KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.
Persialaisista.
Niinkuin edellisen luvun alussa jo on mainittu, asuu nykyään koko valtakunnassa ainoastaan kolme miljoonaa muinaisten persialaisten ja meedialaisten puhdasta jälkeläistä. Edellisten puhtaimpana perimuotona eli tyyppinä voidaan pitää guebreja eli tulenpalvelijoita, Zoroasterin opin tunnustajia, jotka 8,500 luvultaan asuvat Jesdissä Kirmanissa; edelleen Kirmanshahin ja Kirmanin välisen ylätasangon asukkaita, sekä lopuksi valtakunnan eteläisen maakunnan Farsin väestöä. Sama maakunta onkin säilyttänyt sen nimen, joka ennen tarkoitti koko valtakuntaa; Parsa ja Fars ovat näet itse asiassa sama sana. Farsilla ja Farsistanilla tarkoitetaan nyt ainoastaan yhtä maakuntaa, ja farsi on sen asukkaitten nimenä, jota vastoin koko maata nykyään nimitetään Iraaniksi ja persialaisia yleisesti iraani. Persian kielen nimi sitä vastoin on vieläkin farsi — esim. "farsi midani", ymmärrätkö persiaa? Tämän yhteydessä mainittakoon, että puhtaimpana persiana pidetään sitä, jota puhutaan Farsistanin pääkaupungissa Shirazissa.
Persialaiset eivät kumminkaan ole rajoitetut varsinaiseen Persiaan, vaan ovat myös muuttaneet naapurimaihin. Kauppamiehinä tapaa heitä kaikissa itämaan suuremmissa kauppakaupungeissa: Konstantinopolissa, Bagdadissa, Kairossa, Nishnij Nowgorodissa j.n.e. Transkaukaasiassa elää suuri joukko persialaisia, samoin Keski-Aasian maissa ja Afganistanissa, joissa heitä kutsutaan sarteiksi eli tadjikeiksi.
Persialaisella on sopusuhtainen ja jalomuotoinen ruumis. Keskisuuruus on 1,50 metriä, mutta pitempiä ja lyhempiä tapaa yhtä usein, kuin lihavia ja laihoja ihmisiä. Luuranko on hienompi kuin eurooppalaisilla, mutta rintakehä on hyvin kehittynyt. Soikeaa päätä kannetaan korkealla ja jalosti; ryhti on miellyttävä ja arvokas. Kädet ja jalat ovat pienet, hienot ja hyvin taipuvat. Ihonväri on tummempi kuin eurooppalaisten.
Iraanilainen rotu vastaa suuressa määrässä eurooppalaisten käsitystä inhimillisestä kauneudesta. Itse tyyppi on kaunis, ja sangen harvoin tapaa oikein rumaa persialaista, jollei oteta lukuun vanhoja nälkiintyneitä dervishejä tai kurttuisia paimentolaisämmiä. Kasvot ovat niinkuin mainittiin säännöllisen soikeat, otsa on matala, kulmakarvat muodostavat kaksi suurta, korkeaa, tummaa kaarta, jotka usein ovat yhteenkasvettuneet nenän juuressa; silmät ovat suuret, silmäterä usein ruskea, silmäripset pitkät ja ylöspäin kääntyneet; nenä on pitkä ja suora, joskus vähäsen kaareva; suu on kaunismuotoinen, huulet ohuet, leuka kapea, kaula lyhyt ja hampaat liidunvalkeat. Persialaisilla on luonnostaan runsas tukankasvu. Erittäinkin parta on tiheä ja sitä hoidetaan huolellisesti, mutta päälaelta ajavat he pois hiukset niin tarkkaan ettei jää kuin pieni tupsu kummankin korvan viereen, joka pistää esiin lakin alta ylöspäin taivutetun suortuvan muotoisena. Mikä tämän huolellisen ajamisen tarkoitus oikeastaan on, en tiedä, mutta sillä on uskonnolliset syynsä, kuin myös muutamia kieltämättömiä etuja. Kesät talvet, niin hyvin sisällä kuin ulkona, käyttävät näet persialaiset paksuja päähineitä, jotka olisivat ikäviä ja liian lämpimiä, jos tukka saisi kasvaa. Toinen etu ajelemisesta on luonnollisesti se, että pää pysyy vapaana eräistä vastenmielisistä pikku vieraista. Ne, jotka ovat oikein säännölliset ja puhtautta rakastavat, ajavat tukkansa joka päivä; parturin ammatti onkin tärkeä toimi persialaisissa kaupungeissa. Mitään parturitupia ei ole, vaan käy parturi pitkin katuja tai istuu rauhallisesti jossain kulmassa ja odottaa työnantajiaan, jotka eivät suinkaan anna ohikulkevien häiritä itseään. Ylhäiset antavat ajaa itsensä kotonaan.
