NELJÄS LUKU.
Satimessa.
Syntyi pitkä äänettömyys. Me seisoimme ja tuijotimme häneen, ja hän hymyili — niin kuin hymyilee kissa. Croisette sanoi minulle sitten jälemmin, että hän olisi voinut kuolla nöyryytyksestä, häpeästä ja raivosta, kun meitä oli sillä tavalla petetty. Minä puolestani en heti käsittänyt asiain tilaa. Mutta en ymmärtänyt mitään. Minä en voinut päästä siitä ajatuksesta, joka oli minulla ollut taloon tullessa, että emme todellakaan tulleet Louis de Pavannesin taloon. Vaan minä hämärästi epäilin, että Bezers oli syrjäyttänyt hänet ja astunut itse hänen sijaansa. Minä sen vuoksi heti kuin vaistomaisesti astuin vidamen luo ja tartuin häntä käsivarteen. "Mitä te olette tehnyt?" huusin äänellä, joka omissakin korvissani kuului tuimalta. "Mihin olette saattanut herra de Pavannesin? Vastatkaa!"
Hän vain näytti vähän enemmän teräviä valkoisia hampaitaan, kun hän katsoi minua silmiin. "En minnekään — vielä", vastasi hän hyvin lempeästi, irroittaessaan kätensä.
"Miten sitten olette täällä?" kysyin taas. Hän kohautti olkapäitään ja katsahti Croisetteen, aivan kuin hän olisi minua pitänyt joutavana, huonosti kasvatettuna lapsena. "Herra Anne ei näy ymmärtävän, että minulla on kunnia lausua hänet tervetulleeksi Hotel Bezersiin, Rue de Platrièren varrella."
"Hotel Bezersiin! Rue de Platrière!" huudahdin aivan hämmästyksissäni.
"Vaan Blaise Buré sanoi tämän olevan Rue St. Antoine!"
"Vai niin!" lausui hän aivan kuin nyt vasta olisi alkanut asia selvitä hänelle: "Vai niin! Minä ymmärrän!" ja hän hymyili niin inhottavasti. "Vai niin, että te olette tehneet tuttavuutta Blaise Burén, kelpo tallimestarini kanssa! Hyvin tehty, Blaise! Niin, nyt ymmärrän. Ja te sen penikat", jatkoi hän ja puhuessaan äänensä muuttui tuntuvasti ja lopuksi hän katsoi meitä vihaisesti, "te aijotte tehdä minulle jutkun! Minulle, te neilikat! Te luulitte, että Bezersin susi olisi yhtä helppo tappaa kuin jänis! Vaan kuunnelkaahan, niin saatte kuulla laulun lopun. Te olette nyt minun talossani ja täydellisesti minun vallassani. Minulla on täällä puolisataa miestä, jotka eivät häikäilisi leikata kaulaa kolmelta lapselta, jos minä käskisin! Niin, siitä voitte olla varmat", lisäsi hän ilkeän riemuitsevasti, "sen he tekisivät ilolla!"
Hän aikoi sanoa vielä enemmän, vaan minä keskeytin. Raivo, joka minussa nyt kuohui ja jonka oli synnyttänyt oma hulluutemme ja hänen hävyttömyytensä, puhkesi nyt sanoihin.
"Ensinnäkin, herra de Bezers", sanoin minä hurjana laskettaen kiireellä sanan toisensa jälkeen tulvanaan, "ensin sana teille! Minä sanon teille, mitä teistä ajattelen! Te olette uskoton koira, vidame! Kurja peto! Minä halveksin teitä! Kavaltaja ja murhamies!" huusin, "eikö ole siinä kylliksi? Eikö mikään voi herättää kunniantuntoanne? Jos tahdotte, että teitä sanotaan kunnialliseksi, niin vetäkää miekkanne!"
Hän pudisti päätään ja yhä hymyili. "Minä itse en tee talossani roskatöitä", sanoi hän tyyneesti, "enkä halua palvelijoiltani anastaa, tehtävää, joka heille on mieluisa."
"No hyvä!" sanoin terävästi. Ja samassa vetäsin miekkani ja riensin salaman nopeudella esiripun luo, jonka takaa hän oli tullut. "No hyvä, sitten tapamme teidät ensiksi!" huusin hurjana kiinnittäessäni katseeni häneen, ja kaikki hurjat intohimot heräsivät eloon rinnassani, "ja sitten koetamme onneamme lakeijainne kanssa! Marie! Croisette!" huusin tuimalla äänellä, "hyökätkää, pojat!"
Vaan he eivät vastanneet! He eivät liikahtaneet paikaltaan, eivät vetäneet miekkaansakaan. Mies oli meidän vallassamme. Käteni oli kohotettuna, miekan kärki oli tähdättynä hänen rintaansa vasten, ja minä yhdellä iskulla olisin voinut lävistää hänet. Ja minä vihasin häntä. Miten vihasinkaan! Jos hän olisi sanaakaan sanonut tai liikauttanut silmäluomiaankaan tai vetäytynyt askeleenkaan, tai tarttunut miekkansa kahvaan, niin olisin tappanut hänet sille paikalle. Vaan hän ei silmää väräyttänyt, enkä minä voinut. Käteni vaipui alas. "Kurjat raukat!" huusin minä ja halveksien käänsin katseeni hänestä veljiini — he eivät koskaan ennen olleet pettäneet minua. "Kurjat raukat!" mutisin, ja minä melkein kauhistuin omia sanojani. Sen jälkeen viskasin miekkani lattialle.
