KUUDES LUKU.
Rouvan säikähdys.
Ja me taas hengitimme. Tuskallinen jännitys, johon Bezersin läheisyys oli meidät saattanut, meni ohi. Vaan yö meistä tuntui jo niin pitkältä kuin seitsemän yötä. Koko elämänikä kokemuksia, kerrassaan ijankaikkisuus seikkailuja erotti meidät — tässä verhojen takana vavisten maatessamme — Caylusista ja sen elämästä. Parisi oli salaisempi kuin olimme luulleetkaan. Kaikki ja jokainen muutti muotoaan joka silmänräpäys. Me olimme tulleet pelastamaan Pavannesin henkeä oman henkemme uhalla, me huomaamme hänen olevaa konnan! Tuossa oli Mirepoix, joka näytti olevan uskoton roisto, salaliittolainen naista vastaan, ja me tunsimme häntä kohtaan myötätuntoisuutta. Pappi oli tullut tekemään laupeuden ja pelastuksen työtä, meistä hänen äänensä oli inhoittava, meitä hän kauhistutti tietämättämme minkä vuoksi, ja me luimme mustan salaisuuden, synkän uhkauksen joka sanassa, jonka hän lausui. Hän oli kummallisin arvoitus heistä kaikista. Minkä vuoksi häntä pelkäsimme? Minkä vuoksi rouva de Pavannes, joka nähtävästi tunsi hänet jo ennestään, säikähti hänen kätensä kosketusta? Minkä vuoksi hänen varjonsa laskeusi hänen ja hänen sisarensa välille ja teki heistä toisilleen niin vieraat, että rouva de Pavannes samassa silmänräpäyksessä kun hän näki hänet sisarensa rinnalla, unohutti, että tämä sisar oli tullut pelastamaan hänet, ja katseli häntä epäillen ja tuskalla; vieläpä vastenmielisyydellä?
"Ne eivät ole täällä", sanoi Bezers laskiessaan kynttilän lieden reunamalle ja katsoi hämmästyksissään huoneessa olijoita. Hän nähtävästikin oli ollut niin kiintynyt etsimäänsä, ettei ollut ennen huomannut heitä. "Se on varma, ja sen vuoksi minulla on sen vähemmän aikaa", jatkoi hän. "Vaan ennen kuin lähden täältä, haluaisin mielelläni tietää — niin tosiaankin hyvä koadjutori — mitä te täällä teette? Mirepoix — hänhän on kunnon mies. Minä en olisi uskonut tapaavani teitä täällä hänen talossaan. Ja kaksi naista? Kaksi! Koadjutori! — Ahaa! Rouva d'O, luulen minä? Hyvä rouva", jatkoi hän omituisella äänellä ja kääntyi hänen puoleensa, "elkää niin säikähtäkö nimeänne! Ei mikään naamari voisi peittää teidän silmäinne loistoa eikä huulienne purppuraa. Minä olisin heti tuntenut teidät, jos ennemmin olisin katsonut. Ja teidän seuranne? Ahaa!"
Hän keskeytti ja vihelsi hiljaa. Oli selvää, että hän tunsi rouva de Pavannesin ja hämmästyi tavatessaan hänet täällä. Pappikin näytti arvelevan, että tässä oli selitys tarpeeseen.
"Rouva de Pavannes", sanoi hän kuivalla, salaavalla äänen painolla, "houkuteltiin tänne eilen ja tuo mies on hänet pidättänyt vastoin hänen tahtoaan, ja siitä hän saa vastata. Rouva d'O sai tästä tiedon ja pyysi minua mukaansa vapauttamaan hänen sisartaan."
"Ja viemään hänen miehensä luo?"
"Aivan niin! Miksikäs ei?"
"Niin", sanoi vidame tavalla, joka ajoi veret rouva de Pavannesin poskille, "se riippuu siitä kuka — käyttääkseni teidän sanojanne herra koadjutori — hänet on houkutellut tänne."
