KYMMENES LUKU.
Hau, Hau Huguenots!
Minä muistan, että hänen majesteettinsa Henrik Neljäs — urhoollisin mies, joka on miekkaa kantanut, joka todella rakasti vaaraa itse vaaran vuoksi ja hyväili sitä kuin se olisi ollut nuori neitonen — ei koskaan voinut nukkua taistelua ennen. Olen kuullut hänen itsensä sanovan, että niin oli ennen Arquesin taisteluakin. Croisette oli samanluontoinen — hän joutui helposti ylenmäärin jännityksiinsä ja väsyi, vaan ei koskaan ennen kuin ponnistelun välttämättömyys oli ohi, jota vastoin Marie ja minä, vaikka kun tuli kysymykseen, emme olleetkaan vähintäkään urhokkaampia, olimme hitaampia ja vähemmän vaikutuksille alttiita.
Minä mainitsen tämän sen vuoksi, ettei siitä päättäen, mitä äsken kerroin, uskottaisi hänessä olleen jotakin naismaista — paitse hänen hellätuntoisuutensa — ja osaksi näyttääkseni, että me tässä pulmassa menettelimme kukin erityisen luonteemme mukaan. Sillä aikaa kuin Croisette kalpeni ja vapisi, minä seisoin jo aivan hämmentyneenä ja annoin katseeni harhailla hävitetystä talosta kuolleen kasvoille ja taas takaisin. Vaikka minä aamusta saakka olin nähnyt kymmeniä kuolleita ja lukemattoman joukon kaikellaisia kärsiviä, niin en voinut nyt olla ihmettelemättä, miten kaitselmus oli voinut meille sallia tällaista. Meille tapahtua tällaista! Vaistoissaan on ihminen yhtä itsekäs kuin mikä muu elävä olento hyvänsä!
Vaan itse asiassa minä ensimmäisen vakuuttavaa silmäyksen jälkeen en nähnyt kuolleen kasvoja enkä hävitettyä huonetta. Sen sijaan näin polttavin silmin vanhan kotilinnan, vihannat kedot puron varrella ja harmajat kukkulat, jotka kohosivat niiden yli, näin penkereen, näin Kitin tulevan meitä vastaan, kasvot kalpeina ja ahmivin silmin, tukistelevan kysyvästi meitä! Eikä meillä ollut mitään lohdutusta hänelle sanottavana, ei ollut rakastavaa ystävää tuotavana hänelle!
Heikko ryske, joka kuulosti aivan kuin kyltti olisi tuulessa rämissyt, herätti minut näistä haaveista. Minä käännyin katsomaan taakseni, en hämmästyneenä tai pelästyneenä, vaan aivan verkalleen, aivan kuin samassa tylsässä ihmettelyn tilassa. Kirjakauppiaan oven yläosa oli ravollaan. Se oli aukaistu ja sen äänen minä olin kuullut. Vanha nainen pisti päänsä ulos ja tirkisteli meitä.
Kun minä katsahdin häneen, niin hän hiljaa yritti vetämään taas oven kiinni, Vaan minä en liikahtanut, ja nähtävästi rauhottuneena silmättyään minua vielä kerran, hän nyökäytti minulle päätään salaperäisesti. Välinpitämättömänä menin lähemmäksi. "Sst! Sst!" kuiskasi hän. Hänen kurttuisilla vanhoilla kasvoillaan, jotka muistuttivat kauan säilytettyä normandilaista omenaa, oli syvän säälin ilme, kun hän katsoi Croisettea.
"No, mikä on?" sanoin minä konemaisesti.
"Onko hänet saatu kiinni?" mutisi hän.
"Ketä te tarkoitatte?" kysyin tylsästi.
Hän nyökäytti päätään hävitetylle huoneelle päin ja vastasi: "Aatelisnuorukaista, joka asui tuolla? Ah, hyvät herrat", jatkoi hän, "hän oli niin kaunis ja iloinen, kun hän tuli kuninkaan juhlasta eilen illalla. Miten kaunis hän oli silkkivaipassaan komean hevosensa selässä! Sellaista minun silmäni eivät ikinä ole nähneet! Ja tänään he ajoivat häntä kuin rottaa!"
Eukon sanat olivat yksinkertaiset, vaan ne minussa saivat aikaan muutoksen. Minä heräsin heti tylsyydestäni ja sydän alkoi sykkiä uudelleen ilosta ja heränneestä toivosta. "Onko hän päässyt pakoon?" kysyin kiihkeästi! "Onko hän onnistunut pakenemaan?"
"On kyllä?" vastasi hän. "Tuo poikaraukka tuolla — hän nyt makaa rauhallisesti, Jumala antakoon hänelle anteeksi kerettiläisyytensä — puolusti urhoollisesti ovea sillä aikaa kun hänen herransa kiipesi katolle ja hyppi katolta katolle pitkin kadun vartta, ja nuo heittiöt ampuivat ja huutivat hänen jälkeensä aivan kuin hän olisi ollut mikähän orava ja nuo poikarakkia kivikädessä!"
"Ja hän pääsi pakoon?"
"Pääsi!" vastasi hän verkalleen ja pudisti vanhaa päätään, epäilevästi. "Minä en sitä tiedä. Vaan minua pelottaa, että he ovat saaneet hänet kiinni. Minä ja mieheni olemme koko päivän olleet yläkerrassa, vavisten levottomuudesta ja tuskasta — mieheni nyt on vuoteessa, joka on turvallisin paikka hänelle — pyhimys meitä suojelkoon! Vaan minä kuulin heidän huutaen ja ulvoen menevän jokea kohden, ja minua pelottaa, että he saavat hänet kiinni sen ja Chåteletin välillä. Minä sitä pahoin pelkään."
"Onko siitä kauankin?"
"Noin puoli tuntia. Te ehkä olette hänen ystäviään?" lisäsi hän.
Vaan minä en jäänyt vastaamaan, Minä Croisettea, joka ei ollut kuullut sanaakaan kaikesta tästä, tartuin hartioista ja pudistin. "On mahdollista että Louis on päässyt pakoon!" huusin hänen korvaansa. "Päässyt pakoon, kuuletko?" Ja kiireimmittäin kerroin hänelle, mitä vanhus oli sanonut.
