KAHDEKSAS LUKU.
Aamurukous Parisissa.
Jos olisi ollut kolmas henkilö, niin minä olisin syyttänyt herra de Pavannesta valheesta ja vaatinut miekan mittelöön. Vaan mitä tehdä kahden kesken pimeässä yössä keskellä katua, ilman todistajia ja tuntiessani ystävyyttä häntä kohtaan?
Ja itse asiassa minä en tehnyt mitään. Minä seisoin ääneti ja hämmästyneenä odottaen kuulevani lisää. Ja hän selittikin.
"Hän on vaimoni sisar", jatkoi hän katkerasti. "Vaan minulla ei ole mitään syytä häntä sen vuoksi säästää. Säästää? Ei edes rouva de Sauves ole paremmin tunnettu. Enkä minä haluaisi häntä säästää, vaikka voisinkin. Minä tiedän varsin hyvin — vaikka vaimoni ei tahdo uskoa — että rouva d'O ei mitään niin toivo kuin päästä sisarestaan ja minusta — meistä molemmista — saadakseen Madeleinen perinnön. Minulla tosiaan oli eilen syytä levottomuuteen, kun ei vaimoni tullut kotiin", lisäsi hän liikutetulla äänellä.
"Vaan ainakin siinä suhteessa teette väärin rouva d'Olle!" huudahdin kiihtyneenä syytöksestä, joka tuntui sitä kamalammalta tässä hiljaisuudessa ja pimeässä, joka oli ympärillämme — ja sitä kohtuuttomammalta, jos olisi ollut päivän valo. "Siinä varmaan teette hänelle väärin!"
Hän tuli vähän lähemmäksi minua, laski kätensä käsivarrelleni ja katsoi minua terävästi silmiin. "Huomasitteko, oliko hänen seurassaan pappi?" kysyi hän verkalleen. "Muuan, jota sanottiin koadjntoriksi — eräs äkäinen koira?"
Minä vastasin — että olin nähnyt, ja ääneni vapisi kauhistuksesta, mielessäni syntyi äkillinen käänne. Ja minä kerroin, mikä osa papilla oli ollut.
"Silloin", sanoi Pavannes, "minä olen oikeassa. Minua varten on viritetty ansa. Ursulinesluostarin abbedissa! Hänkö oli vienyt vaimoni? Hän on vaimoni paras ystävä, uskokaa minua. Se on mahdotonta! Abbedissa päin vastoin tekisi kaikki pelastaakseen hänet vaarasta kuin — odottakaahan." Minä odotinkin, peläten mitä hän tarkoittanee, kun hän lopulta hiljaa mutisi itsekseen: "Voikohan niin olla? Voiko olla mahdollista, että abbedissa tiesi vaaran uhkaavan meitä, ja sen vuoksi on tahtonut Madeleinen toimittaa turvalliseen paikkaan? Minä luulen!"
Ja minä myöskin. Ja sitten — niin ajatukset ovat kuin ruuti. Pieninkin kipinä synnyttää koko pitkän sarjan ajatuslentoja. Hänen sanansa eivät olleet lukuisat, vaan niissä oli kipinä, joka oli kyllin voimakas sytyttämään minun aivoissani liekin, joka minut silmänräpäyksen ajaksi huikasi ja minua vavistutti niin, että minä ihan tärisin. Kun tämä kohtaus oli mennyt ohi, niin minä selvään näin edessäni niin kauhean mahdollisuuden, että sellaista en olisi itse koskaan voinut ajatella. Minä muistin miten Mirepoix oli hämillään ja miten kohtelias oli pappi. Minä muistin tuiman varoituksen, jonka Bezers oli antanut rouva de Pavannesille — ja se oli aivan harvinaista, että Bezers antoi varoituksia — kun hän sanoi rouvalle, että parasta olisi hänen pysyä siellä missä oli. Minä ajattelin levottomuutta ja kiirettä, jota olin huomannut kaduilla, ajattelin väkijoukkoja, joita äänettöminä oli hiipinyt edestakaisin, merkkejä tulevaan taisteluun, joita olin ollut huomaavinani, ja vertasin tätä rauhaan ja tyyneyteen, joka vallitsi Mirepoixin talossa. Minä kysyin de Pavannesilta, mihin aikaan hänet vangittiin.