"Se oli", puuttui rouva itse puheeseen, ääni vavisten suuttumuksesta, "Ursulinesluostarin abbedissa. Teidän luulonne ovat halpamieliset, kunnioitettava ja minulle kunniaton herra vidame! Diane!" jatkoi hän terävällä äänellä, tarttuessaan sisarensa käsivarteen ja halveksivasti silmätessään Bezersiä, "mennään! Minä haluan päästä mieheni luo. Minä tukehdun tässä huoneessa!"
"Me lähdemme, kultaseni, aivan heti", kuiskutti Diane tyynnyttäen. Vaan minä huomasin, miten oli kadonnut hänen entinen vilkkautensa, joka oli ikäänkuin antanut sielun hänen kauneudelleen. Hän oli ihmeellisen tyyni nyt — ehkä hän pelkäsi vidamea.
"Ursulinesluostarin abbedissa?" jatkoi Bezers miettien. "Hän toi teidät tänne, eikö niin?" Hänen äänessään oli hämmästystä, teeskentelemätöntä hämmästystä. "Hyväsydäminen ihminen, ja teidän hyvä ystävänne, olen kuullut sanottavan."
"Hän on hyvä ystäväni", vastasi rouva de Pavannes ylpeästi. "Nyt lähdemme, Diane!"
"Hyvä ystävänne! Ja hän houkutteli teidät tänne eilen!" sanoi vidame, ja katseli aivan kuin olisi miettinyt vastausta johonkin arvoitukseen, "Ja Mirepoix teidät pidätti, rehellinen Mirepoix. Hän on tässä juonessa mukana. Ja näin myöhäisenä aikana tulevat nämät, teidän harras sisarenne ja minun hyvä ystäväni koadjutori pelastamaan teitä. Mistä?"
Ei yksikään vastannut. Pappi katsoi maahan, kasvonsa raivosta lyijynharmaina.
"Mistä?" jatkoi Bezers ivasuin leikillisesti. "Siinä on salaisuus! Riettaan Mirepoixin kynsistä, niinkö? Vaarallisen Mirepoixin luota. Kunniani nimessä", sanoi Bezers päättävällä äänellä, "minä uskon, että te voitte tuta olevanne varmemmassa turvassa täällä. Minä luulen, että teille on varminta, rouva de Pavannes, viipyä täällä huomen aamuun asti, ja antaa Mirepoixin siitä vastata."
"Ei, minä en jää!" huudahti rouva kiihkoisesti.
"Kyllä", vastasi Bezers. "Mitä te arvelette, koadjutori. Eikö teistäkin tunnu siltä?"
Pappi yhä katseli lattiaan ja näytti suuttuneelta. Hänen äänensä vapisi, kun hän mutisi vastaukseksi: "Rouva saa tehdä niinkuin haluaa. Hänellä on pidettävä huoli maineestaan, herra vidame. Vaan jos hän pitää parempana jäädä tänne, niin olkoon menneeksi!"
"Vai niin, hänen on pidettävä huoli maineestaan, todellako?" sanoi jättiläinen, ja hänen silmissään välkähteli veitikka. "Ja pelastaakseen maineensa hänen pitäisi lähteä kotia teidän ja vanhan ystäväni rouva d'On seurassa. Se olisi kaunista! Ei, ei", jatkoi hän naurettuaan kylliksi. "Rouva de Pavannesilla on varsin hyvä olo täällä — varsin hyvä huomisaamuun asti. Meillä on tärkeitä toimia, tulkaa, lähtekäämme toimeen."
"Todellako tarkoitatte niin?" kysyi pappi vavahtaen ja katsoen Bezersiä vaativasti, melkein uhkaavasti.
"Niinpä hyvinkin."
He katsoivat toisiaan, ja minä nauroin salaa tyrkäten hiljaa Croisettea. Nyt ei enään ollut pelkoa, että he huomaisivat meitä. Minä muistin vanhan sananlaskun, kun varkaat riitelevät, niin talonpoika saa lehmänsä ja tuumailin että mahdollisesti pappi nyt yhdellä kertaa vapauttaisi meidät ijäksi Bezersistä.
