SEITSEMÄS LUKU.
Nuori vaeltava ritari.
Minä olisin mielelläni jättänyt heidät molemmat ja mennyt taloon. Minä olin nyt innoissani saada suoritetuksi tehtäväni, jota varten olin tullut niin pitkän matkan, ja sitä paitse minulle pappi oli vastenmielinen enkä halannut vähintäkään kuunnella hänen puheitaan. Hän oli kuitenkin niin raivoissaan ja hänen käytöksensä rouva d'Ota kohtaan niin törkeä, että minä en arvellut voivani jättää rouvaa, jos ei tämä itse nimenomaan minua käskisi menemään. Sen vuoksi minä seisoin kärsivällisesti — ja neuvottomana, se minun täytyy myöntää — heidän puhellessaan matalalla äänellä. Senpä vuoksi olin varsin hyvilläni, kun heidän keskustelunsa vihdoin loppui ja rouva tuli minun luokseni. Minä tarjosin hänelle käsivarteni auttaakseni häntä portin kynnyksestä. Hän tarttui käteeni, vaan jäi seisomaan.
"Herra de Caylus", sanoi hän, vaan keskeytti siihen. Minä tietysti katsoin häneen, ja meidän katseemme kohtasivat toisensa. Hän katsoi minua ruskeilla kauniilla silmillään, jotka loistivat päällämme olevan lampun valossa. Suunsa oli puolittain auki ja päähineen alta oli näkyvissä kaunis hiussuortuva. "Herra de Caylus, tahdotteko tehdä minulle palveluksen", sanoi hän nyt hiljaa, "palveluksen, josta minä teille aina olen oleva kiitollinen?"
Minä huokasin. "Rouva", vastasin vakavasti, sillä minä tunsin, että hetki oli tärkeä, "minä vannon, että kymmenen minutin kuluttua minä olen valmis omistamaan elämäni palvelukseksenne, kun vain saan suoritetuksi tehtävän, joka minulla nyt on. Mutta tällä hetkellä — —."
"Tällä hetkellä? Minä tarvitsen apuanne juuri tällä hetkellä, herra varovaisuus."
"Minua täytyy tavata herra de Pavannesta! Minä olen siihen sitoutunut", huudahdin.
"Tavata herra de Pavannesta?"
"Niin."
Minä tunsin, että hän minua katseli epäilevin silmin.
"Mitä varten? Mitä varten?" kysyi hän nähtävästikin hämmästyneenä. "Te olette pelastanut hänen vaimonsa kotiaan, ja siinä olitte minut säikäyttää melkein kuoliaaksi, Mitä teillä vielä on hänelle toimitettavaa, urhokas vaeltava ritari?"
"Minun täytyy saada tavata häntä", vastasin minä päättävästi. Minä olisin hänelle sanonut kaikki, vaan pappi olisi voinut kuulla puheeni, ja minä olin tarpeekseni nähnyt hänen ja Bezersin välisistä tapauksista, niin että minulla ei ollut halua puhumaan mitään hänen läsnäollessaan.
"Teidän täytyy saada tavata herra de Pavannesta?" kertoi hän vielä ja katsoi minua.
"Niin, minun täytyy", vastasin päättävästi.
"No niinpä saattekin tavata. Siinä aijonkin teitä auttaa", huudahti hän. "Vaan hän ei ole täällä. Hän meni illalla ulos saadakseen tietoja vaimostaan ja on mennyt, sen mukaan kuin koadjutori sanoo, joen yli S:t Germainin esikaupunkiin. Nyt on ihan välttämätöntä, että hän tulee takaisin ennen aamua — takaisin tänne."
"Vaan eikö hän ole täällä?" sanoin, alkaen huomata että minun laskuni eivät toteutuneet. "Oletteko varma siitä rouva?"
"Aivan varma" vastasi hän. "Ja nähkääs, herra de Caylus, Pavannesin täytyy olla täällä ei ainoastaan, vaimonsa vuoksi — joka ihan menehtyisi tuskasta — vaan myöskin — —."
"Minä tiedän", keskeytin hänen puheensa. "Myöskin oman itsensä vuoksi.
Sillä häntä uhkaa vaara."
Aivan kuin säikähtyen hän kääntyi äkkiä, ja minä myöskin käännyin, ja me katsoimme pappiin. Minä luulen, että me ymmärsimme toisemme. "Niin on asia", vastasi hän hiljaa, "ja minä tahtoisin pelastaa hänet siitä vaarasta, vaan sen mukaan kuin olen saanut kuulla, on hän ainoastaan täällä turvassa. Täällä, ymmärrättehän! Hänet on saatava tänne ennen päivän koittoa, herra de Caylus. Hänet täytyy!" huudahti hän, ja hänen kauniille kasvoilleen tuli vakava, melkein ankara ilme. "Eikä koadjutori voi mitään tehdä, enkä minäkään. Ei ole kuin yksi, joka hänet voi pelastaa, ja se olette te. Ja ennen kaikkea, ei ole aikaa hukata silmänräpäyksenkään vertaa."