"Se on parasta", sanoi Bezers verkalleen ja liikahtamatta, aivan kuin hän ei olisi ollut minkäänlaisessa vaarassa. "Tuolla tavoin ajattelin teitä pyytää tekemäänkin. Jos molemmat toisetkin nuoret herrat seuraisivat teidän esimerkkiänne, niin olisin heille erittäin kiitollinen. Kiitos! Kiitos! Kiitoksia paljon."
Croisette ja hänen jälestään Marie tottelivatkin häntä! Minä en voinut sitä ymmärtää. Minä panin käsivarret ristiin ja epätoivossani pidin asiamme menneenä, ja jos ei häpeä minua olisi estänyt, niin olisin peittänyt kasvoni käsiini ja puhjennut itkemään. Hän seisoi kattolampun alla, ja oli päätään pitempi kuin pisin meistä. Ja me seisoimme hänen ympärillään, saatettuina satimeen, nolattuina, aivan kuin olisimme olleet ymmärtämättömiä lapsia. Miten olisinkaan halunnut itkeä! Tämä siis oli pitkän matkamme, ponnistustemme, ritarileikkimme loppu!
"Nyt te ehkä suotte minulle hetkiseksi aikaa huomionne", jatkoi Bezers liehakoitsevalla äänellä, "ja suvaitsette kuunnella mitä minä aijon tehdä. Minulla on tarkoituksena pidättää teidät luonani, hyvät herrat, kunnes olen tilaisuudessa teidät lähettämään neiti serkullenne viemään tuoreita uutisia hänen sulhaseltaan. Minä en nyt teitä kauan pidätä", lisäsi hän ilkeästi hymyillen. "Te olette tulleet Parisiin onnellisena hetkenä. On tehty pieni suunnitelma, joka aijotaan panna toimeen juuri tänä yönä — teillä todella on erinomainen onni — jotta saadaan poistetuksi joukko vastenmielisiä ihmisiä, niiden joukossa ehkä muutamia ystäviämmekin. Siinä kaikki. Te saatte kuulla ampumista, huutoa, ehkä kuolemanvaikerrusta. Vaan elkää siitä välittäkö. Te ette joudu pienimpääkään vaaraan. Ja mitä herra de Pavannesiin tulee", jatkoi hän matalalla äänellä, "niin minä arvelen huomen-aamulla voivani antaa hänestä tarkkoja tietoja, viedäksenne Caylusiin — neiti serkullenne, ymmärrättehän."
Hän oli muuttanut nyt muotoansa. Kasvoillaan oli synkkä kiilto. Hän kostutti huuliaan kielellä, aivan kuin olisi nähnyt edessään kostonsa täytettynä ja vahingon-ilolla katsellut taulua. Ajatus, että näin voi käydä, sai minut hypähtämään taaksepäin, ja karsi ruumistani. Croisetten kasvoilta luin saman ajatuksen — ja myöhäisen katumuksen. Niin, Bezersin häijy ääni, hurja, vahingon-iloinen ilme hänen silmissään kauhistutti minua siinä määrässä, että minä jonkun hetken aikaa olin näkevinäni hänessä itse pirun ilmi elävänä.
Hän sai taas tavallisen tyyneytensä ja kääntyi huolettomasti ovelle, "Jos olette niin hyviä, että seuraatte minua", sanoi hän, "niin minä toimitan, että pitävät huolta teistä. Teillä tosin voi olla ehkä syytä valittaa yhtä ja toista asuntonne suhteen — minulla on tänä iltana muita asioita ajateltavana kuin isännän velvollisuuksia — vaan illallista ette voi moittia."
Hän veti esiripun syrjään ja meni edellämme toiseen huoneeseen näyttämättä ajattelevan ollenkaan sitä, että me takaapäin voisimme hyökätä hänen kimppuunsa. Hänessä oli joku salattu, ihmeellinen ominaisuus, joka joskus pistihe esiin ja joka näytti korvaavan, sen, mitä hänestä tiesimme.
Huone, johon tulimme, oli leveyttään pitempi, valaistu hopealampuilla, ja seinillä kudotut verhot. Komeita kuvallisia pöytäastioita ja kalliita venetsialaisia lasia sekä koko joukko muita vähempiarvoisia astioita oli pöydällä, täynnä ruokaa ja viinejä, vaan kaikki oli sikinsokin aivan kuin suuri seura olisi täällä ollut. Vaan nyt ei koko huoneessa näkynyt muita kuin kaksi palvelijaa, jotka olivat puuhassa muutaman tarjoilupöydän luona, ja muuan pappi, joka istui pöydän toisessa päässä.
Pappi nousi meidän tullessamme, ja vidame tervehti häntä aivan kuin he eivät olisi toisiaan nähneet ennen kuin tänä päivänä.
"Olette tervetullut, herra koadjutori", sanoi vidame vaan hyvin kylmästi mikäli minä voin huomata. Ja kumpikin mies katseli toistaan tavalla, joka ei ollut ystävällinen. He eivät suinkaan olleet kuin isäntä ja vieras vaan pikemmin kuin mitähän kaksi petolintua, jotka ovat valmiit alkamaan taistelua. Ehkä koadjutorin välkähtelevät silmät ja suuri käyrä nenä sai minut näin arvelemaan.