Vaan nämät miehet olivat liian erivoimaiset. Bezers olisi voinut nostaa papin toisella kädellään ja musertaa hänen päänsä lattiaan. Eikä siinä kylliksi. Minua epäilytti, ettei pappi viekkaudessakaan voittanut häntä. Avomielisen röyhkeyden alle kätki Bezers — mikäli maine hänestä oli tosi — oikein italialaisen ymmärryksen. Raakaan välinpitämättömyyteen oli kätkettynä harvinainen viekkaus ja ainainen epäluulo, ja hänessä sen vuoksi oli niin kummallisesti yhdistettynä näennäisesti vastakkaisia ominaisuuksia, että minä en luule sellaista tavanneeni kenessäkään, jos ei ehkä suuressa Henrik kuninkaassa. Lapsi olisi voinut epäillä pappia, veterani olisi antanut vidamen pettää itsensä.
Ja pappi loi katseensa maahan. "Meidän voittomme on oleva hyvin pieni", mutisi pappi.
"Minä en välitä enkä tiedä mistään voitosta", sanoi vidame. "Enkä minä halua tuhlata aikaani enään sanasaivarruksiin. Syyttäkää mitä tahdotte. Sanokaa vain, että se on päähänpisto, intohimoni, oikkua. Vaan siitä saatte olla varma, että rouva de Pavannes jää tänne. Me menemme. Ja", lisäsi hän aivan kuin hänellä olisi yhtäkkiä mieleen juolahtanut, "vaikka en minä mielelläni käytä pakkokeinoja naisia vastaan, niin pidän kuitenkin parhaana, että rouva d'O seuraa meitä."
"Te puhutte kovin käskevästi", sanoi pappi ivallisesti ja näytti unhottaneen, millä tavalla hän itse muutama sekunti sitten käyttäysi Mirepoixia kohtaan.
"Aivan niin. Minulla on neljäkymmentä ratsumiestä toisella puolen katua", vastasi hän kuivasti. "Muuten minä tätä nykyä olen legionain päällikkö, herra koadjutori."
"Se on totia", sanoi rouva d'O lempeästi, että minä ihan vavahdin. Hän ei ollut monta sanaa sanonut siitä saakka kun Bezers tuli. Kun hän nyt rupesi puhumaan niin hän sysäsi päähineen kasvoiltaan niin että kastanjanruskeat kiharat otsalla ja ohimoilla tulivat näkyviin ja kuvastivat tummina täplinä luonnottoman valkoista ihoa vastaan. "Se on totta, herra de Bezers", sanoi hän. "Teillä on legioneja käytettävinänne. Valta on käsissänne. Vaan minä olen vakuutettu, että te ette aijo sitä käyttää vanhaa ystäväänne vastaan. Te ette saattane meille mitään vahinkoa, kun minä — — Vaan kuulkaa toki."
Bezers ei tahtonut kuulla. Keskellä toisen vetoamista häneen, Bezers keskeytti raa'alla tavallaan. "Ei, rouva", tiuskasi hän kiivaasti kiinnittämättä huomiotaan kauniiseen muotoon ja rukoilevaan katseeseen, joka olisi voinut liikuttaa kivenkin, "sitä juuri minä en tahdo. Minä en tahdo kuunnella teitä! Me tunnemme toisemme. Siinä on kylliksi."
Rouva d'O katsoi kiinteästi häneen ja Bezers vastasi hänen katseeseensa vaan ei nyt hymyillyt, katseli vain häntä omituisesti.
Pitkän äänettömyyden jälkeen rouva d'O kääntyi hänestä. "No hyvä", sanoi hän. "Mennään vain." Ja hän, — mikä kaikista kumminta — sanaa sanomatta ja silmäystä luomatta itkevään sisareensa, kääntyi ovelle ja meni tiehensä ennen muita. Hän kohautti olkapäitään halveksivasti, sen vain hänestä viimeiseksi näin.
Rouva de Pavannes kuuli hänen kuoleutuvat askeleensa ja syöksyi ylös. Hän näytti pääsevän selville, että hänet aijotaan jättää. "Diane! Diane!" huuti hän hurjana — ja minun piti laskea käteni Croisetten päälle hillitäkseni poikaa, sillä naisen äänessä oli sellainen kauhu ja tuska — "minä tahdon päästä täältä! Minä en tahdo jäädä tähän kauheaan paikkaan. Etkö kuule! Tule takaisin minun luokseni, Diane!"
