KOLMAS LUKU.
Matka Parisiin.
Aurinko ei ollut vielä korkealla, kun me kolme veljestä, yksi ainoa palvelija mukanamme, pysäytimme hevosemme laakson reunassa ja käännyimme satulassamme vielä viimeisen kerran silmäämään Caylusta — säännötöntä, harmajaa kaupunkia, ja tornia, joka kohosi korkealle sen yli. Kaikki olimme hyvin ajatuksissamme. Ajat olivat kuohuisia ja tehtävämme varsin vakavaluontoinen. Vaan nuoruudella ja varhaisella aamulla on erinomainen kyky poistamaan levottomuutta, ja vuoristoon päästyämme ratsastimme iloisina edelleen. Me kulimme väliin alastomia tuulisia kankaita, väliin tammimetsään hakattua tietä, jossa kaikki puut olivat samalle suunnalle nojalleen, ja pari kertaa kulettiin liitupitoisten jokiuomain yli, joissa vesi lirisi tuuheain saniaisten välissä, ja joiden varrella oli siellä täällä yksinäisiä talonpoikaistaloja tuuheain puistojen keskellä.
Neljä tuntia ratsastettuamme näimme allamme Cahorsin, aivan joen polvekkeen kiertämässä. Me ratsastimme yli Vallandrésillan, joka menee yli Lotin, ja ajoimme enomme tavalliseen majapaikkaan torin reunassa. Täällä me tilasimme eineen ja kerroimme ylpeänlaisesti, että olimme matkalla Parisiin.
Isäntä kohotti kätensä, "Parisiin!" huudahti hän pelästyneenä. "Jos olisitte tulleet eilen, niin olisitte päässet vidame de Bezersin seurassa! Ja teitähän on — luvalla sanoen — niin pieni seura, ja tiet ovat kaikkea muuta vaan eivät rauhallisia kulkea."
"Vaan eihän vidamellakaan ollut kuin puolikymmentä miestä mukanaan", vastasin minä ja ratsuruoskalla kopistelin huolettomasti saappaitani.
Isäntä pudisti päätään. "Herra vidame tuntee maailmaa", vastasi hän viekkaasti. "Hän on sellainen mies, jonka kimppuun ei karata niin äkkiarvaamatta! Muuan hänen miehensä kuiskasi minulle, että Chateaurouxissa kaksikymmentä väkevää ja luotettavaa miestä yhtyy heihin. Sanotaan tosin, että sota on loppunut, vaan …" ja hyväsydäminen mies kohautti olkapäitään ja loi merkitsevän katseen läskiviipaleihin, jotka riippuivat liedessä. "Vaan sen asian teidän armonne tietää paremmin kuin minä", lisäsi hän vikkelästi. "Minä olen köyhä mies ja toivon ainoastaan saavani elää rauhassa naapureitteni kanssa, käykööt sitte messussa tai saarnaa kuulemassa."
Tämä mielipide oli hyvin yleinen siihen aikaan, ja sitä useimmat varakkaat kaupunkilaiset ja maalaiset kannattivat niin hartaasti, että me pidimme turhana lausua omasta puolestamme mitään myönnytystä. Saatuamme kunnioitettavalta isännältämme kirjenipun, jolla voimme saada uusia hevosia Limogessa, jatkoimme matkaamme, virkistettyinä ruumiiltamme ja saatuamme vähän ajattelemisen aihetta.
Kaksikymmentä neljä miestä oli sellainen joukko, jota ei tavallisesti kustantanut itselleen matkalle sellainenkaan mies kuin Bezers, jolla oli paljon vihollisia. Kun hän nyt oli varustanut sellaisen joukon, niin se tuntui osottavan, että hänellä on suuremmat aikeet kuin se, jonka me olimme kuvailleet. Vaan me emme voineet arvata hänen tarkoituksiaan, koska hän tietysti oli kutsunut koolle joukkonsa ennen kuin hän tiesi mitään Catherinen kihlauksesta. Niin ollen hän joko mustasukkaisuudesta oli jo ennalta varuillaan, tai hänen hyökkäyksensä Pavannesta vastaan oli vain osa suuremmasta suunnitelmasta. Kummassakin tapauksessa meidän retkemme tuntui sitäkin tärkeämmältä, vaan ei enään niin toivokkaalta.
Vaan matkallamme näimme ja kuulimme niin paljo ja aivan uutta että se meitä esti tuumailemasta asiaa. Silmämme olivat nuoret, ja kaikki oli meistä yhtä huvittavaa — olipa se sitten kaunis tyttö, joka kuleksi mustalaisjoukon jälessä tai pari valensialaista kuleksijaa — jongleureiksi sanoivat he yhä itseään — jotka lauloivat vanhalla Provencen murteella, tai normandialainen hevoskauppias hevosineen, joilla pää ja häntä maata viilti, tai vanha resunen sotamies, joka oli haavoitettu sodassa — taistellessaan toisen tai toisen puolueen puolesta, sen mukaan minkä mielinen hänen päällikkönsä oli ollut.
Vaan kuitenkaan emme unhottaneet matkamme tarkoitusta. Minä voin sanoa, että ei sitä aamua, jona emme noustessamme — usein ruumis hellänä ja jäsenet jäykkinä — olisi ajatelleet: "Tänään tai huomenna tai ylihuomenna" — aina asianhaarain mukaan — "me saamme Kitin asian toimitetuksi!" Kitin! Ehkä tämä oli puhtainta innostusta, mikä koskaan on sydämmemme täyttänyt, kaikesta itsekkäisyydestä puhtain tehtävä, joka meillä on ollut. Kitin vuoksi!