"Oho! Oho!" sanoi pappi katsellessaan tunkevasti meitä — ja epäilemättä me mahdoimme näyttää sangen kurjilta. "Mitäs nämä ovat? Ehkä tämän yön ensimmäistä satoa?"
Vidame katsoi vihasesti häneen. "Eivät ole", vastasi hän tuimasti. "Minä en ole niin herkkätunteinen ulkosalla, niin kuin tiedätte, vaan tämä on minun asuntoni, ja me aijomme nyt ruveta illalliselle. Te ette ehkä huomaa erotusta. Vaan erotus on olemassa — minulla", lisäsi hän halveksivasti katsoen pappia.
Tämä oli minulle kerrassaan hepreaa. Vaan minä tunsin mielessäni vavistusta katsoessani papin ilkeitä silmiä, jotka eivät tahtoneet meistä erota, ja minun vihaani seottui niin paljo inhoa, että kun Bezers antoi merkin istumaan, minä vetäysin pari askelta takaisin. "Minä en halua syödä teidän kanssanne", sanoin minä tuimasti, joko jonkummoisen itsepäisyyden tai lapsellisen oikun vaikutuksesta.
Minä en ajatellut, että nämät sanat tunkisivat hänen panssarinsa läpi. Vaan hetkiseksi aikaa lennähti hänen poskilleen tumma puna ja hän katsoi minua silmillä, joissa ei ollut yksistään julmuutta, vaikka suonet hänen suurilla ohimoillaan paisuivatkin. Vaan silmänräpäyksessä hän taas oli entisellään. "Armand", sanoi hän toiselle palvelijalle, "nämät herrat eivät halua syödä minun kanssani. Laita heille toiseen päähän pöytää."
Ihmiset ovat hyvin kummallisia. Samassa silmänräpäyksessä kun hän näin taipui, minä kaduin sanojani. Minä melkein vastenmielisesti seurasin palvelijaa toiseen päähän pöytää. Eikä siinä kylliksi, vaan vihaan, jota tunsin vidamea kohtaan, liittyi nyt uusi, omituinen tunne, joka oli kuin jotakin ihailua, ja tämä tunne luultavastikin syntyi silloin kun minulla oli hänen henkensä vallassani eikä hän peräytynyt askeltakaan.
Me söimme aivan äänettöminä, senkin jälkeen kuin Croisette oli pöydän alitse tavottanut käteni ja puristanut sitä, rukoillen siten minua, että en tuomitsisi häntä ennen aikaa. Vidame ja pappi pöydän toisessa päässä puhelivat hyvin innokkaasti keskenään, ja siitä vähästä, minkä sain selvää, ymmärsin, että pappi koetti saada tyrkytetyksi isännälleen jotakin ehdotusta, jota tämä ei tahtonut hyväksyä.
Kerran Bezers kohotti ääntään. "Minulla on omat tarkoitukseni!" puhkesi hän sanomaan vihastuneella äänellä ja kirosi synkeästi, mikä ei näyttänyt pappia säikäyttävän ollenkaan, "ja minä ne täytän. Vaan siihen lopetankin. Teillä on teidän halunne. No niin, tyydyttäkää ne, vaan elkää puhuko minulle oikean asian puolesta. Oikea asia? Helvettiin oikeine asioinenne. Minulla on omat harrastukseni, teillä on omanne, ja minun herrallani, herttua Guisellä on omansa. Ettekä suinkaan tahdo uskotella minulle, että olisi muita!"
"No entäs kuninkaan harrastukset?" sanoi pappi hymyillen happamasti.
"Sanokaa ennemminkin italialaisen naisen harrastukset!" vastasi vidame huolettomasti — tarkoittaen, mikäli minä otaksuin, leskikuningatarta, Catharina Mediciä.
"No entäs kirkon harrastukset?" sanoi taas pappi.
"Oh! Kirkon? Kirkko olette te, hyvä ystäväni!" sanoi Bezers, töytätessään pöytäkumppaniaan rintaan. "Kirkko?" jatkoi hän. "Ei, ei, veikkonen. Minä sanon teille, miten te asioita ajattelette. Te tahdotte päästä oksastanne, ja sitten palkaksi auttaa minua pääsemään oksastani — ja sitten sen jälkeen, sanotte, ei ole ainoatakaan keppiä, jolla meitä voitaisiin lyödä. Vaan minä kerralla sanon teille" — ja vidame löi nyrkkiä pöytään, että lasit hyppivät — "että minä en suvaitse millään tavalla sekauttavan minun asioihini, hyvä ystävä. Ei vähimmälläkään tavalla. Kuuletteko? Ja mitä teidän asioihinne tulee, niin ne eivät kuulu minuun. Se on suoraa puhetta, eikö niin?"
Papin käsi tutisi, kun hän kohotti lasin huulilleen, vaan hän ei puhunut mitään, ja vidame, joka nyt huomasi, että me olimme lopettaneet ateriamme, nousi istumasta. "Armand!" huuti hän, ja hänen katseensa oli yhä synkkä. "Vie nämät nuoret herrat heidän huoneeseensa. Sinä ymmärrät?"
