KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.[46]
Vieraita kansoja ja heimoja Persiassa.
"Pahan katseen" eli näkymättömän hengen rangaistuksen pelko, on uskonnollinen etuluulo, joka Persiassa näyttelee tärkeää ja turmiollista osaa. Tuhansissa eri tilaisuuksissa voi huomata tämän vaikutuksen iraanilaisten elämässä. Avioliitossa, lapsen syntyessä, taudeissa ja hautajaisissa, kaikkialla täytyy olla varuillaan pahaa katsetta vastaan. Eräät viikon päivät ovat sopimattomat kauppojen tekemiseen, toiset matkalle lähtemiseen, toiset taas matkalta palaamiseen. Eräs Ispahanissa asuva saksalainen kauppias kertoi minulle, että hän kerran oli joutunut pahimpaan pulaan sentähden, että hän sopiessaan eräästä kaupasta muutaman persialainen kanssa oli sattunut aivastamaan kaksi kertaa. Toisen aivastuksen jälkeen oli persialainen katsellut häntä suuresti hämmästyneenä, ja kun kolmas jäi tulematta, oli hän aivan yksinkertaisesti selittänyt, että asian ratkaiseminen nykyisissä olosuhteissa muka oli mahdotonta. Hän pelkäsi pahaa katsetta. Myöskin lukua kolmetoista kohtaan on persialaisilla, niinkuin niin monella muulla kansalla, aivan erityinen kammo. Kun pyytää persialaista laskemaan kahteenkymmeneen, hyppää hän mielellään kolmentoista yli ja sanoo sen sijaan kaksitoista, kaksitoista ynnä yksi, neljätoista j.n.e.
Mutta pahalla katseella on myös muita seurauksia, paljon vahingollisempia kuin tässä esimerkiksi mainitut, ja niiden joukkoon saattanee lukea sen että Persiassa ei ole minkäänlaista tilastoa eikä väenlaskua. Riippuu näet epäilemättä paljaasta uskonnollisesta harhaluulosta että tähän maahan ei milloinkaan ole perustettu tilastollista virastoa. Lapsellinen tietämättömyys on vallalla itse Teheranin asukasluvusta. Ei tiedetä onko siellä sata- vai kaksisataatuhatta ihmistä. Vieläpä, jos kysyy persialaiselta, vastaa hän usein, että Lontoo tai Pietari ovat mitättömiä Teheranin rinnalla, tai myös että Teheranissa on niin paljon asukkaita, että on aivan mahdotonta laskea niitä. Tullin avulla tiedetään kyllä kuinka paljon teuraskarjaa, viljaa ja hedelmiä joka päivä tuodaan kaupunkiin, mutta ne johtopäätökset, jotka tämän nojalla voidaan tehdä asukasluvun suuruuteen nähden, ovat luonnollisesti perin horjuvia.
Samoin on laita koko valtakunnan väkiluvun. Myös tässä kohden ovat tiedot sangen epävarmoja. Venäläiset arvioivat väkiluvun seitsemäksi ja puoleksi miljoonaksi; persialaiset itse kymmeneksi. Yhdeksän miljoonaa lienee lähinnä totuutta. Näistä on kumminkin ainoastaan kolme miljoonaa oikeita persialaisia, muut kuuluvat toisiin kansanheimoihin, jotka osaksi ovat myöhempinä aikoina vaeltaneet naapurimaista, osaksi ovat jäännöksiä muinoin mahtavista kansakunnista. Kaksi miljoonaa on paimentolaisia.
Ennenkuin ryhdymme lähemmin tekemään selkoa varsinaisista persialaisista, tahdomme ensin luoda lyhyen katsauksen vieraisiin kansakuntiin, jotka ovat maahan sijoittuneet. Tässä katsauksessa lähdemme me valtakunnan pohjoisista maakunnista, sen jälkeen seuraavat läntiset, eteläiset ja itäiset rajaseudut ja viimeiseksi puhumme paimentolaisista. Tämän ohella neuvomme tarkastamaan karttaa.