Minä olin kuin huumauksissa. Puhellessaan hän alkoi kulkea takaisin samaa tietä, jota olimme tulleetkin ja tarttui käsivarteeni Minä seurasin häntä, vaikkakin vastenmielisesti. Minä en vielä täysin käsittänyt asian tilaa. Minä olisin tahtonut mennä sisään neuvottelemaan Croisetten ja Marien kanssa, vaan kaikki oli käynyt niin nopeasti, ja aika oli ehkä tärkeä, niin kuin hän oli sanonut ja — sanalla sanoen, minulle, joka olin vielä poikanen, oli vaikea kieltää häneltä mitään, kun hän katsoi minuun niin rukoilevasti. Minä sopersin: "Vaan minä en tunne Parisia. Minä en osaisi sinne, luulen minä, ja nyt on yö, rouva hyvä."
Hän irroitti kätensä ja pysähtyi. "Yö!" huudahti hän halveksivalla äänellä. "Yö! Minä luulin teitä mieheksi enkä lapseksi. Te pelkäätte!"
"Minäkö pelkään!" sanoin tulisesti, "Anne Caylus ei koskaan pelkää!"
"No minä neuvon teille tien, jos se on ainoa vaikeutenne. Odotetaan tässä hetkinen. Ja tulkaa sitten minun kanssani sisään silmänräpäykseksi", jatkoi hän, "niin minä varustan teidät kaikella, mitä tarvitsette ja annan teille tarpeelliset ohjeet."
Hän pysähtyi korkean ja kapean talon portille muutaman kadun varrella, joka oli suurempi kuin mikään tähän asti kulkemamme katu. Puhellessaan soitti hän kelloa, kerran, toisen ja kolmannen. Hopeankirkas ääni oli tuskin soinut kolmatta kertaa, kun ovi aukesi aivan verkalleen. Minä en nähnyt ketään, vaan seuralaiseni veti minut mukanaan käytävään. Hän otti siellä olevan vahakynttilän, joka kohokuvallisessa kynttiläjalassa paloi muutamalla alustalla, käski minun seurata ja nousi portaita muutamaan huoneeseen, joka oli puoleksi työhuone, puoleksi makuuhuone, ja jonka vertaista en ollut nähnyt. Se oli lattiasta kattoon asti verhottu sinisellä silkillä ja sitä valaisi kolme lamppua, joissa oli mitä kauniimman väriset venetsialaiset suojukset, Setripuitten tuoksu täytti huoneen, ja tulisijan luona oli samettikopassa koiranpenikoita. Miellyttävä epäjärjestys vallitsi kaikkialla. Muutamalla pöydällä oli avonainen hohtokivilipas, toisella pöydällä pitsillä kaunistettuja vaatteita, muutamia naamuksia ja viuhka. Jalokivillä koristettu ratsuruoska ja hopeakahvainen tikari riippuivat samassa naulassa. Ja — mikä ihmeellisintä — oven takana huomasin yksinkertaisen mustaan huotraan pistetyn miekan ja miekkailukintaat.
Hän ei tuhlannut silmänräpäystäkään, vaan meni suoraan hohtokivilippaalle ja otti sieltä sormuksen — raskaan sinettisormuksen. Sen hän ojenti minulle mitä välinpitämättömimmällä tavalla — katsomatta edes minuun. "Pankaa tuo sormeenne", sanoi hän kiireisesti. "Jos sotamiehet teitä pidättävät tai eivät tahdo antaa teille venettä joen poikki päästäksenne, niin sanokaa vain aivan rohkeasti, että olette kuninkaan palveluksessa. Käskekää kutsua päällikkönä oleva upseeri ja näyttäkää hänelle sormus. Hän silloin ei koetakaan teitä pidättää. Olkaa vain pöyhkeä."
Minä sopertelin kiitoksiani, ja hän otti vikkelästi muutamasta laatikosta vaatetta, jonka hän leikkeli nauhoiksi. Ennen kuin sain selvää mitä hän teki, oli hän jo polvillaan vierelläni ja ompeli valkoisen nauhan vasempaan hihaani. Sitten hän otti lakkini ja ompeli siihenkin yhtä vikkelästi kaksi samanlaista nauhaa ristin muotoon.
"Kas niin", sanoi hän. "Ja kuulkaa nyt, herra Caylus. Tänä yönä on enemmän ihmisiä jalkeilla kuin te voitte aavistaakaan. Nämät nauhamerkit auttavat teitä pääsemään S:t Germainiin. Vaan repikää nämät heti kun tulette toiselle puolen. Sillä siellä ne eivät teitä auta. Te tulette takaisin samalla veneellä. Eikä teillä niistä palatessanne ole hyötyä, päin vastoin ne voivat tuottaa teille — ja ehkä minullekin — ikävyyttä."
"Minä ymmärrän", sanoin minä, "vaan — —."
"Te ette saa tehdä mitään kysymyksiä", sanoi hän heiluttaen lumivalkoista sormeaan. "Vaeltavan ritarini pitää luottaa minuun, niin kuin minäkin olen luottanut häneen, muuten ette olisikaan tähän aikaan yöllä yksin minun kanssani. Vaan muistakaa toinenkin seikka. Kun te tapaatte Pavannesin, niin elkää sanoko, että minä olen teidät lähettänyt. Muistakaa se tarkoin. Minä sitten teille selitän syyt. Sanokaa vain, että hänen vaimonsa on löydetty, ja että tämä on hänen vuoksensa aivan menehtymässä. Jos te sanotte sanaakaan siitä, että häntä uhkaa vaara, niin hän kieltäytyy tulemasta. Miehet ovat itsepäisiä."