Muuten me tiellämme kohtasimme varsin vähän merkillisempiä matkustajia. Puolet Ranskan aatelistosta oli Parisissa juhlissa, joita pidettiin kuninkaallisten häiden johdosta. Helposti saimme hevosia, missä vain tarvitsimme. Ja vaikka olimme kuulleet puhuttavan, että tiet olivat täynnänsä kuleksivia, erotettuja sotilaita, eivät ne kuitenkaan meitä koskaan häirinneet eivätkä estäneet matkallamme.
Vaan tarkoitukseni ei ole tehdä selkoa, mitä kaikkea tapahtui tällä ensimmäisellä retkelläni maailmaan, vaikka minä mielelläni sitä muistelen. Eikä myöskään ole tarkoitukseni selittää, mitä ajattelin kaikista uusista ja harvinaisista kaupungeista, joiden ohi kulimme. Sanottakoon vain, että me kulimme Limogesin, Chateaurouxin ja Orleansin kautta, ja että meidät Chateaurouxissa petti muuan toivomme. Me nimittäin olimme luulleet, että kun Bezers siellä yhtyi sotilaisiinsa, niin hän ei saisi tarpeellista määrää hevosia matkallaan, ja me sen vuoksi kyytihevosilla voisimme tavottaa hänet ja hiipiä hänen ohitsensa tämän kaupungin ja Parisin välillä. Vaan Chateaurouxissa saimme kuulla, että hänen joukkonsa oli saanut uuden määräyksen mennä Orleansiin ja siellä odottaa häntä. Seurauksena siitä oli, että hän voi saada uusia hevosia sinne saakka. Hänellä siis nähtävästi oli hyvin kiire. Sillä kun hän saatuaan uudet hevoset Chateaurouxissa, oli lähtenyt sieltä, niin hän oli puolenpäivän aikana ollut Angervillessä, josta on neljäkymmentä englanninpenikulmaa Parisiin, jota vastoin me Angervilleen saavuimme vasta saman päivän — seitsemäntenä päivänä Caylusta lähdettyämme — illalla.
Me ratsastimme ravintolan suurelle avonaiselle pihalle, joka hämärässä näytti vielä suuremmalta, ja olimme niin väsyneitä, jotta vaivoin pääsimme satulasta. Jean, palvelijamme, otti hevosemme ja lähti taluttamaan talliin eläinraukkoja, jotka pää riipuksissa mielellään seurasivatkin. Me seisahdimme hetkiseksi aikaa oikomaan jäykistyneitä jäseniämme. Täällä näytti olevan elämää ja liikettä. Portin päällä olevasta valaistusta akkunasta kuului lautasten ja keittoastiain kalinaa, ja käytävästä kuului kiireisiä askeleita. Muutamia lyhtyjä, jotka oli vasta sytytetty, palaa tuipotti siellä täällä sumussa, Ja muutamassa pihamaan nurkassa kaksi seppää kengitti hevosta.
Me olimme lähtemässä huoneeseen, kun kuulimme Jeanin kohottavan äänensä, aivan kuin hän olisi riidelllyt jonkun kanssa, ja ajatellessamme, että maalaispalvelijamme oli joutunut ehkä sorron alaiseksi, kulimme tallirakennusta kohden, missä hän yhä kulki hevosten kanssa edestakaisin.
"Mikä täällä on?" kysyin tuimalla äänellä.
"Sanovat, ettei täällä ole sijaa hevosille", valitteli Jean. Hän oli puoleksi vihoissaan puoleksi peloissaan, oikea maalaisrenki kiireestä kantapäähän.
"Ei täällä ole sijaa!" huuti muuan mies, joka seisoi tallin ovella ja lähti nyt meitä kohden. Hänen äänensä kuulusti hävyttömältä, ja ensi silmäyksellä huomasin että, hänen toverinsa olivat valmiit tarpeen tullessa häntä auttamaan. Hän pani kädet puuskaan ja katsoi meitä ilkamoiden. Lähellä olevan lampun valossa näin hänellä ja tovereillaan olevan samanlaiset merkit.
"Kuulkaa", sanoin minä vakavasti, "talli on tilava, niin ettei se teidän hevosistanne ole täysi, joten siis pitää olla siellä sijaa minunkin hevosilleni."
"Tietysti! Sijaa kuninkaalle!" vastasi hän, ja eräs toinen pilkallisesti huuti: "Eläköön kuningas!" Ja toiset nauroivat pirullisen ivallisesti.
Herrasväen palvelijain välillä oli siihen aikaan riita tavallista. Vaan isäntäväki harvoin sekaantui heidän väleihinsä. "Antaa heidän otella", oli tavallinen käsitys. Vaan tässä oli Jean-raukka kovin alakynnessä, eikä meillä sen vuoksi ollut muuta neuvoa kuin ryhtyä häntä auttamaan.
"Kuulkaa nyt, hyvät miehet! Elkää ruvetko rettelöimään", sanoin vakavasti, tarttuen Croisettea kädestä pidättääkseni häntä, sillä en millään ehdolla tahtonut uudistaa sellaista tapausta, joka tapahtui Caylusin portilla. "Nämät hevoset ovat vicomte de Caylusin, ja jos, niin kuin toivon, teidän isäntänne on hänen hyvä ystävänsä, niin voi teidän käydä huonosti, jos te vielä rettelöitte."
