YHDEKSÄS LUKU.
Erasrauksen pää.
Odotin ja odotin yksinäni! Portit nyt olivat melkein kokonaan säretyt. Roistojoukko ulkopuolella, joka kasvoi kasvamistaan, antoi sataa iskuja yhtämittaa porttien lukoille ja saranoille, Ja heidän hurjat uhkauksensa ja sadatuksensa kuuluivat aukoista, joita olivat murtaneet aitaan. Monet väsyivät, vaan toisia tuli sijaan. Työaseita särkyi, vaan uusia tuotiin, ja he tekivät työtä hurjalla tarmolla. Alussa he olivat käyneet toimeensa varovasti, sillä olivat pelänneet, että heitä ammuttaisiin, että he sisäpuolelta kohtaisivat vastustusta, ja ainoastaan rohkeimmat heistä uskalsivat ryhtyä alussa toimeen. Vaan nyt, kun eivät kohdanneet mitään vastusta, niin kaikki tunkeutuivat hillitsemättöminä. Joukko pysyi tuskin sen vertaa ulohtaalla, että moukareille olisi jäänyt tarpeellinen tila, vaan ryntäsivät huutaen ryskyviä portteja vasten ja iskivät niihin nyrkeillään, heti kun ne alkoivat huojua.
Nyt ei ollut enään pidättämässä kuin yksi jykevä rautapuomi. Ja siihen oli katseeni kiinnitettynä. Minä olin yksinäni kartanolla, muutaman kivipylvään suojassa. Takanani oli ravollaan ovi, josta mentiin itse taloon. Kynttilöitä paloi huoneissa rakennuksen ensi kerroksessa, jonka akkunat olivat auki. Muutaman akkunan leveällä laudalla seisoi Croisette ja katseli minua äänetönnä, kätensä ristikolla varustetulla akkunaluukulia. Hän oli kalpea, ja minä nyökytin hänelle päätä ja hymyilin. Minä en tuntenut pelkoa, vaan vihaa, ja kun tuo pirullinen melu melkein teki kuuroksi, niin minä muistelin vanhoja satuja talonpoikaiskapinoista ja mitä niissä tapahtui, sekä miten me tukehdutimme ne.
Yhtäkkiä melu kasvoi. Kuulosti aivan kuin koirain haukuntaa, kun ne löytävät jälet. Tämä sai minut silmänräpäykseksi ajattelemaan vaarallista tilaani, ja minä käännyin heti katsomaan porttia. Rautapuomi taipui joukon rynnätessä. Verkalleen alkoi toinen portinpuolisko auveta ja aukosta minä näin hurjia, julmia kasvoja ja veristyneitä silmiä, samalla kun pääni päältä kuulin Croisetten kimakan huudon — kauhun huudon. Tuimasti huutaen vastaukseksi ja tehden uhkaavan liikkeen hurjalle roistojoukolle käännyin takaisin ja riensin yli kartanon ja ylös portaita rakennukseen.
Minä juoksin sitä nopeammin, kun takaani kuulin kovan pistolin laukauksen ja luoti suhisi korvani ohi. Vaan minä en sitä säikähtänyt, ja heti kun olin hypähtänyt ylimmälle portaalle, pysähdyin ja katsoin taakseni. Ahdistajat olivat jo puolitiessä pihaa. Minä tein kömpelön yrityksen sulkeakseni suuren oven, ja kuulin takaani korvia särkevän riemun huudon, kun en saanut ovea kiinni. Minä en enään odottanut, vaan riensin ylös tammiportaita, neljä astinta kerralla, ja syöksyin suureen, vasemmalla puolen olevaan salonkiin, jonka oven sulin.
Tässä huoneessa, joka näytti ennen olleen niin komea, oli nyt kaikki hurjassa epäjärjestyksessä. Osa gobelineista oli revitty seiniltä. Muuan akkuna oli sulettu ja sen luukku vedetty kiinni. Sen oli tehnyt Croisette. Kaksi muuta akkunaa oli auki — aivan kuin ei olisi ollut aikaa niitä sulkea — ja päivän valo, joka niistä tunkeutui sisään, teki palavat lamput kummituksen näköisiksi. Huonekalut olivat siirretyt syrjään ja pinottu muuriksi poikki huoneen ja sen aukot oli täytetty seinästä temmatuilla verhoilla. Tämän varustuksen takana seisoivat Croisette ja Marie selin oveen, joka johti toiseen huoneeseen. Mariella oli pitkä keihäs kädessä, Croisette piteli pitkää pyssyä muutaman tuolinselän varassa ja sytytti juuri soihdun, kun minä tulin sisään, Molemmilla oli sitä paitse miekka. Minä pistäysin kuin kanini muutamasta reijästä muurin taakse ja asetuin heidän viereensä.
"Onko kaikki hyvin?" kysyi Croisette ja kääntyi levottomana minua kohden.
"Kaikki on hyvin, toivon minä", vastasin hengästyneenä.