Hymyillen minä nyökäytin päätäni, uskoen ymmärtäväni. Vaan samalla minä ajatuksissani tein pienen ehdon. Pavannes ei ollut mikään tomppeli, ja vidamen nimi — vaan sittenpähän saan nähdä. Minulla oli paljon enemmän hänelle sanottavaa kuin rouva voi aavistaakaan. Hän selitti minulle hyvin selvään miten minä tulen joelle, selitti paikan, jossa oli veneitä, ja iski mieleeni talon nimen, jossa tapaan Pavannesin.
"Ja nyt luulen sanoneeni kaikki", lopetti hän.
"Vaan minä en vielä ole saanut kaikkea, mitä tarvitsen: miekkaa."
Hän seurasi minun katsettani, ponnahti ja purskahti nauramaan — vähän omituisesti. Vaan hän toi aseen. "Ottakaa tämä", sanoi hän, "ja joutukaa. Elkää mainitko minusta mitään Pavannesille. Elkääkä näyttäkö valkeita nauhojanne, kun palaatte takaisin. Siinä kaikki mitä minulla on lisättävää. Ja nyt onnea matkalle!" Hän ojensi kätensä minulle suudeltavakseni. "Onnea matkalle, vaeltava ritarini, onnea vain — ja tulkaa pian luokseni."
Hän hymyili niin viehättävästi, kun hän lausui nämät viimeiset sanat, ja sama hymy huulillaan hän seisoi portaitten ylimmällä asteella lamppu kädessä ja neuvoi minulle miten minun oli avattava reikeli. Ja minä ovea avatessani loin silmäyksen sinne ylös tuohon kauniiseen olentoon, joka seisoi siellä nojallaan, hänen loistaviin silmiinsä ja hienohipeäiseen ojennettuun käteen. Sitten minä syöksyin pimeään ja kiiruhdin pois.
Mielialani oli hyvin kummallinen. Muutamia minuuttia sitten olin seisonut Pavannesin portilla, pitkän matkamme päämaalin ääressä, ihan onnistumaisillani. Minä olin ollut lähellä saada tehtäväni suoritetuksi. Minulla oli ollut kädessäni menestyksen malja ja — menettänyt sen. Nyt oli taistelu taisteltava alusta alkaen, minun oli taas katsottava vaaraa silmästä silmään. Olisi ollut aivan toista, jos minä olisin tuntenut pettymyksen katkeruutta, jos olisin ollut epätoivoinen.
Vaan nyt oli aivan toisin. Ei koskaan sydämmeni ollut sykkinyt kovemmin ylpeydestä kuin nyt kiiruhtaessani katuja, huolellisesti välttäen kaikkia väkijoukkoja, joita oli siellä täällä, ja koko huomioni oli kiinnitettynä ainoastaan omaan kulkuuni. En ole sittemmin koskaan tuntenut mitään riemun, rakkauden tai sodan hetkenä sellaista iloa, sellaista tarmoa ja sitä rohkeutta, joka nyt täytti sieluni. Lakissani oli minulla nyt ensi kerran naisen laittamat merkit, ja hänen äänensä soi vielä korvissani kuin soitto. Minulla oli taikasormus sormessani, loihtukapine käsivarressani. Miekka riippui kupeellani. Ympärilläni levisi salaperäinen kaupunki, joka oli täynnä vaaroja ja mitä rikkaimpia ja kauniimpia mahdollisuuksia. Taikojen kaupunki, josta olin lukenut satukirjoissani, ja jonka läpi nämät noitalahjat ja oikea käteni ovat kulettavat minut turvallisesti. Minä en kaivannut edes veljeäni enkä ollut alakuloinen eron vuoksi. Minä olin vanhin. Oli aivan kohtuullista, että yrityksen huipputehtävä tuli minun osalleni. Ja mihin voikaan tämä johtaa? Minä olin jo näkevinäni itseni Ranskan herttuana — minä pidin käskysauvaa kädessäni.
Vaan näissä lapsellisissa haaveissani en kuitenkaan unhottanut tehtävääni. Minä pidin silmäni auki ja huomasin, että nyt näinä viime hetkinä ihmisliike pimeillä kaduilla oli lisääntynyt melkoisesti. Oli hyvin kummallista kun nämät ihmiset, milloin yksittäin milloin joukoissa, hiipivät niin hiljaa. Minä en kuullut minkäänlaista toraa, en tappelua, en laulua. Ja jos oli liian myöhäistä tällaiseen, niin mitä varten oli näin paljo ihmisiä liikkeellä? Minä huomasin, että ainakin suurimmalla osalla heistä oli samallaiset merkit kuin minulla, ja kaikki olivat niin asiannäköisiä aivan kuin olisivat menneet johonkin kokoukseen.