Oli todellakin vaikuttava näky, kun veri tulvasi hänen poskiinsa, kyyneleensä kuivuivat ja hänen tarmonsa ja päättäväisyytensä heräsivät eloon joka hermossa ja jäntäreessä. "Onko toivoa?" huuti hän ja tarttui käsivarteeni puristaen. "Toivoako, Anne? No, tule! Tule! Ei saa menettää sekuntiakaan! Jos hän on hengissä, niin koetetaan tavottaa hänet!"
Vanha eukko koetti meitä pidättää, vaan turhaan. Säälistä, ja niin kuin luulen, pelosta, että me juoksemme suoraan kuoleman kitaan, hän unhotti kaiken varovaisuutensa ja huuti kovalla äänellä jälkeemme. Vaan me emme siitä välittäneet, juoksimme vain niin kiireesti kuin voimme, Croisetten jälkeen, joka ei ollut joutanut odottamaan vastaustamme. Väsymys, jota olin tuntenut muutama silmänräpäys sitten, oli nyt kadonnut — muistettakoon, että me niin pitkään aikaan emme olleet levänneet emmekä syöneet —, kaikki uupumus oli kerrassaan kuin puhallettu pois. Ilosta mieli läikkyi. Louis oli hengissä ja oli päässyt vihollisiaan pakoon.
Päässyt pakoon! Vaan kuinka kauaksi aikaa? Me saimme pian vastauksen tähän kysymykseen. Samassa silmänräpäyksessä, kun me käännyimme kulman ympäri joen puolella, niin kuulimme väkijoukon hälinää, joka ei ollut kovin äänekästä vain selittävää. Toisella puolen jokea oli sadottain talonkattoja Ile de la Cité-saarella, jotka kimaltelivat auringon paisteessa. Vaan me emme pysähtyneet katsomaan tätä näkyä, kiiruhdimme vain oikealle ja hiljensimme kulkumme vasta kun olimme aivan lähellä väkijoukkoa. Edessämme oli silta — Pont au Change, luullakseni, — ja sen toisessa päässä, samalla puolen jokea, jolla mekin olimme, kohosi Châtelet harmaine tornineen ja huippuineen. Meidän ja linnan välillä oli suuri avonainen paikka, joka oli puoleksi täynnä ihmisiä, jotka enimmäkseen olivat äänettöminä ja tarkkaavina kokoutuneet sinne katsomaan näytöstä ainakaan tällä hetkellä tahtomatta osaa ottaa siihen, mitä siellä tapahtui.
Me syöksyimme keskelle tungosta ja huomasimme pian syyn tyyneyteen ja liikkumattomuuteen, joka meitä oli hämmästyttänyt. Oltuamme hetken aikaa poissa kauhistuttavista merkeistä, jotka niin hyvin jo tunsimme — pakenevia ja ajavia ihmisiä, iskuja sinne tänne kuin aivan sattumalta, huutoja, kirouksia, sadatuksia, juopuneiden rähinää, hyökkäyksiä ovia ja akkunoita vastaan — me olimme jo vähän päässeet tyyntymään. Vaan sitä ei kestänyt kauan. Väki edessämme oli vahdin alainen. Kun me tämän huomasimme, niin sydän aivan kuin puristui kokoon rautarouvilla, sillä me tiesimme, että roistoväki hurjassa raivossaan, aivan kuin sokeassa mielettömyydessään syöksyvä härkä, olisi voinut valmistaa jonkun mahdollisuuden pakenemaan — tässä niin kuin muissakin tapauksissa. Vaan tämä kylmäverisesti järjestetty ajo ei antanet mitään toiveita.
Jokaisen kasvot ympärillämme olivat suunnatut samalle taholle, kaikki katsoivat muutamaan talorypääseen, joka oli jokea vastapäätä. Tori näiden edustalla oli tyhjä, sillä väkijoukkoa piti siitä ulohtaalla parikymmentä, jonkumatkan päähän toisistaan riviin asetettua jousimiestä ja parikymmentä ratsastajaa, jotka ajoivat edestakaisin pieksäin miekanlappeilla niitä, jotka olivat niin rohkeita, että yrittivät tunkeutumaan läpitse. Tällä tavoin muodostui aita ja sen molemmissa päissä oli ratsumiehiä, noin seitsemän kummassakin ryhmässä. Ja yksinään keskellä avonaista paikkaa kookas, aseellinen ja pitkävartisilla kaulussaappailla varustettu mies ratsasti edestakaisin katse kiinnitettynä taloryhmään. Minä en erottanut hänen kasvojaan, vaan minun ei tarvinnutkaan. Minä tunsin hänet ja oihkasin ääneen. Se oli Bezers!
Minä ymmärsin koko tämän menon paremmin. Ratsumiehillä, jotka enimmäkseen olivat partaisia sveitsiläisiä ja halveksien katselivat väkijoukkoa ympärillään eivätkä säästelleet iskuja ja lyöntejä, oli saman väriset univormut kuin päälliköllään ja olivat varustettuja kiireestä kantapäähän. Tämä järjestys ja sotakuri oli hänen työtänsä: niin kostokin. Meidän ystäväparkamme oli aivan kuin rautakourassa, ja minä nyt tunsin, että kaikki hänen toivonsa pelastumisesta oli mennyttä. Louis de Pavannes voisi yhtä hyvin maata pitkällään kynnyksellä kuolleen palvelijansa vierellä kuin koettaa päästä tästä järjestetystä miekkakehästä.
