XXVIII.
Klepsydra.
Eräässä savuavan linnanpihan alaisessa luolassa istui Athene
Promakhos.
Kallionlohkareet olivat kätkeneet hänet hänen hyppäyksensä jälkeen, ja pitkin kapeita kiveenhakatuita portaita hän oli astunut alas klepsydraan. Hämärää luolaa valaisi pieni temppelilamppu, jota hän oli kantanut suuren pyörökilven suojassa, mutta sitten laskenut kädestänsä kaivon reunalle. Pronssikansi oli nostettu aukolta ja pieni lepattava liekki leikkasi pitkän valojuovan alas syvyyteen.
Athene Promakhos oli ottanut kypärän päästänsä. Hänen tukkansa ei ollut tyttömäisissä pitkissä palmikoissa. Sen raskas vaaleanpunertava rikkaus oli päässä sykeröllä, kypäränkuvun muodon mukaisella. Mutta se ei ollut mikään kuva, joka istui leväten klepsydra-luolassa. Naisellinen olento se oli, lihaa ja verta. Vielä nuoret kasvot, valkeat öiden valvomisesta, herpautuneet väsymyksestä, katselivat suurin unettomin silmin näkymättömän maailmaa. Hän oli täyttänyt temppelivelvollisuutensa ja pelastanut jumalattaren pyhän lampun persialaisten surmanlyönniltä. Piilossa olevassa luolassa eli sen pieni liekki niinkuin itse jumalattaren kalpea ja sairas haamu. Sen tuli lepatti ohuessa sydämessä, mutta lamppu oli öljyä täynnä, hän oli itse edellisenä yönä pitänyt siitä huolen, vieläpä pelastanut pienen öljylekytoksen panssarinsa kätkössä, jotta hänellä olisi ravintoa liekille.
Kaivon syvyydessä kuohuu ja välkkyy elävä vesi. Hän kumartuu yli reunan, mutta hänen katseensa ei kanna sinne asti, hän vain kuulee sen, niinkuin se olisi hänen oman ruumiinsa verta. Täällä hän tahtoo istua, kunnes persialaiset ovat poissa, jos ne koskaan Hellaan jättävät. Mutta jos niiden valta jää pysyväksi, niin hän on näkevä jumalattaren lampun kuolevan ja itse kuoleva, kun klepsydran vesi ei enää voi häntä hengissä pitää.
Nyt tuolla yläilmassa maailma sortuu raunioiksi. Viimeinen näky siitä oli temppelien tulimeri. Barbaarit eivät ole mitään säästäneet. Hän näki heidän soihtunsa nousevan yksin linnan suojelusjumalattaren taivaasta pudonnutta kuvaa kohden. Sekin lienee jo kauan sitten hiiltynyt. Jumalattaren keihäs ei pudonnut suhisten alas pysähdyttämään röyhkeitä tunkeilijoita. Eikä Poseidon ajanut ylös Salamiinlahdesta tuliharjaisilla merihevosillaan ja kolmikärki suunnattuna kohden Ateenan hävittäjiä. Niinkuin pyörremyrsky oli barbaarilauma kulkenut yli Hellaan silpoen ja särkien kaiken tieltänsä, ryöstäen mukaansa tahi jaoittaen maahan. Ehkäpä se on jo saapunut Spartaan ja riehahtanut läpi Taygetos-laakson tappaen kaiken elämän, paiskaten sen kallioon, ennenkuin se ennätti päästää äännähdystäkään.
Hän tunnustelee sydäntänsä, niinkuin olisi jotakin hänessä itsessään surmattu.
Olympiankin ne varmaan hävittävät. Pysähdyttävät juhlan, jota kansa surutonna viettää, tuo hullu ja kevytmielinen, niinkuin uhkaavien aseiden kalske voisi hukkua juhlaleikin pölyyn. Samalla hetkellä, jolloin barbaarit tulvana kulkevat yli maan, he leikkivät kuin järjettömät lapset, juoksevat kilpaa ja pieksävät nelivaljakoltansa ympäri kilparadan kääntöpatsaita, aivan kuin voisivat paeta kuolemaa ja orjuutta.
