keskelle säkenöivien sädekäärmeiden auerta. Pienet puroset virtasivat vilisten alas läpi öljylaakson kohden Peiraiosta ja Faleronia. Lahti oli niinkuin tummansininen kilpi.
Kaikki hiljeni kaupungissa. Persialaiset kätkeytyivät niinkuin muurahaiset autioon kekoon. Linnassa olevat vanhukset olivat sammuttaneet palavat laudat ja olivat siellä täällä linnanaukealla. Jumalattaren temppelin uudella korkealla perustalla keskellä matalia pylvääntyviä, jotka jo olivat alkaneet kohota ilmoille, he istuivat viitta säkin tapaan pään verhona ja katsoivat kohden Faleronia, sillä tavalla kuin katselevat vanhukset, jotka kuolinvuoteella maaten edessänsä näkevät sen, mitä enimmän tässä maailmassa ovat rakastaneet.
Yli Pelasgikon-kaupunginosan ja autioiden katujen he katsoivat kohden matalaa, hylättyä kaupunginmuuria, yli Kefissoksen kuivuneen uoman sinne, missä Faleronin tasanko häipyi pölyyn ja vedettömiin soihin. Päivän helteen jälkeen tuli vilvoittava tuulahdus Salamiista ja hauteli viileydellänsä verestäviä, kiusaantuneita silmiä. Oli aivan kipinöivän hiljaista mailla ja saariston vesillä. Vain ruskeat haukat kaartelivat korkealla Akropoliin yllä korkeudessa, mistä auringon hohde vielä loisti niiden siivistä. Ja vanhusvartio siellä ylhäällä oli vähän väliä kuulevinansa liikettä ja loiskinaa mereltä ja tähysteli kaksin verroin jännittyneenä, ikäänkuin he olisivat odottaneet, että itse Poseidon tulisi kiitäen kohden rantaa merenorhivaljakollansa ja kolmikärki ojennettuna noita pöyhkeilijöitä vastaan, jotka rohkenivat näyttäytyä näillä pyhillä seuduilla. Oi jospa nuo kaksi jumalaa unohtaisivat ikivanhat vihansa ja kilvan rientäisivät mielikaupunkinsa avuksi! Ennustaitoiset miehet istuivat hievahtamatta tarkkaillen lintujen lentoa, niinkuin se olisi ollut kirjoitusta, jota kiitävät siivet piirtelivät yli taivaan tehden usein ihmeellisiä ja odottamattomia koukeroita.
Athene Poliaan temppelissä oli vielä jäljellä auringon hohdetta kultaisissa palmunlehväkuvioissa ja päädyn giganttitaistelussa, jonka värit se sai loistamaan. Siinä oli Athene täynnä sotaista voimaa ja painoi keihäänsä alastomaan taistelijaan, joka paiskattuna hänen jalkoihinsa virui maassa hienopoimuisen ihokkaan helmoissa. Jumalattaren kasvoilla säteili rauha, voitonvarmuus. Päädynkulmissa ryömi haavoitettuja gigantteja polvillaan kuin pitkiä kilpikonnia.
Mutta pyhäköstä ei kuulunut elonmerkkiä. Tyttöpatsaat pylvästen välillä olivat hämärän peitossa. Vain silmät loistivat, musta terä valkealla pohjallaan. Ikuinen hymynsä huulillaan ne katselivat näkymättömään — maailmaan, kultaisen varjojen valtakunnan näön lumoissa. Muutamat olivat hoikkia ja kulmikkaita kuin laudat ja palmikot sileillä rintapieluksilla, jotka nännien kohdalla huomattavasti kohosivat. Värihohtoiset reunukset kaunistivat toisten hienoja ja runsaspoimuisia pukineita, jotka sirosti ja sulavasti kiertyivät alimman villaisen ihokkaan ylle. Korkeita kihararivejä diadeemikoristeisessa, runsaassa tukassa; hame kiertyi sulavasti kiinteille lanteille ja peitti tiukasti alaruumiin aina nilkkoihin saakka, niin että vain lujarakenteiset jalat näkyivät. Muutamat olivat solakoita ja pitkänilkkaisia; toisten kehrätystä villalangasta kudotut viitat peittivät kokonaan lyhyet sääret, ja sen alla olevaa ihopaitaa, joka oli ruumista pitempi, piti koholla suuri ja voimakas käsi; jaloissa punaiset kengät.