Minä en ollut niinkään tyhmä, vaikka olin nuori ja vaikka en ollutkaan niin sukkela käsittämään kuin Croisette. Viittaukset, joita niin monen suusta oli päässyt, eivät olleet menneet tuuleen minulta. "Tänä yönä on enemmän ihmisiä liikkeellä kuin voitte aavistaakaan", oli rouva d'O sanonut. Ja kun minulla oli silmät ja korvat, niin minä uskoinkin sen täydellisesti. Jotakin oli tekeillä. Jotakin tapahtuu Parisissa ennen kuin aurinko koittaa. Vaan mitä, sitä minä ihmettelin. Oliko mahdollista, että joku melske oli uhkaamassa. Siinä tapauksessa minä olin kuninkaan palveluksessa ja kaikki oli hyvin. Minä kahdeksantoistavuotiaana saisin ehkä olla mukana historiallisessa tapahtumassa! Vai oliko tämä ehkä vain joku suurempi riita kahden aatelispuolueen välillä? Minä olin kuullut puhuttavan, että sellaista tapahtui joskus Parisissa. Siinä tapauksessa en tiennyt, mitä voisin tehdä. Minun täytyy antaa tapausten johtaa.
Minä uskoin, että mitään muuta ei ollutkaan kysymyksessä. Se on totta, vaikka se voi näyttää tarvitsevan selitystä. Minä tähän asti olin nähnyt ainoastaan laimeita uskonsotia tasaväkisten puolueitten kesken Quercyssä, jossa katolilaisten ja hugenottien välillä tehty rauha oli ollut mieluinen kaikille, lukuun ottamatta muutamia harvoja. Minä sen vuoksi en voinut ollenkaan kuvailla Parisin asukasten uskonvimmaa enkä voinut ajatella siis vaikuttimia, jotka tekivät mahdolliseksi sen, mikä oli tapahtuva — oli tapahtuva Parisissa ennen päivänkoittoa yhtä varmasti kuin aurinko oli nouseva! Minä tiesin, että hngenottiaatelisia oli miehissä saapunut Parisiin, vaan minulle ei johtunut mieleen, että näitä jalosukuisia uhkaisi joku vaara koko joukkoa. Heitä oli paljo ja vaikuttavia miehiä, ja olivat, niin kuin kerrottiin, kuninkaan suuressa suosiossa.
Heitä suojeli Navarran kuningas — joka oli ollut viikon aikaa Fransin lanko — ja prinssi Condé, ja vaikka nämät ruhtinaat olivat nuoria, niin olihan Coligny, viisas amirali, vanha ja kokenut mies, eikä hänellä ollut, kuten olin kuullut sanottavan, paljon haittaa haavastaan. Hän ainakin oli kuninkaan suosiossa, hän oli neuvonantaja, johon hallitsija täydellisesti luotti. Olihan kuningas käynyt hänen luonaan hänen sairautensa aikana ja istunut kokonaisen tunnin hänen vuoteensa ääressä.
Jos joku vaara heitä uhkaisi, niin tietysti näillä miehillä olisi siitä tietoa. Ja siihen aikaan kertoi huhu, että hugenottien pahin vihollinen, Henrik Balafré, loistava Guisen herttua, "meidän suuri miehemme", ja "Lorraine", niin kuin rahvas häntä kutsui, oli hovin epäsuosiossa. Sanalla sanoen, nämät seikat — puhumattakaan rauhallisesta ja iloisesta aiheesta, joka oli koonnut hugenotit Parisiin ja jonka vuoksi ei minkäänlainen petos olisi voinut tulla kysymykseen — olivat täydellisesti omiaan estämään minua huomaamasta sitä mikä oli tuleva.
Ja heti kun matkallani joella näin jotakin, joka näytti osottavan todellisuutta, minä karkotin ajatuksen mielestäni. Minä ylpeydellä sanon, että karkotin sen mielestäni mahdottomuutena. Sillä Jumala varjelkoon — nythän sen neljäkymmentä vuotta myöhemmin voi mielellään sanoa — Jumala varjelkoon sanon minä, että kaikkia ranskalaisia pidettäisiin syyllisenä verisaunaan, jonka muut vaan ei ranskalaiset aivot olivat miettineet, vaikkakin ranskalaiset kädet sen suorittivat.
Minua siis pahat aavistukset eivät kovinkaan vaivanneet, ja kiihtynyt mielentila, johon rouva d'On luottamus minut oli saanut, kesti ainoastaan siihen saakka kuin muuan kapea katu Louvren luona saattoi minut yhtäkkiä joen näkyviin. Heikko kuunvalo, joka hetkiseksi aikaa pilkotti pilvien raosta, välkkyi tyynellä veden pinnalla. Raitis tuuli leyhki otsallani ja viilytti kuumaa vertani. Ja tämä sekä tyyni näky, joka niin yhtäkkiä levisi eteeni, hillitsivät ajatuksiani ja malttoivat mieltäni.
Pitkältä matkalta erotin vasemmalla kädellä joen keskellä joukon rakennuksia, jotka täyttivät Ile de Citén, ja vähän matkan päässä oikealla minusta kohosivat Louvren suuret rakennukset kuvastuen synkkinä ja muodottomina mustaa taivasta vasten. Kapea aukkopaikka erotti minut joesta, jonka toisella puolen minä erotin säännöttömän rivin rakennuksia, jotka epäilemättä olivat S:t Germainin esikaupunkia.
Minulle oli sanottu, että suunnilleen sillä kohtaa jokirannalla, jossa minä nyt Olin, on portaat joelle ja niiden edessä veneitä. Minä kulin kiireesti avonaisen paikan yli muutamalle kohtaa, missä oli kaksi pylvästä, jotka varmaan olivat venepaikan merkkinä.