"Ethän ole haavotettu?"
"Ei ole sattunutkaan!"
Minä sain tuskin miekkani paljastetuksi siihen, kun huoneeseen hyökkäsi kymmenkunta likasta, resusta miestä, joilla kasvot olivat tulehduksissa ja ahnaat silmät tuijottivat julmasti. Vaan sisään tultua he yhtäkkiä pysähtyivät — niin äkkiä että puolueettomasta katsojasta se olisi näyttänyt hassulta. Heidän hurja huutonsa vaikeni, ja kun he kiroten ja sadatellen kompastelivat toistensa yli, katsoivat he meitä hämmästyneinä, sillä näky, joka heitä täällä kohtasi ei varmaankaan ollut mieluisa. Heidän päällikkönsä näytti olevan pitkä teurastaja, jolla oli suuri sotakirves puolittain alastomalla olallaan. Vaan heidän joukossaan oli muutamia sotamiehiä kuninkaan univormussa, ja he olivat keihäillä varustettuja. Kun he portilla eivät olleet kohdanneet mitään vastustusta, niin he olivat luulleet täällä tapaavansa ainoastaan aseettomia uhria, ja ensimmäiset heistä nyt pelästyneinä peräysivät, kun he huomasivat edessään pyssyn ja tuohus sytytettynä.
Minä käytin tilaisuutta hyväkseni. Tiesin nimittäin, että heidän arvelevaisuutensa oli meille ainoan pelastuksen mahdollisuus, ja minä sen vuoksi hyppäsin tuolille ja viittasin kädelläni heitä olemaan hiljaa. Tottelevaisuuden vaisto vaikutti heissä silmänräpäyksen ajaksi ja huoneessa syntyi hiljaisuus.
"Varokaa!" huusin kovasti — niin kovasti ja rohkeasti kuin voin, sillä minä huomasin, että ääneni vähän vapisi, kun minä näin edessäni nämät hurjat kasvot. "Varokaa miehet, ja ajatelkaa mitä aijotte tehdä! Me olemme katolisia niin kuin tekin ja kirkon tottelevia ja uskollisia poikia. Ja sen ohessa hyviä alamaisia. Eläköön kuningas, hyvät miehet! Jumala kuningasta suojelkoon!" ja minä iskin miekkani varustukseen, niin että huone kaikui. "Jumala suojelkoon kuningasta!"
"Huutakaa 'eläköön messu!'" huuti muuan heistä.
"Mielelläni, hyvät miehet!" vastasin minä kohteliaasti. "Oikein sydämmestäni. Eläköön messu! Eläköön messu!"
Tämä varsin suuresti hämmästytti teurastajaa, joka onneksi vielä oli aivan selvillään. Hän ei ollut voinut tällaista aavistaakaan. Hän tuijotti meitä, aivan kuin härkä, jonka aikoi iskeä, olisi yhtäkkiä avannut suunsa ja alkanut puhua, ja neuvotonna hän katseli tovereitaan aivan kuin kysyen heidän neuvoaan.
Myöhemmin päivällä roistoväki tappoi myöskin muutamia katolilaisia. Vaan sen mukaan kuin sitten voitiin selkoa saada, olivat nämät tapaukset vain yksityisiä verikoston töitä. Muissa tapauksissa pääsi huudolla "eläköön messu." Tämä oli tietysti sitä helpompaa aamulla, jolloin roistoväki ei ollut vielä niin tottunut vapauteensa, jolloin tappaminen oli vielä murhaamista, eivätkä miehet vielä olleet hurmautuneet verenvuodatuksesta.
Minä näin konnien kasvoista, että epäröivät, ja kun muuan heistä tuimasti kysyi, ketä me olemme, niin minä vielä rohkeammin vastasin; "Minä olen herra Anne de Caylus, vicomte de Caylusin, Bayonnen kuvernöörin sisaren poika!" Minä sanoin tämän niin arvokkaasti kuin suinkin voin. "Ja nämät ovat minun veljeni. Elkää rohetko tehdä heille mitään, sillä minä takaan, että vicomte sen teille kostaa!" Niin hurjia kuin hyökkääjät olivatkin, minun sanani kuitenkin tekivät heihin vaikutuksen. He huomasivat, että minä olin oikeassa, ja kaikesta päättäen näytti tulevan asiallemme hyvä loppu, kun samassa kuului ovensuusta: "Kirotut penikat! Viskatkaa ne alas!"
Ääni kuului huoneen pimeimmistä nurkasta suletun akkunan luota. Olin erottavinani siellä mustan naamioidun olennon, joka oli puettu vaippaan — se näytti naisolennolta, vaan minä en ollut varma siitä — ja hänen vieressään oli kaksi suurta, voimakasta miestä, jotka seisoivat vähän syrjässä muusta joukosta ja johtajansa takana.