Veri syöksyi suonissani. Vaan Diane ei tullut. Kummallista! Ja Bezerskin näytti aivan heltymättömältä. Hän seisoi naisen ja oven välillä ja antoi merkin MIrepoixille ja papille, että he poistuisivat ennen häntä. "Rouva", sanoi hän sitten — eikä hänen äänensä, joka nytkin niin kuin aina oli kylmä ja ankara, osottanut vähintäkään sääliä, vaan päinvastoin jonkunlaista kärsimättömyyttä ja halveksimista — "te olette täällä turvassa. Ja tänne te jäätte! Itkekää vain niin paljo kuin haluatte", lisäsi hän karkealla äänellä, "huomenna on sitä vähemmän kyyneliä vuodattaa."
Hänen viimeiset sanansa — tosiaankin hyvin kummalliset — herättivät rouva de Pavannesin huomion. Kauhun valtaamana hän tukehdutti nyyhkytyksensä ja katsoi Bezersiin. Ehkä Bezers oli tarkoittanut juuri tätä, sillä, mitä hän oli sanonut, sillä rouvan katsoessa yhä häneen ja pitäessä käsiä rintaansa vasten puristettuna hän kiireesti meni huoneesta ja sulki oven. Hetken aikaa kuulin puhelua oven takaa ja sitten kiireellisiä askeleita portaita alas. He olivat menneet, eikä meitä oltu huomattu.
Rouva de Pavannes oli kerrassaan unhottanut meidät — siitä olin varma — ja samalla paon mahdollisuuden, jonka me hänelle olisimme voineet valmistaa. Kun hän oli jäänyt yksikseen, niin hän vähän aikaa äänettömän hämmästyneenä katseli ovea ja sitten, yhä peloissaan, riensi akkunaan katselemaan ulos. Siellä hän viipyi hetken aikaa.
Hän ei ollut huomannut, että Bezers mennessään oli jättänyt oven lukitsematta. Vaan minä sen olin huomannut. Mutta minä en tahtonut kiirehtiä. Joku olisi voinut tulla lukitsemaan oven ennen kuin vidame vielä oli ehtinyt talosta. Ja sitä paitse ovi ei ollut niin luja, että siitä lukittunakaan olisi meille kolmelle ollut sanottavaa vastusta, kun meillä ei ollut muita vastustajia kuin Mirepoix. Sen vuoksi tyrkkäsin veljiäni merkiksi, että heidän pitäisi olla alallaan, ja pidätin henkeäni kuullakseni, milloin suletaan portti alhaalla. Vaan minä en sitä kuullut. Mutta sen sijaan minä kuulin äänen, joka muuten olisi mennyt huomioni ohi, vaan joka nyt sai minut kiinnittämään silmäni oveen. Tässä hiljaisuudessa kuulin, kun joku varovasti laski kätensä oven kahvaan.
Huoneessa oli hyvin hämärä. Mirepoix oli ottanut toisen kynttilän, ja siitä joka oli jäänyt jälelle, oli sydän palanut pitkälle. Minä näin että ovi aukesi — hitaasti ja äänettömästi. Näin jonkun tulevan sisään — salaperäisesti, verkalleen hiipivänä haamuna.
Silmänräpäyksen ajan minusta tuntui hyvin ilkeälle — sitten tunsin tuon mustan olennon. Hän oli rouva d'O. Tuo kelpo nainen! Hän oli hiipinyt salaa vidamelta ja rientänyt takaisin pelastamaan sisarensa.
Hyvä! Me sittenkin voimme tyhjäksi tehdä vidamen tuumat! Asiamme alkoi saada suotuisamman käänteen. Vaan rouva d'On käytöksessä — kun hän seisoi ovella ja tuijotti huoneelle — oli jotakin hämmästyttävää, joka minua pelotti. Kun hän tuli peremmäksi, niin hänen liikkeissään oli jotakin kissamaisen hiljaista, niin että hänen askeleensa eivät synnyttäneet vähintäkään ääntä. Hän oli yhtä äänetön kuin musta varjonsa, joka liikkui hänen edessään. Minussa syntyi käsittämätön halu jyristä.