Persialaisista naisista on jo ollut puhe edempänä. Eurooppalaisilla ei ole usein tilaisuutta nähdä heitä. He ovat käärittyinä tuohon kaikki peittävään huntuun ja puettuina niin väljiin vaatteisiin, että kaikki muodot ja kaikki ryhti häviävät. Ei voi päättää onko edessä nuori tyttö vai vanha akka. Basaareissa ja kaivoilla saattaa joskus nähdä hunnuttomat kasvot, sillä silloin heitetään huntu olkapään yli, jotta kantajatar voisi nähdä ja liikkua helpommin. Persialaisissa maalauksissa on naisilla suuret, tummat silmät, tavattoman isot kulmakarvat ja punaiset, pyöreät posket. Ihoväriä käytetään paljon, kulmakarvat maalataan mustiksi ja huulet punaisiksi. Ennen oli leuan, poskien, kaulan ja rinnan värjäys tavallinen, mutta tämä tapa alkaa häviämistään hävitä. Kaupungeissa ei sitä tapaa melkein milloinkaan, mutta jonkun kerran maaseudulla, etenkin kaakkoisissa osissa.
Persialaiset lapset ovat sanomattoman herttaisia. He leikkivät, mellastavat ja kiistelevät aivan kuin eurooppalaiset, ovat hilpeitä, punaposkisia ja terveitä, mutta heidän lapsuudenaikansa ja viattomuutensa on lyhyt, sillä niin pian, kuin molla ja muhamettilainen uskonto kaikkine hullutuksineen ja luonnottomuuksineen on saanut heidät huostaansa, on lapsellisuus ja luonnollisuus loppu.
Luonteeltaan on persialainen epäluotettava, pelkuri, ahne ja epäluuloinen. Kauppa-asioissa tai muissa sopimuksissa esiintyy hän aina mitä kohteliaimmalla ja avuliaimmalla tavalla, on tyyni ja arvokas eikä anna kasvonjuonteiden tai eleiden ilmaista mitä hän ajattelee. Hän hillitsee itsensä, olipa hän sitten kiukkuisessa tai iloisessa mielentilassa. Hän lupaa kaikki, mutta ei pidä mitään. Hän valehtelee lähimmäiselleen päin silmiä, ja jos hän joutuu kiinni, ei hän tule vähintäkään hämilleen, vaan tunnustaa hymysuin, että hän ei ole puhunut totta. Hänellä on kaikissa tilaisuuksissa ilmenevä rahanhimo ja hän ei pane mitään huomiota siihen, ovatko keinot sen hankkimiseksi luvalliset vai ei: sangen ylhäisetkään henkilöt eivät pidä itseään liika hyvinä ottamaan vastaan juomarahoja. Toiselta puolen saattaa persialainen olla armelias köyhille ja menee harvoin dervishin ohi heittämättä lanttia hänelle. Pidoissa tai perhejuhlissa ravitaan usein naapuriston köyhiä. Iraanilainen rakastaa rauhaa, lepoa ja mukavuutta. Hän voi istua koko pitkän päivän divaanilla pihanpuoleisessa kaari-ikkunassa, polttaen kaljanin toisensa perästä ja tyhjentäen teelasin toisensa perästä, mietteisiin vaipuneena nautinnolla katsellen taajoja savupilviä. Tämä on hänen mieluisin toimensa. Mutta milloin asiat niin vaativat, voi hän myös tehdä työtä uskomattomalla sitkeydellä ja kestää kaikkia vaivoja, pakkasta ja kuumuutta. Minua on usein kummastuttanut nähdessäni kuinka sitkeitä persialaiset ovat, kun on käytävänä tai ratsastettavana pitkiä matkoja. He voivat myös avojaloin ja polttavassa auringonpaisteessa seurata karavaaneja tai karjalaumoja päivän toisensa perästä, osoittamatta väsymyksen merkkiäkään. Samoin on heillä tavaton kyky mukaantua olosuhteisiin. Jos persialaisen on onnistunut alhaisesta asemasta kohota johonkin ylhäiseen ja tuottavaan virkaan, niin katsoo hän sen luonnollisimmaksi asiaksi maailmassa. Jos hän sitten kukistuu ja menettää omaisuutensa, ei hän siitäkään hämmästy, vaan palaa suurimmalla mielentyyneydellä päivätyöläisen tai kerjäläisen ammattiin. Hän on kohtuullinen ruuassa ja juomassa sekä tyytyy ylimalkaan sangen kehnoon ravintoon. Sisämaassa ylätasangolla olen usein nähnyt postimiehiä ja karavaaninkuljettajia, joilla ei ole ollut muuta syötävää kuin kurkkuja ja vähän leipää. Minua onkin kummastuttanut nähdessäni ne mahdottomat määrät edellistä tavaraa, jotka he ovat voineet ahmia yhdellä kertaa ilman että he ovat voineet pahoin. Teetä ja makeisia kohtaan on persialaisella erityinen mieltymys, mutta hän pitää myös väkevistä juomista, joita hän koraanin kiellon tähden nauttii salaa. Hänellä on erityinen taipumus runouteen, lauluun, tanssiin ja näytelmiin.