Mutta nämä "tytöt" yksin olivatkin jumalattaren pyhän huoneen puolustajina. Ne eivät olleet voineet paeta niinkuin temppelin papittaret, jotka aikoja sitten olivat jättäneet linnan alueen rientäen Faleroniin ja sieltä laivalla Aiginaan. Niin kiireinen oli lähtö ollut, etteivät he edes kääntyneet katsomaan pyhäkköä, jonka taaksensa jättivät. Pelko joutua persialaisten valtaan joudutti heidän pakoansa.
Akropoliilla olevat vanhukset eivät rohjenneet jalallansa astua Athenen neitsytkammioon. Hän oli nyt jätetty yksin omien aseittensa varaan. Itsensä hänen piti puolustautua meedialaisia vastaan, jotka eivät säästäneet ihmisiä eivätkä jumalia. Heidän edellänsä riensi huhu, että kaikkialla he olivat heittäneet tulisoihtuja pyhiin huoneisiin ja pirstoneet kuvapatsaat kirveeniskuilla.
Oli jo tullut pimeä, mutta kukaan ei sytyttänyt tulta Akropoliille. Athenen temppelin ovi oli suljettu — ei ainoatakaan sädettä hänen ikuisesta lampustansa tunkeutunut yöhön.
Vanhukset nousivat marmoriportailta ja kulkivat alas kohden länsirinteen pylvästöjä, kääriytyivät tiukemmin vaippoihinsa ja laskeutuivat levolle portinpielien suojaan. Vain pohjoissivulla kulki tähystäjiä edestakaisin katsellen alas pimeään kaupunkiin ja kohden Brilettos-vuorta, josta tuho oli tuleva vyöryen: persialaisten ääretön tulva, joka vasta oli heittänyt hyökylaineittensa ensimmäiset ryöppypisarat yli Ateenan. Xerxes! Niinkuin tulenpatsas hän nousisi tuolta yön keskeltä vuoren raskaan varjon takaa.
Niinkuin paksut pimeydenkuulat pöllöt suhahtelivat ilmassa kirkuen veitsen-vihlovia huutojansa. Nekin olivat tähystäjille enteenantajina. Niin huolettomina Athenen linnut ajelivat siristen lentäviä lepakoita, että tähystäjien mielestä ei minkään vaaran pitänyt sinä yönä uhata. Muuten ne olisivat hakeneet suojaa hänen temppelinsä räystään alta.
Muutamat istuivat Erekhteuksen pyhäkössä Athenen pyhän öljypuun alla sivellen vanhoilla sormillansa sen harvalehtisiä oksia, taittoivat silmun ja maistoivat, mutta mehua siinä ei paljoakaan tuntunut. Toiset olivat sulkeutuneet Poseidonin lähdekammioon ja kuuntelivat jännittyneinä, sattuisivatko kuulemaan loisketta näkymättömästä vedestä.
Yö kului. Yli Hymettoksen nousi alakuun kaameankeltainen puoliympyrä ja aloitti valoloihtunsa. Tähystäjät katselivat sitä mykkinä, kunnes yht'äkkiä huomasivat, että Athene Poliaan temppelin pylväiden varjossa liikkui joku. Äänettömästi olento hiipi eteenpäin ohi tytönpatsaiden. Silmänräpäyksen ajaksi syttyi sen pään kohdalle kipinän verran valoa, mutta sammui heti jälleen. He tuijottivat sitä uskaltamatta sanoa sanaakaan tahi liikahtaa, jumalatarko siinä itse kiersi taloansa tarkastaen, koska kaikki hänen palvelijattarensa olivat paenneet. Länsisivulta olento hävisi sisälle temppelin ovesta, joka äänettömästi painui kiinni hänen jälkeensä.
Yö kului edelleen. Kuunkaari laski taas, kunnes se ajelehti kuin rantautuva vene näköpiirin reunassa. Vanhukset aukoivat silmiänsä ja seisoivat liikahtamatta, kumaraan painuneina, kädet keihäänvarsien nojassa. Pöllöt olivat menneet levolle, lepakot lakkasivat lennostansa. Mutta kaukaa kuolleesta, tyvenestä ilmasta kuului hymisevää surinaa, niinkuin näkymättömän mehiläisparven, joka lentäen vaeltelee kummulta kummulle etsimässä pesänpaikkaa.
Porttien suojassa nukkuivat vanhat Ateenan miehet raskaan salpahirren takana ja unohtivat persialaiset unessansa. Erekhteuksen huoneessa kuorsasi uupuneita miehiä. Vartijat olivat istuutuneet pohjoismuurin reunalle ja torkkuivat nyökähdellen vanhoissa nukkavieruissa vaipoissansa.