Minä en kuitenkaan ollut kulkenut kymmentä askelta pitemmältä, kun sattumalta silmätessäni taakseni huomasin kolme miestä tulevan jälessäni, jotka kulkivat rivissä, luultavasti sitä varten, että helpommin voivat estää paluutieni. Minulle ei ehkä niin helposti onnistukaan tehtäväni. Kuitenkin arvelin olevan parasta, että en ole näkevinänikään seuraajiani, ja päästyäni vähin pelostani, riensin kiireesti alas portaita. Vaan miehet olivat silloin aivan lähellä minua — melkein niin lähellä, että olisivat yltäneet lyömään. Minä silloin käännyin ympäri ja olin silloin heidän kanssaan aivan vastatusten.
"Ketä te olette, ja mitä te tahdotte!?" sanoin minä ja laskin käteni miekkaan.
He eivät vastanneet, vaan siirtyivät jonkun matkaa toisistaan ja asettuivat puolikehään minun ympärilleni, jonka jälkeen muuan heistä vihelsi. Samassa tuli joukko miehiä juosten läheisistä rakennuksista ja kiiruhtivat meitä kohden.
Minun tilani näytti käyvän arveluttavaksi. Jos olisin voinut juosta tieheni, vaan kun katselin ympärilleni, niin huomasin, että se keino oli aivan mahdoton. Miehistä oli nyt osa portailla, osa minun takanani joen puolella. Minä olin joutunut ansaan, eikä nyt ollut muuta keinoa kuin käyttää rouva d'On neuvoja, olla pöyhkeä. Minä kuulin hänen sanansa kaikuvan vielä korvissani. Minussa oli vielä sen verran jälellä äskeistä jännitystä, että minä tunsin voimaa ja rohkeutta. Minä panin käsivarret ristiin ja ojentausin suoraksi.
"Hyvät ystävät", sanoin minä niin tyynesti kuin voin, "te luulette minua joksikin muuksi. Te ette tiedä kenen kanssa te olette tekemisissä. Antakaa minulle vene, ja kaksi miestä soutamaan minua joen poikki. Jos te vain viivytätte minua, niin kaulallanne saatte maksaa!"
He vastasivat pirullisella naurulla, ja ennen kuin minä olin ehtinyt sen enempää selittää, olivat toisetkin miehet saapuneet.
"Pierre, kuka se on?" kysyi muuan tulijoista sillä tavalla, että minä huomasin tulleeni kerrassaan rosvojen käsiin.
Puhuja tuntui olevan joukon päällikkö. Hänellä oli höyhen hatussaan, ja minä näin rautahaarniskan välkkyvän hänen vaippansa alta, kun joku kohotti lyhtyä, jotta paremmin näkisivät minua. Polvihousunsa olivat musta-, valko- ja viheriäraitaiset — sitten jälemmin kuulin, että sellaista univormua piti kuninkaan veljen, Anjoun herttuan, sittemmin Henrik kolmannen miehet, joka herttua oli silloin Guisen herttuan ystävä ja sittemmin kuninkaana hänen murhaajansa. Päällikkö puhui vieraalla murteella ja hänen kasvoinsa väri oli melkein musta. Silmänsä säkenöivät ja välkkyivät kuin mustat helmet. Helppo oli nähdä, että hän oli italialainen.
"Kelpo kukonpoika", vastasi sotilas, joka oli viheltänyt, "eikä varsin sitä poikuetta, jota me olimme odottaneet." Hän piti koholla lyhtyä ja osotti valkoista nauhaa hihassani. "Minusta näyttää, että me olemme saaneet variksen kyyhkysen sijasta."
"Kuka te olette?" kysyi italialainen terävästi ja kääntyi minuun. "Ja minkä vuoksi te menette joen poikki nyt?"
Minä tein aivan hetkellisen vaikutuksen mukaan. "Olkaa vain pöyhkeä", oli rouva d'O sanonut. Minä olinkin. Minä tartuin kaptenia vaipan solesta ja pudistin miestä rajusti ja töykkäsin häntä niin että hän horjui. "Koira!" karjasin minä ja astuin askeleen eteenpäin aivan kuin olisin uudelleen aikonut tarttua häneen. "Oppikaa toiste puhumaan kohteliaammin aateliselle miehelle! Tekö minua pidättäisitte? Muistakaa, että minä olen kuninkaan palveluksessa!"
Hän raivostui. "Te näytätte pikemminkin olevan pirun palveluksessa!" huudahti hän ja tarttui aseeseensa. "Olkaa kuninkaan tai kenen tahansa palveluksessa, niin te ette saa solvata Andrea Pallavicinia."
Ainoastaan kiihdyttämällä sain rohkeuteni säilytetyksi, ja minä tunsin rohkeutta vaikka kuolema oli silmääni edessä ja sydän oli pysähtymäisillään. Mies aukasi suunsa ja kohotti kätensä antaakseen käskyn, joka epäilemättä olisi lähettänyt Anne de Caylusin toiseen maailmaan, kun minä huusin — se oli viimeinen keinoni, enkä koskaan ole tuntenut suurempaa halua elämään kuin tällä hetkellä: — "Andrea Pallavicini, jos se on nimenne, katsokaa tätä! Katsokaa tätä!" toistin ja pudistin kättä, jossa oli sormus, hänen silmäinsä edessä, "ja koettakaa minua sitten estää, jos uskallatte! Jos teillä on tarpeeksi arvokas kilpi, niin huomenna lopetan riidan kanssanne. Vaan antakaa minun nyt jatkaa matkaani, muuten päänne käy huonosti! Kieltäytykäähän minua tottelemasta — epäröikää edes vähintäkään — niin minä käsken näiden omien miestenne katkasta kaulanne!"