Päästyään keskelle huonetta, pysähtyi hän kuuntelemaan ja katseli ympärilleen pelästyneenä, niin kuin luulin, äärettömästä hiljaisuudesta. Hän ei nähnyt sisartaan, joka oli akkunassa verhojen suojassa ja epäilemättä hän oli ihmeissään kun ei tavannut häntä siinä, johon oli hänet jättänyt. Minä olin niin jännityksissäni, että en lopuksi enään voinut hillitä itseäni, vaan liikuin, niin että sänky natisi.
Samassa silmänräpäyksessä hän kääntyi meihin päin ja hiipi lähemmäksi, kasvot päähineen peitossa. Hän oli nyt aivan sängyn luona ja kumartui. Hän nosti kätensä aivan kuin varjostaen silmiään nähdäkseen paremmin, ja minä en tiennyt oliko hän meitä huomannut — pitikö hän verhojen varjoa sisarenaan vai eikö hän erottanut mitään — minä mietin miten sopivimmalla tavalla ilmoittaisin olomme, niin ettei hän säikähtäisi — silloin Croisette yhtäkkiä pölähytti kaikki tuumani tuuleen. Kauheasti karjaisten ja sängyn kovasti paukkuessa hän hypähti meidän ylitsemme lattialle.
Nainen kirkasi kovasti — se oli äärettömän säikähdyksen parkaisu. Minä vielä tänäänkin kuulen sen korvissani. Sitten hän horjui ja käsillään hapuroi ilmaa. Minä kuulin jotakin helähtäen putoavan lattialle, akkunasta kuulin säikähdyksen huudon ja näin sitten, että rouva de Pavannes kiiruhti sulkemaan sisarensa syliinsä.
Teki omituisen vaikutuksen, kun huoneessa, jossa aivan äsken oli vallinnut niin ääretön hiljaisuus, yhtäkkiä syntyi elämää ja liikettä, heti kun me näyttäysimme. Minä sadattelin Croisettea hänen hulluudestaan ja olin silmittömästi vihoissani, vaan tällä hetkellä ei ollut aikaa sanomaan hänelle sanaakaan. Minä riensin katsomaan ovelle, raotin sitä ja kuuntelin. Ulkona oli aivan hiljaista. Minä otin avaimen suulta ja pistin taskuuni ja menin sitten takaisin. Marie ja Croisette seisoivat vähän matkan päässä rouva de Pavannesista, joka oli kumarruksissaan sisarensa yli ja vuoroin hautoi hänen kasvojaan ja vuoroon selitti, miten me olimme täällä.
Muutamien minuuttien kuluttua rouva d'O näytti tointuvan ja nousi. Kuolettavan säikähdyksen ensimmäinen kohtaus oli ohi, vaan hän oli vieläkin kalpea. Hän vapisi ja näytti karttavan katsettamme, vaan minä huomasin kuitenkin, että kun hän näki meidän huomiomme olevan kiinnitetyn johonkin muuhun, niin hän aina silloin katseli meitä, vuoroon kutakin hyvin tarkkaavasti ja ihmettelevästi. Ja hänellä olikin siihen syytä, mielestäni. Hän varmaankin oli kauheasti säikähtänyt — niin kovasti, että siitä olisi kuollut heikompi nainen!
"Minkä ihmeen vuoksi sinä sillä tavalla teit?" kysyin Croisettelta — ja minun vihani pikemmin kasvoi kuin väheni katsellessani naisen kauniita kasvoja. "Sinä olisit voinut kerrassaan saada hänet hengiltä!"
Minä otaksuin, että poika oli menettänyt kaiken järkensä, sillä hän ei nytkään voinut antaa oikeaa vastausta. Hän ei vastannut mitään muuta kuin: "Mennään pois! Lähdetään tästä kauheasta talosta!" ja tätä hän kertoi yhtämittaa kuleksien edestakaisin.
"Mielellämmekin lähdemme!" vastasin minä ja katsoin häneen vähän halveksien. "Eihän olekaan tarkoituksemme tänne jäädä."