Persialaiset eivät tervehdi samalla tavalla kuin me. Kun ylempiarvoinen kohtaa alemman, tekee hän vain vähäisen liikkeen oikealla kädellä ja hitaan, arvokkaan nyykähdyksen päällään; sitä vastoin tervehtäessään henkilöä, joka on korkeampiarvoinen kuin hän itse, nostaa hän vasemman käden rinnalle ja kumartaa vasemmalle. Tervehdyslauselma on tuo muhametinuskoisissa maissa tavallinen: "salam aleikum" s.o. "rauha olkoon teidän kanssanne", johon usein vastataan: "U aleikum essalam u rachmet Ullah", s.o. "teidän kanssanne olkoon myös Jumalan rauha ja laupeus". Jos vieras tulee tervehtimään, niin otetaan hän vastaan sanoilla: "Hosh amedid", — ole tervetullut! Päähineellä ei ole mitään osaa tervehtimisessä; päin vastoin, jos sattumalta, kun vieras tulee käymään, lakki olisi poissa päästä, on ensimäinen työ asettaa se jälleen päähän. Persialaisessa perheessä vieraisilla käynti on monimutkaisempaa kuin luullaan. Siihen vaaditaan kaikkien seuraelämän vaatimusten tunteminen, sillä jos unhottaa jonkun niistä, niin pidetään sivistymättömänä ja kömpelönä. Eurooppalainen voi vasta pitkän aikaa maassa oleskeltuaan oppia kaikki nämä säännöt, ja kun tämä yleensä tunnetaan, ei sitä panna pahaksi, vaikka hän jättääkin yhtä tai toista huomioon ottamatta. Jos persialainen tahtoo käydä tervehtimässä toista, niin lähettää hän ensin sanan ja kysyy, saako hän tulla ja milloin. Tullessaan perille riisuu hän kengät jalastaan, jottei hän jalkojensa tomulla likaisi isännän mattoja. Sitten pysähtyy hän oven suuhun kunnes isäntä kädenliikkeellä kutsuu hänet astumaan lähemmäksi, johon vieras vastaa selittäen mitä nöyrimmän sanoin olevansa aivan liian matala ja vähäpätöinen lähestymään isäntää. Vasta sitten kun tämä toistamiseen on kutsunut vierasta astumaan lähemmä, asettuu hän osoitetulle paikalle, joka riippuu hänen arvoasemastaan isäntään ja mahdollisesti läsnäoleviin muihin vieraisiin nähden. Korkea-arvoiset henkilöt istuvat lähinnä isäntää, muut kauvempana. Sen jälkeen tiedustelee isäntä vieraansa ja hänen perheensä terveyttä ja lausuu hänelle ylen määrin imartelevimpia kohteliaisuuksia, sellaisia kuin: kaikki minun omaisuuteni kuuluu sinulle; sinä tulet tänne minun huoneeseeni, enkä minä ansaitse että sinä sirottaisit tomua pääni päälle; yksin se, että olen nähnyt sinut, on tehnyt minut terveeksi ja onnelliseksi. Vieras puolestaan ei suinkaan anna perää. Hän kutsuu itseään uhriksi, palvelijaksi ja orjaksi, toivoo että isännän varjo ei vähentyisi, että hän tulisi rikkaaksi ja mahtavaksi ja saisi elää kauan. Vasta sitten kun nämä kohteliaisuudet ovat vaihdetut, tervehtää vastatullut muita vieraita, kutakin arvon mukaan. Sitten tarjotaan teetä laseista tai turkkilaista kahvia pienistä kupeista sekä kaljani vuoron mukaan. Kohteliaisuus vaatii, että vieras vetää ainoastaan kaksi savua ja sitten antaa piipun naapurillensa. Koko aika istutaan hiljaa ja juhlallisina, ja jokaista tarpeetonta tai äkkinäistä liikettä pidetään hienoon käytökseen soveltumattomana. Myös pitää asettua istumaan sievästi, niin että vaatteet laskeutuvat miellyttäviin poimuihin ruumista myöten ja jalat täydellisesti peittyvät. Persialaiset eivät istu samoin kuin turkkilaiset jalat ristissä, vaan ruumis on polvien varassa ja jalat suoraan taaksepäin. Tuolia ei koskaan käytetä; niiden virkaa toimittavat pehmeät matot tai liinat. Keskustelun alkamista ennen isäntää pidetään sopimattomana. Keskustelun kuluessa pitää hyvin valita sanansa, välttää jokapäiväisiä puhetapoja sekä harrastaa huolellisen ja kauniin kielen käyttämistä. Runoilijoilta lainaamista, sopivain sananlaskujen, vertausten ja sanansutkausten käyttämistä pidetään