KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.
Satu Zohakista ja Feridunista — persialainen sankarirunoelma.
Oli kerran mahtava kuningas, jonka nimi oli Mardas. Hän oli oikeamielinen, jaloluontoinen ja jumalaa pelkääväinen. Köyhille lahjoitti hän raavaita ja ruokaa. Hänen poikansa, Zohak, oli rohkea ja kunnianhimoinen, ja kutsuttiin häntä Peiveraspiksi, joka nimi pelevien kielellä merkitsee "kymmenentuhatta", sillä Zohakilla oli kymmenentuhatta arabialaista hevosta varustuksineen ja kultaiset satulavaipat. Öin päivin ratsasti hän hevosillaan tullakseen voimakkaaksi ja taitavaksi ratsastajaksi.
Eräänä päivänä tuli Ahriman paha henki, hurskaan miehen valepuvussa, Zohakin linnaan, astui ruhtinaan luo, ja sanoi: "jos vannot noudattavasi minun neuvojani, niin opetan sinulle, mitä ei kukaan muu tiedä, opetan sinulle totuuden ja tien valtaan ja kunniaan." Zohak vannoi tottelevansa, ja Ahriman pakoitti hänet kaivamaan haudan, joka peitettiin ruohoilla ja oksilla, puutarhassa, missä kuningas Mardas joka aamu ennen auringon nousua rukoili yksinäisyydessä. Kun kuningas seuraavana aamuna tavallisuuden mukaan meni sinne, astui hän hautaan ja kuoli. Mutta Ahriman mietti uusia kavalia juonia Zohakia vastaan. Hän pukeutui kokiksi ja esitti itsensä ruhtinaalle taitavimpana tässä ammatissa koko maan päällä. Zohak otti iloisena hänet palvelukseensa, ja hänen mieltymyksensä lisääntyi, kun Ahriman eräällä ruokalajilla, joka oli munanruskuvaisista valmistettu, tuotti hänelle lujan terveyden ja voimia. Toinen ruokalaji, valmistettu hopeafasaaneista ja peltokanoista, ihastutti häntä niin, että hän sanoi Ahrimanille: "pyydä minulta, mitä tahdot, ja olet saava sen." Ahriman vastasi: "en halua pyytää sinulta muuta, kuin saada suudella olkapäätäsi." Kun hän sai sen luvan, suuteli hän Zohakin molempia olkapäitä ja katosi maan päältä. Mutta, oi ihmettä, ruhtinaan olkapäistä kasvoi silloin silmänräpäyksessä kaksi mustaa käärmettä, jotka kiertäytyivät hänen päänsä ympäri ja kiemurtelivat kaikille suunnille. Zohak kauhistui, otti väkipuukkonsa ja katkoi ne, mutta heti kasvoi niiden sijaan kaksi muuta, vielä suurempaa käärmettä. Ruhtinas kutsui silloin oppineet kaikista valtakuntansa osista ja kysyi heiltä parannusta ja lääkkeitä lumousta vastaan. He yrittivät kukin vuoronsa perään kaikenlaisilla manauksilla ja salaperäisillä sanoilla, mutta ei mikään auttanut. Vihdoinkin saapui ruhtinaan linnaan kuuluisa lääkäri, joka sanoi tietävänsä keinon kääärmeiden poistamiseen. Hän sanoi: "älä katkaise niitä, niin kauvan kun näet niissä hitusenkin eloa. Kesytä ne, ja jos joka päivä ruokit niitä ihmis-aivoilla, niin ne vihdoinkin kuolevat". Se oli Ahriman, joka uudessa valepuvussa antoi tämän ilkeän neuvon, perin pohjin hävittääksensä ihmiset maan päältä.
Sillä aikaa varustautui Zohak suurelle sotaretkelle. Hän tunkeutui kuningas Djemshidin maahan, valloitti hänen valtakuntansa ja otti vangiksi kuninkaan, joka sahattiin palasiksi useaan osaan. Djemshidin molemmat tyttäret, "kauniit kuin täysikuu", teki hän orjattarikseen. Heidän nimensä oli Shehrinaz ja Arnewas, ja Zohak opetti heille kaikellaisia konsteja, sekä kasvatti heidät velhoiksi ja murhapolttajiksi.