Puhujan rohkeuteen oli varmaan syynä se, että hän oli turvallisemmalla paikalla, huoneen perällä, kuin muut hyökkääjät, jotka olivat lähempänä meitä, ja olivat sen vuoksi neuvottomampia. Meitä tosin ei ollut kuin kolme, ja helposti olisi voitu kaataa varustuksemme, jos he olisivat hyökänneet. Vaan kolme on kuitenkin aina kolme, ja koukkupyssy — jonka ääressä Croisetten tuohus paloi — ladattuna metallikappaleilla, on ilkeä ase viiden askeleen päässä ja tuottaa pahoja haavoja, jonka ohessa se hajoittaa panoksensa erinomaisesti. Tämän näytti huomaavan moni heistä ja varsinkin johtaja. Me olisimme voineet ottaa hengen ainakin kolmelta heistä, ja henki oli näille kallis, kun oli kysymyksessä ryöstö. Sitä paitse useilla heistä oli sen verran tervettä järkeä, että huomasivat olevan kymmeniä hugenotteja — oikeita kerettiläisiä, joita kannatti paremmin ryöstää ja tappaa. Minkä vuoksi siis — ajattelivat he — poiketa oikealta tieltä ja leikata kaula katolilaiselta ja siten saattaa itsensä ehkä ikävyyksiinkin? Minkä vuoksi saattaa itsensä siihen vaaraan, että joutuu ehkä Montfauconiin hirsipuuhun oikullisen päähänpiston vuoksi, ja minkä vuoksi kerrassaan suotta aikojaan solvata niin vaikuttavaa miestä kuin vicomte de Caylusia?
Vaan tässä käänteessään heitä muistutti alkuperäisestä tuumastaan äskeinen ääni: "Pavannes! Missä on Pavannes?" kuului huuto.
"Niin!" huuti teurastaja sylkiessään käsiinsä ja tarttuessaan kirveeseensä. "Näyttäkää meille ne kerettiläiset koirat. Antakaahan kun pääsemme niiden kimppuun!"
"Herra de Pavannes", sanoin minä tyyneesti — vaan minä en saanut silmiäni teurastajan kirveen kirkkaasta terästä, sillä se minusta näytti niin leveältä ja terävältä. — "Herra de Pavannes ei ole täällä!"
"Se on vale! Hän on tuolla perimmäisessä huoneessa!" kuului taas ääni huoneen perältä. "Antakaa hänet meille!"
"Niin, jättäkää hänet meille!" toisti kirvesmies melkein hyväntahtoisella äänellä, "muuten teidän käy huonosti. Jättäkää hän meille ja menkää te itse niin pitkälle kuin tietä riittää!"
Tämän hän sanoi hyvin uskottavasti, jota vastoin joukosta kuului murinaa, pedon julmaa vihasta murinaa, ja kuului huutoa: "Kuolema hugenoteille! Eläköön Lorraine!" — Ja huudot tuntuivat osottavan, että kaikki eivät hyväksyneet sitä, että meitä armahdettaisiin.
"Kuulkaa, hyvät miehet, olkaa alallanne!" sanoin minä. "Minä vannon teille, että hän ei ole täällä. Minä vannon, ettekö kuule!"
Kuului ulvontaa ja joukko rupesi liikkumaan aivan kuin olisi aikonut rynnätä ja minä huomasin, että nyt ei enään käynyt viivyttäminen. "Odottakaa! Odottakaa!" lisäsin kiireesti. "Yhden minutin ajan, kuulkaa! Teitä on liian paljon meitä vastaan. Vannotteko että me pääsemme vapaasti lähtemään, niin ettei meille tehdä mitään pahaa, jos jätämme teille vapaan kulun täällä?"
Kuului myöntymystä. Vaan minä katsoin ainoastaan teurastajaa. Hän näytti olevan kelpo mies niin kauvan kuin hän ei harjoittanut ammattiaan.
"Minä vannon!" sanoi hän ja nyökäytti päätään
"Messun nimessä?"
"Niin, messun nimessä!"
Minä nykäsin Croisettea käsivarresta, jolloin hän otti soihdun aseestaan ja pudotti lattialle pyssyn, joka oli liian raskas käytettäväksemme. Se oli tehty silmänräpäyksessä. Sillä aikaa kuin roistoväki syöksyi varustusta vastaan ja julman hävityksenhalun valtaamana särki kalliita huonekaluja, pistäysimme vikkelästi varustuksen alatse ja riensimme toiseen päähän huonetta, eikä kukaan näyttänyt meistä välittävän. Kaikki olivat kiintyneet saaliiseensa, jonka luulivat tapaavansa. Me olimme menossa huoneesta, kun teurastaja kohotti kirveensä ovea kohden, jota me olimme puolustaneet ja jonka nyt olimme jättäneet heidän valtaansa. Pamppailevin sydämmin riensimme portaita alas, kuulimme ulko-ovelle tultuamme kovaa äänen sorinaa, vaan emme pysähtyneet sitä kuuntelemaan, — yleensä emme pysähtyneet mitään varten. Totta puhuen pelko meille antoi siipiä. Kolmessa sekunnissa olimme kaadettujen porttien yli kadulla. Me emme nähneet muuta kuin erään vaivasen olennon, muutamia koiria, joukon naisia, jotka arkoina vaan uteliaina katselivat meitä, muutamaan sinkilään kiinnitetyn hevosen, siinä kaikki. Ei kukaan nostanut kättään meitä vastaan ja minutin kuluttua olimme kääntyneet muutamasta kulmasta ja koko talo oli kadonnut näkyvistämme.