Mutta Athene Poliaan temppelistä tuli olento taas näkyviin. Se liikkui pitkin eteläsivun pylväsrivejä, livahti alas portaita ja liiteli kepeästi yli pihapaasien, kunnes saapui suurelle ulkoalttarille, nousi sille ketterästi ja seisoi siinä myöhäisen yön hetkenä kuin patsas tähystämässä pohjoista ilmaa.
Käännähtämättä se seisoi ja katseli kohden Brilettoksen pimeänpeittämää harjua, jota tähtien hohde reunusti. Aikoivatko tähtisilmät siellä liikkua, liukua alas vuoren rinnettä? Yht'äkkiä välähti kipinä Lykabettoksen juurella, joka leveänä keilana varjosti taivaan säteileviä tähtikuvia. Kipinä jakaantui ja siitä syntyi monta, hetki senjälkeen näkyi säkenöivä viiva. Virvatuletko siellä tanssivat? Liekit yhtyivät ja järjestyivät. Kipinät kasvoivat hehkuviksi tulinuijiksi ja nuijat leiskuttelivat liekkejä, kunnes vihdoin kokonainen virta tulisia pisteitä vyöryili läpi yön suoraan kohti Akropolista.
Ja alttarilla seisova olento kohotti yht'äkkiä pöllönhuudon niin villin ja vihlovan, että kaikki Ateenan vanhukset säikähtivät hereille unestaan ja itse huudosta ymmärsivät, että vaara uhkasi. Kaikki syöksyivät linnankentälle ja huomasivat tulikärpästen tanssin laaksossa. Mutta niin pimeä oli vielä, että he eivät oikein voineet arvioida etäisyyttä, ennenkuin se, minkä he luulivat olevan kaukana, yht'äkkiä tuli niin lähelle, että he kuulivat tuon lähenevän virran pauhun. Mehiläisparven surina muuttui yht'äkkiä marssivan sotajoukon pauhuksi, joka hyökynä läheni ja nousi itse Akropoliin muureja vastaan.
Xerxes! Xerxes! Suurkuningas — tulella ja miekalla. Kauhu humahti läpi yön, niinkuin kulkeva kulo, joka uhkasi niellä kaikki.
Muutama hetkinen senjälkeen hyökylaine löi propylaiain kiviä. Vanhukset seisoivat portin takana keihäät tanassa ja paljaat miekat vapisevissa käsissänsä. Mutta persialaiset olivat vakavasti päättäneet vallata linnan. Ylös pitkin jyrkintä polkua Aglauroksen temppelin kohdalta heidän onnistui kiipeillä muurien juurelle. Ja porttia he kävivät avaamaan tulen kaikki-aukaisevalla avaimella. Soihdut yhtyivät yhdeksi ainoaksi jättipolyypiksi, jonka liekehtivät imulevyt syöpyivät läpi puun ja saivat keihäänkärjetkin hehkumaan.
Kun puolustajat näkivät vainolaisten sankan joukon nousevan kohden Aglauros-temppeliä, niin he hyppäsivät yli muurien. Silloin jo porttikin oli murtunut, puumuuri sortui ja surmantyö alkoi. Vihollisvirta nousi yli kaikkien esteiden. Muutamassa silmänräpäyksessä Akropolis hukkui tuhansien persialaisten tulvaan. Nuoleskelevia tulisoihtuja kuljetettiin kaikkialle, ne leimahtivat roihuavaan tuleen siellä, mistä ravintoa löysivät, mutta sammuivat nokeensa vasten marmoria ja kiveä.
Aurinko nousi. Helioksen nuolet pyyhiskelivät Akropoliin lakea. Mutta ei kukaan huomannut auringonjumalan saapumista. Toinen kuningas saapui vaunuissansa. Ruoskat pieksivät hänelle avaran tien.
Sadat kädet raivasivat syrjään propylaiain hiiltyneet pölkyt. Suurkuningas pysähtyi linnan alle, mutta ei tahtonut nousta vaunuistansa ja kävellä jalkaisin ylös. Lautoja laskettiin pitkin jyrkkiä portaita. Kuului kiskovien hevosten läähätys, kun ne ponnistelivat liukkailla kivillä. Mutta yhä uusia hevosia hapuili ylös. Siinä ei enää ollut kahdeksan- ja kuusitoistavaljakoita. Sadoittain hevosia ajettiin ruoskaniskuilla ylös portaita, niin että niiden paasista kaviot tulta iskivät. Ja vihdoin rynnistivät juhdat rymisten läpi portin, vetäen perässään Xerxeen vaunuja, jotka jymisten vyöryivät pitkin Akropolis-kenttää.