Kaiken aikaa tarvitsi Zohakin molempien käärmeiden päivittäin kunkin saada ihmis-aivonsa. Mutta Zohakin valtakunnassa oli kaksi porsilaista, jotka suostuivat joka päivä pelastamaan yhden niistä, jotka olivat aijotut käärmeiden ruu'aksi. Irmail, hurskas, ja Guirmail, kirkaskatseinen, niin kuuluivat heidän nimensä, menivät kuningas Zohakin keittiöön palvelukseen. Kun heidän piti valmistaa tavanmukainen ruokalaji, ottivat he toisten ihmis-aivojen sijaan lampaan-aivot, ja pelastivat siten joka päivä yhden uhrin, joka sai käskyn kiireimmiten ja kaikessa hiljaisuudessa paeta aavikolle vainoa välttääkseen. Pian kasvoi pelastettujen luku useammaksi sadaksi; he kokoontuivat yhteen ja muodostivat kansakunnan, joka kuljeskeli pitkin erämaissa ja vuorilla. "Näistä", sanoo Firdusi, "polveutuu kurdein suku, jolla ei ole mitään pysyväistä kaupunkia, joiden huoneina on teltti, kansa, jonka sydämessä ei ole mitään Jumalan pelkoa."
Eräänä yönä, nukkuessaan haaremissaan näki Zohak unta. Hän näki kolme, kuninkaallista sukuperää olevaa, sotilasta seisovan edessään. Kaksi oli ijäkästä, mutta heidän keskellään seisoi nuorukainen, jonka ruumiin muoto oli sypressin kaltainen ja jonka kasvonpiirteistä kuvastui kuninkaallinen ylevyys. Kädessään piti hän härän päätä kuvaavaa sotanuijaa. Hän astui Zohakin eteen ja löi häntä otsaan sotanuijalla. Sitten kietoi hän hänet nahkahihnoihin, sitoi hänen kätensä ja jalkansa ja pani ikeen hänen kaulaansa, jonka jälkeen hän vei hänet Demavendiin. Juuri silloin heräsi Zohak unestaan ja huusi kauhealla äänellä, mikä kaikui linnan saleissa, niin että sen sata patsasta tärisi. Peljästyneenä heräsi Arnewas ja kysyi kuninkaalta, mitä hän uneksi. Kun hän oli tämän kertonut, neuvoi hän häntä kutsumaan kokoon valtakunnan oppineet ja tietäjät ja kysymään heiltä unen merkitystä. Ei kukaan oppineista rohjennut kuitenkaan sitä selittää; vasta kolmantena päivänä ilmestyi eräs kuuluisa tietäjä nimeltä Zirek ja ilmoitti kuninkaalle tapahtuvasta onnettomuuskohtalosta. Zohak tuli varsin vihaiseksi ja kauhistui ja kysyi tietäjältä, minkätähden kaikki tämä paha tulisi häntä kohtaamaan. Zirek vastasi: "jos olisit viisas, niin ymmärtäisit, ettei rankaisematta tehdä vääryyttä. Nuorukaisen isä on sinun kätesi kautta kuoleva, ja suru siitä täyttää hänen sydämensä vihalla sinua kohtaan. Jalosukuisen lehmänkin, joka on oleva hänen imettäjänsä, sinä tapat ja sentähden kohottaa nuorukainen sinua kohden sotanuijansa." Samassa katosi Zirek, mutta Zohak etsi koko maan löytääksensä nuorukaisen.