"Oppivat vasta uskomaan aatelismiehen vakuutusta", sanoin minä hymyillen itsekseni ja pistin miekkani tuppeen.
"Minä tahtoisin nähdä hänen naamansa nyt tällä hetkellä", sanoi
Croisette. "Näitkö sinä rouva d'Ota?"
Minä pudistin päätä vastaamatta. Minä tunsin omituista, polttavaa kauhistusta, kun tästä tuli puhe, jos se oli rouva d'O, jonka olin nähnyt, niin olin hänet nähnyt — oo, se oli kovin kamalaa, kovin luonnotonta! Omaa sisartaan! Omaa lankoaan murhaamaan!
Minä ehätin vaihtamaan puheainetta, "Pavannes sai ainakin viisi minuuttia etua", sanoin minä.
"Enemmän", vastasi Croisette, "jos vain hän ja rouva lähtivät samalla kertaa. Jos kaikki on käynyt onnellisesti, eivätkä ole pysähdelleet kaduilla, niin he jo ovat Mirepoixin luona, He tuntuivat olevan vakuutettuja, että Mirepoix laskee heidät sisään."
"Miten olimme hulluja, kun toimmekin rouvan sieltä!" sanoin minä huoaten. "Jos emme olisi sekautuneet hänen asioihinsa, niin olisimme aikoja sitten tavanneet Louisin — meidän Louisin tarkoitan."
"Se on totta", sanoi Croisette, "vaan muista, että sitten emme olisi pelastaneet toista Pavannesia, kuin nyt olemme tehneet. Hän olisi vieläkin Pallavicinin käsissä. Tule, Anne, uskokaamme, että olemme tehneet niin kuin oli parasta tehdä", lisäsi hän ja hänen kasvoilleen kuvastui rohkeus, joka sai minut häpeämään. "Pelastamaan! Taivas on meitä auttava vielä ajoissa perille!"
"Niin, pelastamaan!" huusin minä ja minuun tarttui hänen rohkeutensa.
"Ensin oikealle, sitten vasemmalle, sitten taas oikealle. Niinhän meitä
neuvottiin vai mitä? Talo vastapäätä kirjakauppaa, jossa on kylttinä
Erasmuksen pää. Eteenpäin pojat! Me ehdimme vielä ajoissa perille!"
Vaan muutama sana selitykseksi ennen kuin jatkan kertomustani seikkailustamme. Se huone, jota me innokkaasti olimme vartioineet oli tyhjä! Juoni oli minun keksimäni ja minä olin siitä ylpeä. Kerran olin voittanut Croisetten viekkaudessa. Pakoni portilta, varustussulku salissa kamarin oven edessä, tuo turha yritys sulkea porttia — kaikella tällä tarkoitettiin vain samaa. Pavannes ja hänen vaimonsa — viimeksi mainittu pojan puvussa — olivat piiloutuneet katuportin luona olevan portinvartijantuvan oven taakse ja olivat hiipineet kadulle ja paenneet sekasorrossa, jonka roistoväen hyökkäys oli aikaan saanut.
Ja sen mukaan kuin myöhemmin saimme kuulla, olivat useimmat palvelijoista, jotka olivat olleet piilossa rakennuksen alemmissa kerroksissa, päässeet pakoon samalla tavalla, vaikka tosin muutamia heistä — vaan varsin harvoja — saatiin kiinni ja hugenotteina tapettiin ennen kuin päivä oli illassa. Minulla oli sitä enemmän syytä toivoa, että Pavannes on onnistunut pääsemään pakoon, kun olin hänelle antanut herttuan sormuksen, ajatellen että siitä voisi olla hänelle hyötyä hädän ja tarpeen tullessa, ja että meillä itsellämme ei ollut mitään syytä pelätä, kun pääsemme hänen talostaan, jos vain emme kohtaa Bezersia.