Epätoivon silmäyksillä me katselimme näitä vanhoja puurakennuksia. Ne kerrassaan näyttivät kumartavan edessämme, sillä ne olivat niin vanhuuden heikkoja ja luhistumaan valmiita, että niiden ylikerrat olivat paljo leveämmällä alikertoja. Niiden katot olivat yhtenä sekasortona kattokouruja, mutkikkaita päätyjä, vinoja savutorvia, pieniä torneja ja lahoja hirsiä. Niiden seassa arvelin Kitin sulhasen olevan piilossa. Niin, olihan tämä hyvä paikka leikkiä piilosilla — kun ei leikkitoverina olisi ollut kuolema. Rakennusten alikerroissa ei ollut akkunoita eikä ovia, siitä syystä — niin kuin sittemmin kuulin — että joki usein nousi tulvilleen ja kohosi silloin aina talojen kivijalkain tasalle. Vaan pitkin rakennusten pitkää sivua kulki poikkihirsien nojassa parveke noin miehenpituuden korkuisella maasta, ja parvekkeen kummassakin päässä nousivat portaat parvekkeelle. Tämän alimman parvekkeen päällä oli toinen, jonka yläpuolella oli akkunarivi päätyineen. Rakennusryhmässä — joka näytti olleen siinä joen varrella jonkun kahdeksankymmentä vuotta — oli neljä taloa, joista jokainen oli varustettu ovella, mikä johti alimmalle parvekkeelle. Minä ymmärsin, että jos ei Bezers olisi ryhtynyt tällaiseen järjestykseen, niin Louis olisi hyvin helposti voinut päästä pakoon. Jos roistojoukko olisi kerran päässyt päistikkaa syöksemään tällaiseen huone- ja käytäväsokkeloon, niin hän olisi varsin helposti voinut, huomaamatta ja tuntemattomana, sekaantua heihin ja heidän vetäytyessä takaisin päästä pakoon.
Vaan nyt oli vahtimiehiä asetettu jokaiselle parvekkeelle ja katollekin. Heti kun joku näistä liikahti tai näytti katsovan sisään — jossa, mikäli minä huomasin, etsittiin parhaillaan — jos vain vähän päätäkään käänsi, niin aivan kuin vavistus kävi yli koko väkijoukon ja syntyi hälinä, joka pari kertaa paisui hurjaksi ulvonnaksi, samallaiseksi kauheaksi ulvonnaksi, joka kerran ennen oli saanut minut vapisemaan. Tällaiseen suurempaan meteliin minusta alku kuulusti lähtevän aitauksen toisesta päästä. Sinne näytti pahimmat ainekset kokoutuneen ja monta kertaa näin Bezersin sotamiesten tappelevan joukkoa vastaan. Samalla ruvettiin laulamaan hurjaa lauluakin, johon koko joukko yhtyi ja jota he nyt ulvoivat sanomattomaa kauhua herättävällä tavalla:
"Hau! Hau! Huguenots!
Faites place aux Papegots!"
[Huuti hugenotit, pois paavilaisten tieltä!]
Tämä oli väännös vanhasta laulusta, joka sanottiin olleen yleinen protestanttien kesken.
Me olimme tunkeutuneet niin kauaa, että olimme väkijoukon eturinnassa, jossa me pysähdyimme ja katselimme toisiamme kysyvin katsein. Vaan ei edes Croisettella ollut vastausta. Eikä voinut ollakaan kuin yksi vastaus. Mitä me voimme tehdä? Emme mitään. Me olimme tulleet myöhään. Taaskin myöhään. Ja miten kauheaa oli kuitenkin seisoa toimetonna julman roistoväen seassa, ja katsoa kun se huvikseen tappaa meidän ystävämme, jonka kädenpuristuksen me niin hyvin tunsimme! Nähdä heidän tappavan hänet kuin rotan, niin kuin vanha eukko oli sanonut, ja tietää, ettei koko joukossa kukaan muu kuin me tunne vähintäkään sääliä hänen vuokseen! Ei yksikään kauhistuisi kuullessaan hänen kuolemanhuutonsa tai pöyristyisi nähdessään hänen kuolemaan sammuvat silmänsä! Todella kauheaa!
"Niin", kuiskasi minun vierelläni muuan toverilleen nainen — joukossa oli useita naisia — "nyt ovat hugenotit lopussa, uskon minä! Tuo Lorraine on kelpo mies! Vaan tuo raukka, jota ne nyt ajavat, on kuitenkin kaikessa tapauksessa kaunis ja kelpo mies, Margot! Minä näin hänet äskettäin hyppivän katolta katolle pitkin kadun vartta, aivan kuin pyhimykset olisivat häntä kannattaneet. Ja ajatella, että hän on kerettiläinen!"
"Se on vain velhotemppuja ja muuta sellaista", vastasi toinen tehden ristinmerkin.
"Ehkä niin! Vaan pitihän hänen käyttää kaikki keinonsa päästäkseen tuon paksun heittiön käsistä, joka on tuolla", vastasi ensimmäinen nainen lohdutuksekseen. "Tuo paholainen!" huudahti Margot ja viittasi salaperäisellä liikkeellä Bezersiä ja hänen silmiinsä ilmestyi vihan liekki. Ja sitten hän kuiskaten ja kiroten kertoi hänestä jutun, joka minua pöyristytti. "Sillä tavoin hän teki! Ja päälle päätteeksi nunnalle!" lopetti hän. "Saakoon hän kerran hyvin ansaitun rangaistuksensa!"
Juttu saattoi olla tosikin, niin kauhea kuin se olikin. Minä olin monet kerrat kuullut hänestä yhtä julmia kertomuksia. Sellaisia oli kertonut sekä palvelija, joka makasi kuolleena Pavannesin kynnyksellä, että monet muutkin. Kun Bezers ratsastaessaan edestakaisin kääntyi sille suunnalle, jossa me olimme, niin minä hänen ilkeästä kasvojen ilmeestään ja äsken kuulemastani jutusta pöyristyneenä tuijotin häneen. Hänen katseensa oli kiinnitetty väkijoukkoon, joka oli ympärillään, ja minua pelotti, että hän ehkä huomaa meidät tänne saakka.
Ja hän huomasikin! Minä olin unhottanut, että hän oli niin pitkänäköinen. Hänen kasvoilleen ilmestyi yhtäkkiä pirullinen hymy, Samalla kun hänen katseensa oli meihin kiinnitettynä aivan kuin hän olisi kieltänyt meitä liikahtamasta vähintäkään, hän antoi joitakin käskyjä miehilleen. Minä tunsin kun veret poistuivat poskiltani. Mahdotonta oli päästä enään pakoon, sillä takanamme oli sankka, läpipääsemätön ihmisjoukko, niin että me voimme tuskin jäsentä liikuttaa. Vaan kuitenkin minä tein voimakkaan yrityksen.