Me jäykästi vastasimme hänen kumarrukseensa — pappi ei näyttänyt meistä vähintäkään välittävän — ja seurasimme palvelijaa. Ja matkallamme pitkän käytävän läpi ja ylös jyrkkiä portaita huomasimme, että kaikki vastustus oli turhaa. Siellä täällä avattiin hiljaa ovia, ja tuimamuotoisia haarniskoittuja miehiä katseli jälkeemme. Aseitten kalsketta ja ääniä kuului lakkaamatta ympäriltämme, ja kun kulimme muutaman akkunan ohi, niin kuulimme kavioiden kopsetta pihalta, kaikki merkkejä, että talo oli tätä nykyä linnoitus. Tämä minua ihmetytti isosti. Sillä mehän olimme nyt Parisissa, kaupungissa, jonka ympärillä oli muurit ja jossa oli vartijat porteilla ja yö oli lyhyt elokuun yö. Yksinäisinkin herrastalo Quercyssä ei voinut olla tämän huolellisemmin varustettu pitkänä talviyönä sodankaan aikana.
Tämä teki meihin suuren vaikutuksen, varsinkin Croisetteen. Äkkiä kuulin hänen pysähtyvän, noustessamme kapeita portaita, ja sanaa sanomatta hän alkoi laskeutua takaisin niin kiireesti kuin pääsi. Minä en tiennyt, mikä hänellä oli mielessä, vaan kuiskattuani pari sanaa Marielle, riensin hänen jälkeensä. Kun olin päässyt portaitten juureen, niin pysähdyin ja katsoin taakseni. Marie ja palvelija seisoivat siellä ylhäällä, ja palvelija huuti minua kovasti, käskien tiukasti meidän kummankin palata takaisin.
Vaan sillä aikaa Croisette oli jo päässyt toiseen päähän käytävää, ja tyynnytettyäni rauhatonta palvelijaa, riensin edelleen kunnes minun piti pysähtyä, kun muuan mies aukasi oven ihan nenäni edessä. Hän oli kuullut kiireisten askeliemme äänen ja katseli minua nyt epäilevästi, vaan muristen hän sulki taas oven. Minä taas jatkoin matkaani ja pääsin sen huoneen ovelle, jossa olimme olleet illallisella, parahiksi näkemään sellaista, joka minua äärettömästi hämmästytti, niin että minä pysähdyin ovelle kuin naulattu.
Keskilattialla seisoi Bezers ja hänen vierellään viekas pappi. Croisette seisoi etunojossa ja piti käsiään ojennettuina aivan kuin rukoillen.
"Vaan herra vidame", kuulin pojan huutavan, seistessäni siinä oven luona käsi lukon kahvassa, "parempi olisi surmata hänet kuin musertaa hänen sydämmensä! Säälikää häntä! Jos te surmaatte herra Louisin, niin sillä surmaatte hänetkin!"
Vidame seisoi äänetönnä ja tuijotti poikaan. Pappi irvisteli halveksivasti. "Ihmissydän on pian parannettu — ja varsinkin naisen sydän", sanoi hän.
"Vaan ei Kitin!" sanoi Croisette kiihkeän tuskallisesti — eikä ollut papista tietävinään ollenkaan. "Ei Kitin. Te, vidame, ette tunne häntä! Te ette tunne häntä!"
Tämä huomautus tuli onnettomalla ajalla. Minä näin vihan salaman välähtävän Bezersin kasvoilla. "Menkää tiehenne!" karjui hän. "Minä olen kirjoittanut neidille, mitä aijon tehdä ja että minä sen teen! Bezers ei syö sanaansa. Taivaan Jumalan nimessä — jos Jumalaa on, ja sitä minä tänä yönä paholaisen nimessä epäilen! — minä pidän sanani! Menkää!"
Hänen leveät kasvonsa olivat kuin raivon vääristämät Hän katsoi Croisetten pään yli aivan kuin olisi vedonnut häneen, jonka olemassa olon vasta kielsi. Minä käännyin pois ja riensin samaa tietä, jota olin tullutkin, ja kuulin Croisetten tulevan jälessäni.
Tämä näky sai minut täydellisesti epätoivoon. Siitä hetkestä en ajatellut mitään, ennen kuin tulin tajulleni vinkuvasta äänestä, jonka synnytti vartiamme avain lukossa, ja nyt minä huomasin että hän oli mennyt tiehensä ja että me olimme pienessä huoneessa, joka oli ihan katon rajassa. Hän oli jättänyt kynttilän lattialle, ja me seisoimme sen ympärillä, jolloin meistä muodostui suuret varjot seinille. Huoneessa ei ollut mitään muuta kuin kaksi vuodetta, jotka kiireellä oli tekastu muutamaan nurkkaan. Minä viskausin toiselle vuoteelle, maaten seinään päin, ja heittäysin epätoivoni valtaan. Katkeruudella ajattelin niin kerrassaan onnistumatonta retkeämme ja vidamen riemua. Minä kiroilin Croisettea hänen alentavan nöyryytensä vuoksi, jota hän oli osottanut. Vaan kun vihani oli jonkun verran laantunut, niin unhotin omat tuskani ja ajattelin Kitiä, joka oli niin kaukana — ajattelin Kitin kalpeita, jaloja kasvoja ja hänen suruaan. Ja sitten vähitellen annoin anteeksi Croisettelle. Kun oikein ajattelin, niin eihän Croisette ollut rukoillut meidän puolestamme — hän ei ollut nöyrtynyt omaksi hyödyksemme, vaan Kitin hyväksi.