Hän muistelee mennyttä aikaa. Kolme olympiadia. Hän näkee jälleen edessänsä radan, simpukansekaisella hiekalla peitetyn. Hän kuulee lähtöön käskevän huudon, ja hän näkee itsensä juoksemassa kuusitoistavuotiasten tyttöjen joukossa, vilisevässä vauhdissa, tuulen vilahdellessa hänen lyhyen ihokkaansa villan alle. Hän näkee juoksemassa miehen, levollisin, pitkin askelin, miehen sitkeän ja kärsivällisen, jota eivät kannusta kilpaveljet, vaan oma sisäinen olemuksensa.
Toisenkin juoksun hän näkee silmäinsä edessä: hän näkee itsensä juoksemassa kuin pakenevan hirven — ja takaa-ajajan niinkuin metsästäjän, jonka kuuma henkäys pistäen polttaa hänen selkäänsä, kunnes hän itse yht'äkkiä kääntyy ja kaatuu hänen syliinsä kädet nyrkkeihin puserrettuina ja koko ruumis täynnä vastustushalua.
Hänen rintansa kohoilee rauhallisesti nyt, kun hän muistelee tuota yhtymystä ärsytetyn jumalan kanssa, suuttuneen metsästäjän, joka ahmivalla verenhimolla ottaa haltuunsa saaliinsa ja painaa siihen voimansa merkin.
Merkki hänen olemukseensa oli jäänyt niinkuin raivoisan jumalan voimasyleilystä. Ja niinkuin jumalain valtaamat maalliset naiset hänkin oli synnyttänyt lapsen. Mutta kohtalo oli sen häneltä riistänyt — ei hylätäksensä sen kuolemaan tahi antaaksensa sen kasvaa kaukaisissa seuduissa idolialaisten nymfien keskellä, vaan antaaksensa sen kasvaa maailman kovimman kurin alaisena. Hänen pienet poikansa olivat kaikista veren siteistä vieroitetut. Isänä heillä oli syssitian kovat kivivuoteet ja äitinä karkeat villamekkonsa. Ruoska oli heidän holhoojansa. Ei kukaan omainen heitä koskaan syliinsä sulkisi. Hän oli päästänyt heidät luotansa, koska heillä ei ollut isän käsivarsia leposijanansa, ei kodin aurinkoa lämmitelläksensä itseänsä. Kaikki Spartan isät olivat ankaria eivätkä hyväilyjä tuhlanneet. Mutta hänen lastensa isä ei edes ollut halunnut nähdä niitä. Hän pysyi kaukana niistä, kuin ne olisivat olleet jumalain lähettämä rangaistus eikä siunaus. Vain yhden ainoan kerran oli hänen kohtunsa maistanut hedelmöittymisen suloa. Oliko se Artemiin rangaistus siitä, että hän nuoruuden vallattomuudessa oli astunut hänen pyhään lehtoonsa, ottanut jumalattaren kiristämänsä rakkauden valan todistajaksi.
Tuhat kertaa suurempi rangaistus oli kuitenkin Hellasta kohdannut, kun se ei ollut äidinvelvollisuuksiansa tuntenut, vaan jättänyt maan autioksi ja puolustajitta, ja kun kavaltajat olivat myyneet sen ja opastaneet barbaarit sen kaikkein pyhimpään. Kaikki olivat pettäneet isiensä maan ja jättäneet jumalain pyhäköt vihollisten liekkien ruoaksi.
… Hän ei tietänyt, kuinka kauan oli istunut täällä klepsydran ääressä. Mutta kohta oli öljyastia tyhjä. Silloin sammuisi Athenen pyhä lamppu ja ikuinen pimeä huuhtoisi pois hänen pyhän kaupunkinsa viimeisen muiston.
Vain kaksi kertaa hän oli klepsydran pimeästä syvyydestä juonut vettä virvoittaaksensa polttavaa kurkkuaan. Se oli kylmää, mutta se oli maistunut suolaiselta ja katkeralta eikä sammuttanut hänen janoansa. Ehkäpä hän ei enää näkisi päivän valoa, vaan kuolisi yhdessä tämän lampun kanssa. Silloin hän vaeltaisi Hadekseen ja ehkä varjojen lukemattomana vilisevästä joukosta tapaisi yhden, jonka hän elämässä oli kohdannut vain kolme kertaa, mutta jota hän kuitenkin oli rakastanut korkeammin kaikkia muita kuolevaisia. Silloin hän pyytäisi varjolta anteeksi pakolla ottamaansa valaa.