Valtakunnan luoteisimmassa maakunnassa, Aderbeidshanissa, asuu melkein yksinomaan turkkilaistattarilaisia heimoja. Näitä asuu edelleen Transkaukaasiassa ja myös, vaikka hajanaisissa joukoissa ja heimoissa, Irakissa. Kulkiessani Elbursin yli tapasin usein kyliä, joiden väestö oli yksinomaan turkkilainen. Nämät turkkilaiset kansat ovat suurimmaksi osaksi jäännöksiä niistä puolivilleistä laumoista, jotka Dshengis Khanin ja Timur Lenkin johdolla samosivat hävittäen Iranin halki valloitusretkellään länsimaita kohden. Ne jakautuvat useampiin heimoihin, joista suurimmat ovat Kadarit ja afsharit. Kadjarien heimo on tärkeä sen kautta, että nykyinen hallitsijasuku kuuluu siihen. Se oli kadjariheimon khaani Shaahi Aga Muhammed, joka sata vuotta takaperin anasti Persian hallitusistuimen. Hän tuhosi silloin monta vaarallista kilpailijaa, suoriutui voittajana taistelusta, kukisti levottomat ainekset ja saattoi rauhan vastahankkimaansa valtakuntaan muuten rauhattomana aikana. Sotapäällikkönä ja valtiomiehenä etsii hän vertaistaan Persian uudemmassa historiassa, mutta samalla oli hän julma ja tunnoton hirmuvaltias. Kerrotaan että hän Kirmanin valloituksen jälkeen antoi tuoda luoksensa vadissa useampien tuhansien asukasten silmät. Nasr-ed-Din Shaahi on neljäs hallitsija kadjarilaisesta hallitsijasuvusta.
Afsharit, suurin Persian turkkilaisista heimoista ansaitsevat mainitsemista sen vuoksi, että heidän keskuudessaan syntyi Nadir Shaahi, joka on uudemman ajan suurimpia valloittajia.
Ardebilin ja Savelanin ympärillä olevassa seudussa itäisessä Aderbeidshanissa asuu Shah-söven niminen urhoollinen ja ylpeä heimo, jonka keskuudesta shaahi ottaa henkivartiansa, sata guhlamia. Hamadanin ja Shirazin ympärillä asuu samoin turkkilaistattarilaisia heimoja. Yksityisiä turkkilaisia perheitä tapaa vihdoin vähän siellä täällä maan sisäosissa.
Erotukseksi persialaisista ovat maahan muuttaneet turkkilaiset luonteeltaan miehekkäämpiä, rohkeampia ja päättäväisempiä. He pitävät persialaisia kurjina pelkureina ja kykenemättöminä, mutta ovat kumminkin omistaneet monta persialaista tapaa ja pitämystä, katsantokantaa ja uskonnollista ennakkoluuloa. Suhteessaan hallitukseen ovat he täydellisesti yhdenarvoiset persialaisten kanssa, mutta sivistyksensä ja älyn lahjojen puolesta ovat he näistä paljon jälessä. Tavoiltaan ovat he kömpelömpiä kuin persialaiset, mutta myös vähemmän viekkaita ja asioita punnitsevia. Persialainen voi helposti viekkaudella riistää turkkilaiselta hänen omaisuutensa, mutta turkkilainen puolestaan saattaa ilman mitään omantunnon vaivoja väkivallalla ja verenvuodatuksella vaatia takaisin menetetyn. Ruumiinmuodolta on turkkilainen kookkaampi, voimakkaampi ja karkeampirakenteinen kuin persialainen, ja hänen kasvoissaan ei ole tuota kaunista iraanilaista soikeata muotoa; poskipäät ovat ulkonevat, leuka iso ja voimakas, huulet lihakkaat, silmät pienenpuoleiset eivätkä kulmakarvat ole kaarevat eivätkä yhteenkasvaneet nenän yli.