hyvän kasvatuksen ja sivistyksen tunnusmerkkinä. Kun vieras katsoo ajan olevan lähteä, pyytää hän ensin isännältä luvan siihen sekä pyytää sitten anteeksi että hän niin kauvan on kuluttanut tämän kallista aikaa. Luonnollisesti ei eurooppalainen, joka käy tervehtimässä persialaista perhettä, tarvitse noudattaa kaikkia näitä sääntöjä. Myöskin muissa suhteissa mukaannutaan noudattamaan muukalaisten tapoja ja tottumuksia. Kun ylhäiset henkilöt odottavat eurooppalaisia vieraikseen, on heillä aina tuoleja saatavilla. Ministerit ja korkeammat upseerit, jotka tulevat tekemisiin eurooppalaisten lähetystöjen kanssa, käyttävät sellaisissa tilaisuuksissa itsekin tuoleja. Keskustellessaan eurooppalaisten kanssa koettavat persialaiset usein loistaa eurooppalaisten olojen tuntemisella ja puhuvat mielellään historiallisista henkilöistä. Minulla oli kerran kunnia t:ri Hybennetin seurassa päästä vieraisille ministeri Jahija Khanin luo, joka on shaahin lanko ja Teheranin rikkaimpia ja mahtavimpia miehiä. Sitten kun vierailupäivä ja -tunti oli määrätty, lähdimme me ruhtinaan komeaan palatsiin, jossa hänen ajutanttinsa univormuun puettuna otti eteisessä meidät vastaan. Meidän ei tarvinnut, niinkuin ennen oli laita, riisua kenkiämme, josta saamme kiittää erästä Turkomantshai-rauhan artikkelia, niinkuin ennen on mainittu. Eräs kamariherra saattoi meidät useiden salien läpi, jotka olivat koristetut mitä ylellisimmällä loistolla. Sitten kun meidän tulomme oli ilmoitettu, pääsimme me heti puheille. Vastaanottohuone oli suuri, himmeäverhoinen, eurooppalaiseen tapaan kalustettu sali. Säkenöivät lasiruunut riippuivat katosta, joka oli paljaista peileistä, ja ikkunain edessä riippui raskaat, kallisarvoiset uutimet. Keskellä lattiaa seisoi mahonkinen pöytä keltaisten silkkituolien ympäröimänä, joissa oli kullatut jalat ja selkänoja. Siellä istui Jahija Khan ja keskusteli parin venäläisen diplomaatin kanssa. Kun me astuimme sisään, nousi hän ylös ja otti meidät vastaan sangen kohteliaasti, käski meitä miellyttävällä kädenliikkeellä istumaan alas, jolloin minä sain kunnian istua lähinnä häntä hänen oikealla puolellansa. Meille tarjottiin kahvia ja sikaretteja; itse poltti hän kaljania. Otettuaan selkoa minun matkasuunnitelmistani, siirsi hän keskustelun Ruotsin historiaan ja kosketteli myös Ruotsin nykyoloja, erittäinkin sotalaitosta ja kuningas Oskarin Konstantinopolinmatkaa. Mutta enimmän huvitti häntä Nordenskiöld ja Veganmatka, joka hänellä oli merkillisen selvillä. Minä erosin Jahija Khanista se vaikutus mukanani, että olin tehnyt tuttavuutta tavattoman miellyttävän, herttaisen ja sivistyneen miehen kanssa.
Myöskin perheen keskuudessa on noudatettavana monta ankaraa sääntöä. Lapset eivät isän läsnä ollessa saa puhua tai istua, ennen kuin hän on antanut heille luvan. Vieraitten läsnä ollessa eivät he millään ehdolla saa puhua, nauraa tai leikkiä, vaan heidän täytyy istua aivan hiljaa ja liikkumatta. Jos on useampia poikia perheessä, eivät nuoremmat saa istuutua, ennen kuin vanhin on sen tehnyt.
Persialaisilla ei ole perhenimiä, ainoastaan ristimänimiä. He nimittävät itseään enimmiten profeetan ja hänen jälkeläistensä mukaan. Muhammed, Ali, Hassan, Hussein ovat tavallisia nimiä. Erottaakseen useita samannimisiä henkilöitä toisistaan, liittävät he perään heimon tai synnyinpaikan nimen, esim. Mahmud Kadjar tai Hafis Shirazi, s.o. Mahmud kadjarilainen ja Shirazista kotoisin oleva Hafis. Palvelijoita ja lapsia puhuteltaessa käytetään sanaa to, sinä, korkeampiarvoisia puhuteltaessa shuma, te. Arvonimi pannaan nimen eteen; jos sitä ei tunneta, niin käytetään jotakuta sanoista aga, begh tai khan.