Taivaalle kohonneen auringon valossa suurkuningas seisoi uljaana ja ylpeänä pidellen vaununkehän kultaisesta kahvasta ja tuijotti ympärillensä suurin, ahmivan avonaisin silmin. Niiden katse ei suuntautunut sivuillepäin, ei kohden Lykabettosta ja Hymettoksen auringonvälkkeisiä kallioharjanteita, ei persialaisten hyökyävään joukkoon, joka yhä edelleen kiemurrellen läheni Ateenaa Pentelikonin puolelta. Hänen silmänsä kiertelivät Akropoliin ahdasta aluetta, jossa ne kuohuvassa vahingonriemussa ahmien katselivat kaikentuhoavaa hävitystyötä.
Pylväät sortuivat, patsaat kaadettiin. Persialaisten kirveet iskivät kuvia, niinkuin ne olisivat olleet eläviä ihmisiä. Kaikilta tytöiltä Athene Poliaan pylvästössä iskettiin rikki polvet, niin että yläruumiit suistuivat silmilleen kätkien kasvojensa ikuisen hymyn. Päät lentelivät kuin teloittajan miekan tiestä. Niiden vatsat halkaistiin. Kaulaan osunut isku kilpistyi lennättäen sirpaleita. Kädet, jotka pitelivät omenoita, lyötiin poikki. Marmori luhistui rymyten niinkuin sortuva raunio. Mutta verta ei tullut. Nämä olennot, joita nyt kaadettiin, olivat vain kuolleita, elottomia esineitä, jotka vastustelematta vaipuivat kokoon, kauniissa jäykissä silmissään aina sama utelias hymy.
Yli temppelien ja talojen kävi soihtujen voittokulku. Kirveet kaasivat, mitä kaadettavissa oli. Sitten heitettiin pikeä ja risuja pyhäkköihin ja suitsuavat alttarit sytytettiin tuleen, niin että liekit vihdoin särkivät kaikki katot. Jumalattaren pyhä öljypuukin joutui tulen uhriksi — vanhan rungon mehu kiehui ja lehdet käpristyivät niinkuin palaneet sormet.
Xerxeen vaunut olivat pysähtyneet Athene Poliaan temppelin edustalle. Hän ymmärsi tulleensa päätemppelin eteen. Ymmärtämättömänä hän katsahti päädyn vahvavärisiä marmorikuvia, nousi sitten vaunuistansa ja kiipeili yli kaatuneiden patsaiden suurta, suljettua pronssiovea kohden.
Persialaiset väistyivät syrjään ja heittäytyivät kasvoilleen hänen jalkainsa juureen. Hän löi sauvallansa oveen, mutta se ei liikahtanut, ennenkuin kaksi persialaista päällikköä riensi avuksi ja sysäsi sen auki.
Kuninkaallisessa jalokivikoristeisessa puvussansa, joka oli kuin kotelo hänen ruumiinsa ympärillä, Xerxes astui yli kynnyksen ja meni yksinään hämärään jumalanhuoneeseen, kunnes odottamattansa silmiensä edessä näki sen kaupungin jumalattaren, jota vastaan hän taisteli.
Athene! Itse Pallas Athene siinä oli. Hänen vanha kuvansa, jonka nuo hullut kertoivat pudonneen taivaasta. Siinä jumalatar seisoi jäykkänä, korkeana, liikkumattomana, valtavan suuri nukke, joka oli häntä itseänsä monta kertaa pitempi, veistetty puusta, joka oli vanhuuttansa ruskettunut; siitä oli väri lohkeillut, madot olivat tehneet siihen reikiänsä, ja kuitenkin se oli majesteetillisen ylevä, niin että hänen piti kallistaa päätänsä taaksepäin nähdäksensä sen pään. Kullalla silattu haarniska, jota käärmeet reunustivat, peitti rinnan olkapäiltä alas asti. Kaksi suurta jäykkäkatseista silmää katsoi kauas yli hänen tiaransa. Korkeakypäräisessä päässä oli suuri tähkäinen seppele. Selässä riippui helakanpunainen vaippa, ohut kuin huntu. Kankeilla jaloillansa hän siinä seisoi uhaten, oikea käsivarsi koholla ja kultainen keihäs suoraan eteenpäin ojennettuna. Mutta vasenta kättänsä hän nojasi suureen kilpeen, jonka katveesta käärmeenpää väijyen katseli. Matalalla alttarilla kuvan edessä paloi yksi ainoa pieni lamppu, joka riippui hopeaisen öljypuun muotoisessa tukipuussa.