Vaan kuitenkin hänen sanansa johtivat minulle mieleen velvollisuutemme, jonka minä jännittävän tapauksen aikana olin unhottanut, Pavannes oli pelastettava, vaikka ei Kitin vuoksi, vaan pikemminkin sen vuoksi, että saa vastata synneistään. Mutta pelastettava hän oli! Ja nyt, kun ovi oli auki, niin jokaisen minuutin viivytys oli rikos. "Niin", sanoin tuimasti, kun ajatukseni nyt olivat saaneet toisen suunnan, "sinä olet oikeassa. Nyt ei ole aikaa mihinkään hemmoitteluihin. Meidän täytyy lähteä. Rouva de Pavannes", sanoin kääntyen hänen puoleensa, "tehän tunnette tien täältä kotianne — teidän taloonne?"
"Tunnen", huudahti hän.
"Se on hyvä", vastasin minä. "Me lähdemme siis. Sisarenne on jo tarpeeksi palautunut, luulen minä. Me emme voi enään tuhlata aikaa."
Minä en lausunut sanaakaan hänelle vaarasta, jonka alainen miehensä oli, tai että tämä oli hänet pettänyt ja oli syynä hänen vankeuteensa. Minä toivoin, että hän olisi meille oppaana. Se oli pääasia, vaikka minä olinkin iloissani siitä, että me voimme saattaa hänet turvaan, vaikka samalla kertaa kuin täytimme oman velvollisuutemmekin.
Hän nousi innostuneena. "Te olette varma siitä, että me voimme päästä ulos?" sanoi hän.
"Ihan varma", vastasin minä niin lyhyesti että se olisi antanut arvoa itse Bezersille.
Ja minä olinkin oikeassa. Me laskeusimme portaita niin hiljaa kuin suinkin, että ainoastaan Mirepoix aavisti jotakin ja hämmästytti meidät juuri kun olimme päässeet ulko-ovelle ja olimme tarttumassa lukkoon. Vaan minä lopetin hänen kanssaan jutun lyhyeen pitäen välkkyvää tikariani hänen silmäinsä edessä. Samalla keinolla sain hänet avaamaan ovenkin ja me astuimme ulos yksi kerrallaan. Me olimme vapaita! — vapaita ja olimme Parisin kadulla raittiin yötuulen leyhkiessä ohimoillamme. Muutamassa läheisessä kirkossa tornin kello löi kahta, ja ennen kuin olimme montakaan askelta astuneet, vastasi lyöntiin Notre Damen kello juhlallisella äänellään.
Me olimme vapaat ja meillä oli opas, joka tunsi tien. Jos Bezers ei ole mennyt suoraan kostotoimiinsa, niin me ehdimme ennen häntä. Minä kävin kiireesti, rouva d'O sivullani, toiset menivät vähän matkaa edellämme. Siellä täällä riippui pylväässä lamppu, jonka valossa näimme välttää pahimmat esteet. Niin kiihtyneenä kuin olinkin asiaani, heräsivät minussa maalaistunteeni tätä rumaa kapeaa katua vastaan, jossa oli pahoja höyryjä ja lokaa.
Oli aivan hiljaista, ja niillä paikoin, jossa ei ollut lamppuja, oli pimeä kuin säkissä. Kuitenkin minä tuumiskelin, olikohan kaupunki unen helmoissa, kun meidän monta kertaa täytyi astua syrjään ja antaa tietä miesjoukoille, joita kulki soihtujen kanssa. Myöskin monessa kohdin, varsinkin loppumatkalla, hämmästyksekseni näin jonkun talon portit auki ja sieltä kirkkaan valon tulvaavan. Kerran näin muutamasta suuresta talosta, joka oli vähän syrjässä kadulta, soihtuvalon heijastavan akkunoihin. Valo tuli sisimmältä pihalta, ja sen peitti meiltä matala muuri, vaan minä kuulin sieltä ääniä ja askeleita. Kerran avattiin muuan portti ja siitä katseli kaksi aseellista miestä salaperäisellä tavalla, joka muistutti mieleeni miehiä Bezersin talossa, kun he avasivat ovia ja katsoivat meitä. Ja pari kertaa huomasin kapeassa katusolassa joukon miehiä, jotka seisoivat pimeässä liikkumatta. Sanalla sanoen, minusta tuntui kaikki aivan kuin peittyneen salaperäiseen huntuun ja että jotakin salaista tapahtui ja valmistettiin yön hiljaisuudessa, ja mieleni oli levoton.