Olin kuulevinani hiljaista murinaa ja sanottavan: "Papegotti [paavilainen]! Kuolkoot Guiset!" Vaan heidän johtajansa huuti äänekkäästi: "Kukkokiekaa!" jota hän kertoi monta kertaa ja oikein uhalla huiski käsillään matkien kukon siipienräpytystä. "Tässä meillä on oikein hienohöyheninen kukko!" ja sillä tavoin hän jatkoi hyvän aikaa, jonka jälkeen hän inhoittavasti irvistellen kääntyi toveriensa puoleen, jotka osoittivat suostumustaan.
Sormiani syyhytti, minua halutti antaa hänelle ansaittua kuritusta, vaan minä kuitenkin hillitsin itseni, jotta tästä ei syntyisi kovin arveluttava loppu.
"Ettekö häpeä, mokomat!" kuului samassa kimakka ääni päältämme — se kuulusti tulevan kuin pilvistä. Minä silmäsin ylös ja näin kaksi kaunista tyttöä akkunassa tallirakennuksen päällä. "Hyi hävetkää! Ettekö näe, että ne ovat lapsia? Antakaa niiden olla rauhassa!" huuti toinen heistä.
Miehet nauroivat nyt yhä enemmän, vaan minä puolestani on voinut siinä seistä toimettomana ja kuulla sanottavan itseäni lapseksi. "Tule tänne!" sanoin ja viittasin miestä luokseni, joka seisoi ovella. "Tule tänne roisto, niin minä sinulle annan palkan, jonka ansaitset puhutellessasi tuolla tavoin aatelismiestä!"
Lähestyi hyvin verkalleen suuri, paksujäntereinen mies, pitempi minua ja vähintään kuutta tuumaa leveämpi hartioiltaan. Rohkeuteni masentui vähän katsellessani häntä. Vaan asia oli ratkaistava. Vaikka olinkin heikompi ja henturoisempi, niin olin kuitenkin ketterä kuin orava, ja kiihtymykseni sai unhottamaan väsymykseni. Minä sieppasin lyijypäisen ratsukepin Marielta ja lähestyin miestä.
"Varokaa itseänne, pikku mies!" huuti tyttö iloisesti — kuitenkin puolittain säälivästi, niin kuin minusta kuulusti. "Muuten tuo lihava sika tappaa teidät!"
Vaan tällä kertaa ei minun vastustajani yhtynyt toisten nauruun. Minua hämmästytti, että hän näytti epäröivältä, ja että hän ei ollut niin halukas tulemaan piiriin, jonka hänen toverinsa muodostivat ympärilleni. Vaan ennen kuin ehdin koetella hänen rohkeuttaan, laskeusi käsi Olalleni. Mies-olento, joka äkkiä oli ilmestynyt siihen, minä en tiedä mistä kummasta, sysäsi minut syrjään, voimakkaalla kädellä vaan kuitenkin kohteliaasti.
"Jättäkää tämä minun toimekseni!" sanoi hän ja asettui aivan tyynesti minun eteeni. "Elkää tahriko käsiänne koskemalla tuohon roistoon. Minun juuri haluttaa saada jotakin tehdä, ja tämä tulee sopivaan aikaan. Minä teen hänestä toukkain ruokaa ennen kuin nunnat tuolla luostarissa ehtivät lausua 'Ave!'"
Hän oli jykevä mies, ei tavattoman suuri eikä tavattoman vahvakaan, mustaverinen ja hyvin terävät piirteet. Hatustaan töyhtö oli katkennut, vaan hattu oli kuitenkin hyvin mallikkaasti hänen päässään, ja hän liikuskeli niin mahtavasti ja kilisteli kannuksiaan ja heilutteli pitkää miekkaansa niin huolettomasti, ettei ollut ollenkaan ihme, jos lähinnä seisovat joutuisasti vetäytyivätkin syrjään.
"Tule tänne!" huusi hän kiihkeästi muodostaen ympärilleen suuren aukon heiluttaessaan yhä tuimemmin miekkaansa, ja hänen vasemmassa kädessään välkkyi tikari. "Ken haluaa otella? Tahdotteko tulla yksittäin vai kaikki yhdessä rysyssä? Miten vain mielenne tekee, teillä sen — —" Ja hän lopetti kehoituksensa kiroustulvalla, jonka syyti vastassaan olevalle joukolle.
"Tämä riita ei teihin kuulu", sanoi paksu mies vihaisesti. Vaan hän ei yrittänytkään vetämään miekkaansa, vaan sen sijaan vetäytyi takaisin.
"Kaikki riidat kuuluvat minuun, eikä mikään riita teihin! Niin se on se asia", vastasi sankarimme terästäen sukkelaa vastaustaan tekemällä muka hyökkäyksen lihavaa miestä kohden, joka taas hypähti takaisin.
Silloin syntyi äänekäs nauru, johon yhtyivät vastustajani toveritkin. "Tuo lihava sika!" huuti tyttö ylhäältä. "Sylkekää sitä!" ja hän itse sylki tätä entistä sankaria — joka ei enään kopeillut.
"Leikkaanko hänestä pienen viipaleen sinulle, pieni herttaseni?" kysyi leikkisä ystäväni ja teki suuren kiepauksen miekallaan vastustajansa vapisevan selän ympärillä. "Oikein pienen herkkupalan?" lisäsi hän.
"Kiitos, ei haluta!" huuti tyttö naurunrähäkän lisääntyessä.
"Eikö pienen pientä hitustakaan? Minä lupaan että se on oikein murea ja herkullinen pala."