"Croisette!" kuiskasin — hän seisoi meidän toisten takana — "kumarru.
Hän ei ole voinut sinua nähdä. Kumarru alas, poika!"
Vaan Croisette oli itsepäinen eikä kumartunut. Ja kun muuan ratsastavista sotamiehistä tuli siihen ja pöyhkeästi käski meidän astua esiin avonaiselle paikalle, niin Croisette työnsi meidät toiset syrjään ja ylpeänä astui meidän edessämme. Minä näin että hänen huulensa olivat puristuneet yhteen ja että hänen silmänsä säihkyivät. Päästyämme tungoksesta, väkijoukkokin tunkeutui sotamiesrivin läpi ja koetti seurata meitä joko vihollisessa tarkoituksessa tai uteliaana tietämään, mitä tämä merkitsi. Vaan sotamiehet pieksäen heitä keihäillään saivat heidät palautetuiksi takaisin.
Minä luulin, että meidät vietäisiin Bezersin luo, enkä voinut ajatella mitä sitten tapahtuisi. Vaan näytti siltä kuin hän aina olisi tehnyt, mitä me kaikkein vähimmän odotimme, sillä hän ainoastaan kupristi kulmiaan meille, hymyili halveksivasti ja huuti: "Pitäkää nyt huolta, etteivät toista kertaa pääse! Vaan elkää tehkö mitään pahaa ennen kuin minä olen saanut koko seuran haltuuni."
Hän kääntyi toiselle ja minä toiselle suunnalle, ja sydämmeni täyttyi raivolla. Uskaltaisiko hän tehdä meille jotakin pahaa? Uskaltaisiko edes vidame de Bezers julkisesti ja kylmäverisesti murhata Caylusin sisaren poikia. Minä en voinut sitä uskoa. Ja kuitenkin — kuitenkin —
Croisette keskeytti ajatusteni kulun. Minä huomasin, että hän ei tullutkaan minun jälessäni. Hän oli ryöstäytynyt syrjään ja monien riitain perästä päässyt vidamen luo, jonka polvessa hän oli käsin kiinni, juuri kuin minä käännyin. Minä näin pitkän matkan päästä en voinut kuulla, mitä Croisette sanoi, ja ratsumies, joka meitä seurasi, ajoi meidän väliimme, vaan minä kuulin kuitenkin mitä vidame vastasi.
"Ei, ei, ei!" huusi hän hilliten raivoaan. "Antakaa minun aikeeni olla rauhassa! Mitä te siitä tiedätte? Ja jos vielä kerran minulle siitä puhutte, herra Croisette — niin minä — ei, minä en teitä tapa. Se teitä tyydyttäisi, sillä te olette itsepintainen, huomaan minä. Vaan minä pieksätän teitä niin kuin mitättömintä kyökkipoikaani. Menkää nyt, ja pysykää siivolla." Vidamen kasvoilla leimusi kärsimättömyys, viha ja hurja tuska. Croisette tuli meidän luoksemme, verkalleen huulet lumivalkoisina, vaan hän oli aivan tyyni. "Sama se on", sanoi hän katkerasti. "Kolmannella kerralla onnistun."
Minä en tuntenut kovin suurta suuttumusta vidamea kohtaan hänen solvaavista sanoistaan enkä vihaa Croisettea kohtaan siitä, että hän oli antanut niihin aihetta, niin kuin tunsin ensi kerralla. Sillä tänä aamuna näytti vain olevan kysymys elämästä ja kuolemasta. Sanat olivat herenneet herättämästä iloa tai surua, sillä mitä sanat merkitsevät lampaille teurastushuoneessa? Me emme nyt muuta ajatelleet kuin että oli kysymys miehen hengestä ja naisen onnesta. Ja ehkä, tuumiskelin minä, Croisette voi vielä kerran ilolla muistella, että hän oli — niin kuin hukkuva tarttuu olenkorteen — alentunut rukoilemaan heidän puolestaan.
Me seisoimme keskellä ratsujoukkoa, joka oli oikealla rivin päässä. Ja yhtäkkiä Marie tarttui minua käsivarteen. Hän tuijotti vahtiin, joka oli katolla ulommaisen talon kohdalla. Mies viittoi siellä hurjasti. "Hän näkee Louisin!" kuiskasi Marie. Minä nyökäytin päätäni melkein välinpitämättömänä. Vaan tylsyyteni katosi ja minä vavahdin ehdottomasti ja minua pöyristytti, kun hurja ulvonta äkkiä keskeytti hiljaisuuden, ja kulki kuin aaltoillen väkijoukossa. Mitä se oli? Muuan mies, joka oli vahdissa akkunan luona ylimmällä parvekkeella tähtäsi keihäällään jotakin, joka oli sisäpuolella. Muuta emme nähneet.
Vaan ne, jotka olivat ulompana näkivät enemmän, paljo enemmän kuin vidame olisi toivonut, niin kuin seuraavassa silmänräpäyksessä huomattiinkin. Hän ei ollut ottanut lukuun sitä, miten helposti roistoväessä, joka on saanut maistaa surmaamisen huvitusta, raivo ja intohimot leimahtavat. Minä näin, miten toisessa päässä joukko alkoi aaltoilla ja liikkua edestakaisin. Sadottain käsiä kohosi pystyyn ja samalla puhkesi hurja huuto. Ratsumiehet syöksyivät joukkoon iskien, vaan heidän täytyi peräytyä verkalleen, sillä heidän ponnistuksensa olivat turhat. Riemuisella melulla hurja ihmisjoukko tunkeutui heidän väliinsä ja saattoi heidät siten voimattomiksi sekä syöksyi portaita kohden kuin sulkunsa särkenyt vesiputous. "Taivas ja helvetti!" huusi Bezers ja kiroili niin synkeästi, että tuskin hänen itsevaltijaansakaan olisi siinä voinut hänen kanssaan kilpailla. "Nuo roistot aikovat hänet ryöstää minulta!"