Emmekä me häntä kohdanneetkaan, kaikeksi onneksi, vaan ennen kuin olimme päässeet kolmannenkaan osan matkastamme, niin huomasimme, että hyville syille perustuva pelko ei ollut ainoa kauhu, jota vastaan meidän oli taisteltava. Pavannesin talo, jossa viimeksi olimme olleet, oli jonkun matkan päässä itse verisaunan keskustasta, jossa onneton Parisi tänä aamuna kylpi. Sinne oli monta sataa askelta Rue de Béthisyltä, jonka varrella amirali asui, ja tämän matkan vuoksi ja siinä jännityksessä, johon oman tapauksen kautta olimme joutuneet, emme olleet kiinnittäneet mitään suurempaa huomiota kirkonkellojen hurjaan jyminään tai pyssyjen paukkeeseen, huutoihin ja elämään, jotka ilmoittivat kaupungissa vallitsevaa tilaa. Me emme olleet kuvanneet mieleemme tapauksia, joita tapahtui niin lähellä. Vaan kun me nyt olimme tulleet kadulle, niin kauhistava totuus astui sitä selvemmin näkyviin ja ajoi veren poskiltamme. Muutamain satain askelten päässä, heti kun käännyimme kadun kulmasta, oli tarpeeksi nähtävää. Me, jotka vasta eilen olimme tulleet maalta, me jotka vielä viikko sitten olimme poikasia, huolettomia niinkuin pojat konsanaan, olimme heitetyt keskelle niin kauheita oloja, että minä en voi niitä kuvata, mikä kauhistava vastakkaisuus taivaalla ja sillä, mitä sen alla tapahtui! Satakieli lasketteli säveleitään vähän matkan päässä meistä, talojen yläkertain akkunoissa leikki kimalteleva auringon valo, hopeaiset pilvenhaituvat väikkyivät sinitaivaalla, kesäaamun raikkaat tuulahdukset puhaltelivat.
Ah, missä ne puhaltelivat! Ei ainakaan täällä näissä kapeissa kujissa, joissa kaikui huutoa, kirouksia ja hurjia rukouksia, ja joita pitkin syöksyi järkensä menettäneitä ihmisiä ja joilla porvarikaartin ampujat ja vielä julmempi roistoväki puhkoivat akkunoita, ryntäsivät verisin asein talosta taloon, ajoivat ja lopuksi tappoivat iskien sinne tänne kuoleman kauhussa vapisevia uhrejaan! Ei todellakaan täällä, jossa joka minuutti kuoli lapsia, naisia äänettöminä, ja miehiä muristen kuin sudet — onnellisina, jos olivat saaneet aseen temmatuksi kouraansa ja asettuneiksi selin seinää vasten; täällä, jossa ryvetetyt ruumiit muodostivat sulun katuojissa kuohuvalle verelle ja jossa lapset, — pienet lapset — leikkivät niillä!
Minä olin Cahorsissa suuressa katutaistelussa 1580, ja siellä myöskin tapettiin naisia. Minä olin yhdeksän vuotta myöhemmin Chatillonin kanssa, kun hän tätä päivää ja isäänsä Colignya muistellen ratsasti Parisin etukaupunkien läpi eikä suinkaan antanut armoa. Minä olin Courtasin ja Ivryn luona ja minä olen monta kertaa nähnyt, kun on talutettu joukottain vankeja keihästettäviksi. Vaan sota on sota, ja nämät olivat sen uhreja, jotka suurimmaksi osaksi saivat kuolla paljaan taivaan alla ja ase kädessä: eivät vaimoja ja miehiä, jotka olivat juuri herätetty unestaan. Näissä tilaisuuksissa en tuntenut sellaista kauhua, sellaista syvää sääliä ja sellaista hehkuvaa katkeruutta, kuin sinä aamuna josta nyt kerron, jolloin ensi kerran näin auringon paistavan Parisin kaduille. Kalpeana ja vavisten Croisette kulki puristautuen lähelle minua, sulki silmänsä ja käsillä tukki korvansa ja antoi minun kulettaa minne vain halusin. Toisella puolen kulki Marie huulet tiukasti puristettuina ja uhkaava ilme kasvoillaan. Kerran tuli muuan porvarikaartin sotilas, kädet verissä, tuli vastaamme hoiperrellen — hän oli humalassa niinkuin useat murhaajista — ja minä väistin häntä. Vaan Marie astui suoraan, aivan kuin hän ei olisi nähnyt, aivan kuin tie olisi ollut selvä eikä mitään Jumalan kuvan mukaan luotua hirviötä olisi ollut tiellä.
Hän laski kätensä tikarin kahvalle, aivan kuin sattumalta. Sotamies kaikeksi onneksi horjui syrjään, ja kulku oli vapaa. Me pääsimme siitä vaarasta. Vaan kauheaa oli nähdä naisia tapettavan ja antaa niin tapahtua! Se oli niin kauheaa, että jos minulla olisi silloin ollut toivonhattu, niin minä olisin toivonut itselleni viisituhatta ratsumiestä, joilla minä olisin laskettanut Parisin katuja pitkin.
