VIIDES LUKU.
Pappi ja nainen.
"Hän on minun mieheni!"
Tämän selityksen hän teki niin viattomalla äänellä kuin koskaan kukaan voi, vaan en koskaan muista kuulleni sanoja, jotka olisivat mieleni saaneet enemmän tuperruksiin. Ei yksikään meistä vastannut sanaakaan eikä jäsentä väräyttänyt. Me vain tuijotimme häneen, sillä me tarvitsimme aikaa ymmärtääksemme nämät hämmästyttävät sanat, ja sitten vielä enemmän aikaa miettiäksemme, mitä ne meihin nähden merkitsivät.
Louis de Pavannesin vaimo! Louis de Pavannes naimisissa! Jos tämä oli totta — ja kun me katsoimme naista silmiin, niin emme voineet epäillä, ettei hän ainakin itse luullut puhuvansa totta — niin merkitsi se, että meidät oli petetty oikein perinpohjin, että me olimme tehneet tämän pitkän matkan ja antautuneet vaaraan kurjan miehen takia. Se merkitsi, että Louis de Pavannes, joka oli meidän ihailumme esine, oli katalin konna. Hän oli kevytmielisesti pitänyt neiti de Caylusin sydäntä leikkikalunaan. Ja me, koettamalla estää Bezersin aikeita, ponnistelimme pelastaaksemme konnan saamasta ansaitun palkkansa. Kaikkea tätä se merkitsi, heti kun olimme saaneet asiaa ajatelluksi hiukankaan.
"Rouva", sanoi Croisette vakavasti niin pitkän äänettömyyden jälestä, että rouvan kasvoilta katosi hymy ja hän näytti pelästyneen kummallisesta katseestamme. "Miehenne on ollut jonkun aikaa poissa luotanne? Hän palasi luoksenne joku pari viikkoa sitten?"
"Aivan niin", vastasi hän vilpittömästi, ja viimeinenkin toivomme oli mennyttä. "Hän tuli kotia, ja eilen viimeksi — eilen viimeksi", jatkoi hän ja puristi käsiään, "olimme vielä niin onnellisia."
"Entä nyt, rouva?"
Hän katsoi minua, vaan ei näyttänyt ymmärtävän. "Minä tarkoitan", ehätin selittämään, "että me emme ymmärrä, miten te nyt olette täällä? Ja vankina." Itse asiassa tarkoitin, että hänen kertomuksestaan saisimme jotakin selvyyttä itsellemme.
"En itsekään tiedä", vastasi hän. "Eilen jälkeenpuolisten olin vieraana abbedissan luona Ursulinesluostarissa."
"Anteeksi rouva", sanoi Croisette, "vaan ettekö te kuulu uuteen uskoon?
Ettekö ole hugenotti?"
"Olen", vastasi hän innokkaasti. "Vaan abbedissa ja minä olimme hyviä ystäviä, eikä hän ole ollenkaan kiihkoilija. Ei vähintäkään. Ja aina kun olen Parisissa, käyn hänen luonaan kerran viikossa. Kun eilen lahdin hänen luotaan, niin pyysi hän minua käymään täällä hänen asiallaan."
"Te siis tunnette tämän talon?" kysyin häneltä.
"Varsin hyvin", vastasi hän. "Tämä on hansikaskauppias Mirepoixin talo. Monet kerrat olen käynyt hänen kauppapuodissaan. Eilen tulin tänne toimittamaan ystäväni asiaa. Minä käskin palvelustyttöni odottaa kadulla, ja tultuani taloon, pyydettiin minua tulemaan ylös tähän huoneeseen saakka. Minun kaskettiin odottaa vähän aikaa, ja minua alkoi ihmetyttää, että minut oli tuotu tällaiseen lokeroon, kun minulla oli asiaa ainoastaan Mirepoixille, jolta minun oli saatava pari ratsuhansikasparia. Minä käännyin takaisin ovelle, vaan huomasin että se oli lukittu. Silloin minä pelästyin ja rupesin huutamaan."
Me kaikki kolme nyökäytimme päätä. Me olimme innokkaassa touhussa tekemään päätelmiä — tai se oli ehkä vain yksi ja sama päätelmä — tämän kaiken selittämiseksi. "Entä sitten?" kysyin minä hyvin maltittomana.