"Uh, ei!" ja tyttö vielä kerran sylkäsi halveksivasti.
"Kuuletko? Neiti ei pidä sinusta vähintäkään", huuti kiduttaja. "Hän ei pidä sinusta, mokompi gascognelainen sika!" Ja pistettyään taitavasti tikarin kupeelleen, hän tarttui paksua miehenpalleroa korvasta ja pyöräytti ympäri pari kertaa, jonka jälkeen potkasi niin, että mies lensi hassusti ja aika vauhtia suuren vesisaavin yli pitkän matkan päähän. Siellä se suupaltto nyt makasi, vuoroon voivotti vuoroon kiroili, ja voittaja kehuvasti sanoi: "Nyt se on saanut tarpeekseen. Jos joku toinen haluaa jatkaa hänen asiaansa, niin Blaise Buré on puolestaan valmis. Jos ei, niin antakaa nyt riidan olla lopussa. Jonkun pitää hankkia suojaa näiden herrain hevosille, ennen kuin ne vilustuvat. Mitä minuun tulee", lisäsi hän, kääntyessään minuun ja liioitetulla kohteliaisuudella ottaessaan lakin päästään, "niin olen teidän armonne nöyrin palvelija, jota teidän tarvitsee vain käskeä."
Minä kiitin häntä puoleksi vilpittömästi puoleksi teeskennellyn sydämmellisesti. Hänen takkinsa oli rikkinäinen ja hänen leveät polvihousunsa, jotka ennen aikaan näyttivät olleen varsin kaunista vaatetta, olivat tahraiset ja niistä melkein kokonaan puuttui pitsit. Hän kerskui tavattomasti ja hänen otsalleen oli kirjoitettuna: kuokkavieras. Vaan hän oli meille tehnyt suuren palveluksen, sillä Jean nyt vastuksetta sai hevoset talliin. Ja sitä paitse aina pidetään urhoollisesta miehestä, ja tämä mieshän oli urhoollinen, se täytyi myöntää.
"Te tulette Orleansista", sanoi hän kunnioittavasti vaan sillä äänellä, että hän pikemmin vastasi kuin kysyi.
"Niin, sieltä tulemme", vastasin minä vähän hämmästyen. "Näittekö meidän tulevan?"
"En, vaan minä näen saappaistanne, hyvät herrat", vastasi hän. "Valkea tomu pohjoisen, ruskea tomu etelän. Ymmärrättekö?"
"Ymmärrän", sanoin ihmetellen. "Te olette varmaan käynyt hyvän koulun, herra Buré."
"Hyvät opettajat kasvattavat teräviä oppilaita", vastasi hän nauraen.
Ja vastauksensa sittemmin muistui mieleeni.
"Te myöskin tulette Orleansista?" kysyin, kun olimme lähdössä sisälle.
"Minä myöskin tulen Orleansista, hyvät herrat. Vaan minä tulin jo päivällä. Toin kirjeitä, tärkeitä kirjeitä!" Hän tuttavallisesti silmäsi meihin, oikasi sitte itseään, katsoi tuimasti tallimiehiä, löi pari kertaa rintaansa, väänsi viiksiään ja lopuksi hymyili nuorelle tytölle, joka vielä oli akkunassa ja pureksi olenkortta.
Minä arvelin, että me emme nyt helposti pääse hänestä erillemme. Vaan niin ei kuitenkaan ollut. Sillä kun hän, nähtävästi hyvin tyytyväisenä, oli kuunnellut monia kiitoksiamme, niin hän kumarsi luonnottoman kohteliaasti ja marssi tiehensä niin juhlallisesti kuin espanjalainen, hyräillessänsä:
"Ce petit homme tant joli!
Qui toujours cause et toujours rit,
Qui toujours baire sa mignonne,
Dieu gard' de mal ce petit homme!"
Kun astuimme ravintolaan, niin isäntä tuli meitä vastaan. Hän oli hyvin kohtelias, vaan näytti olevan hyvin hämillään, ja hänenkin olossaan oli jotakin levotonta jännitystä.
"Parisistako herraseni?" kysyi hän hieroen käsiään ja kumartaen syvään.
"Vai etelästäkö?"
"Etelästä", vastasin. "Orleansista, ja nälkäisiä ja janoisia, hyvä herra."
"Ahaa!" vastasi hän ottamatta huomioon viimeistä osaa vastauksestani, ja hänen silmistään säihkyi tyytyväisyys. "Sitte voin vannoa, että te ette ole kuulleet viimeistä suurta uutista?" Hän pysähtyi keskelle ahdasta käytävää, kohotti kynttilää, joka hänellä oli kädessä, ja loi tutkivan katseen meihin, aivan kuin olisi halunnut saada selkoa meistä ennen kuin jatkoi puhettaan.
"Suurta uutista!" sanoin minä tuimalla äänellä, sillä minä olin väsynyt ja minulla oli, kuten olin hänelle sanonut, nälkä. "Me emme ole kuulleet mitään uutisia, ja suurin palvelus mitä voitte tehdä on se, että joudutatte illallistamme."
Vaan ei tämäkään nolaus saanut masennetuksi hänen intoaan kertomaan uutistaan. "Amirali de Coligny", sanoi hän meikein voimatta hengittää, "ettekö ole kuulleet, mitä hänelle on tapahtunut?"
"Amiralille? Mitä hänelle sitten on tapahtunut?" kysyin kiihkeästi.
Lopuksikin siis innostuin.