En tiedä miten kauan lienen siinä maannut tällä tavoin vaihdellen näiden molempain mielialojen välillä, enkä tiennyt olivatko toiset puhelleet vai olleet ääneti, kulkeneet huoneessa vai olleet yhdessä kohden. Vaan Croisette kun kosketti kädellään minun hartioihini innolla, joka levisi vavistuksena minun jäseniini, heräsin taas todellisuuteen, näkemään huoneen ja sen varjot. "Anne! Anne! Oletko hereillä!"
"Mika nyt on?" sanoin, nousten istumaan.
"Marie", alkoi hän, "on — —"
Vaan hänen ei tarvinnut sen enempää selittää. Minä näin Marien seisovan toisella puolen huonetta, akkunan ääressä, jossa ei ollut lasia ja joka oli sijoitettu kattoon ja oli sen mukaan vähän kaltevakin. Hän oli avannut luukun, joka oli sen peittona, kurotti varpaillaan — sillä akkunalauta oli melkein hänen päänsä tasalla — ja katseli ulos. Minä katsoin terävästi Croisetteen. "Onko ulkopuolella kattokourua?" kuiskasin ja into rupesi jäseniäni värisyttämään, kun nyt ensi kerran johtui mieleeni pakoon pääsyn ajatus.
"Ei ole", sanoi hän samalla äänellä. "Vaan Marie sanoo näkevänsä akkunan alla hirren, jolle luulee meidän helposti pääsevän."
Minä hypähdin pystöön, työnsin Marien syrjään ja katselin ulos. Kun silmäni olivat tottuneet vähän pimeään, niin erotin kattoja ja päätyjä yhtenä ryhmänä niin kauas kuin nähdä voin. Lähempänä ja aivan akkunan alla oli kuilu — kapea katu. Sen toisella puolen oli talo, joka oli niin paljo tätä meidän taloamme matalampi, että sen katonharja ei ollut varsin silmäini tasalla. "En minä näe hirttä", sanoin. "Katsohan alas", vastasi Marie hiljaa. Minä tein niin ja näin, viisi- tai kuusitoista jalkaa akkunamme alapuolella oli kapea hirsi, joka meni meidän talostamme vastapäätä olevaan taloon — molempien tukena, niin kuin siihen aikaan pidettiin kaupungeissa. Varjossa hirren toisessa päässä — hirsi oli niin suoraan akkunamme alla, että minä voin nähdä ainoastaan alemmaisen pään — erotin akkunan, josta näkyi heikko valo.
Minä pudistin päätä.
"Me emme pääse hirrelle", sanoin kauhistuneena kun mittailin välimatkaa ja katselin syvyyttä allani, joka ruumista karsi.
"Marie sanoo, että me voisimme, jos meillä vaan olisi pieni palanen köyttä", vastasi Croisette. Hänen silmänsä loistivat.
"Vaan sitäpä meillä ei ole", sanoin minä siihen. Minä olin nyt — niin kuin tavallisestikin — tyhmä ja hidas ajattelemaan. Marie ei vastannut mitään siihen. Hän oli harvasanaisin meistä veljeksistä, Minä käännyin häneen, Hän oli riisumassa liiviä ja purkamassa kaulahuivia kaulastaan.
"Hyvä!" huudahdin minä, sillä minä nyt aloin ymmärtää. Ripeästi riisuimme vyömme ja huivimme, jotka kaikeksi onneksi olivat kotitekoisia, pitkät ja lujat. Ja Mariella oli sen lisäksi nelisäikeistä purjelankaa taskussaan, ja minulla oli uudet, lujat sukkarihmat sekä pari kyynärää pitkä hihna, jonka olin ottanut mukaani varalta, jos satulanhihnat sattuisivat pettämään. Viidessä minuutissa meillä oli kaikki yhtenä köytenä. "Minä olen kevein", sanoi Croisette. "Vaan Mariella on varmin pää", väitin minä. Marie kuleksi yhtä varmasti rintavarustuksen harjalla kuin me maassa olevalla laudalla.
"Se on totta", täytyi Croisettenkin myöntää. "Vaan senpä vuoksi hän saa tulla viimeisenä, sillä sen, joka viimeiseksi tulee, täytyy itse laskea itsensä."
Minä en ollut sitä ajatellut. Nyt minä sen huomasin ja nyökäytin päätäni suostumukseksi. Minusta näytti, että retkemme johto oli menemässä minun käsistäni, ja minun täytyi siihen tyytyä. Vaan muutamassa seikassa tahdoin kuitenkin saada tahtoni perille. Kun Marie tuli viimeisenä, niin minun piti päästä ensimmäisenä. Minun painoni parhaiten osottaisi, kestääkö köysi. Ja siihen suostuivat toisetkin.
Ei ollut aikaa hukattavissa. Meidät voitaisiin keskeyttää milloin hyvänsä. Ja sen vuoksi ryhdyimme heti toimeen. Köysi sidottiin minun vasempaan kalvoseeni. Sitten nousin Marien olkapäille ja kiipesin — vähän vapisten — akkunan läpi, kiirehtäen minkä suinkin, sillä muuan torninkello löi jo kaksitoista.