"Mirepoix tuli minun luo. 'Mitä tämä merkitsee?' kysyin minä. Hänestä näytti olevan hyvin paha, vaan asettui kuitenkin minua vastaan. 'Ei muuta kuin', vastasi hän lopuksi, 'että teidän armonne pitää jäädä tänne muutamiksi tunneiksi — korkeintaan pariksi päivää. Teille ei tapahdu mitään pahaa. Vaimoni palvelee teitä, ja kun lähdette meiltä, niin saatte tietää kaikki.' Sen enempää hän ei tahtonut sanoa, ja turhaan häneltä kysyin, pitääkö hän minua jonakuna toisena henkilönä vai hulluna. Kaikkeen tähän hän ei vastannut sanaakaan. Ja kun minä uhkasin siitä, kun hän pidättää minua vastoin tahtoani, niin hän uhkasi minua väkivallalla. Siitä saakka olen täällä ollut, epäillen tiesi mitä, ja peläten kaikkea."
"Teidän kärsimyksenne ovat nyt lopussa", sanoin minä hänelle käsi sydämellä. Tässä oli, jos en väärin ymmärtänyt häntä, vielä onnettomampi ja huonommin kohdeltu nainen kuin Kit, nainen, jonka konna oli saattanut onnettomuuteen. "Vaikka olisi kymmenen hansikasräätäliä portaissa", sanoin ylpeästi, "niin me autamme teidät täältä ja viemme kotianne. Missä miehenne asuu?"
"Rue de Saint Merry, kirkon luona. Meillä on talo siellä."
"Herra de Pavannes", sanoin hyvin viekkaasti, "on varmaankin hyvin levoton poissaolostanne?"
"Varmaankin", vastasi hän vakavasti ja teeskentelemättä, ja silmänsä täyttyivät kyynelillä. Hänen viattomuutensa — hänellä ei näyttänyt olevan vähintäkään epäilystä miehestään — sai minut hammasta puremaan raivoissani. Oo, sitä halpamielistä kurjaa! Sitä katalaa konnaa! Mitähän näkivät naiset, mitä me olimme nähneet tässä miehessä, tässä Pavannesissa, joka oli voittanut sydämemme, kun hänellä oli ainoastaan kivi meille vastalahjaksi?
Minä vedin Croisetten ja Marien syrjään, ollen muka neuvottelevinani heidän kanssaan, miten saisimme oven murretuksi auki. "Mitä tämä kaikki merkitsee?" sanoin silmäten salaa onnettomaan naiseen. "Mitä sinä, Croisette, luulet?"
Minä aivan hyvin tiesin millainen vastaus häneltä tulee.
"Mitäkö luulen?" sanoi hän kiihkeästi. "Ei suinkaan kukaan voi muuta uskoa, kuin että se Pavannes konna on asettanut niin, että hänen vaimonsa on ryöstetty? Tietysti se on niin! Kun hän pääsee vaimostaan, niin voi hän jatkaa juoniaan Caylusissa. Silloin hän voi naida Kitin tai… Kirous hänelle!"
"Ei ole mitään hyötyä kirouksen huutamisesta hänelle", sanoin minä vakavasti. "Meidän täytyy tehdä jotakin enemmän. Ja kuitenkin — me olemme luvanneet Kitille pelastaa hänet, ja meidän pitää täyttää lupauksemme. Meidän pitää pelastaa hänet ainakin Bezersin käsistä."
Marie murisi.
Vaan Croisette innolla yhtyi minun mielipiteeseeni. "Pelastaa Bezersin käsistä?" huudahti hän kasvot liekehtien. "Niin! Se on meidän tehtävä! Vaan sitten panemme arpaa kuka meistä saa tapella hänen kanssaan ja tappaa hänet."
Minä katseella hillitsin hänen intoaan. "Me tappelemme hänen kanssaan järjestyksessä, kunnes joku meistä saa hänet hengiltä", sanoin. "Siinä olet oikeassa. Vaan sinun vuorosi tulee viimeksi. Eikä meidän tarvitse arpaa heittää, sillä tiedämmehän muutenkin kuka meistä on vanhin."