Meille ei kuitenkaan koskaan tehty mitään, vaikka hurjimukset raivosivat parhaallaan, kun me kulimme. Tosin meitä aina jonkun kerran — kerta kullakin kadulla, jonka poikki kulimme — pidättivät erilaiset murhaajajoukot. Vaan kun meillä oli samat merkit kuin heilläkin ja huusimme "eläköön messu!" sekä ilmoitimme nimemme, niin meidän annettiin jatkaa matkaamme. On mahdotonta kuvata sanomatonta sekasortoa, joka oli vallalla joka taholla, ja minä nyt tuskin voin uskoa että näimmekään kaikkia niitä tapauksia, jotka olivat silmäimme edessä. Kerran muuan komean näköinen ja komeasti puettu mies, ratsastaen uljaalla hevosella, ajoi meidän jälessämme huiskien miekallaan ja huutaen: "Iskekää suonta! Iskekää suonta! Iskekää suonta!" ja sitä hän jatkoi niin kauas kuin kuulla voimme. Kerran tapasimme muutaman miehen ja kahden poikansa ruumiit päälletysten viskattuna katuojaan. Nuorin poika ei voinut olla kuin korkeintaan kolmentoista vuotias. Minä mainitsen tämän ryhmän, en senvuoksi että se olisi ollut muita kamalampi näky, vaan kun on hyvin tunnettu asia, että tämä poika, Jacques Nompar de Caumont, ei ollut kuollut vaan elää tänäkin päivänä, minun ystäväni marsalkki de Ia Force.
Tämä johtaa muistooni ainoan hyvän työn, jonka me olimme tilaisuudessa tekemään. Kerran kuin käännyimme muutamasta kulmasta, niin jouduimme äkkiä keskelle sotamiesjoukkoa, jossa oli seitsemän tai kahdeksan miestä, ja olivat saartaneet keskeensä muutaman kauniin, näöstä päättäen neljäntoista vuotiaan pojan. Hän oli koulupuvussa ja kädessä oli kirjoja, joita hän puristi kainaloonsa — ehkä aivan vaistomaisesti — vaikka miehet uhkasivat kuolemalla. Juuri kun me siihen pysähdyimme, vaativat he tietoonsa hänen nimeään. Hän ei voinut tai ei tahtonut sanoa, vaan hätäyksissään sanoi monta kertaa, että hän oli menossa Bourgognen kouluun. Oliko hän katolinen? karjuivat miehet. Hän ei vastannut. Sotamies, joka piteli poikaa kaulustasta, kohotti keihäänsä, ja luontaisesta vaistosta poika kohotti kirjansa suojellakseen kasvonsa. Croisette karjasi ja meni estämään iskua. "Hei, katsokaa!" huuti hän niin kiihkeästi, että sotamies laski aseensa, jonka hän oli juuri ollut iskemäisillään. "Pojallahan on messukirja! Hänellähän on messukirja! Ei hän ole mikään kerettiläinen! Hän on katolilainen!"
Sotamies laski aseensa ja sieppasi kirjat käteensä. Hän tirkisteli niitä tyhmänä verestävillä silmillään, vaan ainoa, minkä hän ymmärsi, oli punanen risti kirjan kannessa. Vaan tämä oli kylliksi hänelle. Hän käski pojan mennä tiehensä ja laski hänet menemään lyöden nyrkillä ja kiroten.
Croisette ei tyytynyt siihen, vaikka minä en ymmärtänyt hänen syitään.
Minä näin vain hänen vaihtavan silmäyksiä pojan kanssa. "Kuulkaas nyt!"
sanoi hän leikillisesti. "Antakaa pojalle hänen kirjansa takaisin!
Eihän teille niistä mitään hyötyä ole!"
Vaan silloin koko joukko kääntyi meitä vastaan. He eivät muutenkaan olleet hyvillään meidän sekaantumisestamme tapaukseen, ja epäilemättä heidän mielestään me olimme menneet liian pitkälle. He olivat juovuksissa, riidanhaluisia ja alkoivat huiskia aseitaan meidän edessämme. Ja kun heitä oli paljo enemmän, niin olisi meidän epäilemättä käynyt hyvinkin huonosti, jos ei vain odottamatta muuan liittolainen olisi ilmestynyt meidän puolellemme.
"Heretkää, heretkää!" huuti vastatullut voimakkaalla äänellä — hän oli jo aivan meidän keskellämme. "Mitä tämä merkitsee? Mitä hyötyä on tapella keskenämme, kun on niin monta kelpo kaulaa katkaistavana ja sillä voi saavuttaa koko taivaan valtakunnan ilot? Heretkää, sanon minä."
"Kuka te olette?" huutivat he joukolla.
"Herttua Guise!" vastasi hän kylmästi. "Antakaa näiden nuorten miesten mennä rauhassa, muuten piru teidät perii, sen konnat!"
Puhujan käytös teki mahtavamman vaikutuksen kuin hänen sanansa, sillä minä olen varma, että voimakkaampaa ja välinpitämättömämpää velikultaa ei ikinä ole oleksinut kirkossa eikä kadulla. Minä heti tunsin hänet, ja murhaajajoukko oli myöskin hänessä näkevillään päällikkönsä. He mutisivat muutamia kirouksia, Vaan kun heillä ei ollut mitään voitettavina, niin he väistyivät. Halveksivasti he viskasivat kirjat — siten osottaen tunnettaan oikeaa uskoa kohtaan — ja lähtivät tiehensä huutaen niin paljo kuin jaksoivat: "Tappakaa! Tappakaa! Tappakaa hugenotteja!"