Hän pyörähytti hevosensa ja ajoi portaitten luo sille puolelle parveketta, jossa me olimme. Hän hyppäsi hevosen selästä, antoi välinpitämättömästi ohjasten pudota ja syöksähti notkeasti parvekkeelle, jota pitkin alkoi sitten juosta. Puolikymmentä ratsumiestä heitti hevosensa tovereilleen ja lähti juoksemaan päällikkönsä jälessä parvekkeelle, jossa heidän suuret saappaansa kolisivat lankkuja vasten.
Minä hengitin kiihkeästi ja lyhyeen, sillä minä näin, että nyt oli jotakin tulossa. Nyt oli kilpailu kahden puolueen, tai oikeammin sanoen, vidamen ja roistojoukon päällikön välillä. Roistojoukolla oli lyhempi tie. Vaan takaa tunkeva joukko teki ensimmäisille häiriötä, niin että nämät eivät päässeet varmasti jaloilleen kapeilla portailla, vaan kompastelivat ja kaatuivat ja siten menettivät aikaa. Bezers, jolla ei ollut mitään esteitä oli jo ehtinyt hyvän matkaa parvekkeelle ennen kuin toiset olivat saaneet jalkaansa sille.
Minä rukoilin taivasta — keskellä tätä hurjaa melua — että roistoväki ehtisi ennen! Jos vain syntyisi vähäksikään aikaa taistelu Bezersin miesten ja joukon välillä, niin Pavannes siitä syntyneen sekasorron aikana pääsisi pakenemaan. Minun toivoni heräsi tämän metakan aikana. Joukon ulvonnan yli kaikui parikymmentä jyrisevää ääntä: "Susi! Susi!" Minäkin menetin malttini, tempasin miekkani ja huusin kaikin voimin: "Caylus! Caylus!"
Tuhannet silmät, niin kuin minunkin, olivat kiinnitetyt tarkkaavasti henkilöihin, jotka kummallakin puolen olivat etevimpiä. He sattumalta tapasivat toisensa ovella, joka johti parvekkeelta taloon. Minä näin että roistoväen johtaja oli siro mies, nähtävästi pappi, vaikka ei ollutkaan papillisissa aseissa; hän oli avopäin ja takkinsa helmukset olivat käänteillä. Sen verran näin ensi katseella. Vasta toisella silmäyksellä — jolloin näin kalpeilta synkiltä kasvoiltaan viimeistenkin verien katoavan, niin että hän kävi valkoiseksi kuin lumi, kun hänen silmistään liekehti kauhu ja hämmästys, kun takaa tunkeva joukko nosti hänet, niin että hän huomasi tilansa ja kuka oli häntä vastassa — silloin hänen laiha ruumiinsa kutistui, kun hän tuskan valtaamana olisi tahtonut palata takaisin, vaan ei voinut — silloin vasta tunsin, että se oli koadjutori.
Minä olin nyt ääneti ja seisoin suu auki. On sekunteja, jotka ovat pitkät kuin minuutti. Tällaisena sekunttina voi ihminen kuolla, toinen astua elämään. Tällaisen hetken ajan — niin minusta tuntui — nämät miehet seisoivat katsellen toistaan silmästä silmään epäröiden, vaikka itse asiassa toisen heistä oli mahdotonta epäröidä. Hän seisoi — ja minä luulen, että hän itse sen huomasi — paholaisen ja helvetin välillä. Kuitenkin hän näytti epäröivän sillä aikaa, kun kaikki, jopa tuo suuri joukkokin parvekkeen alla pidätti henkeään. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän ja Bezers asettivat olkapäänsä ovea vasten ja mulkoilivat toisiaan kuin kaksi yhteen kahlehdittua vihasta koiraa, ja olisivat samassa hetkessä kadonneet näkyvistämme, vaan samassa silmänräpäyksessä minä näin jotakin tapahtuvan. Bezersin käsi kohosi salaman nopeudella papin pään yli, hänen miekkansa kahva rämähti kauhistuttavan kovasti ja intohimoisesti johdettuna putosi toisen päälakeen! Onneton kaatui kuin puupölkky, ääntä päästämättä! Tuhansien kurkkujen kiljuessa raivoisasti, niin että voimakkainkin sydän siitä olisi vapissut, mustinkin poski siitä kalvennut, katosi Bezers ovesta.
Silloin näin, mikä voima kurilla on. Niin vähän kuin niitä ratsumiehiä olikin, jotka olivat seuranneet häntä — ainoastaan kourallinen — niin vähintäkään arvelematta syöksyivät roistoväen etujoukon kimppuun, joka jo epäjärjestykseen joutuneena kompasteli johtajansa ruumiiseen. Alhaalla olevalla joukolla ei ollut ampuma-aseita eikä voinut mitenkään auttaa. Parveke oli kapea, ja muutaman minuutin kuluessa Bezersin miehet olivat sen puhdistaneet ja ottaneet sen täydellisesti valtaansa. Muuan heistä otti papin ruumiin, josta en tiedä oliko elävä vai kuollut, ja heitti sen aitauksen yli aivan kuin se olisi ollut jauhosäkki. Se putosi moksahtaen maahan. Minä kuulin korvia särkevän huudon, jonka erotti muusta huudosta — kimakan kirkasun! Ja roistoväki piiritti makaavan ruumiin ja peitti sen näkyvistämme.