Minä käännyin hänestä — nolattuani hänet oikein — ja rupesin katselemaan asetta, jolla voisimme murtaa oven. Silloin Croisette kohotti kätensä herättääkseen minun huomiotani. Me kuuntelimme ja katsoimme toisiamme hämmästyneinä. Akkunasta kuului selvästi ääniä. "He ovat huomanneet pakomme", sanoin rohkeuteni masentuessa.
Onneksi olimme olleet niin varovia, että olimme akkunan peittäneet tarkasti verholla. Bezersin miehet sen vuoksi akkunastaan voivat ainoastaan hyvin epäselvästi nähdä tämän akkunan, kun se on heikosti valaistu. Vaan tietysti he voivat arvata, mitä tietä me olimme menneet, ja kiiruhtavat estämään pakomatkaamme. Minä silmänräpäyksen ajan katselin ovea, puolittain päättäen murtaa sen ja koettaen raivautua kadulle ennen kuin Bezersin miehet tointuvat hämmästyksestään ja ehtivät alas. Vaan sitten minä katsahdin rouvaan. Miten voisimme hänen turvallisuudestaan pitää huolta taistelun aikana? Miettiessämme meni suotuisa tilaisuus meiltä. Me kuulimme ääniä alhaalta ja raskaita askelia portaista.
Me olimme kahden tulen välissä. Neuvottomana katselin huoneesta jotakin parempaa asetta. Minulla ei ollut kuin tikarini. Vaan ei löytynyt mitään kelvollista. "Mitä aijotte tehdä?" sanoi rouva de Pavannes, joka kalpeana ja vavisten seisoi lieden luona ja katsoi meitä, vuoroon kutakin. Ennen kuin ehdin vastata, tarttui Croisette minua käsivarteen ja viittasi suurta sänkyä verhoineen. "Jos he huomaavat meidät täällä", sanoi hän, "ennen kuin ovat päässeet kokonaan sisään, niin he nostavat melun. Piiloudutaan tuonne. Kun he ovat päässeet kokonaan sisään, niin sitte — sinä ymmärrät?"
Hän asetti käden tikarilleen. Pojan kasvojen jänteet pinnistyivät. Minä ymmärsin. "Rouva de Pavannes", sanoin minä kiireesti, "te ette ilmaise meitä?"
Hän pudisti päätään. Veret kasvoilleen palasivat ja hehku silmiinsä. Hän oli todellinen nainen. Hän unhotti koko oman vaaransa, kun tunsi voivansa muita suojella.
Askeleet kuuluivat nyt ylimmiltä portailta, ja avainta pantiin lukkoon, joka siitä vinkui. Vaan avain onneksi ei sopinut oikein ja ennen kuin lukkoa kierrettiin, olimme me veljekset hypänneet sänkyyn ja kyyristyneet riviin päänalustan puoleen, jossa me parahiksi saimme sen verran suojaa, ettei meitä huomattu oven suusta.
Minä olin laitimmaisena, ja muutamasta raosta minä sovin näkemään mitä tapahtui. Sisään astui kolme henkilöä, ja ovi sulettiin heidän jälkeensä. Kolmesta henkilöstä oli yksi nainen! Sydämeni, joka oli ollut kurkussa, palautui taas paikoilleen, sillä tulleiden joukossa ei ollut vidame. Minä taas hengitin vapaasti, vaan iloani en voinut toisille ilmoittaa, ettei olisi meitä huomattu. Ensimmäisenä astui huoneeseen nainen, puettuna suureen kaapuun, jonka päähine oli kasvoille nostettu. Rouva de Pavannes loi häneen epäilevän silmäyksen, jonka jälkeen hän syöksyi hänen syliinsä ja nyyhkien huusi: "Oo, Diane! Diane!"
"Raukkani", sanoi vasta tullut, hellästi hyväillessään toisen tukkaa ja taputtaen hartioille. "Nyt olet turvassa."
"Te olette tulleet minua noutamaan täältä?"
"Niinpä hyvinkin!" vastasi Diane iloisesti ja hyväili häntä. "Me olemme tulleet noutamaan sinua miehesi luo. Hän on sinua etsinyt kaikkialta. Hän on ihan hurjana epätoivosta."
"Louis raukka!" huudahti onneton rouva.