Tämä liittolaisemme, joka jäi luoksemme, oli Buré — Blaise Buré, sama mies, joka eilen, vaikka minusta tuntui kuin se olisi ollut monta kuukautta sitten, oli petkuttanut meidät Bezersin valtaan. Nyt hän oli poistanut osan synnistään, ja me katsoimme häntä neuvottomina, oliko meidän vai ei moitittava häntä teostaan. Vaan hän ei näyttänyt olevan milläänkään, vastasi vain meidän katseeseemme ystävällisellä silmäyksellä.
"Minulla ei ole teille, hyvät herrat, vähintäkään vihankaunaa", sanoi hän julkeasti.
"Enpä minäkään sitä luulisi", vastasin minä.
"Ja sitä paitse me olemme nyt kuitit", sanoi hän.
"Te todella olette hyvin ystävällinen", sanoin minä.
"Epäilemättä. Te olette kerran tehneet minulle suuren palveluksen", vastasi hän suureksi hämmästyksekseni. Hän näytti nyt puhuvan täydellä todella. "Te ette näytä sitä muistavan, nuori herra, vaan te, ja tämä teidän veljenne" — hän viittasi Croisettea — "sen teitte! Ja paavin ja Espanjan kuninkaan nimessä, minä sen muistan!"
"Vaan minä en", vastasin minä.
"Mitä kummia! Te ette muista, että te teitte tuhkaa tuosta konnasta Caylusissa, kymmenen päivää sitten. Kas niin! Muistattepahan! Ja se oli kelpo työ! Kaunis isku. Nähkääs, herra Anne, hän oli vankka mies, hyvin vankka mies. Niin hän itse uskoi, ja minä uskoin, ja mikä vielä parempi, jalo Raoul de Bezers uskoi niin. Ymmärrättekö?"
Hän katsoi minua syrjäsilmällä. Minä ymmärsin, että tietämättäni olin Burén vapauttanut kilpailijasta. Se oli syynä siihen, että hän niin kunnioittavalla, melkein ystävällisellä tavalla oli meidät — houkutellut satimeen.
"Siinä kaikki", sanoi hän. "Jos te tahdotte, että minä korvaukseksi teen yhtä paljo teille, niin antakaa minulle vain tietää. Tällä kertaa, hyvät herrat, jääkää hyvästi!"
Hän huiskautti hattua, pyörähti ympäri ja meni joutuisasti sille suunnalle, josta me olimme tulleet hyräillen:
"Ce petit homme tant joli!
Qui toujours cause et toujours rit,
Qui toujours baise sa mignonne,
Dieu gard' de mal ce petit homme!"
Tuuli kuletti vielä kaukaa hänen huolettomia säveliään meidän kuultaviimme. Me katselimme hänen jälkeensä, näimme hänen leikillään tekevän hyökkäyksen muuatta ruumista vastaan, jonka joku oli nostanut pystyyn ja asettanut ovea vasten seisomaan — ja iskevän harhaan — ja sitten jatkavan kulkuaan aina vihellellen samaa laulua. Sitten hän katosi muutaman kulmauksen taakse, emmekä me häntä enään nähneet.
Me jäimme seisomaan ainoastaan muutamaksi minuutiksi paikoillemme puhellaksemme pojan kanssa.
"Näyttäkää kirjoja, jos joku ahdistaa teitä", sanoi Croisette pojalle kekseliäästi. Croisette itse oli vielä niin poikanen, kaunis, vaalea tukka kuin kunniakehä kalpeitten kasvojen ympärillä, niin että tämä näky, kun toinen antoi toiselle neuvoja, oli minusta niin kaunis. "Näyttäkää kirjoja ja osottakaa ristiä, ja taivas auttakoon teitä pääsemään koulullenne!"
"Minä haluaisin saada tietää nimenne", sanoi poika. Hänen tyyneytensä ja arvokkaisuutensa hämmästyttivät minua, sillä ne tuntuivat minusta niin ihmeteltäviltä tällaisissa oloissa. "Minä olen Maximilian de Bethune, paroni Rosnyn poika."
"Silloin on toinen palvelus toisen arvoinen", sanoi Croisette vilkkaasti. "Teidän isänne varoitti meitä eilen Etampesissa — ei, se oli toissapäivänä, vaan me emme sen jälkeen ole nukkuneet — sillä — —"
Hän keskeytti samassa puheensa ja huuti: "Juoskaa tiehenne, juoskaa!"
Poika ei tarvinnut kahta käskyä. Hän lähti kuin nuoli kiitämään katua, sillä hän niin kuin mekin näimme, että kolme heittiötä, jotka kiertelivät ympäriinsä etsien uhreja, hyvin salaisesti lähestyivät meitä. He huomasivat pojan ja heitä näytti haluttavan lähteä jälkeen, vaan meitä oli kolme ja kyllin kykeneviä vastustamaan heitä. Katu oli tällä kertaa muuten aivan tyhjä väestä, ja me estimme heidät seuraamasta poikaa.