Minun nyt täytyy tehdä pieni poikkeus varsinaisesta kertomuksestani. Ne harvat, jotka ovat minun ijälläni, ja monet, jotka ovat nuorempia, ovat varmaan kuulleet kerrottavan, että siihen aikaan italialainen leskikuningatar itse asiassa piti hallitus-ohjaksia ja johti Ranskaa. Catharina Medicin suurimpana pyrintönä oli koettaa säilyttää vaikutustaan poikaansa, Kaarle yhdeksänteen, joka heikkona, kivuloisena oli jo tuomittu ennenaikaiseen hautaansa. Leskikuningattaren lähimpänä huolena oli tukea kuningasvaltaa koettamalla pitää tasapainoa katolilaisten ja hugenottien välillä. Sitä varten hän suositteli väliin toista väliin toista puoluetta. Tätä nykyä hän oli ollut tavallista suosiollisempi hugenoteille. Heidän johtajansa amirali Gaspard de Coligny, Navarran kuningas Henrik ja prinssi Condé arveltiin olevan hänen erityisessä suosiossaan, jota vastoin toisen puolueen johtajat, herttua Guise ja molemmat kardinalit Lorraine ja Guise olivat epäsuosiossa. Eikä tähän, niin kuin näytti, parannusta saanut edes heidän ystävänsä, kuningattaren lempipoika, Anjoun herttua Henrik.
Sillä kannalla olivat asiat elokuussa 1572, vaan huhu kertoi kuitenkin, että Coligny, joka oli käyttänyt asemaansa hyväksi, oli jo saanut vaikutetuksi kuninkaaseen niin paljon, että Catharina Medici alkoi huomata asemansa uhatuksi. Amirali, jota hugenotit kauan aikaa olivat pitäneet johtajanansa, oli nyt sen vuoksi mitä suurimman huomion esineenä samalla kun Guisein puolue häntä — herttua Guisen luultuna murhaajana — vihasi niin ankarasti, että sille ei vetänyt vertoja ystävien suosio, niin hartaasti suosittu kuin hän olikin näiden joukossa.
Ja monet, jotka eivät olleetkaan hugenotteja, pitivät kuitenkin häntä suuressa arvossa isänmaan ystävänä ja urhoollisena soturina. Vaikka me olimmekin vanhaa uskoa ja kuuluimme vastapuolueeseen, niin olimme kuitenkin kuulleet paljon hyvää hänestä. Vicomte sanoi häntä aina suureksi mieheksi, mieheksi, joka oli joutunut harhatielle, vaan joka hairauksestaan huolimatta oli kuitenkin urhokas, rehellinen ja kelpo mies. Sen vuoksi minä, kun ravintolan isäntä mainitsi hänen nimensä, unhotin nälkänikin.
"Colignya ammuttiin eilen, kun hän ajoi Rue des Fosses-katua", selitti mies pidättäen hengitystään. "Ei ole tietoa, parantuuko vai kuoleeko. Koko Parisi on kiihdyksissä, ja monet pelkäävät pahinta."
"Vaan kuka uskalsi sellaista tehdä?" kysyin epäröiden. "Hänellähän oli kuninkaan suojeluskirja."
Isäntä ei vastannut siihen mitään, kohautti vain olkapäitään, avasi sitten oven ja viittasi astumaan ruokasaliin.
Meitä varten oli jo järjestetty ateria pitkän pöydän toiseen päähän. Toisessa päässä oli syömässä muuan vanhanpuoleinen herra. Hän oli hyvin rikkaasti puettu, vaan samalla hyvin yksinkertaisesti, ja hänen harmaja lyhyeksi leikattu tukkansa, suuri päänsä ja vakavat, tarmon leimaamat kasvonsa leveine leukoineen ja syvine piirteineen herättivät meissä ehdottomasti kunnioitusta. Me kumarsimmekin syvään hänelle, kun asetuimme paikoillemme.
Hän vastasi tervehdykseemme, katsoi meitä vähän aikaa tunkevan tarkkaavasti ja jatkoi sitten aterioimistaan. Minä huomasin, että hänen miekkansa oli nojallaan tuolia vasten hänen vierellään, ja että pistoli, joka luultavasti oli ladattu, oli pöydällä kynttilän vieressä. Kahdella lakeijalla, jotka seisoivat hänen takanaan ja palvelivat häntä, oli samallainen merkki kuin niilläkin miehillä, joiden kanssa olimme olleet riidassa. Me aloimme puhella, vaan matalalla äänellä, ettemme häiritsisi vierasta. Murhayritys Colignya vastaan, jos se todella oli tehty, voisi paljo vaikuttaa meidän asioihimme. Sillä jos niin etevä ja arvossa pidetty hugenotti kuin Coligny, joka sitä paitse oli kuninkaan erityinen suosikki, voi joutua hengenvaaraan Parisissa, niin mitä sitten voi odottaa Pavannes? Me olimme toivoneet tulevamme rauhalliseen kaupunkiin. Jos sitä vastoin nyt siellä oli levottomuutta, niin Bezersin toiveet olivat sitä paremmin ja meidän — ja Kitin, Kit-raukan — sitä huonommin.
Pöytäkumppanimme oli nyt lopettanut aterioimasta. Vaan hän istui vielä paikoillaan ja näytti katselevan meitä uteliaasti. Vihdoin rupesi hän puhelemaan. "Aijotteko Parisiin, nuoret herrat?" kysyi hän vähän ankaralla ja kopealla äänellä.
Me myönsimme. "Huomennako?" kysyi hän vielä.