"Noin tuntia ennen puoli yötä", vastasi hän.
"Sitten ette tiedä, mitä nyt tapahtuu?" sanoin minä. "Juuri nyt, kun me tässä tuhlaamme aikaa — vaan kuulkaa!"
Ja minä kaikella kiireellä kerroin, mitä olin huomannut kadulla ja viittauksista, joita olin kuullut, jonka jälkeen hänelle näytin merkit, joilla rouva d'O oli minut varustanut.
Hänen käytöksensä sen jälkeen, kun hän oli kuullut minun kertomukseni, peloitti minua yhä enemmän. Aivan kuin raivon valtaamana hän vei minut muutaman talon luo, jonka akkunaan nyt juuri ilmestyi kaksi palavaa kynttilää. "Sormus!" huudahti hän. "Katsotaan sitä sormusta! Kenen se on?"
Hän piti koholla kättäni, niin että se oli valossa, ja me molemmat katselimme sormusta. Se oli raskas sinettisormus, jossa oli kaksi sinettisivua, toisessa oli kirjain "H" ja sen päällä kruunu, toisella sinettisivulla oli kotkankuva, siivet levällään.
Pavannes päästi käteni kauhun valtaamana ja nojautui seinää vasten. "Se on herttua Guisen sormus", mutisi hän. "Se on Lothrinkilainen kotka."
"Ahaa!" lausuin minä hiljaa, ja minulle alkoi valeta. Herttua oli silloin, niin kuin myöhemminkin, Parisin roistoväen jumala, ja minä ymmärsin minkä vuoksi porvarisotamiehet olivat minua niin kunnioittaneet. He olivat minua pitäneet herttuan lähettinä ja uskottuna.
Sen pitemmälle en minä nähnyt. Vaan Pavannes mutisi: "Me hugenotit saamme nyt lukea rukouksemme. Tämä on kuolemantuomiomme. Tänä aamuna meitä ei ole ainoatakaan jälellä Parisissa. Guisella on isänsä kuolema kostettavana, ja nämät parisilaiset täyttävät hänen käskynsä niin koin verenhimoiset sudet, joita he ovatkin. Paroni Rosny meitä varoitti tästä, selitti sana sanalta. Minä toivoisin nyt, että olisimme totelleet hänen neuvojaan!"
"Mutta kuulkaahan!" huudahdin minä — hänen ajatuksensa juoksivat jo niin nopeasti, että minä en enään jaksanut seurata. Vaikka kauhistuttava kuvauksensa oli jonkun aikaa kulkenut minun käsitykseni tasalla, niin se kuitenkin pian lähti huimasta edelle. Ja minä en ymmärtänyt mitään pätevää syytä siihen. "Kuningas — kuningas ei koskaan voisi sallia mitään sellaista, herra de Pavannes", muistutin minä.
"Poika, te olette sokea!" vastasi hän kärsimättömänä, sillä hän nyt näki selvään kaikki ja minä en mitään. "Tuo upseeri tuolla oli Anjoun herttuan kapteeni, Fransin veljen miehiä, muistakaa se! Ja hän — hän totteli herttuan sormusta! Herttualla on tänä yönä täysi valta, ja hän meitä vihaa. Minkä vuoksi emme pääse joen poikki? Sen vuoksi, että kuningas meidät hävittää. Hän on meidät myynyt veljelleen ja Guiseille. Va chasser l'Idole" [Karkota epäjumala!] — toisen kerran nyt kuulin tämän kummallisen lauseen, joka, niin kuin sittemmin sain kuulla, oli muodostettu kuninkaan nimestä Charles de Valois, ja jota protestantit käyttivät tunnussananaan — "Va chasser l'Idole on meidät kavaltanut! Minä aivan selvään muistan sanat, jotka hän lausui amiraalille: Nyt, kun olemme teidät saaneet tänne, niin emme teitä niin pian laskekaan. Oo, sitä kavaltajaa! Sitä kurjaa kavaltajaa!"