Minä olin kaiken tämän tehnyt miettimättä. Vaan tultuani ulos ja riippuessani siinä pimeässä, taivaan ja maan välillä, suuren kellon vielä soidessa, oli minulla silmänräpäys aikaa miettimään. Tuo musta kuilu allani, raitis tuuli, joka hiveli otsaani, pimeä ja autius, jotka ympäröivät minut, saivat minut vapisemaan. "Oletko valmis?" kysyi Marie vähän malttamattomana. Mariella ei ollut vähääkään mielikuvitusta.
"En ole! Odota silmänräpäys", päästin suustani, tarttuessani akkunapieliin ja loin viimeisen silmäyksen taakseni alastomaan huoneeseen ja kahteen olentoon, jotka olivat minun ja kynttilän välillä. "Ei", lisäsin minä joutuisasti. "Croisette — pojat, minä äsken sanoin teitä pelkureiksi. Minä peruutan! Minä en sitä tarkoittanut! Kas niin! Antakaa laskeutua!"
Minä tunsin jonkun lämpöisen koskettavan kättäni ja kuulin jotakin hillityn nyyhkytyksen tapaista.
Seuraavassa silmänräpäyksessä olin laskeutumassa syvyyteen. Valo, jonka olin nähnyt, nousi aina ylemmäksi. Päätäni alkoi huimata. Ja minä kouristin köydestä. Kun olin tullut puoliväliin, rupesin ajattelemaan, että jos veljeni eivät jaksaisikaan nostaa minua ylös tarpeen vaatiessa. Vaan nyt oli myöhäistä ajatella sitä, ja samassa olinkin hirrellä. Minä taaskin hengitin. Hiljaa ja hyvin varovasti asetuin hirrelle, irroitin köyden kädestäni ja annoin sen nousta. Sitten asetuin hajareisin istumaan hirrelle ja vihelsin merkiksi, että kaikki hyvin. Hyvin siihen saakka!
Asema, jossa nyt olin, oli varsin omituinen, ja jälestäpäin olen usein siitä uneksinut. Pimeässä, joka oli ympärilläni, lepäsi Parisi, täältä nähden päättäen, vaipuneena uneen. Huntu oli levitetty minun ja tämän Parisin välille, minun, nuoren pojan, ja tämän suuren kaupungin synkkäin salaisuuksien välille, jotka sinä yönä olivat synkempiä, kauheampia ja verisempiä kuin koskaan sitä ennen ja sen jälkeen. Kuinka monta aseellista miestä olikaan väijymässä kaikissa näissä häämöttävissä taloissa? Kuinka moni hautoikaan murha-ajatuksia mielessään? Kuinka moni valvoikaan nyt nukkuakseen päivänkoitolla ikuiseen uneen, tai nukkui nyt herätäkseen puukon-iskuun. Kaikkea tätä en ymmärtänyt silloin, yhtä vähän aavistin miten monta iloista toveria, lähdettyään maljain äärestä ja pelipöydästä, erosi nyt mennäkseen kohti kuolemaan. Minä en tiennyt näitä salaisuuksia — josta taivaalle kiitos — tai sadatta osaa kaikesta petoksesta, kaikesta julmuudesta ja murbanhalusta, joka väijyi jalkaini alla valmiina ensimmäisen pistolinlaukauksen paukahduttua repimään kaikki sulut. Minulle ei ollut mitään merkitystä sillä, että kulunut päivä oli elokuun 23, eli että päivä, joka nyt pian oli koittava, oli Perttulin päivä.
Ei. Vaan riemuun, jonka rinnassani herätti mahdollisuus vihollisemme voittamisesta, sekaantui kuitenkin jonkunlainen synkkä aavistus. Vidamen viittaukset ja peittelemätön kerskuvaisuus olivat viitanneet johonkin, joka tapahtuisi ennen aamua — siinä oli jotakin enemmän kuin yksityisen henkilön murha. Ja myöskin varoituksella, jonka parooni Rosny oli lausunut ravintolassa, näytti nyt minusta olevan aivan toinen merkitys. Enkä minä päässyt näistä onnettomuutta ennustavien aavistusten tunteista vapaaksi. Istuessani siinä hajareisin hirrellä, kuvittelin näkeväni kapean kadun toisessa päässä Louvren raskaat rakennukset, ja äänen sorina ja ihmisten askeleitten, joihin sekaantui vartijan huuto ja matalalla äänellä annetut käskyt, kuuluvan sen linnapihoista, joihin nyt kansaa kokoontui. Minun alatseni kulki niin vähän ihmisiä, että minun ei tarvinnut pelätä tulevani huomatuksi. Mutta kuitenkin, jos en vain erehtynyt, jokaisen tuulen puuskan mukana kulkeutui hiipivien askelten ja matalan kuiskauksen ääniä. Ja yö oli täynnä aavekuvia.
Ehkä kaikki kuitenkin oli jännitetyn mieleni luomaa, omituisen asemani synnyttämää. Oli miten oli, vaan sitä en enään tuntenut, kun Croisette tuli minun luokseni. Meillä oli vain tikarimme, ja se meitä vähän lohdutti. Kun vain pääsemme vastapäätä olevaan taloon, niin ei meillä ollut muuta tehtävä kuin rientää alas portista, vaikka väkivallalla, ja sitte kiireimmän kautta Pavannesin asuntoon. Nyt oli vain kysymys siitä, kumpi, mekö vai Bezersin joukot, ehtii ennen. Ja minä kuiskasin Marielle kehottaen häntä joutumaan. Hän tuntui tarvitsevan pitkän ajan valmistumiseensa.