Xerxes katseli sitä kauan. Kunnioitusta ei hänessä herännyt. Hän näki selvästi madonreiät ison nuken ruumiissa. Hän käänsi päätänsä ja huusi: "Soihtuja!" Hän tarttui yhteen niistä, joita hänelle ojennettiin, ja vei sen palavana puukuvan takana olevaan viittaan.
Liekki lensi nuolaisten pitkin patsaan selkää. Mutta esille liekistä astui samassa hetkessä täysissä aseissa oleva olento aivan sen patsaan näköinen, jonka hän edessänsä näki. Synnyttikö kuollut jumalatar elävän? Kultainen aigidi-panssari oli sen harteilla niinkuin kulmikas kaulus. Kypärä oli tiukasti päässä, korkea, kaareva joutsenenkaula kannatti valtavaa töyhdön koristamaa kypäräpäätä. Vasen käsi kohotti kilpeä, mutta oikea oli nostettuna kypärään ja piti uhaten keihästä valmiina pistoon.
Xerxes seisoi kuin lamautuneena soihtu kädessänsä. Ei se ollutkaan mikään nukke. Nuo silmät elivät valkeissa kasvoissa. Tämä ruumis hengitti. Nämä kädet liikkuivat. Keihäänsä olento sysäsi helakanpunaiseen viittaan ja repäisi sen yhtenä ainoana liekkinä alas jumalankuvan harteilta, se paloi yhtenä ainoana roihahduksena ja jäi makaamaan sinisenä liekkinä lattialle. Sitten hän astui kuvapatsaan eteen. Säteilivätkö hänen askelensa kuumuutta? Oliko keihään kärki valkoisen hehkuva? Se hipaisi polttaen kuninkaan otsaa. Yksin kilvenreunakin näytti hehkuvan. Suojaten hän ojensi kilven alttarin yli. Kun hän siirtyi siitä eteenpäin, ei lamppu enää riippunut hopeapuussa. Pronssikengissäkö hän käveli? Hänen jokainen askelensa kalskahti, ja persialaiset, jotka olivat langenneet kasvoillensa maahan katsellessansa kiellettyä näkyä, tunsivat väreilevän kuumuuden henkäisevän vastaansa, kun nuo jalat astelivat ohitse.
Xerxes jäi paikalleen, mutta kääntyi hänen jälkeensä ja näki hänen etenevän, läpi temppelikammion, kohden ovea, keihäs ojennettuna kohden ulkoa pylväiden välitse siintävää sineä.
Kahtaalle väistyivät persialaiset hänen tieltänsä, pelon valtaamina katsoen tuota pronssinkalskahtelevaa naista, joka keihäs tanassa kulki kohden näkymätöntä päämäärää. Ne, jotka eivät langenneet kasvoillensa, tunsivat kuin salama olisi vihlaissut heiltä selkäytimen sulaksi. Xerxes yritti huutaa ja käskeä ottaa kiinni hänet. Mutta huuto takertui hänen kurkkuunsa, ja hänen kätensä, joka jo ojentui, jäi neuvottomana asentoonsa.
Nyt hän oli pyhäkön ulkopuolella ja kulki yli silvottujen kuvapatsasten, joiden murtopinnat kimmeltelivät aamuauringossa niinkuin lumikiteet tuhansin välkkyvin jyväsin. Kuolevat ateenalaiset nousivat kyynärpäilleen katsoaksensa hänen jälkeensä. Yksi kaatuneista vanhuksista kiskoi silmänsä auki punaisen verivirran alta, jonka hyyde peitti hänen näkönsä, ja huusi raikuvalla äänellä: "Athene — Promakhos!" ja vaipui sitten maahan ja katse sammui.
Huudon kuuli ja ymmärsi jokainen ateenalainen, jonka korvat vielä ääniä havaitsivat. Kuolevien muminasta kuului yhäti: "Athene Promakhos — Athene Promakhos! Athene on taistellut linnansa puolesta."