Vähässä Aasiassa asuvien heimolaistensa kanssa on heillä uskonnollisessa suhteessa kireä väli. Niinkuin persialaiset ovat he näet shiittejä, jota vastoin osmanit ovat sunniitteja. Heidän kielensä on kovempaa kuin hieno ja pehmeä osmanliskieli. Melkein kaikki Iraanin turkkilaiset puhuvat tosin persiaa, mutta harvoin oikealla korolla. Edellisen shaahin hallituksen aikana oli turkkilaistattarin kieli hovikielenä, ja myös Nasr-ed-Din on saanut kasvatuksensa tällä kielellä, mutta välttää nykyään sen käyttämistä julkisissa tilaisuuksissa. Nyt on nimittäin persia hovin ja divaanin eli valtioneuvoston kieli. Koska turkkilaiset ovat hyviä ratsastajia ja sotamiehiä, pestataan Persian sotaväki suureksi osaksi heidän joukostaan. Erittäinkin koskee tämä ratsuväkeä. Komentokielenä onkin turkki.
Aderbeidshanissa on myös muita kansoja kuin äsken mainitut. Maakunnan pohjois- ja länsiosissa asuu nimittäin armeenialaisia. Tabriksessa, Teheranissa ja Kaspian meren rantakaupungeissa harjoittavat armeenialaiset kauppiaat tuottavaa kauppaa. Kauppamiehen ammattiin on heillä synnynnäinen taipumus, ja sangen sattuvasti sanotaan, että vaaditaan kymmenen juutalaista pettämään yhtä armeenialaista, mutta kymmenen armeenialaista pettämään yhtä kreikkalaista. Ispahanin esikaupungin Djulfan väestö on, niinkuin ennen on mainittu, yksinomaan armeenialainen. Shirazissa ja Bushirissa asuu myös muutamia armeenialaisia perheitä. Ylimalkaan voi sanoa, että armeenialaisilla Persiassa ei ole kadehdittavat olot. Persialaiset pitävät heitä saastaisina eivätkä mielellään tahdo olla heidän kanssaan missään tekemisissä. He elävät niinkuin mainittiin kaupalla sekä viinin ja aarakin valmistuksella. Koska tämä elinkeino on laillisesti kielletty Persiassa, täytyy sitä harjoittaa salassa ja mitä vaikeimmissa olosuhteissa. Usein ovatkin armeenialaiset kuvernöörien mielivallan alaisia. Nykyään muuttavat he mielellään maasta, ja harvat ovat ne perheet, joilla ei ole jotakuta sukulaista Intiassa tai Venäjällä. Naimisliitot persialaisten ja armeenialaisten välillä eivät suinkaan ole tavattomia. Persialainen perimuoto (tyyppi) sulattaa helposti itseensä tummempaa armeenialaista tyyppiä. Armeenialaiset naiset ovat erinomaisen kauniita ja miellyttäviä. Heidän vartalonsa on kaunismuotoinen, heidän ihonsa valkoinen, silmät ja hiukset mustat. Kristittyjä ollen eivät he kotimaassaan kanna huntua, mutta, sen sijaan pientä ympyriäistä päähinettä, joka on kullalla ja hopealla kirjailtu, ja josta riippuu alas pään sivuille läpinäkyvä harso. Niin pian kuin he sitä vastoin ovat tottuneet Persian ilmanalaan, noudattavat he maan tapaa ja pukeutuvat huntuun. Kun kumminkin on sula mahdottomuus saada sanaa persialaiselta naiselta, ovat armeenialaisnaiset vieraitakin kohtaan avomieliset ja kohteliaat; usein osaavat he lausua ajatuksensa ranskaksi.
Urumia ja Van järvien välillä asuu kolmekymmentätuhatta nestoriolaista eli kaldealaista. Heidän kielensä on hyvin vanhan kaldean kielen kaltaista, ja he tunnustavat vanhan patriarkka Nestoriuksen oppia. He saavat usein kestää naapuriensa kurdilaisten hyökkäyksiä ja hävityksiä. Heidän keskuudessaan on ameriikkalaisen lähetystoimen suurin vaikutusalue.