Avioliittojen rakentamisessa tavalliset menot muistuttavat paljon niitä tapoja, jotka ovat vallitsevia tattareilla. Köyhillä vanhemmilla, joilla on kaunis tytär, on hänessä elävä pääoma. Persiassa ei näet anneta tyttärille myötäjäisiä, vaan sulhanen saa sen sijaan ostaa hänet vanhemmilta. Jos hän on erityisen kaunis ja hyvin muodostunut, saattaa hinta olla suunnattoman korkea. Tytöllä ei ole mitään sanomista miehen valitsemisessa; tämän määräävät kokonaan vanhemmat, jotka siinä toimessa käyttävät delálehia eli "naisvälittäjää", jonka tehtävänä on aiotun vävyn värvääminen, tytön hyvien ominaisuuksien, kauniitten kasvonpiirteitten ja soman vartalon ylistäminen ja kiittäminen. Häät vietetään varakkaissa perheissä suurella komeudella ja loistolla ja kestävät kokonaisen viikon. Ensimäisenä hääpäivänä laskee sulhanen ostosumman ja antaa sen tytön vanhemmille, sen jälkeen allekirjoitetaan avioliittokontrahti mollan läsnä ollessa, ja vihkiminen toimitetaan. Seuraavina päivinä on pidot toisensa perästä, kumminkin aina niin että herrat ja naiset ovat erikseen, ja sulhanen ei saa koko aikana nähdä morsiantaan, jota tapaa kumminkin salaa rikotaan. Viimeisenä hääpäivänä menee morsian ystävättäriensä seuraamana kylpyhuoneeseen, jossa hän värjää hiuksensa, käsien sisäpuolen sekä kynnet punakeltaisiksi hennah-värillä. Sen jälkeen muuttavat vastanaineet yhteiseen kotiin, jonka vanhemmat ja ystävät sillä aikaa ovat järjestäneet. Yhdeksän vuoden vanhana pukeutuu tyttö huntuun ja kymmenenvuotiaana on hän naimakelpoinen. Ylhäiset eivät naita tyttäriänsä ennen kuin kahdentoista tai kolmentoista vuoden ijässä. Pojat kasvatetaan haaremissa seitsemän vuoden ikään saakka, jolloin he lähetetään kouluun tai annetaan yksityisopettajan johdettaviksi, jonka tulee opettaa heille hyviä tapoja ja valvoa heidän käytöstään. Avioliitot sukulaisten kesken ovat sangen tavallisia. Jos miehellä on serkkuja, pitää hänen ensinnä ajatella heitä; muussa tapauksessa katsovat he itsensä loukatuiksi. Maassa on kahdellaisia avioliittoja: akdi, laillinen, ja sighe, laiton. Kullakin saa olla ainoastaan neljä laillista vaimoa, mutta niin monta laitonta kuin haluttaa. Vaimojen luku riippuu luonnollisesti etupäässä varallisuuden tilasta, koska naisia pidetään aviomiesten suurimpana menolähteenä. Sighe on jonkullainen kontrahdin mukainen avioliitto, joka solmitaan määrätyksi, sovituksi ajaksi ja sitten lakkaa. Persialaisille, jotka ovat matkustajakansaa ja karavaaneineen usein ovat kuukausmääriä kotoa poissa, saattaa siitä kieltämättä olla etuja. Joka kaupungissa, jonka läpi matka käy, menee hän niin muodoin naimisiin. Molla pitää aina saatavilla sighen. Ali Ekbär, seuralaiseni matkalla Kirmanshahista Teheraniin, selitti kolmessa eri kylässä, jotka olivat kymmenen tai viidentoista peninkulman päässä toisistaan, että hänen piti käydä tervehtimässä vaimoansa. Että niin kummallisissa avioliitto-oloissa rakkaus ja perhe-elämä saavat aivan toisen luonteen kuin meillä on itsestään selvää. Edellinen korkeammassa ja jalommassa merkityksessä on persialaiselle tuntematon; hän katselee avioliittoa vaan aistilliselta näkökannalta, ja perhe-elämää ei ylimalkain ole olemassakaan. Haaremi on päinvastoin häpeällisimpäin, mustasukkaisuuden aikaansaamain vehkeilyitten temmellyspaikka, ja että tällainen epäterveellinen ilma, jossa lapset kasvatetaan, vaikuttaa näihin turmiollisesti, on päivän selvää. Onneksi ei kaikilla ole varaa pitää useampia vaimoja; yksiavioisuus on niin muodoin sääntönä, moniavioisuus poikkeuksena, muussa tapauksessa koko kansa pian joutuisi perikatoon.