Hän nojautui seinää vasten kauhun valtaamana ja uhkaavan vaaran masentamana. Hän oli luonteeltaan vitkallinen ja neuvoton, tuntui minusta, ja sopivampi kirjastoon kuin sotaelämään. Ja nyt hän näytti kokonaan antautuvan epätoivolleen. Vaan ehkä hänen rohkeuttaan masensi ajatus vaimonsa onnettomuudesta. Ehkä myöskin pitkällinen mielen jännitys ja levottomuus, jota oli tuntenut niin kauan, tai äkillinen tieto vaimonsa saapumisesta vaikuttivat myöskin osaltaan hänen rohkeutensa raukeamiseen.
Oli miten oli, minä toinnuin kuitenkin pian, ja ensi töikseni revin valkoisen nenäliinan, josta sidoin hänen hijaansa nauhan ja toisen hattuun, niin että hänelle tuli samallaiset merkit kuin minullekin.
Tietysti en enää uskaltanut luottaa rouva d'Ohon. Minä en vielä ollut vakuutettu siitä, että hän olisi tietensä osallinen rikokseen, vaan minä en luottanut häneen täydellisesti. "Elkää pitäkö merkkejä, kun te palaatte", oli hän sanonut, ja se oli ihmeellistä, vaikka minä en vielä voinut häntä uskoa sellaiseksi sireniksi, joista isä Pietari oli meitä varoittanut kertoessaan vanhoja satuja. Kuitenkin minä häntä epäilin ja mieltäni pöyristytti. Hänen seurustelunsa papin kanssa, tuon ilkeän papin kanssa, hänen kummallinen intonsa saada Pavannes palaamaan, hänen salaiset ohjeensa, joita hän antoi minulle, hänen kiihkonsa saada sisarensa viedyksi kotia — juuri sinne, missä hän oli suurimmassa vaarassa, se kun oli tunnettu hugenottitalo — kaikki tämä viittasi samaan johtopäätökseen. Vaan tämä johtopäätös oli niin kamala, että minä, vaikka epäilinkin ja pelkäsin häntä, en voinut kuitenkaan tätä päätöstä tunnustaa oikeaksi. Minä sen karkoitin mielestäni ja kieltäysin sitä uskomasta, vaikka se minun mieleeni pyrki yhtämittaa.
Kaikkia tätä mietiskelin sitoessani nauhoja toverilleni. Vaan minä en ajatuksiini hukannut aikaa, sillä siitä saakka kun ymmärsin asiain tilan sellaiseksi kuin Pavannes oli kuvannut, minusta joka silmänräpäys, jonka menetimme selityksiin, tuntui tunnin pituiselta. Minä nuhtelin itseäni, että silmänräpäyksenkään ajaksi olin voinut unhottaa, mitä varten olimme tulleet Parisiin — pelastamaan Kitin sulhasta. Meillä nyt tuskin oli enään aikaa jälellä tapaamaan häntä, kun olimme joutuneet harhaan tämän onnettoman tapauksen kautta, että olimme seottaneet henkilöt. Jos seuralaiseni epäluulot olivat oikeat, niin Louis yleisessä hugenoittein teurastuksessa joutuisi uhriksi luultavasti ennen kuin me saisimme hänet käsiimme. Ja vaikka luulot olisivat perusteettomiakin, niin toivomme sittenkin oli pieni, sillä Bezers ei kauan viivyttäisi kostoaan. Minä hänet tunsin liian hyvin. Guise voisi säästää vihollistaan, vaan vidame de Bezers — Bezers ei koskaan! Hän oli varoittanut rouva de Pavannesta, se on totta, vaan tämä luonnoton hyväsydämmisyyden ilmaus on saanut hänessä pirun entistä raivoisammaksi, ja hän nyt raivoaa kuin koira, jolta on ryöstetty ruokansa.
Minä silmäsin taivasta, minkä sitä näkyi pieni kaistale korkeitten talojen välitse, ja kas! päivä alkoi koittaa. Puolen tunnin perästä jo on päivä, vaikka täällä kapeilla kaduilla olikin vielä yö. Niin, aamu oli tulossa, kirkas ja toivoa tuottava, ja kaupungilla oli kaikki niin hiljaista. Ei kuulunut ainoatakaan ääntä, joka olisi merkinnyt mellakkaa ja epäjärjestystä. Minä ajattelin, että Pavannes aivan varmaan on erehtynyt. Joko ei ollut, minkäänlaista salaliittoa — joka olikin uskottavinta — tai on siitä luovuttu, tai ehkä — Mikä se!