Läntisessä ja eteläisessä Aderbeidshanissa, Ardilanissa ja Lunstaniasa, sekä pienellä alueella pohjoispuolella Meshediä Khorasanin maakunnassa asuu kurdilaisia. Heidän päämiehensä eli kuvernöörinsä nimi on vali ja hänet nimittää virkaansa shaahi. Heidän pääkaupunkinsa on Sähnä Ardilanin maakunnassa. Kurdilaiset ovat kansatieteellinen arvoitus; heidän sukuperänsä on satujen hämärään verhottu. He puhuvat omaa kieltään, joka kuulunee iraanilaiseen kieliryhmään, samoinkuin heidän nimensäkin, kurdit, on persialainen sana, joka merkitsee väkevää eli mahtavaa. Kreikkalaiset kirjailijat kutsuivat heitä kardukeiksi, ja heidän maansa kautta kulki Ksenofon kymmenen tuhannen miehensä kanssa. He ovat kaunista ja hyvinmuodostunutta ihmisrotua, he ovat korkeakasvuisia ja heillä on voimakkaat piirteet. Kenä on kaareva, suu iso, silmäripset pitkät ja iho usein vaalea. He värjäävät mielellään hiuksensa ja partansa punaiseksi. Luonteeltaan he ovat vapautta rakastavia, rohkeita, urhoollisia ja saaliinhimoisia. Yhteiskunnallisessa suhteessa voidaan he jakaa kahteen toisistaan jyrkästi erotettuun luokkaan, nimittäin "assiretas" eli aateliset ja "goran" eli maalaisväestö. Edelliset ovat sotilaita, jota vastoin jälkimäiset viljelevät maata ja ovat jonkullaisessa orjansuhteessa edellisiin. Goran ei milloinkaan voi päästä sotamieheksi, vaan hänen täytyy nöyrästi totella herraansa ja isäntäänsä, kun sitä vastoin assiretas katsovat itselleen alentavaksi olla missään tekemisissä maanviljelyksen kanssa.
Kurdilaiset elävät pääasiallisesti rosvoamisella ja ulottavat ryöstöretkensä kauvas Persian, Arabian ja Mesopotamian sisäosiin. He ratsastavat erittäin hyvin ja heidän pukunsa ovat väririkkaat: korkea turbaani tai lammasnahkalakki, kirjavat alusvaatteet, nahkaviitta heitettynä olkapäille, useita kertoja vyötäisten ympäri kiedottu vyö, johon on pistettynä kokonainen asevarasto pistooleja, puukkoja ja tikareita. Olkapäällä on heillä pienempi pyssy, pitkä bambuvartinen keihäs ja kilpi.
Kurdilaiset naiset eivät ole kauniita, mutta lujarakenteisia ja hyvin toimeliaita. He eivät arkaile miehen rinnalla ase kädessä ottaa osaa taisteluun, ja tämä tulee usein kysymykseen, sillä ne eri heimot, joihin kansa jakautuu, ovat alituisessa sodassa keskenään. He käyvät hunnuttomina, ovat vapaampia ja itsenäisempiä kuin persialaiset naiset, mutta heillä on myös raskaampi työ ja huonommat olot.
Arabistanissa ja pitkin Persian lahden rannikkoa asuu arabialaisia. Osaksi polveutuvat he suuren valloituksen ajoilta, osaksi ovat he meidän päivinämme muuttaneet Nedshdistä ja Omanista ja ottaneet asuinsijansa Persian rantakaupungeissa ja Karun virran varsilla. Persian sydänmaissa elää arabialaisia kauppiaita ja paimentolaisheimoja, jotka aikojen kuluessa ovat kokonaan kadottaneet arabialaisen kansallisuutensa, omistaneet persialaiset tavat ja pitämykset ja sulaneet yhteen iraanilaisen tyypin kanssa.
Valtakunnan kaakkoisosassa, Kirmanissa, Mekranissa ja riippumattomassa Balutshistanissa tapaamme balutsheja, jotka myös kuuluvat arjalaiseen kansaluokkaan, ovat uskonnoltaan muhamettilaisia ja samoinkuin kurdilaiset sunniitteja. Samoinkuin nämä elävät balutshitkin eri heimoissa, jotka viettävät kuljeksivaa, riippumatonta rosvoelämää.