Naisen asema on niin muodoin täällä samoin kuin muissa muhamettilaisissa maissa sangen surkuteltava. Ensimäiset yhdeksän tai kymmenen vuotta on hän vapaa ja riippumaton, mutta niin pian kuin hän naidaan ja tulee haaremiin, on vapaus ja onni mennyttä. Jos hän on yksinään vaimona, on hänen tilansa tavallisesti verrattain hyvä, mutta jos hän, huolimatta ponnistuksistaan sen estämiseksi, saa kilpailijattaren, muuttuu hänen kohtalonsa useimmiten toiseksi. Onhan aivan luonnollista, että suhde useampien vaimojen välillä ei voi olla paras, varsinkin jos mies, niinkuin useimmiten on laita, pitää yhtä parempana ja hylkii muita. Riitoja ja juonitteluja lukuun ottamatta on haaremielämä kaikkea muuta kuin vaihtelevaa. Mitään vasituista työtä ei naisilla siellä ole. Harvoin tapaa Persiassa sivistyneen naisen. Naiset kuluttavat päivänsä istuen divaanilla tai lattiamatolla, polttaen kaljania, juoden teetä ja syöden makeisia; mennään saunaan, ei niin paljoa kylvyn vuoksi kuin värjäämään hiukset ja kädet ja maalaamaan kasvot, ja kun siellä tavallisesti kohtaa ystäviä, venyy kylpyaika usein useiksi tunneiksi; edelleen tehdään ja vastaanotetaan vierailuja. Haaremi on eunukkien valvonnan alaisena, mutta huolimatta siitä ankaruudesta, jolla nämä vartioivat persialaisia naisia, eivät kumminkaan sangen merkilliset lemmen-seikkailut liene niinkään harvinaisia. Eunukeilla, jotka useimmiten ovat mustia orjia, on sikäli hyvät olot, kuin he nauttivat korkeata palkkaa, suurta arvoa ja suurta valtaa, mutta ovat luonnollisesti muussa suhteessa perin onnettomat. Luonteeltaan ovat he katkeria, viekkaita ja kostonhimoisia, mutta myös leikillisiä ja pistelijäitä ja tekevät mielellään pilaa toisista. Heidän hallussaan on haaremin ja haaremin rahaston avaimet ja heillä itsellä on palvelijoita käskyläisinänsä.
Orjuus Persiassa on viime aikoina melkoisesti vähentynyt, mutta sitä tavataan kumminkin vielä, vaikka se esiintyykin sangen lievässä muodossa. Valkeat orjat ovat paljon harvinaisempia kuin mustat. Näitä jälkimäisiä tuodaan Abessiniasta ja Sansibarista, Maskatin ja Bushirin kautta. Shirazissa ovat suurimmat orjamarkkinat, ja sieltä levitetään tätä kauppatavaraa sisämaahan. Usein tulevat ne jo lapsina Persiaan, jossa he pian kotiutuvat, oppivat persian kielen ja persialaiset tavat. Usein antaa heidän omistajansa heille vapauden; silloin he menevät naimisiin ja ryhtyvät johonkin käsityöhön. Jos sunniittilaiset orjat menevät shiittien uskoon, saavat he samalla vapautensa. Orjia kohdellaan lempeästi; he ovat ylimalkain yhdenvertaiset vapaitten palvelijain kanssa. Suuren palvelijajoukon omistamista pidetään Persiassa mahtavuuden ja rikkauden todistuksena. Se hyöty minkä palvelusväki tekee ei kuitenkaan ole erittäin suuri; sitä käytetään pikemmin jonain ylellisyystavarana. Kun herra menee ulos, seuraavat palvelijat hänen perässään; kun hän ratsastaa, käyvät he hänen hevosensa edellä. Ministereillä ja kenraaleilla on joukottain palvelijoita mukanaan, ja shaahilla, niinkuin ennen on mainittu, useampia satoja. Myös palvelusväkeä kohdellaan hyvin, mutta sen ylläpito tulee kalliiksi; sen lisäksi tulee että palvelija kaikista ostoksista, jotka hän isäntänsä laskuun tekee, omaksi hyväksensä ottaa määrätyn voiton. Tämä on tuo n.k. mutakkel eli "toimituspalkkio", jolla on suuri merkitys koko kansan elämässä, sekä ylhäisten että alhaisten. Mitä tällä ymmärretään, selviää paraiten muutamien esimerkkien kautta. Jos kokin on ostettava 10 "siresiä" lihaa herransa laskuun, ostaa hän vaan 8, ja niistä hän sanoo maksaneensa 12 "shahia", vaikka kaikki 10 itse asiassa maksavat vaan yhtä monta shahia. Kun nyt liha on keitettävä, ottaa hän pois itseänsä varten vähintään 2 siresiä, jonka vuoksi hänen herransa itse asiassa saakin vaan 6, joista hän on saanut maksaa saman hinnan kuin kahdestatoista. Kumminkaan ei saa luulla, että ne ovat ainoastaan halvat palvelijat, jotka tällä tavalla ymmärtävät parantaa tulojansa; ei, jota korkeampi arvo, sitä suurempi "mutakkel". Eräs shaahin kamariherroista näki eurooppalaisen kauppiaan luona kaksi kaunista kiinalaista vaasia, joista tämä pyysi kymmenen tuhatta krania. Hän tarjoutui nyt myymään ne shaahille tästä hinnasta tuhannen kranin toimituspalkkiota vastaan, jonka jälkeen vaasit vietiin palatsiin, jossa shaahi heti osti ne kahdestatoista tuhannesta kranista. Kauppiaalle sanoi kumminkin kamariherra, että shaahi oli tahtonut antaa vaan kahdeksan tuhatta, jota vastoin hän oli kyllä taipuvainen myöntämään toimituspalkkion tinkimistä puoleksi; 4,500 krania oli kumminkin hovimiehen voitto kaupasta. Melkein samalla tavalla menetellään, kun joku tahtoo jotain saada aikaan ministerien tai muiden korkeampien virkamiesten avulla. Virkahakemuksia tai anomuksia oikeuden saamiseksi täytyy aina seurata rahalahjat vastaten sitä etua, jota tahdotaan voittaa. Siten hankkivat virkamiehet itselleen "mutakkelin" kautta paljon suuremmat tulot kuin mitä heidän palkkansa tekee.