"Niin, Louis raukka!" vastasi pelastaja. "Vaan sinä saat pian nähdä hänet. Vasta puoliyön aikana saimme tietää, missä sinä olet. Siitä saat kiittää tätä koadjutoria. Hän minulle siitä ilmoitti ja lähti minun kanssani noutamaan sinua."
"Ja taas yhdistämään sisarukset", sanoi pappi lähestyen heitä. Se oli sama pappi, jonka pari tuntia sitten olin nähnyt Bezersin luona, ja joka minusta oli tuntunut niin vastenmieliseltä. Minä vihasin hänen valkoista naamaansa. Vaikka hän oli tullut hyvässä tarkoituksessa, niin en voinut kärsiä hänen ohuita huuliaan, hänen teeskenneltyä nöyryyttään ja viekkaita silmiään. "Minulla ei moneen päivään ole ollut näin suloista tehtävää", sanoi hän koettaen näyttäytyä rakastettavalta.
Vaan rouva de Pavannesilla näytti olevan sama tunne hänestä kuin minullakin, sillä papin äänen kuultuaan hän vavahti, irtautui sisarensa syleilystä ja peräytyi pari askelta. Hän kumarsi kuitenkin päällään kiitokseksi siitä, mitä pappi oli sanonut. Vaan muuten hänen liikkeissään ei ilmennyt isosti kiitollisuutta ja vielä vähemmän lämpöä. Minä katselin hänen sisarensa kasvoja — tavattoman kauniita kasvoja ja kirkkaampia silmiä, sievempää suuta ja kauniimpaa kastanjanruskeaa tukkaa en ollut koskaan nähnyt. Kitikin olisi hänen rinnallaan näyttänyt hyvin vähäpätöiseltä. Mutta näille kasvoille näin tulevan hyvin ankaran ilmeen. Siitä ei ollut kuin silmänräpäys kun nämä molemmat sisarukset olivat olleet sylitysten. Nyt he seisoivat erillään ja jotensakin kylminä ja pettyneinä. Papin varjo oli levinnyt heidän ylitsensä — oli tullut heidän välilleen.
Nyt astui kolmas henkilö esiin. Tähän saakka hän oli seisonut aivan ääneti ovensuussa; hän oli huononpuoleisessa puvussa, jonkun kuudenkymmenen vuoden vanha ja harmajahapsinen. Hän näytti olevan hämillään ja hätäyksissään, ja minä arvelin hänen olevan Mirepoix — niin kuin myöhemmin saimme tietääkin.
"Minä olen varma", sanoi hän vapisevalla ja pelon sekaisella äänellä, "että teidän armonne katuu lähteneensä täältä. Teille täällä ei tapahtuisi mitään pahaa. Rouva d'O ei tiedä, mitä hän tekee, muuten hän ei tahtoisi viedä teitä täältä. Hän ei todella tiedä, mitä hän tekee!" toisti vanhus vakavasti.
"Rouva d'O!" huuti kaunis Diane vihastuneena, ja ruskeista silmistään säihkyi tuli. "Miten te uskallatte lausua minun nimeni — sellainen kuin te? Kurja!"
"Niin, katala", toisti pappi verkalleen, ojentaessaan pitkän hienon kätensä, jonka pani, kuin petolintu kyntensä, kauppiaan hartioille, jotka kyyristyivät sen painosta. "Miten uskallatte te sekaantua aatelisten asioihin? Asioihin, jotka eivät teihin kuulu? Varokaa, Mirepoix! Minä näen onnettomuuksien väikkyvän tämän talon yli. Suurten onnettomuuksien!"
Mies raukka näytti vapisevan tästä uhkauksesta. Hän kalpeni. Huulensa tärisivät. Papin katse näytti hänen velhonneen.
"Minä olen kirkon uskollinen suosija", mutisi hän, vaan hänen äänensä tutisi, niin että sanansa töin tuskin kuuluivat. "Minä olen siitä tunnettu! Koko Parisissa ei tunneta uskollisempaa kirkon jäsentä, herra koadjutori."
"Ihmiset tutaan heidän teoistaan!" sanoi pappi. "Nyt", jatkoi hän kohottaessaan äkkiä äänensä ja nostaessaan kätensä innostuneena, "nyt on aika käsissä! Ja nyt on pelastuksen päivä tullut! Voi, Mirepoix, voi uskonsa hylkääjää, ja voi sitä, joka tänä yönä laskee kätensä auran kurkeen ja katsoo taaksensa!"