Afganistanin rajalla, itäisessä Khorasanissa, asuu harvalukuinen joukko afganeja. He ovat kiihkoisia sunniitteja ja muodostavat balutshien tavoin klaaneja eli heimoja, jotka keskenään kiistelevät ylivallasta. Suurimmat heimot Afganistanissa ovat sadusais ja barusais. Nykyinen emiiri Abdurrahman kuuluu edelliseen. Yhtämittaisten levottomuuksien kestäessä, jotka myöhempinä aikoina ovat tärisyttäneet Afganistania, on monta jalosukuista paennut maasta etsiäkseen shaahin hovista turvaa, jota myös on annettu heille. Komeata on nähdä afganilaisen ylimyksen seurueineen ratsastavan pitkin Teheranin katuja. He ovat kookkaat ja arvokkaan näköiset, istuvat uljaasti hevosen selässä, käärittynä pään ympäri on heillä turbaani, josta pieni nippu somasti riippuu olkapäälle, vyössä kannetaan aseet, joiden joukossa huomataan käyrä sapeli. He elävät shaahin armoleivästä, ovat juonikkaita ja heitä kutsutaan pilalla valtiovaraston rotiksi.
Persian ja Afganistanin välit eivät aina ole olleet parhaimmat. Vielä muistavat persialaiset kauhulla sitä päivää viime vuosisadan alussa, jona Mahmud Afgani suuri sotajoukko muassaan hyökkäsi maahan, valloitti Ispahanin ja ryösti sen perin pohjin. Moni loistorakennus revittiin silloin maahan, moni äärettömän kallis taideteos hävitettiin tai joutui voittajan saaliiksi. Ispahanin asukkaat ja Persian suurimmat taiteilijat teurastettiin tai raastettiin vankeuteen. Mahmud Afganin karkoitti urhoollinen Fadir Shaahi.
Pohjoisessa Khorasanissa, Atrekin, Gjurgenin ja Ala Daghin ympärillä, asuu Jomud, Goklan ja Tekke heimoihin kuuluvia turkmeeneja noin 20,000 perhekuntaa. He ovat rohkeata ja voimakasta ratsastajakansaa, elävät karjanhoidolla ja maanviljelyksellä, asuvat suurissa, mustissa telteissä, joita nimitetään kibitkoiksi. Karjalaumoineen vaeltavat he laitumelta laitumelle. Heillä on vahva ruumiinrakennus, kellahtava iho, ulkonevat poskipäät, leveä otsa, pienet, vähän viistot tihrusilmät sekä harva parrankasvu ylähuulessa ja leuassa. Nimeksi ovat he shaahin alamaisia, mutta se lisä, minkä he suorittavat valtion rahastoon, on sangen vähäarvoinen. Ennen venäläistä valloitusta elivät he pääasiallisesti orjakaupasta. Järjestettyinä joukkoina tunkeutuivat he persialaisiin kyliin, ryöstivät niin monta asukasta kuin he voivat kuljettaa mukanaan, sitoivat heidät hevosten selkään ja kuljettivat nuo niin onnettomat orjamarkkinoille Khivaan ja Bukharaan. Vuosisatoja oli tätä orjakauppaa harjoitettu ja siinä määrässä, että vielä huomaa selviä jälkiä iraanilaisesta rodusta mainittujen kaupunkien asukkaissa. Persialaiset olivat liian pelkureita ja liian heikkoja puolustamaan itseään ja joutuivat niin muodoin helposti tunnottomien turkmeenien saaliiksi. Jo Firdusi mainitsee turaanilaiset Iraanin vaarallisimmiksi ja voimakkaimmiksi vihollisiksi. Sitten kun venäläiset ovat kukistaneet turkmeenit ja valloittaneet heidän maansa, on tämä orjakauppa, lakannut, ja orjamarkkinapaikat ovat nyt tyhjinä. Kun venäläiset sotilaat ottivat valtaansa Grök-tepen ja teurastivat sen asukkaat, ikään tai sukupuoleen katsomatta, vapautettiin noin 25,000 persialaista orjaa, jotka venäläisen sotilassaaton seuraamina vietiin takaisin maahansa.