Persialainen rakastaa hienoja, sieviä ja kallisarvoisia vaatteita. Tärkeimmät vaatekappaleet ovat paita, alusnuttu eli liivi, takki, jonka leveät liepeet ulottuvat polviin, avarat housut sekä ennen kaikkia päähine. Kansallislakki eli "kullah" on valmistettu mustasta karitsannahasta. Varakkaat käyttävät tähän tarpeeseen Bukaran nahkoja, joita pidetään hienoimpina. Ennen oli kullah hyvin korkea ja ylöspäin suippeneva, mutta on aikojen kuluessa käynyt yhä matalammaksi ja on nyt tasapohjainen. Siitä puuttuu töyhtö, lappu ja röytä; ainoastaan shaahilla on oikeus lakin etupuolella kantaa valkoista töyhtöä. Kullahin tulee olla pyöreä ja tasainen muodoltaan, ja sitä kannetaan erityisellä taidolla. Äskettäin antoi shaahi määräyksen, että kaikkien hänen palveluksessaan olevien eurooppalaisten tulee virassa ollessaan käyttää persialaista päähinettä. Tämä herätti suurta tyytymättömyyttä, sillä kasvot joutuvat sen kautta ilman suojaa alttiiksi auringon polttaville säteille. Turbaania käyttävät arabialaiset, afganit, belutshit ja kurdit, sekä lisäksi seidit, papit, koulunopettajat ja lääkärit. Ainoastaan seidit — s.o. ruhtinaat — ovat oikeutetut kantamaan siniviheriää turbaania, joka on tunnusmerkkinä siitä, että he ovat profeetan jälkeläisiä. Toinen tärkeä vaatekappale on nenäliina, jota Persiassa käytetään vallan toiseen tarkoitukseen kuin Euroopassa. Sitä näet ei suinkaan käytetä nenän puhdistamiseen, vaan sen sijaan kannetaan siinä kirjeitä, paperia, sormuksia, koristuksia tai ruokatavaroita. Edelleen on huomattavana vyö, joka kiedotaan useampia kertoja vyötäisten ympäri. Varakkaat käyttävät tähän kashimirisaalia. Sukat ulottuvat ainoastaan kehräluuhun saakka, mutta ovat paksut ja tavallisesti kauniisti kirjaillut. Ne tulevat näet enemmän näkyviin kuin meillä, koska persialaiset sisällä riisuvat kenkänsä. Nämä ovat suippokärkiset ja korkeilla koroilla varustetut. Kun kantapää on vapaana kengän ulkopuolella, vaaditaan jonkun verran taitoa, jotta voisi vakavasti kulkea persialaisilla jalkineilla. Tasapohjaisia tohveleita käytetään myös. Muun puvun päällä käytetään juhlatiloissa viittaa, joka meidän silmissämme enemmän näyttää yönutulta, mutta joka persialaisten mielestä on komein vaatekappale.
Naisten puku on jo ennen kuvattu. Ulkona on naisten ainoa näkyvissä oleva vaatekappale suuri, sininen pussimainen viitta, joka ulottuu kiireestä nilkkoihin saakka ja siten yhtenä kappaleena muodostaa päähineen, päällyskapan ja housut. Otsan kohdalta alkaa valkea huntu, joka ulottuu polviin. Silmien kohdalla on se varustettu läpinäkyvästä kankaasta tehdyllä ristikolla. Tuskin saattaa ajatella rumempaa pukua kuin tämä, ja sangen sattuvasti on joku sanonut, että persialaisen naisen kävelypuku näyttää likaisten vaatteiden kääryltä, jota kannetaan pesuun. Sisällä ovat naiset puettuina vallan toisellaiseen pukuun. Kaulassa on kallisarvoinen silkkihuivi, hartioilla keveästä kankaasta tehty liivi, joka ulottuu vyötäisille saakka, edelleen valkea hame; ulottuen polviin asti ja jättäen sääret aivan paljaiksi. Kun persialainen nainen sairaana ollessaan tässä kevyessä puvussa ottaa vastaan eurooppalaisen lääkärin, ovat kasvot aina ensimäiset, joita hän koettaa peittää. T:ri Hybennet kertoi, että kun hänen kerran piti paikata erään kuninkaallisen puolison hammasta, tätä ei millään tavalla tahdottu saada kokonaan ottamaan pois huntua; hän painoi sen itsepintaisesti alas ylähuuleen saakka. Tohtori laski silloin työaseen kädestään ja sanoi, että hän ei voinut jatkaa operatsioonia. Vaikeuden ratkaisi kumminkin eunukki, joka seisoi tuolin takana; yhdellä repäisemällä tempasi hän hunnun pois ja viskasi sen huoneen toiseen päähän.