"Niin", vastasimme ja odotimme, että hän jatkaisi puhetta. Vaan sen sijaan hän vaikeni ja tuijotti hajamielisesti eteensä pöydälle. Kun huomiomme oli kääntynyt omiin asioihimme ja ateriaamme, niin olimme melkein unhottaneet hänen läsnäolonsa, kun minä yhtäkkiä tulin katsoneeksi ylös ja huomasin hänen seisovan aivan minun käsivarressani kiinni ja pitävän edessäni sanaa puhumatta pientä paperilippua.
Minä vavahdin, sillä hän näytti niin vakavalta. Vaan kun huomasin, että toisen pöydän ääressä istui useita huonompiarvoisia vieraita, niin arvasin, että hän tahtoi meille yksityisesti ilmoittaa jotakin, ja sen vuoksi otin kiireesti paperin lukeakseni, Siinä oli ainoastaan seuraavat neljä tuhrittua sanaa:
"Va chsser l'Idole."
Ei sen enempää. Hämmästyneenä katselin häntä, käsittämättä sanojen tarkoitusta. Croisette koetti rypistää otsaansa katsellessaan lippua, vaan ei hänkään siitä sen selvempää saanut. Turha oli sen vuoksi näyttääkään sitä Marielle.
"Te ette ymmärrä?" sanoi vieras pistäessään lipun taskuunsa.
"Emme", vastasin minä pudistaen päätäni. Me kaikki kolme olimme kunnioittavasti nousseet seisomaan ja olimme ryhmässä hänen ympärillään.
"Vai niin, vai niin. No sitten on hyvin", sanoi hän ja katsoi meitä vakavasti ja suopeasti. "Ei ole mitään hätää. Jatkakaa te vain matkaanne. Vaan — minulla on siellä poika, ei paljoa nuorempi kuin tekään, hyvät herrat. Ja jos te olisitte ymmärtäneet minua, niin olisin sanonut: elkää menkö Parisiin! Siellä on tarpeeksi lampaita kerittäviksi!"
Tämän hämärän puheensa perästä hän oli juuri kääntymässä lähteäkseen, kun Croisette hiljaa kosketti hänen käsivarteensa. "Olkaa hyvä ja sanokaa meille, onko totta", sanoi poika kiihkeästi, "että amirali Coligny on eilen haavoitettu?"
"Totta se on", vastasi toinen ja loi kummallisen silmäyksen kysyjään, jolloin hänen katseensa vähäksi aikaa muuttui lempeämmäksi. "Totta se on, poikani", jatkoi hän omituisen juhlallisesti. "Jota herra rakastaa, sitä hän kurittaakin. Ja, Jumala antakoon minulle anteeksi, että sanon näin: jonka hän tahtoo hukuttaa, sen hän lyö sokeudella."
Hän oli, ainakin mikäli minä otaksuin, mielissään katsellut Croisetten tyttömäisiä kasvoja. Marie ja minä olimme mustaverisiä ja rumia verraten veljeemme. Vaan vieras nyt kääntyi hänestä tehden omituisen suuttumuksen liikkeen ja iski kultakahvaisella kepillään lattiaan. Terävällä, vihastuneella äänellä huuti hän palvelijoitaan ja nähtävästi vihoissaan lähti huoneesta, antaen lakeijain mennä edellä, joista toinen kantoi pistolla ja toinen kahta kynttilää.
Kun minä varhain seuraavana päivänä tulin pihalle, niin ensimmäisenä tapasin Blaise Burén. Hän nyt päivän valolla näytti melkein hurjemmalta ja likaisemmalta kuin tulen valossa eilen illalla. Hän tervehti kunnioittavasti minua, ja kun oli selvää, että hän ei pitänyt suuressa arvossa lähimmäisiään, niin tämä hänen minulle osottamansa kunnioitus vaikutti sen, että minä katselin häntä mielissäni. Onhan tavallista, että mitä vihasempi koira, sitä suuremmassa arvossa pidämme sen meille osottamaa huomiota. Minä kysyin häneltä, kuka tuo ylhäinen hugenotti oli, joka oli ollut aterialla meidän kanssamme. Sillä sen huomasimme ja ymmärsimme, että hugenotti hän oli.
"Paroni de Rosny", vastasi hän ja lisäsi ivallisesti: "Hän on varovainen mies! Jos he kaikki olisivat samallaisia, silmät edessä ja takana, ja ladattu pistoli kädessä, niin silloin olisi, nuori herra, Ranskassa yksi kuningas enemmän tai yhtä vähemmän! Vaan toiset ovat sokeoita pöllöjä, kaikki järestään, sokeoita kuin yölepakot." Hän vielä mutisi jotakin, josta minä kuulin sanat "tänä iltana." Vaan minä en kuullut lausetta kokonaan, enkä ymmärtänyt vähääkään, mitä hän tarkoitti.
"Herrat aikovat Parisiin?" kysyi hän sitten aivan toisella äänellä. Kun minä vastasin, että niin oli aikomus, niin katsoi hän minua puoleksi arkaillen puoleksi julkeasti. "Minä siinä tapauksessa pyytäisin herroilta pienen palveluksen", sanoi hän. "Minä myöskin aijon Parisiin. Minä tosin en pelkää puolestani, niin kuin olette nähneet. Vaan minä arvelen, että maantiellä ei taida olla oikein hupaista liikkua, jos pääkaupungissa on melskettä, ja — niin sanalla sanoen, minä mieluummin haluaisin ratsastaa teidän seurassanne kuin yksin."