Eikö jo tämä luola, jossa lampun pieni liekki lepatti aavemaisesti, ollut Hades? Eikö tuo ollut Lethe, joka solateitänsä solisi syvyydessä hänen allansa, unohduksen lähde, josta hän oli juonut? Oliko kuolema, iäinen kuolema, muuta kuin kaiken unohdus? Ja eikö hän jo ollut unohtanut kaiken, mitä oli kaupunkiin jättänyt: jumalattaren, jota oli palvellut, linnan, jonka liekit olivat nielleet — kaiken — kaiken — vain ei yhtä ainoata nimeä. — Omaansa hän ei enää muistanut.
Varjoko hänen sivullensa kuin varkain ilmestyi? Hän oli kuullut jonkun tulevan alas kivisiä portaita, ikäänkuin laahustaen ja kuitenkin keveästi — vaeltavan varjon, painottoman, mutta kuitenkin surua täyden. Kauan hän oli tuntenut sen takanansa. Persialainen ei olisi voinut hänen kätköänsä löytää. Joku varjo se lienee ollut, jota veti puoleensa syvän, kylmän kaivon yö.
Hän avasi silmänsä ja katsoi ylöspäin. Siinä seisoi varjo: perin vanha mies, valkeata tukkaa ja partaa, suuret, verhokatseiset silmät tuuheiden kulmakarvain alla, jotka olivat kuin kaksi lumiharjannetta kahden järven rannalla, ja vielä vereväntuore suu keskellä parran talvista viidakkoa.
Kauan he katsoivat ääneti toisiansa niinkuin kaksi mykkää varjoa, joiden kielet ovat kuihtuneet suussa. He kuuntelivat ja kuulivat kuin kielten soivan klepsydran sisältä. Ja vihdoin nousi ääni keskeltä väräjävän hämärän, joka heitä ympäröi.
"Kuka olet, nainen? Ja mitä teet täällä?"
"En tiedä sitä", vastasi hän. "Olen unohtanut kaiken."
"Vain murrettasi et ole unohtanut, joka sanoo samaa kuin pukusikin, että olet maan tyttäriä. Kenen ovat nämä aseet?" hän kysyi edelleen ja otti keihään käteensä. Sen yläpäässä oli koukku, hän ripusti kypärän siihen ja laski sen kaivoon.
"Jos klepsydrassa vielä on vettä Hellaan lapsille, niin ei ole jumalainkaan armo vielä lopussa", sanoi hän ja antoi keihään hiljaa painua syvyyteen. Kuului loiskahdus ja pian senjälkeen hän varovasti veti vettätäyden kypärän takaisin.
"Juo", sanoi hän ja ojensi hänelle kypärän. "Tahi jos sinulla on nälkä, niin ota tämä kourallinen viikunoita, jotka juuri tänä päivänä olen poiminut Kolonoksen kauniisti viheriöivän Demeterin poltetun temppelin äärestä."
Nainen pyyhkäisi otsaansa. Tuo kirkas, pyöreä ääni täytti hänet elämällä ja ikäänkuin valoi verta hänen muistiinsa.
"Meedialaiset?" kysyi hän. "Meedialaiset?"
"Niin. Meedialaiset ovat täällä vielä", vastasi vanhus. "Niitä vilisee Faleronin rannalla, katsellen laivojansa, jotka purjehtivat kohden Salamista. Siellä on taistelu tapahtuva — jospa Themistokles johtaisi sen voittoon! Linna tässä päällämme on autio. Tuli on syönyt mitä saattoi. Minä seisoin palopaikoilla ja katselin merelle. Laivat työntyivät laumana kohden Salamista, niinkuin lokit kohden pesimäpaikkojaan. Ne ovat teroittaneet nokkansa. Laivankärjet välähtelevät ja uppoavat laivankylkiin. Suurkuningas asettuu istumaan Faleronin rannalle, kirjurit ympärillänsä, ja on katseleva persialaisten urotöitä."
Vanhus istuutui kaivonreunalle ja joi Athenen kypärästä. Kumpikin he kuuntelivat kauan ääneti, mutta ei hiiskahdustakaan tullut ulkoapäin ja vain klepsydran veden solina kuului hiljaisessa luolassa.
"Sano minulle, kuka olet, Ateenan nainen", sanoi hän vihdoin.
"Minä en ole Ateenasta", vastasi hän. "Mutta ei kukaan Lakedaimonissa enää muista minun nimeäni."
"Kuinka sitten olet tullut tänne Eurotaan rannoilta?"