Jos heillä olisi ollut ymmärrystä tulla oikeanpuolisille portaille, jossa me ja pari Bezersin miestä oli, niin he helposti olisivat voineet meiltä saada parvekkeen valtaansa, kun meitä oli estämässä hevoset, ja silloin he kummaltakin puolelta olisivat voineet ahdistaa pientä joukkoa. Vaan väkijoukolla ei ollut johtajaa eikä toimintasuunnitelmaa. He vain kävivät käsiksi muutamiin hajalla oleviin ratsumiehiin, jotka he raastoivat hevosen selästä ja kauheasti kostivat heille. Vaan useimmat sveitsiläisistä pääsivät pakoon, kun joukko oli niin kiintynyt katsomaan talolle ja mitä tapahtui parvekkeella. Ja ne ratsumiehet, jotka pääsivät näin pakoon, tulivat meidän luo, niin että vähitellen muodostui portaitten ympärille pieni kehä tuimia olentoja. Vähän aikaa epäröittyämme, ja kun muutakaan keinoa ei ollut, liityimme mekin heidän seuraansa, jolloin me kenenkään estämättä hyppäsimme joutilaitten hevosten selkään.
Kaikki tämä tapahtui pikemmin kuin minä voin kertoa, ja kun me parahiksi olimme saaneet jalat jalustimiin, niin ilmoitti meille äkkiä syntynyt hiljaisuus, jota sitten seurasi sitä kiihkeämpi ulvonta, että Bezers oli taas näkyvissä. Sen aikainen Parisin roistoväki oli sanomattoman uskonkiihkoinen ja sen lisäksi julma, kostonhimoinen ja aina verenjanoinen. Ja tämä mies ei ollut tappanut ainoastaan sen johtajan vaan samalla papin. Hän oli häväissyt pyhyyttä. Mitä aikoivat he tehdä? Nojautumalla eteenpäin sovin näkemään osan parvekkeen toisesta sivusta, ja näky, jonka näin, oli sellainen, että minä unhotin oman vaarani.
Ei varmaankaan koko välinpitämättömässä elämässään Bezers liene niin hallinnut asemaansa kuin nyt — ei koskaan esiintynyt niin edukseen kuin juuri tällä hetkellä, kun hän tyyneenä, pää pystyssä ja huulillaan halveksiva hymy seisoi katsellen hurjaa joukkoa, joka uhkasi hänen henkeään. Tyyni uhka hänen järkähtämättömässä katseessaan lumosi minutkin. Ihmettely ja ihailu tukehduttivat minussa vihantunteen. Minä en voinut olla uskomatta, ettei tässä pelkäämättömässä sielussa kuitenkin olisi jotakin hyvää. Ainoastaan yhdet ainoat — yhdet ainoat kasvot koko maailmassa — olisivat voineet vetää minun silmäni hänestä. Vaan ne kasvot minä näinkin hänen vierellään. Minä tartuin Marien käsivarteen ja viittasin avopäistä olentoa Bezersin oikealla puolen.
Se oli Louis ilmielävänä. Vaan se ei ollut iloinen ja kaunis ritari, jonka viimeksi näin ratsastavan Caylusin katua, hymyillen kääntyvän taakseen katsomaan meitä ja viittaavan hyvästijätöksi rakastetulleen. Vidamen vierellä hän näytti pieneltä ja heikolta. Kasvonsa, joilla minä aina olin nähnyt loistavan vilkkauden, olivat nyt lumivalkoiset ja jäykät. Hänen kaunis kiharainen tukkansa riippui nyt suorana, märkänä ja tahraisena verestä, jota tihkui päässään olevasta haavasta. Miekkansa oli poissa, vaatteensa revityt, epäjärjestyksessä ja tomussa. Huulensa vapisivat. Vaan hän oli pystypäissä, hän näytti sittenkin urhoolliselta ja rohkealta, että minä olin melkein tukehtua, ja sydämmeni oli pakahtua, kun minä näin hänen siinä seisovan aseetonna ja avutonna. Minä tiesin, että jos Kit olisi nyt nähnyt hänet, niin hän olisi mielellään kuollut hänen kanssansa, ja minä kiitin Jumalaa että hän ei ollut näkemässä. Vaan Louisin urhoollisuudessa oli rauhallista tyyneyttä, niin että hänen näkönsä oli toisellainen kuin Bezersin. Niin kuin sopikin sille, joka aseettomana näki varman kuoleman edessään, hän ei hymyillyt halveksivasti niin kuin jättiläinen hänen sivullaan.
Mitähän Bezers aikoi tehdä? Minua pöyristytti, kun minä tein itselleni tuon kysymyksen. Ei suinkaan hän heitä häntä roistojoukolle? Ei, ei. Minä olin varma, että hän ei jätä kostoaan muiden täytettäväksi, hänen ylpeyteensä se ei soveltunut. Ja kun minä vielä sitä mietiskelin, niin viimeinenkin epäilys tässä suhteessa haihtui. Minä näin Bezersin kohottavan kätensä erityisellä tavalla. Heti kuului kova huuto yli muun melun, ja nyt se ratsumiesjoukko, joka oli puhdistanut parvekkeen toisen pään, hyökkäsi toiseen päähän. Heitä ei ollut kuin kymmenkunta, vaan hänen nähtensä he syöksyivät joukon kimppuun kuin heitä olisi ollut tuhat. Väkijoukko peräytyi ja pakeni sivuille. Nopeasti kuin ajatus ratsumiehet pyöräyttivät hevosensa, laukottivat missä väkijoukko oli harvinta ja pysähtyivät meidän luo.
Se oli hyvin kekseliäästi tehty, ja tällä aikaa Bezers ja hänen miehensä, sekä ne jotka olivat olleet tarkastamassa taloa, kiiruhtivat parvekkeelta meidän luoksemme. Sotamiesten teeskennellyn hyökkäyksen kautta he olivat suojatut joukon ryntäykseltä takaapäin. Ratsumiehet, jotka olivat jättäneet hevosensa, tulivat tappeluhalusta hehkuvin silmin parvekkeelta ja sieppasivat hevosen mistä saivat. Heidän joukkoonsa katosi näkyvistäni Louis vähäksi aikaa, vaan pian taas näin hänet kalpeana ja hämmentyneenä istuvan muutaman hevosen selässä sotamiehen takana. Meidänkin hevostemme selkään hyppäsi ratsastajat, istuivat satulaan etupuolellemme murahtaen vähän kun tapasivat siinä istujan jo ennaltaan. Vaan eivät kysyneet mitään, sillä siihen ei ollut aikaakaan, roistojoukko alkoi tointua hämmennyksestään, ja joka minutti se sai uusia voimia, ja sen raivo oli vain kasvanut tepposesta, joka sille oli tehty.