Vihdoin hän tuli sieltä alas aivan huolettomasti, ja silloin minä huomasin, että hän ei suotta ollut viipynyt niin kauan. Tultuaan akkunasta, oli hän saanut luukun suletuksi. Ja vielä enemmänkin, hän oli laskuköytemme jatkanut niin, että se ylti kaksinkerroin, ja oli mutkan kiinnittänyt akkunakoukknun, ja kun hän tuli alas, niin veti hän sen pois. Viisas poika se Marie!
"Hyvin tehty!" sanoin minä ja taputin olalle. "Nyt he eivät voi aavistaa mitä tietä linnut ovat lentäneet!"
Niin oli siinä nyt koko veljesjoukko, vaan yksi heistä vapisi levottomana, se minun täytyy tunnustaa. Me hinausimme toisen talon seinämälle. Vaan päästyämme sinne onnellisesti ja istuessamme siinä rivissä toinen toisemme takana, kasvot seinään päin, ja yön tuulen puhaltaessa sivulta — niin, minun rohkeuteni on aina hyvin matalalla, kun minä nousen korkealle, ja minä hengitin raskaasti. Akkuna, joka oli jotakin kuutta jalkaa ylempänä hirttä ja lasiton, oli auki, ainoastaan hieno verho oli edessä, vaan — voi päiviämme — se oli kolmella vaakasuoralla rautakangella varustettu — paksuilla rautakangeilla.
Vaan meidän oli pakko tavalla tai toisella koettaa päästä sisään, ja minä olin juuri niin varovasti kuin suinkin nousemassa seisomaan kapealla sillalla, kun Marie vikkelästi ja mukavasti ryömi meidän ylitsemme ja kiepsahti kapealle akkunalaudalle, yhtä keveästi kuin minä nousen hevosen selkään. Hän ojensi toisen jalkansa minulle, ja suurella vaivalla minä pääsin samalle hankalalle linnunpuulle. Croisette sai viipyä siellä alhaalla niin kauan.
Kapea akkunalauta, kuusikymmentä jalkaa maasta ja kolme rautakankea, joista pidellä! Minä puristausin kiinni, ja minun melkein kävi kateikseni Croisettea. Sääreni hoippuivat ilmassa, ja kadun musta kita näytti vaanivan minua. Minä kuitenkin toinnuin taas, vaan jouduin epätoivoon. Minä tiesin, että meidän piti päästä eteenpäin, olipa rautaristikoita tai ei. Me emme pääse entiseen vankilaamme, vaikka haluaisimmekin.
Selvää myöskin oli, että me emme pääsisi mihinkään, jos vain huoneen asukkaat tekisivät vastarintaa. Kapealla alustalla, jolla nyt seisoimme, itse Mariekin oli avuton. Ristikot olivat hyvin tiheässä. Nainen, jopa lapsikin olisi voinut irroittaa kätemme, ja silloin — minä taas tunsin huimausta. Minä ajattelin julmia kiviä. Painoin kasvoni ristikkoa vasten, siirsin vähän syrjään verhoa ja silmäsin huoneeseen.
Siellä oli ainoastaan yksi ihminen — nainen, joka liikkui edestakaisin täysissä vaatteissa, niin myöhäinen kuin nyt jo olikin. Huone oli ainoastaan pieni ullakkokamari, sellainen kuin sekin luola, jossa me olimme olleet. Muutamassa nurkassa oli sänky, jossa oli katto ja verhot ympärillä. Kaksi tuolipahasta oli lieden luona, ja kaikki näytti köyhältä ja puutteelliselta. Vaan nainen oli rikkaasti puettu, silkissä ja sametissa, vaikka puku näytti olevan epäjärjestyksessä. Minä näin jalokiviä kimaltelevan hänen hiuksissaan ja sormuksissaan. Kun hän käänsi kasvonsa meihin — tavattoman kauniit kasvot — niin minä heti näin, että hän oli ylhäinen nainen, ja kun nopeasti meni ovelle ja laski kätensä lukolle ja näytti kuuntelevan — kun hän jyrisytti lukkoa, kun epätoivoissaan antoi kätensä vaipua ja meni takaisin lieden luo, niin tein saman huomion. Minä huomasin, että me nyt nähtävästi vaihtaisimme vain entisen vankilan uuteen vankilaan. Oliko siis joka talo Parisissa vankila? Joka katon allako suoritettiin murhenäytelmä?
"Rouva!" sanoin hiljaa herättääkseni hänen huomiotansa. "Rouva!"
Hän vavahti kovasti ja katseli ympärilleen joka taholle voimatta ymmärtää, mistä ääni tuli. Sitten hän tuli akkunan luo ja kauhistuneena veti verhon syrjään rajulla liikkeellä.
Katseemme kohtasivat toisiaan. Jos hän rupeaa huutamaan ja herättää koko talon! Miten meidän silloin kävisi! "Rouva", sanoin uudelleen ja koetin häntä tyynnyttää tekemällä ääneni niin lempeäksi kuin mahdollista, "me pyydämme teiltä apua! Jollette meitä auta, niin olemme hukassa."