Juutalaisia on Persiassa ainoastaan pari tuhatta. Heidän tärkeimmät olopaikkansa ovat Shiraz, Ispahan, Kashan, Teheran, Hamadan ja Barferush. Sorrettuina ja kurjina elävät he täällä surullista elämää. Sivistynyt luokka puhuu hebreaa, samalla kun huono, sekoitettu persia on alempien kielenä. Ammatiltaan ovat he enimmiten juveliseppiä ja lasinhiojia, mutta elävät myös viinin, paloviinan ja apteekkitavaroiden valmistamisella. Muutamat ovat taitavia lääkäreitä. Heidän ainoa pyhiinvaelluspaikkansa Persiassa on Esterin ja Mordekain hauta Hamadanissa. Sinne vaeltaa vuosittain monta juutalaista, ja kaupungin ulkopuolella näyttävät he vielä sitä kumpua, jolla kuningas Ahasveruksen teltti muka on seisonut.
Persiassa asuu myös vähäiset määrät mustalaisia, neekereitä, berberejä ja hindustanilaisia dervishejä. Lopuksi mainittakoon myös eurooppalainen siirtokunta, joka korkeintaan nousee neljäänsataan henkeen. Näistä asuu noin kolmesataa Teheranissa. He ovat osaksi eri konsuli- ja lähettiläsvirastojen jäseniä (Venäjän, Englannin, Ranskan, Turkin, Itävallan, Saksan ja Ameriikan), osaksi ovat he upseereina armeijassa, kauppamiehinä tai englantilaisen sähkölennätinlaitoksen virkamiehinä.
Persiassa on, niinkuin jo on mainittu, noin kaksi miljoonaa paimentolaisia. Kolmas osa näistä on turkkilaista alkuperää ja asuu enimmiten maan pohjoisosissa. Suurimmat heimot ovat kadjarien heimo ja, etelässä, kashkaiheimo. Jokaisen paimentolaisheimon (il) etunenässä on heimonvanhin (ilkhani), jolla on suurempi valta alamaistensa yli kuin itse shaahilla. Hänen virkansa on perheessä perinnöllinen, kuitenkin niin, että vanhin miehisistä perheenjäsenistä pääsee ilkhaniksi, kun edellinen kuolee. Jokaisen uuden ilkhanin asettaa shaahi virkaansa lähettämällä hänelle kunniapuvun. Paimentolaisten suhde hallitukseen on sangen höllä. Valtakunnan pohjoisissa maakunnissa, erittäinkin pääkaupungin ympärillä olevassa seudussa, jossa hallitus pitää heitä silmällä, on se vallan toisellainen kuin Etelä-Persiassa. Täällä täytyy heidän näet valtiolle maksaa määrätty kuukautinen vero joka eläimestä ja sitä paitsi asettaa määrätty luku asestettuja ratsumiehiä, joiden katselmuksen shaahi pitää. Etelä-Persiassa on toisin. Paimentolaisheimot tässä osassa maata ovat sekä kylliksi suuret ja vahvat ylläpitääkseen itsenäisyyttään että sitä paitsi ylpeät, hurjat ja vapautta rakastavat. Heilläkin on tosin lain mukaan määrättyjä velvollisuuksia hallitusta kohtaan, mutta nämä laiminlyödään tavallisesti. Kumminkin tapahtuu usein, että jonkun maakunnan kuvernööri kukistaa alueellaan asuvat kapinalliset paimentolaisheimot.