Hänen myöhemmät kohtalonsa ovat kyllin tunnetut, sillä hänkin elää. Hänet oli pidätetty pari kertaa sen jälkeen kuin hän lähti meidän luotamme. Ja molemmilla kerroilla hän pääsi sillä, että näytti kirjansa kantta. Kun hän saapui koululle, niin portinvartija kieltäytyi päästämästä sisälle, jonka vuoksi hänen täytyi hyvän aikaa seisoa kadulla alituisessa hengenvaarassa ja tietämättä minne menisi. Vihdoin hän antamalla portinvartijalle vähän rahaa sai tämän hakemaan koulun johtajan, ja tämä oli niin ihmisellinen, että piti poikaa kätkössä kolme päivää. Kun verisauna vihdoin loppui, niin kaksi sellaista miestä, jotka olivat hänen isänsä palveluksessa, haki pojan vieden hänet ystäväin luo. Niin vähällä oli Ranska kadottaa suurimman ministerinsä, Sullyn herttuan.
Vaan palatkaamme nyt itseemme. Kun poika oli päässyt näkyvistämme, niin jatkoimme taas matkaamme, ja me koettaessamme sulkea silmämme ja korvamme kaikelta, päästäksemme näkemästä kaikkea sitä julmuutta, inhoa, kauheutta, jonka ohi meidän oli kulettava, laskimme tarkoin kaikki kadun kulmat, joiden ympäri meidän oli käännyttävä, pyrintönämme oli vain yksi asia — tavata Louis de Pavannes, päästä niin pian kuin mahdollista talon luo, joka on vastapäätä Erasmuksen päätä. Jonkun aikaa kulettuamme tulimme pitkälle kapealle kadulle. Sen päässä näimme joen kimaltelevan ja välkkyvän auringonpaisteessa. Kadulla vallitsi hiljaisuus eikä näkynyt ihmisiä ollenkaan. Ei koko pitkällä kadulla näkynyt elävää olentoa muuta kuin kiertelevä koira. Muissa osissa kaupunkia vallitsevan metakan ääni ei sopinut kuulumaan tänne etäisyyden ja välillä olevien talojen vuoksi. Täällä me tunsimme voivamme hengittää vähän vapaammin.
"Tämä pitäisi olla meidän katumme", sanoi Croisette.
Minä nyökäytin päätäni. Vähän matkan päässä huomasin kyltin, jota etsimme, ja minä viittasin sitä. Vaan tulemmekohan sinne ajoissa? Vai liian myöhään? Siitä oli kysymys. Me lähdimme juoksemaan minkä suinkin jaksoimme. Parin askeleen päässä Erasmuksen talosta pysähdyimme äkkiä, Croisette ensiksi, ja kaikki aivan kuin olisi meidät siihen naulattu.
Vastapäätä oleva talo oli ryöstetty, puhdistettu katosta kivijalkaan saakka. Se oli korkea talo, joka oli aivan kadun vieressä, ja jokainen akkuna oli säretty. Portti roikkui avuttomasti yhden saranan varassa, ja ammottavat ravot sen ulkopuolella osottivat, mihin kirveen iskut olivat kohdatut. Lasin ja porslinin palasia oli portaat täynnä, ja niitä pitkin valui tummanpunanen virta — jähmettyäkseen vähitellen katuojassa. Mistähän tuli tämä virta? Ah! Siellä oli jotakin enemmän katsottavaa, jotakin jota meidän silmämme vaistomaisesti etsivät viimeiseksi. Siellä oli ihmisruumis.
Se makasi kynnyksellä selällään pää taaksepäin taipuneena, lasimaiset silmät tuijottivat aamutaivaalle, josta mädättävä kuumuus laskeusi. Kauhun tärisyttäminä me tutkimme sen kasvoja. Se oli palvelija, sama lakeija, joka Louisilla oli ollut mukanaan Carlosissa. Me tunsimme heti hänet, sillä me olimme nähneet hänet monet kerrat, ja olimme pitäneet hänestä. Hän usein kantoi pyssyjämme jahtimatkoillamme ja kertoi meille sotatapauksia. Veri tursusi verkalleen hänen monista haavoistaan. Hän oli kuollut.
Croisette rupesi kovasti tutisemaan, koko ruumistaan puistatti ankarasti. Hän puristausi muuatta pylvästä vasten ja painoi kasvonsa sen kylmää pintaa vasten, jotta ei näkisi tätä kauhistuttavaa näkyä. Pahin oli tapahtunut. Mielessämme olimme kuvitelleet aina, että joku sattuma pelastaisi ystävämme, että joku vieras varottaisi häntä.
"Oo, Kit-raukka!" huudahti Croisette ja purskahti kovaan itkuun. "Oo,
Kit, Kit!"