Vaan tästä en sanaakaan maininnut kumppanilleni, rouva d'O:lle ja hänkin pysyi äänettömänä. Minä, niin kuin maaseutulaiset aina, olin valmis uskomaan kertomuksia kaupunkilaisten taipumuksesta muuttamaan yön päiväksi, varsinkin kun seuralaiseni ei huomauttanut mitään vilkkaasta liikkeestä, joka vallitsi kadulla näin myöhään. Minä otaksuin että kaikki mitä näin oli aivan tavallista ja viatonta. Sen sijaan mietin, mitä sanon Pavannesille, kun hänet tapaan — millä sanoilla häntä varoittaisin uhkaavasta vaarasta, ja vasten naamaa heittäisin syytöksen hänen uskottomuudestaan.
Me olimme tällä tavoin kulkeneet jonkun puolen tunnin ajan sanaakaan vaihtamatta kunnes seuralaiseni kääntyi vähän leveämmälle kadulle, hiljensi kulkunsa ja merkillä ilmoitti, että me olimme saapuneet perille. Lamppu riippui porttikäytävän päällä, jota hän osotti, ja sitten hän näytti, että pieni sivuportti oli auki. Me nyt kiiruhdimme toisten jälkeen. Minä näin Croisetten kumartuvan astuakseen portista, vaan samassa hän peräytyi takaisin. Minkä vuoksi?
Samassa silmänräpäyksessä iski mieleeni kuin salama, että me olimme tulleet liian myöhään — että vidame oli ehtinyt ennen meitä. Vaan kaikki oli niin hiljaista! Minä taas hengitin helpommin kun näin, että Croisette oli peräytynyt vain antaakseen tietä toiselle henkilölle, joka tuli portista kadulle, se oli koadjutori. Samassa silmänräpäyksessä kuin tie oli auki, syöksyi poika kuin nuoli portista ja toiset seurasivat häntä papin välittämättä vähääkään heistä, samaten kuin hekään eivät näyttäneet välittävän hänestä.
Minä ajattelin myöskin mennä sisään, kun tunsin rouva d'On tarttuvan äkkiä käsivarteeni ja sitten heittävän irti. Tämä herätti huomiotani, ja minä loin katseen pappiin, juuri kun hän katsoi rouva d'Ohon. Papin kasvot olivat valkoiset kuin liitu ja ihan vääristyneet pettymyksestä ja raivosta — katkerasta raivosta — niin että hän näytti aivan luonnottomalta. Hän tarttui rouva d'On käsivarteen ja veti hänet pari askelta syrjään, josta minä kuitenkin ulotuin kuulemaan heidän keskustelunsa.
"Hän ei ole kotona", kähisi pappi. "Ymmärrättekö? Hän puoliyön aikana on lähtenyt S:t Germainin etukaupunkiin hakemaan rouvaansa. Eikä hän ole vielä palannut! Hän on yhä toisella puolen jokea, ja puoliyö on aikoja sitten kulunut."
Rouva d'O seisoi ääneti, aivan kuin hän olisi saanut iskun — ääneti ja säikähtyneenä. Jotakin huolestuttavaa oli tapahtunut, päätin minä.
"Hän ei pääse nyt takaisin joen yli?" sanoi rouva d'O jonkun ajan kuluttua. "Portit — .-."
"Ovat suletut!" vastasi pappi lyhyesti. "Avaimet ovat Louvressa."
"Ja veneet ovat tällä puolen?"
"Jokaikinen", vastasi pappi lyödessään käsiä yhteen. "Kukaan ei pääse joen yli ennen kuin kaikki on ohi."
"No entäs S:t Germainissa?" kysyi rouva.
"Siellä ei tapahdu mitään. Ei kerrassaan mitään!"