Syyt paimentolaiselämään ovat helposti löydettävissä. Ennen muinoin, valtakunnan loistoaikoina, oli väestö luultavasti paljon lukuisampi kuin nyt ja nousi kenties viiteenkymmeneen miljoonaan; muistettakoon vain niitä silmänkantamattomia sotalaumoja, jotka Kserkses ja Dareio veivät Kreikkaa vastaan. Viljelyskelpoista maata ja metsiä hoidettiin silloin vallan toisella tavalla: säännöllinen kastelemisjärjestelmä loihti maasta rikkaita satoja. Mutta valtakunta joutui rappiolle, vieraat valloittajat tunkeutuivat maahan, hävittivät sitä ja teloittivat väestöä. Metsät jäivät hoitoa vaille ja vähentyivät, kanavat saivat hävitä, ja ilmasto muuttui vuosisatojen vieriessä kuivemmaksi ja luonto karummaksi. Arabialaiset tunkeutuivat maahan ja heidän mukanaan Muhammedin oppi; Zoroasterin uskonto, joka oli soveliaampi paikoillaan pysyvää elämää varten, joutui sitä vastoin häviölle. Muukalaiset jäivät suurissa joukoissa valloitettuun maahan ja jatkoivat siellä paimentolaiselämää, johon olivat lapsuudesta tottuneet. Sitten tulivat Dshengis Khan ja Timur äärettömine laumoineen, jotka myös olivat paimentolaisia ja jäivät niiksi.
Toinen syy paimentolaiselämään on rajattomassa tyrannivallassa, joka tekee, ettei yksikään kansalainen ole varma hengestään ja omaisuudestaan. Paimentolaisilla on tässä suhteessa paljon paremmat olot kuin kaupunkilaisilla, jotka tämän huomatessaan yhä suuremmissa määrissä jättävät kaupungit etsien vapaassa ja riippumattomassa kulkurielämässä turvaa despootillista esivaltaa vastaan.
Talvella elävät paimentolaiset alankomailla asuen pienissä multamökeissä, mutta kesällä muuttavat he karjoineen ylängöille. Jokaisella heimolla on määrätyt laitumensa, jotka vaihtelevat vuodenaikojen mukaan. Heimon jäsenet asuvat kesäaikaan suurissa mustissa teltoissa, jotka ovat järjestetyt ilkhanin valkean teltin ympärille. Miehet ratsastavat ulos koiriensa seuraamina vartioimaan karjalaumoja, samalla kun naiset lypsävät eläimet, kutovat mattoja tai hoitavat taloutta teltassa. Paimentolaiset ovat luonteeltaan kopeita, halveksivat valhetta ja varkautta ja pitävät niin suuressa arvossa sukuperäänsä, etteivät he milloinkaan mene naimisiin vieraaseen heimoon kuuluvien kanssa. He elävät yksiavioisuudessa, naiset käyvät hunnuttomina, mutta heiltä puuttuu kaikki ne paheet, jotka ovat esim. mustalaisnaisten tunnusmerkkinä; he ovat rehellisiä ja toimellisia. Niinkuin miehet ovat he iholtaan kuparinruskeita, ja nuorina sangen kauniita, mutta akkoina käyvät he hirveän ryppyisiksi ja näyttävät silloin pikemmin muumioilta kuin ihmisolennoilta. He pukeutuvat heleihin väreihin, päässä ja kaulassa kalisee kulta- ja hopealevyjä; nenä- ja korvarusto ovat usein renkaitten lävistämät. Paimentolaiset ovat uskonnoltaan muhamettilaisia, mutta samalla kertaa ylenmäärin taikauskoisia ja tietämättömiä. Käsitöissä ovat he usein sangen taitavia, etenkin mattojen, liinojen ja muiden kutomatöitten valmistamisessa. Heidän pääelinkeinonsa on karjanhoito; heidän karjanansa ovat lampaat, vuohet, kamelit, hevoset, aasit, muulit ja välisti nautakarja ja puhvelit. Jokaisen heimon ilkhani valvoo laumojen hoitoa. Nämät ovat näet paimentolaisen rikkaus ja voima. Kaupunkeihin myy hän karjan, teurastettuna tai elävänä, sekä sen tuotteet, niinkuin voin, juuston, maidon, talin, villan j.n.e. Itse elää hän melkein yksinomaan lampaanlihalla, maidolla, voilla ja juustolla. Maito nautitaan ainoastaan happamena ja valmistetaan monella eri tavalla.