"Pyhyydenloukkauksen tähden lähdin maastani. Vuosikaudet olen palvellut jumalatarta tuolla ylhäällä. Päivin ja öin vartioin hänen pyhää lamppuansa ja pelastin sen persialaisten käsistä. Tuossa on lamppu, niinkuin näet."
"Sinä olet hyvin palvellut jumalatarta. Mikä on pyhyydenloukkauksesi?"
"Minä rikoin neitseellistä Artemista vastaan. Tahdoin olla vaimo, mutta minusta tuli vain äiti."
"Etkö ole ollut naimisissa?"
"Olen, mutta en ole koskaan tuntenut miestäni."
"Onko hän kuollut?"
"Minä en tiedä."
"Oliko hän lakedaimonilainen?"
"Oli."
"Oliko hän mukana porttien taistelussa?"
"Minä en sitä tiedä. Kuka tuntee kaatuneet?"
"Minä olen paluumatkalla kotiin Spartaan, ja minulla on heidän nimensä kirjoitettuna. Oma poikani oli niiden joukossa."
"Tiedätkö, että hän oli siellä?"
"Minä luin hänen ruumiinsa haavat."
"Sinä tunsit hänet?"
"Tunsin. Ja oli hänellä nimensäkin pienessä nahkapalasessa."
"Oliko pojallasi ihopiirroksia ruumiissansa?"
"Ei ollut. Oli vain suikale hirvennahkaa hänen sydämellänsä. Persialaiset olivat antaneet hänen pitää sen. Sillä se ei ollut mikään koristus. Se on melkein kuin vyö. Ja siinä on hänen nimensä piirrettynä yhteen hänen vaimonsa nimen kanssa."
"Vaimonsako?" kysyi nainen kiihtyneenä.
"Niin, niin siinä on", vastasi Hermofantos ja otti viittansa poimusta kapean ja kurttuisen vyönsuikaleen.
Nainen sieppasi sen häneltä, kiersi sen auki ja piti sitä aivan öljylampun pienen värisevän liekin vieressä. Veri sai hänen valkeat kasvonsa hehkumaan, kun hän luki: "Minä arkadialainen Narkissos, Eufranorin poika, vannon Artemiin pyhäkön ääressä…"
Hänen silmänsä sulkeutuivat, hänen kätensä vaipuivat.
Hermofantos sanoi hiljaa:
"Se on niinkuin veljeysvyö kahden ihmisen välillä, jotka toisillensa lupaavat samaa."
Nainen nyökkäsi, käänsi suikaleen helmassansa ja luki silmät suljettuina: "Minä Nikarete, lakedaimonilaisen Kleombrotoksen tytär, vannon Artemiin pyhäkön ääressä, että otan miehekseni arkadialaisen Narkissoksen, Eufranorin pojan… Jumalatar on kuullut sen", lisäsi hän kuiskaten itkevin äänin.
Kyyneliä tippui hänen silmistänsä. Hän tarttui rintoihinsa ja änkytti:
"Tämän vyön sinä löysit Thermopylaista?"
Hermofantos vastasi:
"Nikarete, hänen oikea kätensä pusersi sitä hänen sydäntänsä vasten."
Ääneti he istuivat yhdessä käsi kädessä. Tunnit kuluivat. Hermofantos tunsi itsessänsä, milloin aurinko laski, hapuili ulos ja haki hetkisen perästä Nikareten.
He nousivat ylös, jotta saattoivat katsella yli Akropoliin. Kuului melua ja pauhua Faleronista. Miehiä tuli juosten ja hyökkäsi ylös propylaioja. Eräs ateenalainen juoksi aukean poikki, paiskasi persialaisen kilven vasten särkyneitä pylväitä ja vuodatti voittohuutoonsa koston ja lohdutuksen sanoman jumalattarelle:
"Voitto! Voitto! Meedialaiset Salamiin edustalla tuhottu —
Eleusiista hamaan Psyttaleiaan. Voitto! Salamis! Voitto!"
Auringon laskiessa Nikarete kantoi jumalattaren aseet takaisin pyhäkköön ja ripusti lampun puukuvan eteen, johon liekit eivät olleet koskeneet.
Hermofantos meni Athenen pyhän öljypuun ääreen. Se oli palanut juureen saakka, mutta siitä oli puhjennut pitkä vesa ja siihen tuoreita hopeanharmaita lehtiä.