Kauppamies luhistui kokoon papin uhkauksista, ja rouva de Pavannes katsoi vuoroon kumpaakin, aivan kuin hänen vastenmielisyytensä pappia kohtaan olisi ollut niin suuri, että hän kuullessaan heidän kiistansa, olisi antanut Mirepoixille anteeksi pahantekonsa. "Mirepoix sanoi, että hän voi selittää asian", sanoi rouva epäröivästi.
Pappi kiinnitti uhkaavan katseen Mirepoixiin. "Mirepoix", sanoi hän tuimasti, "ei voi mitään selittää! Ei kerrassaan mitään. Uhallakaan hän ei voi selittää kerrassaan mitään!"
Ja Mirepoix pysyi ääneti. "Ja", jatkoi pappi päättävästi ja kääntyi naisen puoleen, jonka kanssa oli tullut, "teidän sisarenne täytyy nyt lähteä. Meillä ei ole aikaa tuhlata."
"Vaan mitä — mitä tämä merkitsee?" sanoi rouva de Pavannes, aivan kuin olisi epäillyt. "Onko siis vielä joku vaara uhkaamassa?"
"Vaara!" huudahti pappi, ja hänen rintansa näytti paisuvan ja innostus, jonka äsken oli huomannut hänen äänessään ja käytöksessään, taas kohosi. "Minä asetun palvelukseksenne, rouva, ja kaikki vaara katoaa. Minä olen kuin itse Jumala tänä yönä, jolla on valta elämän ja kuoleman yli. Te ette minua ymmärrä? No hyvä, te pian saatte nähdä. Vaan te nyt olette valmis, näen minä. Lähtekäämme. Syrjään, roisto!" murisi hän ja lähestyi ovea.
Vaan Mirepoix, joka oli asettunut selin oveen, ei suureksi hämmästyksekseni syrjäytynytkään. Hänen leveä, porvarillinen muotonsa oli kalpea, vaan minä näin siinä kuitenkin päättäväisyyttä. Ja niin kummalliselta kuin kuuluukin — sillä minähän tiesin, että hän teki väärin tahtoessaan pidättää rouva de Pavannesta vankina — minä tunsin myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Vaikka hän oli sivistymätön rihkamakauppias, tämä Pavannesin kätyri, niin minä tunsin myötätuntoisuutta häntä kohtaan, kun hän päättävästi sanoi:
"Rouva de Pavannes ei mene!"
"Minä sanon, että hän menee!" karjui pappi, joka nyt oli kadottanut kaiken hillitsemiskykynsä. "Kurja hupsu! Sinä et tiedä mitä sinä teet!" Lausuessaan nämät sanat, hän teki sukkelan hyökkäysliikkeen, hämmästytti toisen, tarttui hänen käsivarteensa, ja sysäsi hänet sellaisella voimalla huoneelle, että minä en sellaista voimaa olisi luullut olevan hänen laihassa ruumiissaan. "Hupsu!" elämöi hän ja pudisti ilkeällä voitonriemulla koukkuisia sormiaan hänen edessään. "Ei ole koko Parisissa ketään — kuuletko sinä, ei ketään, ei miestä eikä naista — joka voisi estää minun aikeitani tänä yönä!"
"Vai niin. Niinkö todellakin?"
Sanat ja tympeä ääni ei ollut Mirepoixin. Ääni tuli oven suusta. Pappi pyörähti ympäri, aivan kuin olisi saanut iskun selkäänsä. Minä tartuin Croisetteen, ja luovuin yrityksestäni kovaäänisen keskustelun aikana vähän ojentaa turtunutta jalkaani. Puhuja oli Bezers. Tavallinen uhkamielinen hymy huulillaan hän seisoi ovella, jonka suurella ruumiillaan täytti kynnyksestä kamanaan. Kaikki, niin puhujat kuin me kuuntelijat, olimme olleet niin kiintyneet sananvaihtoon, että emme olleet kuulleet hänen tuloaan. Hänellä yhä oli yllään musta hopeakirjailtu pukunsa, vaan sen päällä nyt oli tumma ratsuvaippa, joka peitti hänet niin, että juuri näimme hänen välkkyvät aseensa. Hänellä oli pitkävartiset ratsusaappaat ja ratsukintaat aivan kuin hän olisi ollut matkalle lähdössä.