Pistoolin laukaus! Lyhyt kova, onnettomuutta ennustava paukaus katkaisi yön hiljaisuuden. Kuulusti aivan kuin se olisi paukahtanut jossakin meidän lähellämme, ja minä pysähdyin. Minä olin juuri puhellut seuralaiseni kanssa. "Mistä se tuli?" kysyin ja katselin ympärilleni.
"Tästä läheltä, Louvren seutuvilta", vastasi hän ja kuunteli tarkkaavasti. "Kas! Kas! Oo, taivas!" puhkesi hän epätoivon äänellä. "Se oli merkki!"
Ja niin se olikin. Yks, kaks, kolme! Ennen kun ehdin laskea niin kauas, niin sytytettiin aivan kuin samalla kädellä kynttilät kaikissa akkunoissa sillä kadulla, jolla me olimme. Ennen kuin ehdin kysyä häneltä, mitä tämä merkitsi, ennen kuin ehdimme lausua sanaakaan tai liikahtaa paikaltamme tai ajatella mitä meidän oli tehtävä, rupesi suuri kirkon kello päämme päällä jyrisemään niin kauheasti kuin olisi sitä ollut soittamassa sata hurjistunutta miestä. Se syyti äänensä ilmaan, se täytti äkkiä koko hiljaisuuden. Se levitti tärisyttävän äänensä yli kaupungin, niin että lopulta ilma aaltoili ja talot ympärillämme tärisivät. Hiljaisena yönä se synnytti yhtäkkiä helvetillisen melun.
Me nyt lähdimme aivan vaistomaisesti liikkeelle, kauhistuneina, polvet huojuen ja hartiat kumarassa. "Mitä tämä merkitsee? Mitä tämä merkitsee?" huusin minä puoleksi ihan järiltäni, puoleksi kauhistuneena. Minä olin ihan kuin huumauksissani.
"Louvren kirkon kello", huusi hän. "Niinpähän oli kuin minä sanoinkin.
Me olemme kuolemaan tuomitut!"
"Kuolemaan? Ei!" vastasin minä hurjasti, sillä tämän kellon soidessa ja siinä mielentilassa, jonka se oli synnyttänyt minussa, rohkeuteni tuntui taas kohoavan, minä aivan kuin ponnahdin takaisin kauhistuksesta, joka minut oli silmänräpäykseksi vallannut. "Ei koskaan! Meillä on paholaisen puku, ja hän suojelee omiaan. Vetäkää miekkanne, ja syyttäköön itseään, joka vain meitä pidättää. Te tunnette tien. Eteen päin!" huusin minä raivosta mielettömänä.
Häneen tarttui minun intoni ja hän veti miekkansa. Me rohkeasti kulimme eteenpäin, ja varokeinoistani olikin hyvä tulos. Me epäilemättä olimme kuin muutkin murhamiehet, joita tänä yönä oli liikkeellä. Tällä tavoin epätoivoisina me riensimme katuja — kellojen yhä soidessa. Meitä ei kukaan estänyt eikä kukaan puhutellut, vaikka suuria ihmisjoukkoja, jotka kasvoivat kasvamistaan joka hetki, kiiruhti samaan suuntaan kuin mekin ja ihan vierellämme ja vaikka meidän edellämme, jossa siellä täällä valossa näimme aseita ja kalpeita, säikähtäneitä muotoja, joita oli pitkin matkaa, me kuulimme äänten pauhua, joka kohosi ja vaipui aivan kuin myrskyävän meren pauhu.
Kaikki oli yhtenä kiireenä, sekasortona, meluna ja pauhuna. Vaan kuitenkin minä muistan yhtä ja toista, jota huomasin taajan väkijoukon läpi tunkiessamme, siellä täällä kalpeat, säikähtyneet kasvot akkunassa, puoleksi pukeutuneen olennon ovella, lapsia nostettuna katsomaan kulkuamme, jota katsoivatkin suurin ihmettelevin silmin, Kristuskuvan, joka oli muutamassa kulmassa ja loisti punasena soihdun valossa, aseellisen, mieheksi puetun naisen, joka vähän matkaa kulki vierellämme laulaen ruokotonta laulua. Minä vielä muistan, miten äkkiä pitkäin pimeäin väliaikain perästä välähti valovirta, miten minä koko ajan, kun kulimme, pidin Pavannesia käsivarresta, miten me edessämme kuulimme melun aina vain kasvavan. — Vihdoin pysähdyimme muutaman sivukadun suulle, joka yhtyi siihen katuun, jota me kulimme. Syöksyvä ihmisjoukko koetti tunkeutua tälle sivukadulle, vaan kun ei päässyt kun se jo oli täynnä, niin pysähtyi kadun suulle ja ahnaasti katselivat paikkoja, joista voisivat nähdä mitä siellä tapahtuu. Pavannes ja minä koetimme tunkeutua läpi joukon päästäksemme jatkamaan matkaamme. Vaan meidän täytyi kuitenkin hetkeksi pysähtyä pääsemättä eteenpäin ja jouduimme niin näkemään mitä tapahtui.