"Teitä auttaa?;Ketä te olette?" huusi hän ja tuijotti hurjasti meihin.
Sitten hän peitti kasvonsa käsiinsä ja vaikeroi itsekseen: "Hyvä
Jumala, hyvä Jumala, mitähän minulle lopuksikin tulee?"
"Me olemme olleet vankeina vastapäätä olevassa talossa", ehätin selittämään. "Ja me olemme sieltä paenneet. Me emme nyt voi palata takaisin, vaikka haluaisimmekin. Jos te ette laske meitä huoneeseenne ja anna meille suojaa…"
"Niin pudota räiskähdämme katuun", lisäsi Marie aivan tyyneesti — vieläpä hiukan leikillisestikin.
"Teitä laskea sisään?" vastasi hän ja peräytyi. "Se on aivan mahdotonta."
Hän muistutti serkkuamme, sillä niin kuin Kitikin oli tämäkin nainen valkoverinen ja mustatukkainen. Tukkansa hän oli sitonut jonkunlaiseksi kruunuksi, joka nyt oli joutunut epäjärjestykseen. Vaan vaikka hän olikin vielä kaunis, niin oli hän kuitenkin vanhempi kuin Kit eikä niin viehättävä. Minä, luottaen hänen jalouteensa, lausuin suoraan epätoivoni. "Rouva", sanoin rukoilevasti. "Me olemme poikasia. Croisette! Tule tänne!" Ja minä vetäysin syrjään niin paljo kuin mahdollista, tehdäkseni tilaa hänelle. "Katsokaa rouva", sanoin viekkaasti, "ettekö sääli kolmea poikaraukkaa?"
Croisetten lapselliset kasvot ja hänen kaunis tukkansa kiinnittivät naisen huomion puoleensa, niin kuin olin toivonutkin. Hänen muotonsa muuttui lempeämmäksi ja hän lausui itsekseen: "Poikaraukkoja!"
Minä käytin hyväksi suotuisaa tilaisuutta. "Me pyydämme vain päästä teidän huoneenne läpi", sanoin minä innokkaasti. Jumalan nimessä! Miten paljo oli vaan kysymyksessä. Miten meidän kävisikään, jos hän kieltäisi? "Me olemme huutavassa hukassa", sanoin kiihkeästi. "Te myöskin olette arveluttavassa asemassa, arvaan minä. Me autamme teitä, jos te ensiksi autatte meitä. Me olemme tosin poikia, vaan me voimme tapella puolestanne."
"Keneen minä uskaltaisin luottaa?" huudahti hän vavisten. "Vaan Jumala varjelkoon minua kieltämästä apuani, kun minä itse olen avun tarpeessa", sanoi hän katsoen Croisettea. "Tulkaa sisään, jos niin haluatte."
Minä lausuin kiitoksia ja olin jo pujottanut pääni kankien väliin — ajattelematta vaaraa, että en ehkä voisi saada sitä enään takaisin — ennen kuin hän vielä oli lopettanut lauseensa. Vaan sisään tulla oli helpompi sanoa kuin tehdä. Vihdoin pääsi Croisette läpi, ja kaikin voimin ponnisteltuamme me toisetkin pääsimme lopuksi. Vaan ainoastaan pakko ja kauhea kuilu allamme antoi meille voimia kestämään niin tuskallisen kidutuksen. Kun minä viimeinkin seisoin lattialla, niin olin kuin riepu. Ja päälle päätteeksi siinä naisen edessä.
Vaan miten onnelliselta minusta tuntui sittenkin! Mitähän nyt Bezers sanoo! Hän oli meitä sanonut pojiksi, ja poikia olimmekin. Vaan hän nyt sai nähdä, että me voimme hänen aikeensa estää. Nyt oli tuskin enemmän kuin joku puolituntia kulunut sydän-yöstä. Me voimme vielä päästä hyvällä aikaa. Minä oikeilin ruumistani ja kuleksin edestakaisin ylen iloisena, vaan huomasin, että emäntämme oli vetäytynyt ovelle, jossa hän seisoi puolittain peloissaan ja katseli meitä arkaillen.
Minä menin hänen luoksensa Ja tein kumarruksen parhaan taitoni mukaan — ikävä kyllä minulla ei ollut miekkaa. "Rouva", sanoin minä, "minä olen herra Anne de Caylus, ja nämät ovat minun veljiäni. Ja me olemme palvelukseksenne."
"Ja minä", vastasi hän ja hymyili — "minä en tiedä minkä vuoksi — minä olen rouva de Pavannes, ja otan kiitollisuudella vastaan tarjotun palveluksenne."
"De Pavannes?" huudahdin minä hämmästyneenä ja ilahtuneena samalla kertaa. Madame de Pavannes! Hän varmaan siis on jotenkin sukua Louisille. Hän varmaan voi sanoa meille, missä Louis asuu, ja siten auttaa yritystämme. Eipä parempaa sattumusta! "Te tunnette siis herra Louis de Pavannesin?" jatkoin innostuneena.
"Tunnen hyvinkin", vastasi hän tällä kertaa tavattoman viehkeästi hymyillen. "Minä tunnen hänet hyvinkin. Hän on mieheni."