Tuskin saattaa ajatella ihailtavampaa taulua kuin minkä vaeltava paimentolaisheimo tarjoo. Silmänkantamattomat lammaslaumat, jotka koirain koossapitäminä tiheissä joukoissa kulkevat eteenpäin arolla, miehet jalan sauva kädessä ja pyssy olkapäällä, kamelit kantaen selässään telttejä ja huonekaluja; naiset ja lapset ratsastaen aaseilla ja muuleilla, ja ilkhani itse ohjaten jalorotuista arabialaista. Kaikki ovat puettuina kirjaviin pukuihin, iho on tummanruskea, ja kasvot loistavat terveydestä ja elämänhalusta.
Kumminkin voi usein olla enemmän vaarallista kuin huvittavaa sellaisen vaeltavan paimentolaisheimon kohtaaminen. Muutamat niistä ovat näet tunnetut julmuudestaan ja raakuudestaan ja ryöstävät armotta puti puhtaaksi jokaisen muukalaisen, joka kulkee heidän alueensa läpi. Eivät he myöskään kärsi sitä, että vieraat heimot asettuvat heidän laitumilleen; sen suuntaisia yrityksiä kohtaa heti julkinen vihollisuus. Myös verikosto on tavallinen näillä paimentolaisilla. Se on koko heimon tai perheen pyhä velvollisuus eikä saa tyydytystään ennen kuin toinen taistelevista puolueista on melkein sukupuuttoon hävitetty, jossa tapauksessa voittaja tavallisesti tarjoo sovinnon käden.
Kaksi Persian mahtavinta ja suurinta paimentolaisheimoa ovat baktiarit ja lurit, jotka asuvat Luristanissa, pohjois-Arabistanissa ja Irak Adshmin länsiosassa. Yhteensä tekee heidän lukumääränsä lähes puoli miljoonaa, mutta baktiarien heimo on suurin. Juuri se osa maata, jossa he asuvat, on vähimmän tunnettu, koska matkustus heidän keskuudessaan on yhdistetty mitä suurimpiin vaaroihin. Heidän edellinen ilkhaninsa, vallanhimoinen ja ponteva ruhtinas, kuuluu asuneen palatsissa, joka loistoon ja rikkauteen nähden kilpaili persialaisten ylimysten palatsien kanssa. Tänne tuotti hän eurooppalaisia ylellisyystavaroita ja eli sanalla sanoen ikään kuin itsenäinen kuningas alaistensa kaikin tavoin kunnioittamana ja kannattamana. Kun hän sillä välin alkoi tekeytyä yhä riippumattomammaksi Persian hallituksesta ja sitä paitsi sanottiin kokoovan aseita kotiinsa, alettiin epäillä, että hän jonain päivänä aikoi ilmestyä hyvin varustettu joukko mukanaan Ispahaniin tai Teheraniin, jossa hänellä olisi ollut sitä suuremmat voiton toiveet kuin persialaisen ratsuväen kelvollisimmat miehet juuri ovat baktiareja. Prinssi Sel-i-Sulttaani päätti silloin torjua uhkaavan vaaran. Kutsuttuaan baktiarien ruhtinaan suurimman ystävyyden varjossa Ispahanissa olevaan palatsiinsa, murhautti hän hänet salakavalasti, kun hän ei aavistanut mitään pahaa. Baktiarit ymmärsivät kyllä, kun heidän ylipäällikköään ja johtajaansa ei enää kuulunut, kuinka hänen oli käynyt, mutta eivät uskaltaneet ryhtyä kostamaan. Niin hirmuiselta kuin prinssin menettely tuntuukin, on se kuitenkin selitettävissä maassa sellaisessa kuin Persia, jossa asuu niin monta eri kansaa niin eriävine harrastuksineen. Jos mahtavat baktiarit olisivat tehneet kapinan, olisivat sen seuraukset olleet arvaamattomat; niin paljon vaan on varmaa, että shaahi ja hallitus olisivat joutuneet suurimpaan vaaraan.