"Niinkö todellakin?" toisti hän ivallisesti, jolloin hänen terävä katseensa kulki toisesta henkilöstä toiseen ja sitten yli koko huoneen. "Vai niin, että koko Parisissa ei ole yhtään, joka tänä yönä voisi estää teidän aikeitanne? Oletteko, hyvä koadjutori, ottaneet huomioonne, miten suuri joukko ihmisiä on Parisissa! Minua todella hyvin huvittaisi — ja niin kuin luulen myöskin näitä naisia, joilta minä pyydän anteeksi yhtäkkisen tuloni — huvittaisi nähdä teitä kokeessa, nähdä teitä vastustamassa — sanokaamme esim. Anjoun herttuaa. Tai herra de Guisea, suurta miestämme. Tai amiraalia. Silmästä silmään katsomassa amiraalia."
Raivo ja pelko taistelivat papin kasvoilla. "Miten olette tullut tänne, ja mitä tahdotte?" Jos hänen katseensa ja äänensä olisivat voineet tappaa, niin me kolme, jotka vapisimme heikon suojamme takana, olisimme tässä silmänräpäyksessä vapautuneet vihollisestamme.
"Minä olen tullut hakemaan niitä nuoria lintuja, joitten kaulaa te olisitte halunnut venyttää, ystäväni!" vastasi Bezers. "He ovat kadonneet. Niin. Ja lintuja heidän täytyy olla, sillä jos he eivät ole tulleet tähän huoneeseen tuosta akkunasta, niin ovat he lentäneet tiehensä."
"Eivät he ole tulleet tämän kautta", selitti pappi tuimasti innolla haluten päästä hänestä — ja minä siunasin häntä sanojensa vuoksi. "Minä olen ollut täällä siitä saakka kuin teidän luotanne lähdin."
Vaan vidame ei ollut mies, joka luotti vain toisen ilmoitukseen. "Kiitoksia paljon, vaan minusta on parasta itse tarkastella", vastasi hän kylmästi. "Rouva", jatkoi hän kääntyen rouva de Pavannesiin mennessään tämän ohi, "suokaa anteeksi."
Hän ei katsonut rouvaan eikä huomannut hänen mielenliikutustaan, ja se olikin hyvä, sillä siinä tapauksessa hän olisi arvannut olomme. Ja onneksi toisetkaan eivät epäilleet hänen tietävän meistä enempää kuin he itsekään. Bezers kulki verkalleen yli huoneen akkunan luo toisten seuratessa häntä malttamattomin katsein. Hän veti syrjään verhot, koetteli tarkoin jokaista rautakankea ja tarkasteli akknna-aukkoa. Häneltä pääsi kirous ja kummastuksen huudahdus. Rautakanget olivat lujat ja taipumattomat, eikä hänen mieleensä juolahtanut, että me olisimme voineet ryömiä välitse, sillä ne olivat niin lähekkäin.
Kun hän kääntyi takaisin, niin hän loi sattumalta silmäyksen sänkyyn — ja epäili. Hänellä oli kädessään kynttilä, jonka oli ottanut lähtiessään tarkastamaan akkunaa, ja se esti hänet näkemästä ulommaksi. Hän ei erottanut meitä. Kolme kyyristynyttä olentoa, heidän lumivalkoiset kasvonsa ja säikähtyneet silmänsä, jotka tuijottivat verhojen takaa — kaikki jäi häneltä huomaamatta. Hurjasti sykkivien sydämiemme ääni ei kuulunut hänen korviinsa. Ja se oli hänen onnensa. Sillä jos hän olisi tullut sängyn luo, niin me epäilemättä olisimme tappaneet hänet. Ainakin olisimme koettaneet. Veri syöksyi päähäni ja minä näin hänet aivan kuin verhon takaa. Minä en selvään nähnyt muuta kuin tumman pilkun hänen vaipallaan lähellä solkea, johon aijoin iskeä, tuuman yläpuolelle solisluun. Minä en olisi iskussani hairahtunut. Vaan synkistyvin kasvoin hän kääntyi pois aavistamatta vaaraa, joka häntä oli uhannut. Hän meni toisten luo ovelle.