Tämä sivukatu oli yhtenä tulimerenä. Toisesta kadun päästä toiseen oli jokainen ullakko, jokainen portti, jokainen akkuna valaistu liehuvilla tulisoihduilla. Sen lisäksi se oli täynnä kasvoja — ihmiskasvoja, vaikka ne eivät juuri olleet ihmisellisiä — ja kaikki katsoivat samaan kohtaan ylöspäin. Ja melu, jonka tämä ihmisjoukko kerta toisensa jälkeen nosti, yhteen ääneen ulvoen ja volisten, aivan kuin raivoavat pedot, oli niin kauhistavaa, että minä puristuin kiinni Pavannesin käsivarteen ja niin lähelle häntä kuin suinkin. Vaikka sitten monta kertaa olen kuullut kauheaa melua, niin en kuitenkaan ihmettele, että menetin silloin rohkeuteni. Sillä ei mikään maailmassa ole niin kauhistuttava kuin inhoittava peto, jota sanomme roistoväeksi, kun se on antanut höllät ohjakset intohimoilleen.
Lähellä meitä oli muutamia ratsumiehiä, jotka toimettomina istuivat satulassaan, kohoten kuin saaret merestä aaltoilevan ihmisjoukon ylitse, ja olivat vahdissa muutaman portin ympärillä. He olivat ääneti, eivät vähintäkään välittäneet meluavasta joukosta ympärillään, vaan tuiman ankarina katsoivat, mitä tapahtui portin sisäpuolella. He olivat komeasti puetut, ja muutamilla heistä oli puolikyrassit silkkivaippain päällä tai kirjaillut säämiskätakit. Minä pitkältä matkalta näin jalokiviä hohtavan sen lakissa, joka näytti olevan heidän päällikkönsä. Hän oli pienen joukon keskellä ja oli aivan nuori mies — ehkä kahdenkymmenen vuotias — komeavartaloinen ja istui erinomaisen kauniisti hevosen selässä. — Hänellä oli harmaja, silkkinen ratsutakki ja oli päätään pitempi tovereita. Hevosensakin näytti ylpeältä.
Minun ei tarvinnut Pavannesilta kysyä, kuka hän oli. Minä tiesin, että se oli herttua Guise, ja että talo, jonka edustalla hän oli vahdissa, oli Colignyn. Minä tiesin mitä siellä tapahtui. Ja minä tunsin itseni kipeäksi kauhusta ja tuskista. Minä olin aivan kuin unissani näkevinäni harmajat hiukset, verta ja raivoa, joka ei enään ollut ihmisellistä. Ja mieleni nousi kapinaan. Minä tappelin ympärilläni olevan roistoväen kanssa. Minä raivasin tieni sen läpi, Pavannes kintereilläni, ja minä koetin vain niin pian kuin mahdollista päästä pois sieltä. Ja sen vuoksi me emme pysähtyneet emmekä katsoneet taaksemme, ennen kuin olimme päässeet väkijoukosta, ja valaistu katu ja pirullinen työ, jota siellä tehtiin, oli hyvän matkaa takanamme.