"Mielellämme saatte tulla mukaamme", sanoin minä. "Vaan me lähdemme puolen tunnin kuluttua. Tunnetteko Parisin?"
"Yhtähyvin kuin miekkani kahvan", vastasi hän äänellä, joka ilmaisi hänen tyytyväisyytensä siitä, että olin myöntynyt. "Ja minä Parisin opin tuntemaan jo piiskasaunavuosinani. Jos haluatte pelin palloleikkiä tai kauniin tytön suudeltavaksenne, niin voin minä hankkia teille molemmat."
Minussa, joka tunsin talonpoikaista pelkoa tätä kaupunkia ajatellessani, syntyi tuuma, että tämä kehuskeleva ystävämme voisi meitä auttaa, jos haluaa. "Tunnetteko herra de Pavannesin?" kysyin häneltä aivan vaistomaisesti. "Tarkoitan, tiedättekö, missä hän asuu?"
"Herra Louis de Pavannes?" sanoi hän.
"Niin."
"Minä tiedän — —" vastasi hän verkalleen, sivellessään leukaansa ja miettiväisenä tuijottaen maahan — "minä tiedän, missä hän asui, ennen kuin — — niin, nyt muistan", lisäsi hän lyöden reiteensä, "kun minä pari viikkoa sitten olin Parisissa, niin kuulin kerrottavan, että hänen hovimestarinsa oli vuokrannut hänelle asunnon Rue S:t Antoinen varrelta."
"Hyvä", sanoin ylen onnellisena. "Sitten laskeumme hevosen selästä siellä, jos voitte viedä meidät sinne suoraa tietä."
"Minä voin", vastasi hän. "Eikä ole teillä katumista, että otitte minut matkakumppaniksenne. Parisi ei ole mikään hauska kaupunki, kun on levottomuuksia, vaan te olette sattuneet käsiksi oikeaan mieheen, joka teidät opastaa perille."
Minä en kysynyt, mitä hän tarkoitti levottomuuksilla, vaan riensin ottamaan miekkani ja Croisettelle ja Marielle kertomaan liittolaisesta, jonka olin hankkinut. He tietysti olivat hyvin mielissään, ja me sen vuoksi lähdimme taipaleelle mitä iloisimmalla mielellä ja toivoimme jälkeenpuolisten saapuvamme tuohon suureen kaupunkiin. Vaan Marien hevoselta putosi kenkä, ja kului hyvä aika ennen kuin tapasimme sepän. Sitten meidän piti Etampesissa, jossa pysähdyimme eineelle, odottaa tavattoman kauan ennen kuin ruoka joutui. Tämän kaiken vuoksi emme päässeet Parisiin ennen kuin auringon laskussa. Hehkuva iltarusko punotti juuri idässä olevat kukkulat, ja ruskotusta vasten näkyivät selvinä Notre Damen kaksoistornit ja S:t Jacques de Boucherien korkea torni. Kymmenkunta talonkattoa, jotka kohosivat ympäristöstään, hehkuivat kirkkaina, ja suuri pilvi, joka kohosi kuin tavattoman suuri ihmiskäsi yli kaupungin, muuttui vähitellen veripunaisesta sinipunertavaksi ja sinipunertavasta mustaksi sen mukaan kuin hämärtyi.
Tultuamme kaupunginportista ja ratsastettuamme ensin muutaman sillan yli ja sitten toisen, niin jouduimme huumauksiin jyrinästä ja melusta, joka täällä vallitsi ympärillämme. Sadottain liikkui ihmisiä kapeilla kaduilla. Naiset huutelivat toisilleen akkunoista. Puolenkymmenen kirkon kellot soivat iltarukoukseen. Meidän maaseutuelämän hiljaisuuteen tottuneet korvamme olivat melkein lummeissa. Suurin silmin katselimme tornikkaita taloja, joissa oli korkeat suipot katot, taitehikkaasti tehtyjä kirkkoja ja ihmisryhmiä — tuiman näköisiä olentoja, joista useiden silmissä oli synkkä ja hurja hehku ja jotka seisoivat mustien savusten katukujien suilla ja tähystelivät — meitä ohimennessämme. Yhtäkkiä meidän piti pysähtyä. Suuri ihmisjoukko oli kerääntynyt katsomaan kuusimiehistä ratsujoukkoa, joka nyt juuri kulki meidän edestämme. He ratsastivat kaksittain, istuivat huolettomasti satulassa ja puhelivat vilkkaasti keskenään välittämättä vähintäkään väkijoukosta ympärillään ja huomautuksista, joita lausuttiin heistä. Heidän komeat ja rikkaat pukunsa ja satulavarustuksensa olivat sellaiset, että en koskaan ennen ollut nähnyt. Kymmenkunta paasia ja lakeijaa seurasi heitä jalkaisin, ja heidän iloinen keskustelunsa ja naurunsa kuului meihin saakka väkijoukon yli.
Kun minä katselin tätä ylhäistä ratsukulkuetta, niin väkijoukon liikkeen vuoksi Burén hevonen peräysi aivan lähelle minua. Buré kirosi karkeasti ja aivan aiheettomasti, niin kuin minusta tuntui. Vaan samassa Croisette veti minun huomioni puoleensa kopauttaen ratsukepillään minua käsivarteen. "Katsohan!" huudahti hän. "Eikö tuo ole hän?"