Tämä oli uhkarohkeaa, sillä minä kaiken luottamukseni panin sormukseen, jonka vaikutusta en tuntenut. Tämä oli aivan kuin nopanheittoa, sillä minä en ollut joutanut tarkastamaan sormusta enkä tiennyt enemmän kuin lapsi, kenen se oli. Vaan rohkea yritykseni päättyi onnellisesti.
Andrea Pavallicinin muoto muuttui heti. Hän näytti hyvin nolostuneelta kun tarttui käteeni ja tarkasti sormusta. Sen jälkeen hän epäilevästi katseli miehiään ja loi minuun uhkaavan silmäyksen. Vaan minä en välittänyt hänen uhkauksistaan enkä katseistaan. Minä jo huomasin, että hän oli päättänyt totella taikakalua, ja se oli minulle pääasia. "Jos te, nuori herra, olisitte näyttänyt minulle sen ennemmin, niin olisi ollut meille molemmille parempi", sanoi hän äreästi. Ja toruessaan miehiä heidän tyhmästä käytöksestään, käski hän kahden miehen ruveta laittamaan venettä.
Vaan vene oli kiinnitetty niin huolellisesti ja taitamattomasti, että sen irroittamiseen kului pitkä aika. Sillä aikaa minä seisoin miesten keskellä tuskallisella ja samalla riemuisella mielellä heidän uteliaisuutensa esineenä ja samalla itse uteliaana. Minä kuulin heidän keskenään kuiskailevan ja kuulin sellaisia lauseita kuin: "Hän on Aumalen herttua."
"Ei hän Aumalen herttua ole. Hän ei ole Aumalen herttuan näköinen ollenkaan."
"Etkö näe, että hänellä on herttuan sormus?"
"Herttuan?"
"Niin juuri."
"Niin no sitte hän voi olla, Jumala häntä siunatkoon!" Nämät viimeiset sanat lausuttiin hyvin hartaasti.
Minä huomasin, että minua katseltiin hyvin kunnioittavasti. Ja minä olin juuri käskemässä miehiä joutumaan, kun näin avonaisen paikan yli kolme miestä rientävän meitä kohden. He tulivat samalta suunnalta kuin Pavallicinikin ja hänen miehensä äsken olivat tulleet.
Minä heti huomasin, että uusi vaara oli uhkaamassa. "Jouduttakaa sitä venettä siellä!" huusin. Vaan samalla näin, että mahdotonta oli joutua joelle ennen näiden miesten tuloa, ja minä sen vuoksi päätin seisoa paikoillani ja puolustautua.
Vaan heti ensimmäiset sanat, joilla Pallavicini tervehti tulijoita, karkoittivat pelkoni. "Mitä lempoa te tahdotte?" huuti hän tuimasti ja lateli puoli tusinaa kirouksia ennen kuin he ehtivät vastata. "Mitä te hänestä tänne toitte, kun minä hänet jätin vahtitupaan. Pöyhkiöt!"
"Kapteni Pallavicini", sanoi malttamattomasti keskimäinen heistä — hän oli noin kolmenkymmenen vuoden vanha ja oli komeasti puettu vaikka hänen pukunsa nyt olikin epäjärjestyksessä aivan kuin taistelun jäleltä — "Minä sain nämät miehet tuomaan minut tänne — —"
"Silloin", keskeytti hänet kapteni, "te, hyvä herra, olette nähnyt turhaa vaivaa."
"Te ette tunne minua", vastasi vanki ankaralla äänellä — sillä vanki hän näytti olevan. "Te ette tiedä, että minä olen prinssi Condén ystävä ja että — —"
Hän aikoi sanoa enemmän, vaan italialainen keskeytti hänet taas. "Minä vähättelen Condésta!" sanoi hän. "Minä en tiedä muusta kuin velvollisuudestani, Te saatatte olla aivan huoleti, että joen yli ette pääse, enkä minä teille siihen voi muuta syyksi selittää, kuin että se on kuninkaan tahto! Selityksiä?" mutisi hän matalammalla äänellä. "Selityksen saatte kyllä, sen lupaan! Saatte ehkä ennemmin kuin toivottekaan."
"Vaan tuossahan on vene lähdössä poikki joen", sanoi toinen koettaessaan hillitä itseään ja puhua arvokkaasti. "Te sanoitte minulle, että kuningas on kieltänyt ketään päästämästä yli joen, ja te vangitsitte minut sen vuoksi, että minä, kun minulla oli pakottavat syyt päästä toiselle puolen jokea, en totellut teidän kieltoanne. Vaan mitä tämä merkitsee, kapteni Pavallicini? Muut kyllä pääsevät joen poikki, vaan en minä. Minä kysyn mitä tämä merkitsee?"
"Sen voitte selittää itse miten parhaiten haluatte, herra de Pavannes", vastasi italialainen, "minä en halua teille sitä ruveta selittelemään."
Minä hölmistyin kuullessani tuon nimen, ja hämmästyneenä huudahdin:
"Herra de Pavannes!" Olinko kuullut oikein?