Niin, itse Athene asteli yli Akropoliin — hän, joka yöllä oli tähystäen seisonut suurella alttarilla ja johon yksikään barbaari ei uskaltanut satuttaa kättänsä. Yht'äkkiä hän seisoi pohjoisen rinteen muurinharjalla. Aurinko välkkyi hänen panssarissaan ja hänen korkeassa kypäränharjassaan, jonka pitkä töyhtö riippui hänen selällensä. Pitkin muurinharjaa hän asteli kohden länttä. Ei ainoakaan persialainen tohtinut ojentaa keihästänsä häntä vastaan, ei ainoakaan skyyttalainen tähdätä häntä nuolellansa.
Lautavarustuksen eteen hän pysähtyi, kääntyi hetkeksi katsomaan raastettua linnanpihaa, näki nuoleskelevat liekit ja tupruavan savun. Sitten hän siirtyi askeleen syrjään ja hävisi syvänteeseen. Ei kukaan kiivennyt ylös katsomaan hänen menoansa. Näky oli poissa. Jumalatar oli jättänyt linnansa. Athenen pyhä lamppu katosi hänen mukanansa. Athene Promakhos oli puolustanut pyhäkköänsä. Hän oli pelastanut ikivanhan kuvansakin. Sillä Xerxeessä heräsi kunnioitus tuota olentoa kohtaan, joka niin äkisti oli saanut suojatuksi puupatsaan palamasta poroksi. Hän katsoi noita suuria kasvoja, mutta noissa kahdessa jäykässä silmässä ei näkynyt katsetta. Ja vielä riippui keihäs korkealla kuninkaan pään yläpuolella; hänestä tuntui, että sen kärki vapisi. Pyhät voimat vallitsivat tällä paikalla. Hän kulki hitaasti takaisin ulos temppelistä ja antoi oven paukahtaen sulkeutua jälkeensä. Sitten hän löi sauvallansa oveen ja kielsi ketään persialaista sen jälkeen sitä avaamasta. Hän oli ollut jumalattaren vieraana hänen omassa huoneessansa. Nyt tällä piti oleman rauha.
Hyvillä mielin hän katseli hävitettyä ja poltettua linnaa, missä kaikki, minkä kaataa saattoi, oli kaadettu maahan, missä epäjumalankuvat makasivat hänen jaloissansa, nuo kuolleet, pöyhkeät kivet.
Hän kulki ruhjottujen patsaiden keskitse ja potkaisi halveksien saframinkeltaisilla, smaragdikoristeisilla kengillänsä kaatuneiden tyttöjen paksupalmikkoisia päitä, jotka viruivat siinä nenä poikki ja tuijottivat taivaalle punaisine poskineen ja ikuinen hymynsä huulillaan. — Kurjaa kansaa, hän ajatteli, nämä ateenalaiset, jotka tekevät jumalistansa ihmisiä ja ihmisistänsä jumalia ja asettavat jumaliensa huoneiden edustalle naisia, koristettuja kuin tanssiin, melkeinpä tanssiviakin, kasvot häpeämättömästi paljaina. Kuinkapa voisivat henget asua sellaisissa paikoissa? Eikä pyhäkkö kuitenkaan ole haaremi. Me persialaiset kätkemme öiset ilomme ja verhoamme naisemme emmekä aseta niitä nähtäviksi niinkuin orjamarkkinoilla. Me kunnioitamme korkeita ja pyhiä asioita ja taivumme näkymättömän edessä. Näiden helleenien pitää nähdä kaikki ja antaa kaikelle oman kurjan ruumiinsa pieni muoto. Minkälaisia nukkia ja mörköjä ne pystyttelevätkään ja sanovat jumaliksi ja jumalattariksi. Madonsyömiä ja hiirenjyrsimiä — järjettömille lapsille sopivia leikkikaluja.
Mutta jotakin jumalallista oli kulkenut ohi hänen silmiensä — liekin leimahdus, kipinä keihäänkärjestä, jotakin mykkää ja liikkumatonta. Kunnia olkoon niille voimille, joita emme näe ja jotka eivät anna itseänsä loukata! Xerxeen silmät kostuivat. Keskellä voitonhumalaa ja kostonhimonsa hartaasti odotettua tyydytystä hän tunsi ikävää omaan Susaansa. Hänen silmänsä kostuivat — hän muisti äitiänsä Atossaa, Kyroksen tytärtä.
Xerxes astui alas Akropoliilta katselemaan Ateenaa, ennenkuin kaupunki ryöstettäisiin ja annettaisiin tulen ruoaksi.
Ensin hän ajoi torille, missä hän katseli tyranninmurhaajien
Harmodioksen ja Aristogeitonin kuvapatsaita ja käski kuljettaa ne
Susaan.