Me olimme muutaman pimeän kadun suulla, jonka nyt seuralaiseni kuiskaamalla ilmoitti vievän hänen talolleen, ja tässä me pysähdyimme vähän hengittääksemme ja katsoaksemme ympärillemme. Taivas oli punanen takanamme, kirkonkellojen jyminä, jota kuului joka tornista, tärisytti ilman. Idästä kuului rumpujen pärryytys ja ammunnan pauke ja huutoja: "Kuolema Colignylle!" "Kuolema Hugenoteille!" Koko kaupunki oli herännyt unestaan, ihmiset kalpeina ja hämmästyneinä helvetillisestä elämästä, joka täytti kadut. Joka akkunassa näkyi säikähtyneitä miehiä ja naisia, jotka kumartuivat kauas, kyselivät tai vastasivat tai huusivat tai sytyttivät kynttilöitä. Vaan vielä itse väestö ei näyttänyt ottavan mitään vaikuttavaa osaa meteliin.
Muutamana hetkenä, kun me seisoimme pimennossa korkeitten talojen suojassa, kohotti Pavannes lakkia. "Ranskan jaloin mies on kuollut", sanoi hän kunnioittavasti. "Jumala antakoon hänen sielulleen rauhan. He ovat saaneet tahtonsa perille ja ovat tappaneet hänet kuin koiran. Hän oli vanha mies, ja eivätkä he ole häntä säästäneet! Hän oli jalosukuinen, ja he kutsuivat roistoväen repimään hänet. Vaan voitte olla varma, ystäväni", — ja kun puhujan ääni muuttui ja kaikui voimakkaana ja ylpeänä, näytti hänen vartalonsakin kasvavan sen mukana — "voit olla varma siitä, että nuo konnat eivät elä monta päivää! joka miekkaan ryhtyy, se miekkaan lankee. Minä en sitä ehkä saa nähdä, vaan te sen kyllä näette."
Hänen sanansa eivät silloin minuun erityisemmin vaikuttaneet. Rohkeuteni alkoi palautua. Sydämmeni tykytti levottomuudesta, ja minulla hehkui mieli taisteluun. Mutta vuosia myöhemmin, kun molemmat, jotka olivat etevimpiä Colignyn kynnyksellä, kuolivat, toinen kolmenkymmenenkahdeksan, toinen kolmenkymmenenviiden vuotiaana — kun Henrik Guise ja Henrik Valois, perätysten puolen vuoden kuluessa kaatuivat murhamiehen puukkoon — silloin muistin Pavannesin ennustuksen. Ja minä ymmärsin kaitselemuksen tiet ja huomasin, että juuri sama uskaliaisuus, jolla Guise otti vangiksi Colignyn, saattoi hänet vuorostaan hymyillen ja kumarrellen, konvehtilaatikko kädessä ja huulensa vielä kosteina hallitsijattarensa suudelmista, astumaan kuninkaan kamariin — kuninkaan kamariin Bloissa! Saattoi hänet kohottamaan sitä esirippua — ah, kuka ranskalainen ei tuntisi tätä tapausta? — jonka takana amirali seisoi!
Vaan palatkaamme omiin kohtaloihimme. Silmättyämme pikaisesti ympärillemme jatkoimme matkaamme ja kiiruhdimme kapean kadun läpi, pitäessämme pienen neuvottelun keskenämme. Pavannes alkoi arvella, eikö hänen tulonsa saattaisi vaaraan hänen vaimonsa, ja luopui sen vuoksi alkuperäisestä tuumastaan hakea turvaa talossaan. Hän arveli, että roistoväki säästäisi hänen vaimoaan. Jos hän itse pääsisi pakoon, niin vaimonsa kuolema ei hyödyttäisi ketään personallisesti. Hän sen vuoksi piti parhaana pysyä poissa. Vaan minä en tahtonut siihen suostua. Sillä otaksuen, että Pavannesin arvelu oli perusteltua, niin papin hurjat joukot odottaisivat jonkun aikaa, että talon herra saisi tilaisuuden palata, vaan kaikissa tapauksissa ennemmin tai myöhemmin tekisivät hyökkäyksen, jos ei muun vuoksi, niin ahneudesta. Ja silloin hänen vaimonsa kohtalo olisi hyvin epätietoinen. Minä olin itse hyvin halukas tapaamaan veljiäni, jotta heidän kanssaan voisimme joko pelastaa Louisin tai paeta yhdessä. Meitä olisi neljä hyvää miekkamiestä ja voisimme ainakin rouva de Pavannesin saattaa johonkin turvalliseen paikkaan, jollei ilmestyisi mitään tilaisuutta auttamaa Louisia. Sitä paitse meillä oli herttuan sormus ja se aina hätätilassa voisi auttaa meitä.