Siltä näytti, sillä vanki kääntyi minuun ja kumarsi. "Niin", sanoi hän arvokkaasti, "minä olen de Pavannes. Minulla ei ole kunnia tuta teitä, vaan te näytätte olevan jalosukuinen." Hän loi musertavan silmäyksen kapteniin sanoessaan tätä. "Ehkä te olette niin hyvä ja selitätte minulle, minkä vuoksi minulle on tehty väkivaltaa. Jos voitte, niin minä pidän sitä suosiona, jos ette niin suokaa anteeksi."
Minä en heti vastannut sen vuoksi, että olin kiintynyt tarkastamaan mitä huolellisemmin tätä vierasta miestä. Hän oli kaunismuotoinen, punakka mies. Partansa oli lyhyt ja suippo, niin kuin siihen aikaan hovissa oli muotina. Ja hän oli hyvin Louis de Pavannesin näköinen. Vaan hän oli lyhempi ja tukevampi. Hänen käytöksensä ei ollut niin sotilaallinen, ja hän muistutti paremminkin lukumiestä kuin sotilasta. "Te olette sukua Louis de Pavannesille?" kysyin levottomasti. Minä jo olin arvaavinani, mitä oli tuleva.
"Minä olen Louis de Pavannes", vastasi hän kärsimättömästi.
Minä tuijotin häntä äänettömänä ja tuumiskelin — ja tuumiskelin,
Sitten sanoin vitkalleen:
"Teillä on samanniminen serkku?"
"On."
"Hänet otti vangiksi vicomte de Caylus Moncontourin luona?"
"Aivan niin", vastasi hän lyhyesti. "Vaan mitä se tähän kuuluu?"
Pitkän aikaa kului taas ennen kuin vastasin. Totuus nyt oli tullut ilmi. Minä muistelin nyt, että Louis de Pavannes oli joskus maininnut jotakin tästä serkustaan, jolla oli sama nimi ja joka oli nuoremman suvun päämies. Vaan kun meidän Louis asui Provencessa ja toinen Normandiassa, niin tämä pitkä matka ja levottomat ajat olivat heidät erottaneet, vaikka muuten olivat samaa uskoakin. Tuskin kertaakaan olivat nähneet toisiaan. Ja kun Louis ainoastaan kerran koko pitkällä ajalla, minkä hän oli meillä, oli maininnut serkkuansa, enkä minä vielä silloin osannut arvata, että meidän sukuimme välillä tulisi yhdistys, niin eihän ollut ihme, että kuukausien kuluessa tämä nimi oli joutunut minulta mielestä ja että olin kokonaan unhottanut tämän serkunkin.
Nyt hän seisoi siinä ilmielävänä edessäni ja kun minä katsoin häntä, niin ymmärsin, mitä tästä seikasta oli seurauksena. Tämä oli hyvin ilahduttava asia, aivan kuin suuri ihme, jonka nyt olisin tahtonut saada veljieni tietoon. Meidän Louis de Pavannes ei ollutkaan mikään konna, vaan yhtä jalo kuin me tähän päivään asti olimme uskoneet hänen olevankin. Hän ei ollutkaan mikään hovikeimailija, joka kevytmielisesti musersi maalaistytön sydämmen, vaan Kitin uskollinen sulhanen! Ja hän oli vielä vaarassa, hän ei vieläkään tiennyt, että Bezers oli luvannut ottaa hänet hengiltä. Hänen nimellään olimme joutuneet harhatielle ja näin pitkälle. Ja me olimme hukanneet niin paljon aikaa.
"Vaimonne, herra de Pavannes", aloin minä kiireesti, sillä minä huomasin, että nyt oli joutuin selitettävä asiat. "Teidän vaimonne — —."
"Mitä minun vaimostani?" keskeytti hän levottomana. "Mihin hän on joutunut? Oletteko tavannut hänet?"
"Olen. Hän on nyt turvassa, talossanne Rue de S:t Merryn varrella."
"Taivaalle kiitos!" vastasi hän hartaasti. Ennen kuin hän ehti enempää sanoa, kapteni Pavallicini keskeytti meidät. Minä huomasin, että tämän epäluulot olivat alkaneet taas herätä. Hän kohteliaasti astui meidän väliimme ja sanoi minulle: "Nyt, nuori herra, vene odottaa."
"Vene?" sanoin minä miettiessäni, mitä nyt tuli tehdä. Tietysti minä en enään halunnut joen toiselle puolen. Epäilemättä tämä Pavannes voi antaa minulle tietoja Louisin asunnosta. "Venekö?"
"Niin, se odottaa", vastasi italialainen katsellessaan meitä vuoroon kumpaakin.
"Antaa sen odottaa!" vastasin kopeasti ja muka vihasesti. "Menkää hiiteen siitä keskeyttämästä meitä! Minä en enää aijo mennä joen poikki. Tämä herra voi minulle antaa tietoja, joita tarvitsen. Minä otan hänet mukaani."
"Kenen luo?"
"Kenen luo? Sen luo, joka minut on lähettänyt!" murahdin minä. "Te, kapteni, ette tunnu erittäin suuressa määrässä nauttivan herttuan luottamusta", jatkoin minä. "Ottakaa nyt vaari neuvostani. Ei mistään niin mielellään halua päästä kuin liian innokkaasta palvelijasta. Sellainen menee liian pitkälle — ja hänen käy niin kuin vanhan hansikkaan! Niin kuin vanhan hansikkaan", toistin minä tuimasti ja ivallisesti, "joka suojelee kättä ja itse saa kärsiä. Elkää olko liian innokas, herra kapteni! Se on vaarallista!"