Koristuksiin ja jalokiviin ovat persialaiset erityisesti mieltyneitä. Korkea-arvoinen mies ei esiinny milloinkaan ellei hän ole koristettu kellolla, sormuksilla, rukousnauhalla ja sinetillä. Etenkin ovat koristukset naisten mielitekojen esineenä, ja haaremikesteissä koettavat he voittaa toisensa rannerenkaitten ja kaulanauhojen kalleudessa ja jalokivien ja helmien paljoudessa. Erittäinkin turkoosit ovat suuressa arvossa. Kirkkaasta turkoosista maksetaan enemmän kuin Euroopassa. Se on valoisan tulevaisuuden vertauskuva. Persialainen voi istua pitkät ajat ja pitää turkoosisormustaan aurinkoa päin nauttien yksistään sen katselemisesta. Jalokivien tarkka tunteminen on yksi sivistyksen tuntomerkki. Smaragdeja ja rubiineja pidetään myös suuressa arvossa. Jälkimäisillä uskotaan olevan lisäksi parantavia vaikutuksia. Eräs baktiarien ilkhani nautti suojellakseen itseään vaaraa vastaan, joka aamu rubiinin, joka jauhettiin hienoksi ja leivottiin kakkuun. Tämä varovaisuuskeino ei kumminkaan häntä paljoa auttanut, sillä hän oli juuri se, jonka Sel-i-Sulttaani murhasi. Juhlatiloihin pukee kukin ylleen niin monta koristusta ja kalleutta kuin mahdollista. Kun shaahi on täydessä juhlapuvussa, kantaa hän rinnassaan neljäkymmentäkaksi suurta jalokiveä, kolme kummallakin olkapäällä ja koko joukon töyhdössä.
Lopuksi esitettäköön miten Persiassa toimitetaan hautaus, joka ylimalkaan vietetään samalla tavalla kuin tattareilla. Kun sairaan riutuvat voimat ilmaisevat, että kuolema ei ole kaukana, kutsutaan paikalle molla, jonka läsnä ollessa testamentti tehdään. Jos kuoleva on rikas mies, määrää hän usein suuria summia hyväntekeviin tarkoituksiin. Sen jälkeen lukee molla hyvin tunnetun rukouksen: "la illaha illalah", "ei ole olemassa mitään Jumalaa ilman Jumalaa, Muhammed on Jumalan profeetta ja Ali hänen sijaisensa". Kun elonkipuna on sammunut, alkavat itkijättäret surkean voivotuksen lyöden samalla päähänsä. Sitten ryhdytään heti hautajaishommiin, koska persialaiset erittäin vastenmielisesti pitävät ruumista talossa. Kuollut viedään paareilla sukulaisten ja ystävien saattamana imamzadehiin eli kirkkomaahan, jossa ruumis pestään tarkoin ja puetaan. Sitten pannaan kamvertinkappale vainajan suuhun, jonka jälkeen hän lasketaan matalaan hautaan, niin että kasvot ovat käännettyinä Arabian pyhiä kaupunkeja päin. Raskas kivi pannaan vihdoin haudan suulle, jotteivät sakaalit ja hyenat kaivaisi ruumista ylös, joka kumminkin usein tapahtuu. Mitään ylellisyyttä hautakivissä ei tapaa. Vainajan nimi, ammatti ja ikä sekä koraaninvärsy on ainoa, joka kaunistaa kiveä. Varakkaat persialaiset määräävät tavallisesti testamentissaan jonkun summan hautapaikan ostamiseksi jossakussa pyhistä kaupungeista, Kerbela, Kum, Shah-Abdul-Azim tai Meshed. Sellaisessa tapauksessa viedään ruumis johonkin moskeijaan siksi kun ensi ruumiskaravaani lähtee, joka usein saattaa kestää sangen kauvan, sillä seurauksella kuin ennen on mainittu. Ruumis kääritään silloin viltteihin, asetetaan kaksi salkoa sen sivuille ja ympäri sidotaan köydet, usein niin, jonka itse olen ollut tilaisuudessa näkemään, että paljaat jalat riippuvat ulkopuolella. Tässä yksinkertaisessa asussa lähdetään matkalle, ja kun tämä usein kestää kuukausia, saattaa kuvitella, missä tilassa tuo hajoava tomumaja vihdoin lasketaan siunatun maan poveen.