"Ei", sanoin, "mennään yhdessä. Me hiivimme pääportista sisään, sen sulemme ja sitten kaikki pakenemme jostakin takaportista, siliä aikaa kun he koettavat murtautua sisään kadulta."
"Vaan siinä talossa ei ole mitään takaporttia", vastasi hän pudistaen päätään.
"Vaan on kai akkunoita?"
"Ne ovat varustetut lujilla ristikoilla, me emme voisi murtaa niitä aikoinamme", selitti hän huoaten.
Minä pysähdyin aivan lannistuneena. Vaan vaara sai minut kekseliääksi. Silmänräpäyksessä olin tehnyt toisen suunnitelman, joka tosin ei ollut niin varma onnistumisesta kuin edellinen olisi ollut, ja sitä paitse vaarallisempikin, vaan kuitenkin oli koetettava. Minä selitin Pavannesille ja hän suostuikin. Me samassa tulimme muutamalle kadulle ja aamupäivän harmajassa valossa, joka alkoi tunkeutua talojen väliin, huomasin olevamme ainoastaan muutamia kyynäriä pienestä sivuportista, josta olin nähnyt veljeini menevän. Olivatkoon he vielä talossa? Olivatkoon he turvassa? Minä olin ollut poissa ainakin tunnin ajan.
Levottomana heidän puolestaan katselin ympärilleni, kulkiessamme katua, ja koputimme sitten hiljaa portille. Minä arvelin, että voidaan tehdä hyökkäys meidän tässä seisoessamme, ja pidin sen vuoksi vahtia siinä odotellessamme. Vaan meitä ei kukaan häirinnyt. Katu, joka oli jonkun matkan päässä mellakan keskustasta, oli tyhjä väestä, eikä ollut muita näkyviä elon merkkejä kuin akkunoista kurkistelevia ihmisiä, jotka tarkkaavasti seurasivat meidän liikkeitämme. Niin, katu oli niin tyhjä ihmisistä ettei näkynyt kuin muuan vaaniskeleva olento, joka, heti kun minä hänet huomasin, vetäytyi muutaman talon kulman taakse ja katosi. "Siinä se nyt oli!" huusin minä välittämättä kuuliko vai ei joku. "Koputtakaa kovemmin! Koputtakaa! Elkää välittäkö jyskeestä! Kymmeniä ihmisiä katsoo meitä, ja tuo vakooja on rientänyt kutsumaan ystäviään."
Minun vihani paisui. En voinut enään kestää äänettömiä katseita, joita suunnattiin meihin joka akkunasta ympärillämme. Minä tunsin tuskaa noista julmista, armottomista silmistä. Minä huomasin niissä sairaloista uteliaisuutta, maltillista odotusta, joka minut sai kerrassaan hurjistumaan. Nämät miehet ja naiset, jotka katselivat meitä kuin kivikuvat, tunsivat seuralaiseni uskonnon ja säädyn. He olivat joka päivä nähneet hänen ratsastavan kaupungille ja kotia, iloisena ja komeana, ja nyt he yhtä ahnain katsein odottivat roistoväkeä tulevaksi. Lastenkin huomio näytti olevan kiinnitetty häneen, aivan kuin kuolemaan tuomittuun mieheen, ja malttamattomina odottivat, mitä tapahtuu. Näin minä selitin heidän katseitaan.
"Koputtakaa!" toistin vihasella äänellä, ja malttini oli loppumassa. Teinköhän hullusti, kun toin hänet tänne tähän kaupunginosaan, jossa joka ihminen hänet tunsi? "Koputtakaa! Meidän täytyy päästä sisään, kävi miten kävi! Ei kai talosta ole joka ihminen lähtenyt!" Minä jyskytin porttia hurjasti, ja tuntui helpottavalta, kun se vihdoin aukeni. Muuan palvelija seisoi edessäni. Hän oli kalman kalpea, ja polvensa huojuivat. Ja hänen takanaan oli Croisette. Me olimme heti toistemme sylissä.
"Ja Marie?" huudahdin, "Marie?"
"Marie on sisällä rouvan luona", vastasi hän iloissaan. "Nyt olemme taas koolla kaikki kolme. Vaan, Anne, missä sinä olet ollut? Ja mitä on tekeillä? Onko joku suuri tulipalo? Vai onko kuningas kuollut? Vai mitä ihmettä tämä on?"