Minä katsoin pojan sormen suuntaan — mikäli se oli mahdollista, sillä hevoseni, joka oli erkautunut Burén hevosen läheisyydestä, heittelehtihe sinne tänne ihan hurjana — ja minä katselin viimeistä paria tuossa pienessä seurueessa. He ratsastivat nyt sen kadun poikki, jossa me olimme, ja minä sen vuoksi näin heidät ainoastaan sivulta tai oikeammin sanoen ainoastaan toisen heistä. Hän oli harvinaisen kaunis, nuori mies, noin kahdenkymmenenkahden vuotias, pitkät kiharansa valuivat röyhelöiselle kaulustalle ja keltaiselle silkkikaapulleen. Kasvonsa olivat lempeät ja lapselliset ja ihmeen miellyttävät. Vaan hän oli minulle aivan outo.
"Minä uskaltaisin vannoa, että se oli itse Louis — herra de Pavannes!" huudahti Croisette.
"Tuoko?" vastasin minä, lähtiessämme taas liikkeelle, kun väkijoukko edessämme oli vähän harventunut. "Ei veikkonen se ollut hän!"
"En minä tarkoita sitä, joka ratsasti lähinnä meitä, vaan sitä, joka ratsasti hänen vierellään", selitti Croisette.
Vaan minä en ollut sitä sopinut näkemään. Me nyt käännyimme satulassamme ja tähystimme taaksemme hänen jälkeensä, ja, mikäli illan hämärässä voi erottaa, hän todellakin muistutti selkäpuoleltaan Louista. Vaan Buré, joka sanoi tuntevansa herra de Pavannesin, nauroi meille. "Teidän ystävällänne", sanoi hän, "on leveämpi selkä kuin tuolla!" Ja minä arvelin että Buré voi olla oikeassa — vaan se voi riippua vaatteidenkin muodosta. "He ovat olleet pelaamassa pallopeliä Louvressa, voin vannoakin!" jatkoi hän. "Amirali siis lienee terveempi. Joka meitä lähinnä ratsasti, oli herra de Feligny, amiralin vävy. Ja toinen, jota te tarkoitatte, oli kreivi de la Rochefoucault."
Hänen puhuessaan käännyimme kapealle kadulle lähellä jokea ja näimme edessämme mustan rakennusjoukon, joka Burén ilmoitukseu mukaan oli Louvre — kuninkaan palatsi. Tältä kadulta käännyimme toiselle, joka oli lyhyempi ja kapeampi, ja täällä Buré pysähdytti hevosensa ja koputti kovasti muuatta jykevää porttia. Oli nyt jo niin pimeä, että kun me Burén jälessä olimme ajaneet pihalle, niin emme erottaneet muuta kuin korkean päätyrakennuksen, joka kuvastui edessämme kuulakkaa taivasta vasten, ja pihan toisella sivulla joukon miehiä ja hevosia. Buré puheli muutaman miehen kanssa, ja kehoitettuaan meitä laskeutumaan satulasta, sanoi hän, että lakeija tulee meitä viemään sisälle, herra de Pavannesin luo.
Ajatus, että me lopuksikin olimme pitkän matkamme perillä ja ajoissa voimme varoittaa Louista uhkaavasta vaarasta, sai unhottamaan vaivamme, väsymyksemme ja jäykistyneet jäsenemme. Iloisina viskasimme ohjakset Jeanille ja kiiruhdimme portista palvelijan jälessä. Me olemme nyt päässeet päämaaliimme. Hurraa!
Kulkiessamme pitkän käytävän läpi ja monia portaita, näytti meistä talo olevan täynnä väkeä. Usein kuulimme ääniä ja aseitten kalinaa. Vaan seuralaisemme ei pysähtynyt, vei vain suoraa päätä meidät pieneen huoneeseen, jota kattolamppu valaisi. "Minä ilmoitan herra de Pavannesille tulonne", sanoi hän kunnioittavasti ja katosi esiripun taakse, joka näytti olevan toiseen huoneeseen vievän oven edessä. Hänen mennessään olimme kuulevinamme ääniä ja lasien kilinää.
"Hänellä on varmaan vieraita", sanoin rauhattomana. Minä koetin ratsupiiskalla kopistella tomua saappaistani. Muistin että me nyt olimme Pariisissa.
"Hän varmaankin hämmästyy, nähdessään meidät", sanoi Croisette naurahtaen — vaan kuitenkin levottomasti. Ja sitten me seisoimme ääneti ja odotimme.
Ajan siinä kuluessa, aloin tuumiskella — ja luultavasti seura, jonka olimme kadulla nähneet, minut saattoi näihin mietteisiin — eiköhän herra de Pavannes täällä Parisissa olisi aivan toisenlainen kuin herra de Pavannes Caylusissa, tuskinpa kuninkaan hovimies olisi niin ystävällinen kuin Kitin sulhanen. Ja minä mietiskelin tätä yhä, kun esirippu taas vedettiin syrjään. Pitkä mies, pieni koira käsivarrellaan, astui kiireesti sisään ja seisahtui hymyillen eteemme. Hän oli komeassa mustassa puvussa, joka kimalteli hopealle. Pieni koira hänen käsivarrellaan murisi, ja Croisette katsoi suu auki hämmästyksissään. Tuo mies ei ollut Louis de Pavannes. Hän ei ollut mikään vanha, hyvä ystävämme. Hän oli herra vidame de Bezers!
"Terve tulleiksi, hyvät herrat!" sanoi hän ja hymyili meille — enkä koskaan hänen silmissään ollut huomannut sellaista vahingoniloa. "Terve tulleeksi Parisiin, herra Anne!"