Kaikkiaan meitä ei ollut kuin neljäkymmentä, ja muutamat meistä ratsastivat kaksittain hevosen selässä. Bezersin silmä nopeasti mittasi pienen joukon voiman ja pysähtyi sitten meihin veljeksiin. Hän kääntyi ja antoi lähimmälle miehelleen määräyksen. Mies kannusti hevostaan, joka oli oikein kelpo kaunis kimo, ja ratsasti Croisetten luo, kiersi tämän ympäri kätensä ja nosti hänet hyvin taitavasti omaan satulaansa. Minä en ymmärtänyt, mitä tämä merkitsi, vaan minä näin Croisetten asettuvan istumaan Blaise Burén taakse — sillä tämä oli hän — ja minä otaksuin, että tämä ei ollut tapahtunut missään pahassa tarkoituksessa. Seuraavassa silmänräpäyksessä me kiidimme väkijoukon läpi.
Mitä sitten tapahtui, en tiedä. Minä paikaltani — me ratsastimme ratsujoukon keskellä — en nähnyt muuta kuin hevosia, jotka hurjasti kohoilivat takajaloilleen, ja ratsumiehiä, jotka huojuivat edestakaisin satulassaan, ja silloin tällöin vilahdukselta kalpeita, vihaisia muotoja ja kohotettuja käsiä. Kerran muutaman kapean katukujan suussa näin Bezersin hevosen kompastuvan ja kaatuvan keskelle tungosta ja kuulin kovan parkauksen. Vaan voimakkaalla tempauksella nosti Bezers hevosensa pystyyn taas. Ja minuuttia myöhemmin ratsumiehet sivullani tekivät kierroksen, ja silloin minä näin jotakin, jota en koskaan voi unhottaa.
Koadjutorin ruumis makasi selällään kadulla, silmät auki ja hampaat näkyvissä. Hänen päällään makasi nuori nainen, jonka tukka punaisena kultana valui hartioille ja jonka niska oli valkoinen kuin maito. Minä en tiennyt oliko hän elävä vai kuollut, vaan sen huomasin, että hänen toinen käsivartensa pistihe jäykkänä kuin keppi, ja arvelin, että väkijoukko, joka pakeni hevosten tieltä, oli polkenut hänet jalkoihinsa, jos ei häneen liene sattunut hevosten kaviotkin. Vaan sen mitä pikimmältään näin, kun hevonen, jonka selässä minä olin, syöksähti syrjään, ei hänessä ollut mitään haavaa eikä loukkauksen merkkiä. Toinen kätensä oli papin rinnalla, ja kasvonsa olivat käsivarren nojassa. Vaan minä kaikesta huolimatta hänen tunsin — tunsin, ja minua pöyristytti tämä nainen, jonka laittamat merkit minulla vieläkin olivat, ja jonka lahja minulla oli kupeellani, ja minä muistin papin kehuvat sanat, jotka tämä oli lausunut naisen läsnäollessa muutamia tunteja sitten: "Ei koko Parisissa ole — ei miestä eikä naista -. joka tänä yönä voisi estää minun aikeitani!" Se todellakin oli ollut turhaa kehumista. Ei kenenkään käsi koko tässä tuhansien joukossa ollut heikompi kuin hänen kätensä nyt, olipa tehtävänä hyvää tai pahaa! Ei aivoja, jotka olisivat olleet tylsemmät, ei ääntä, jota vähemmin kuultiin. Hän muuten oli saanut ansaitun palkkansa. Hän oli kuollut miekkaan, johon oli ruvennut — oli, vaikka pappi olikin, kuollut väkivaltaisen kuoleman! Risti, jonka hän oli kieltänyt, oli hänet musertanut. Ja kaikki hänen aikeensa ja ajatuksensa, joita varmaankin oli ollut paljo, olivat rauvenneet hänen kanssaan. Hänen työnsä ja ajatustensa tuloksena oli vain se, että nyt Parisissa oli pahoja ihmisiä yhtä vähemmän — hengettömiä tomuläjiä yhtä enemmän.
Mitä naiseen tulee — naiseen hänen vierellään — niin, ken mies voi tuomita naista, jonka hän tuntee? Ja sitä vähemmän naista, jota hän ei tunne. Vaan tällä kertaa minä irroitin hänestä ajatukseni, sillä minä olin väsynyt ja viluissani.
Me olimme päässeet väkijoukosta ja ratsastimme nyt esteettömästi muuatta kivitettyä katua, ennen kuin olin päässyt täydellisesti kauhistuttavasta näystä, jonka olin kohdannut. Sen sijaan tulivat mietteet siitä, minne olimme matkalla. Bezersin taloonko? Rohkeuteni masentui ajatellessani sitä mahdollisuutta. Ennen kuin ehdin ajatella jotain toista mahdollisuutta, niin huomasin olevamme muutaman portin luona, jonka sivuina oli suuret pyöreät tornit, ja vidamen vaihtaessa muutamia sanoja Burén kanssa, pysähdyimme siihen. Kului odotellessa monta minuuttia, sitten aukaistiin portti, ja kaksittain ajoimme kapeaa holvikäytävää. Portin arvelin olevan jonkun linnoituksen tai vankilan tai linnatornin tai palatsin portin.
Vaan mihinkään sellaiseen emme tulleetkaan, vaan avonaiselle likaiselle torille, jossa oli kaikellaista roskaa ja laitamilla luhistuvia mökkejä ja suojia. Ja sen takana — Jumalalle kiitos — sen takana oli maaseutu!
Tämä äkillinen muutos ja helpotuksen tunne, joka nyt täytti sydämmeni, olivat niin omituisia, että minä en koskaan voi sitä unhottaa. Minä katselin avaraa seutua, joka rauhallisena levisi edessäni päivänpaisteessa, enkä voinut oikein uskoa onneani. Minä vedin syvälle keuhkoihini raitista ilmaa, minä ihastuksissani viskasin miekkani korkealle ilmaan ja otin sen taas kiinni, ja synkkä mies takanani hymyili tälle ihastukselleni. Ei mikään noita taikasauvallaan olisi voinut hankkia minulle suurempaa muutosta olossani kuin sotamiesten päällikkö tuolla portin avaimellaan. Niin minusta ainakin tuntui ensi hetkellä, kun olin päässyt vapauteen ja pakoon — pakoon kauheilta kaduilta.