Hän kääntyi pois raivostuneena, kun häntä tuolla tavoin kohteli parraton poikanulikka. Vaan hän kaikessa tapauksessa näytti epävarmalta. Katkeralta olivat sanani maistuneet, vaan hän tiesi, että ne olivat totta.
Minä huomasin, mitä sanani olivat vaikuttaneet, ja käännyin sotamiesten puoleen, jotka seisoivat ympärilläni.
"Tuokaa herra de Pavannesin miekka", sanoin.
Muuan heistä riensi vahtihuoneelle ja palasi pian ase mukanaan. Sotamiehet olivat kaupunkilaisia ja kuuluivat porvarikaartiin tai johonkin sellaiseen, ja jonkun seikan takia osottivat minulle sellaista kunnioitusta, että he minun käskylläni olisivat käyneet vaikka päällikkönsä kimppuun. Pavannes otti miekkansa ja pisti kupeelleen. Me kumarsimme jäykästi Pavallicinille, joka kupristeli kulmiaan, ja verkalleen — sillä minä en uskaltanut osottaa kiirettä — menimme kuun valaiseman torin poikki kadulle, josta olin tullut. Siellä me pääsimme varjoon, Pavannes tarttui käteeni ja pysähtyi pimentoon.
"Minä pyydän kiittää teitä avustanne", sanoi hän liikutettuna kääntyen minuun, "Kenen kanssa minulla on kunnia puhua?"
"Minä olen Anne de Caylus, serkkunne ystävä", vastasin minä.
"Todellakin?" sanoi hän. "No hyvä, minä kiitän teitä sydämmestäni" ja syleilimme toisiamme.
"Vaan minä en olisi voinut paljon tehdä hyväksenne, jos ei minulla olisi ollut tämä sormus", sanoin minä ujosti.
"Ja mikä siinä on mahtina — —."
"Niin — minä todellakaan en voi sitä sanoa, minä en sitä tiedä", tunnustin. Ja myötätuntoisuuden vaikutuksesta, joka aivan luonnollisesti oli tapauksen kautta syntynyt välillemme, minä unhotin rouva d'On ohjeet ja lisäsin aivan hetken vaikutuksen mukaan: "Minä en tiedä muuta kuin että rouva d'O minulle tämän antoi, ja tämä on vaikuttanut paljon enemmänkin kuin hän sanoi."
"Kuka sen teille antoi?" kysyi toverini ja tarttui minua kädestä niin kovasti, että kipeää kävi.
"Rouva d'O", sanoin minä. Nyt oli myöhäistä peräyttää.
"Se nainen!" sanoi hän matalalla kuiskaavalla äänellä. "Onko se mahdollista?"
Minä ihmettelin, mitä mies tarkoitti, sillä hänen äänessään oli sekä hämmästystä, uhkaa ja vastenmielisyyttä. Minusta näytti, että hän vetäysi minusta vähän syrjään. "Niin, herra de Pavannes", vastasin minä, suuttuneena. "Se on sikäli mahdollista, että se on aivan totta. Ja minä uskon, että te ette hänestä puhuisi tuolla tavoin, jos tietäisitte kaikki, ja että hänen avullaan vaimonne tänään saatiin pelastetuksi niiden käsistä, jotka koettivat häntä pidättää."
"Oo!" huudahti hän kiihkeästi, "Missä on vaimoni sitten ollut?"
"Mirepoixin, hansikaskauppiaan talossa", vastasin kylmästi, "tunnetteko hänet? Vai niin. No hyvä, rouvanne oli siellä vankina, kunnes hänet äsken autimme pakenemaan sieltä."
Hän ei näyttänyt tätäkään ymmärtävän. Minä en nähnyt tarkoin hänen kasvojaan, vaan äänensä ilmaisi epäilystä ja ihmettelyä. "Mirepoix", mutisi hän. "Hän on hyvin rehellinen mies, vaikka onkin katolinen. Vaimoni oli siellä! Kuka häntä siellä piti?"
"Ursulinesluostarin abbedissa tuntui olevan syynä kaikkeen", selitin minä ja mieleni oli kiehuksissa. Hänen kummastuksensa minusta tuntui niin sopimattomalta, ja aika kului. "Rouva d'O oli saanut tietää, että hän on siellä", jatkoin minä, "ja tuli noutamaan hänet kotia. Ja kun hän kuuli, että te olitte lähteneet toiselle puolen jokea, niin lähetti hän minut hakemaan teitä. Siinä on lyhyesti koko juttu."
"Se nainen lähetti teidät noutamaan minua?" lausui hän uudelleen.
"Niin", vastasin minä suuttuneena. "Juuri niin, herra de Pavannes."
"Silloin", sanoi hän niin vakuuttavalla äänellä, että se ei voinut olla vaikuttamatta minuun, "silloin on minulle viritetty paula! Rouva d'O on pahin, kelvottomin, kurjin kaikista naisista! Jos hän on teidät lähettänyt, niin silloin on se juonia! Ja minun vaimoni on jo hänen paulassaan! Taivas häntä auttakoon — ja minua — jos asiat ovat niin."