Minä kiireemmittäin kerroin hänelle, mitä minulle oli tapahtunut ja minkä vaaraa luulin uhkaavaa toisia. Tietysti hän hyvin hämmästyi ja mielensä joutui kiihdyksiin siitä, mitä sai kuulla, vaikka hän jo olikin arvellut tällaista. Vaan hänen ilonsa kuullessaan, ettei Louis de Pavannes ollutkaan naimisissa, oli niin suuri, että se hävitti kaikki muut tunteet. Hän ei voinut siitä kylliksi puhua. Hän kerta toisensa perästä kuvaili Louista Kitin sulhasena, vanhana ystävänämme ja toverinamme, uskollisena ja urhoollisena miehenä, oikeana pelottomana ja nuhteettomana ritarina. Ja viipyi kauan ennen kuin hänen silmänsä heittivät hehkumasta, kielensä iloisesti liikkumasta, ja ennen kuin ilon puna hävisi hänen poskiltaan — kauan, kun aika lasketaan minuuteissa. Vaan sitä voimakkaampana palautui sitten muistiin vaaran, jossa Louis oli ja oman tilamme. Yrityksemme hänen pelastamisekseen oli mennyt nyt myttyyn — kerrassaan epäonnistunut.
"Ei! Ei!" huudahti Croisette päättävästi. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan sellaista. Ei millään ehdolla saanut niin ajatella. "Me emme saa heittää toivomasta. Me yhdessä menemme häntä hakemaan. Louis on urhoollinen kuin jalopeura ja nopsa kuin kärppä. Me vielä ajoissa saamme hänen käsiimme. Me lähdemme, kun — minä tarkoitan, heti kun —"
Hän keskeytti puheensa. Hänen äkillinen vaikenemisensa, kun hän katseli ympärilleen autiolla kartanolla, jossa me seisoimme, oli selvempi kuin mikään selitys. Kylmässä, harmajassa päivänvalossa, joka heikkona ja epävarmana tunkeutui kartanolle, erotimme tallirakennusrivin kummallakin puolen ja portinvartijan pienen tuvan portin edessä, ja näimme, että seisoimme keskellä korkean, harmajan ja synkän nelikerroksisen rakennuksen pihaa.
Minä suostuin hänen esitykseensä vaikka vastenmielisesti. "Niin", sanoin hänelle, "me lähdemme, kun — —"
Ja minäkin vaikenin. Sama ajatus oli syntynyt minussakin. Miten olisimme voineet jättää näitä ihmisiä? Miten jättää rouva de Pavannesta kun hän oli vaaran ja ahdistuksen alainen? Miten voisimme palkita hänen hyvyyttään pakenemalla? Me emme voineet niin tehdä. Emme Kitinkään vuoksi. Sillä Louis, meidän Louis, oli mies ja hänen oli kestettävä kohtalonsa. Vaan minä huokasin.
Niin oli siis päätetty. Minä olin jo selittänyt Croisettelle suunnitelmani, ja kun me nyt odotimme, niin rupesi hän kertomaan pitkää monimutkaista juttua rouva d'Osta. Minä luulin, että hän kertoi ainoastaan puhellakseen — pitääkseen rohkeuttamme yllä — jonka vuoksi en kuunnellut tarkoin mitä hän sanoi, eikä hän ollut vielä päässyt itse pääkohtaan, tai minä en ainakaan ollut sitä ymmärtänyt, kun kadulta kuuluva meteli katkasi hänen kertomuksensa. Kuului kovia askeleita, jotka selvästi osottivat, että suurempi ihmisjoukko oli tulossa. Tämä sai Croisetten yhtäkkiä vaikenemaan ja meidät molemmat vahtipaikoillemme.
Vaan ennen kuin me olimme ehtineet erota, niin sirovartaloinen olento meni kiireesti minun ohitseni ja pisti pehmoisen kätensä käteeni, kun minä seisoin siinä portilla odottamassa. Päähineen sisällä huomasin ystävälliset, arat silmät ja kalpeat posket, minä kumarruin ja suutelin kättä, ja minä nyt en enään tuntenut mitään kaipuuta enkä epäilystä velvollisuudestamme, vaan seisoin maltillisesti portilla ja odotin.