Minä silmäsin Parisia — tomu- ja savupilveä, joka riippui tornien ja kattojen päällä, ja minusta tuntui kuin olisin juuri päässyt itse helvetistä. Minä olin vielä kuulevinani korvissani huutoja ja rääkyntää ja kirouksia, kuoleman kauheita ääniä. Ja itse asiassa kuulinkin vielä pyssyjen pauketta Louvren luota ja kirkonkellojen kumean äänen. Maalaisia oli joukottain kokoutunut teitten risteyksiin ja kyliin, kuunnellen ja udellen, Kun me kulimme ohi, niin tekivät he arastellen kysymyksiä meille, ja me huomasimme, että huhu kauhutapauksista jo oli kulkeutunut tänne maalle, vaikka kaupungin porttein avaimet olivat jätetyt kuninkaalle eikä kukaan ollut lähtenyt kaupungista ennen meitä, paitse muuan joukkue herttua Guisen kanssa, joka kahdeksan aikana oli lähtenyt etsimään Montgomerya ja muutamia muita protestantteja — jotka kaikeksi onneksi heille itselleen — olivat piiloutuneet S:t Germainin etukaupunkiin.
Ennen kuin kerron matkastamme Parisista, mainitsen muutamia sanoja näistä kauheista teoista, joita harjoitettiin näinä päivinä ja seuraavinakin, teoista, joita Ranska nyt häpeää ja häpesi jo ennen meidän kuningasvainajamme valtaistuimelle nousua. Minulta on kerta ja toinenkin kysytty, mitä ajattelen niistä, ja minä vastaan, että meidän maatamme ei ole niistä moitittava. Paitse leskikuningatar Catharina Medicia oli Ranskaan tullut Italiasta jotakin muutakin, jotakin näkymätöntä vaan hyvin turmiollista vaikutukseltaan, ja tämä oli julmuuden ja uskottomuuden henki. Italiassa se oli tehnyt vähän vahinkoa. Vaan istutettuna ranskalaiseen uskaliaisuuteen ja välinpitämättömyyteen ja pohjan raaempiin tapoihin, oli tämä juonittelujen henki osottautunut kykenevänsä mitä hirmuisimpiin tekoihin. Jonkun aikaa, siihen saakka kun se itse raastoi itsensä, oli se Ranskan kirouksena. Kaksi Guisen herttuaa, prinssi Condé, amiraali Coligny, kuningas Henrik kolmas — kaikki nämät aikansa etevimmät miehet — kaatuivat neljännesvuosisadan kuluessa murhaajan puukkoon — puhumattakaan Oranian prinssistä ja kuningas Henrik suuresta.
Sitten otettakoon lukuun myöskin heidän nuori ikänsä, jotka olivat sekaantuneet tähän asiaan. Ranskaa, joka tietysti oli leskikuningattaren alainen, johti siihen aikaan poikaset, jotka tuskin olivat saaneet kulutetuiksi lapsuutensa kenkiä. He olivat vain poikia, kiihkeitä, huolettomia ylimyksiä, valmiita tekemään mitä tyhmiä kujeita hyvänsä ja joilta puuttui kaikkea ajatusta ja viisautta. Neljästä ranskalaisesta, joilla otaksutaan olleen päätehtävä tässä murhenäytelmässä, oli yksi kuningas kahdenkolmatta, hänen veljensä kahdenkymmenen ja herttua Guise yhdenkolmatta vuotias. Ainoastaan marsalkki de Pavannes oli saavuttanut kypsyneen ijän. Mitä tulee muihin liittolaisiin, niin leskikuningatar ja hänen neuvonantajansa, Retz ja Nevers ja Birague olivat italialaisia ja Italia vastatkoon heistä, jos FlorensiIla, Mantualla ja Milanolla haluttaisi viskata riitahansikas.
Vaan palatkaamme matkaamme. Penikulman päässä kaupungista pysähdyimme suureen ravintolaan, ja muutamat meistä laskeutuivat satulasta. Uusia hevosia hankittiin niiden sijaan, jotka oli menetetty tai jätetty Parisiin, ja Buré antoi jakaa meille ruokaa. Me olimme nälistyneitä ja väsyneitä ja söimme niin ahnaasti kuin emme olisi nähneet ruokaa ijässämme.
Bezers istui hevosensa selässä vähän matkaa meistä paasinsa palvellessa. Minä katselin salaa häntä ja hämmästyksekseni huomasin, että yön tapaukset olivat hänenkin rautaiseen tahtoonsa vaikuttaneet. Minä näin tai ainakin olin näkevinäni hänen kasvoillaan mielenliikutuksen jälkiä, ei sellaisia kuin hänestä tunsin — vaan omituisia ja vaihtelevia liikutuksia. Minä olisin melkein voinut vannoa, että lempeä piirre loisti hänen synkällä ja vakavalla otsallaan, kun hän katseli meitä, minä olisin melkein voinut vannoa, että hän hymyili omituisesti ja surullisesta. Mitä tulee Louisiin, joka ratsasti pienemmässä osastossa ja oli toisella puolen pihaa, niin hän ei huomannut meitä eikä ollut meitä nähnyt ollenkaan. Kasvonsa, jotka olivat meihin päin, näyttivät synkiltä ja kalpeilta, vaan hänen ryhtinsä oli ylpeä ja hänen muodollaan oli paremminkin surua kuin alakuloisuutta. Hän, arvelin minä, ajatteli monien kelpomiesten kohtaloa, yhtä paljon kuin omaansa Kun me Burén antamalla merkillä lähdimme taas ajamaan, niin minä lupaa kysymättä ajoin hänen vierelleen juuri kun hän oli portille menossa.