Samaan aikaan oli Iranissa mies nimeltä Abtin, jonka vaimo, Firanek, synnytti hänelle pojan, joka sai nimen Feridun. Vähän sen jälkeen tappoivat Zohakin vakoojat Abtinin, ja Firanek, joka pelkäsi saman kohtalon kohtaavan poikaa, etsi puutarhan ja linnan, missä tuo ihmeellinen lehmä Purmajeh, asui. Tällä lehmällä oli muun muassa se ominaisuus, että kaikki karvat hänen ruumiissaan olivat eriväriset. Feridun asui jonkun aikaa linnassa ja eli lehmän maidolla. Kun hänen äitinsä arveli, että Purmajehin puutarha ei enää ollut tarpeeksi varma turvapaikka, muutti hän Feridunin Elbursvuorelle, jossa hän uskottiin erään hurskaan ukon huostaan. Vähän sen jälkeen tulivat Zohakin joukot Purmajehin puutarhaan, tappoivat lehmän ja hävittivät linnan.
Kun Feridun oli kuudentoistavuotias, tuli hän pois Elbursilta, etsi äitinsä ja kyseli häneltä sukuperäänsä ja isänsä kohtaloa. Fiantek kertoi, miten Zohak oli tappanut Abtinin, että tämän aivot saataisiin käärmeiden ravinnoksi, sekä että kuningas oli antanut tappaa Purmajeh-lehmän ja hävittänyt linnan. Silloin Feridun vannoi kostavansa ja sanoi: "leijona ei valppeudu ennenkuin se on koitellut voimiansa."
Sillä aikaa oli Zohak kutsunut kokoon ministerinsä neuvottelemaan sotajoukkojen lisäämisestä ja keinoista kaksinkertaisella innolla etsiä Feridunia. Silloin tuli keskelle neuvottelevia eräs seppä, jonka nimi oli Kaweh. Hän kiirehti kuninkaan luo, pyysi armoa pojallensa ja hyvitystä kuudestatoista muusta, jotka kaikki olivat tapetut käärmeiden takia. Kun Kaweh vastineeksi sai ylenkatsetta, syöksyi hän ulos linnasta puotiloihin, missä hän kova-äänisesti kertoi hänelle tapahtuneesta vääryydestä. Ennen pitkää kokosi hän ympärilleen lukuisan joukon miehiä, jotka olivat halukkaat häntä seuraamaan, ja näiden kanssa lähti hän Feridunin luo. Kaweh kehoitti nuorukaista varustautumaan ja nyt ryhtymään sotaan tuota raivoa Zohakia vastaan. Feridun laittautui kuntoon, otti äidiltänsä jäähyväiset ja antoi eräässä puodissa tehdä nuijan, joka oli härän pään muotoinen. Sitte nousi hän urhoineen ratsaille ja ratsasti Zohakin pääkaupunkia kohden. Kun ensimmäisenä yönä asettuivat leiriin, kävi Feridunin luona paratiisista enkeli, joka opetti hänelle loihtutemppuja. Sitten asettui hän erään kallion juurelle. Hänen molemmat veljensä, jotka kadehtivat häntä ja tahtoivat käyttää tilaisuutta hyväkseen tappaaksensa hänet, nousivat vuorille ja vierittivät sen huipulta alas mahdottoman suuren kivimöhkäleen. Kun Feridun kuuli sen kolinan, turvautui hän saamaansa loihtuvoimaan, sillä seurauksella että kivimöhkäle hajosi aivan teltin edustalla tomupilveksi.
Sen jälkeen jatkettiin matkaa, ja pian saavuttiin Tigriksen rannoille ja Bagdatin luo. Kun Feridun täällä huusi venemiehille, että tulivat noutamaan heitä joen yli, kieltäytyivät nämät itsepäisesti, ja sanoivat, että kalifi oli kieltänyt heidän päästämästä yli ketään, jolla ei ollut erityinen lupa häneltä. Silloin Feridun vihastui, kannusti hevostaan, syöksyi virtaan ja saapui urhoineen onnellisesti toiselle rannalle. Täällä he näkivät Zohakin linnan, "loistavan kuin Jupitertähti ja niin korkean, että sen muurit ulottuivat aina Saturnukseen asti." Vartiat tapettiin ja tunkeuduttiin linnaan.
Kun Feridun sai nähdä Djemshidin molemmat tyttäret, meni hän heidän luoksensa ja istuutui heidän viereensä. Kenderev, yksi Zohakin ushollisimpia palvelijoita, huomasi tämän, riensi nuolen nopeudella hallitsiansa luo, joka, peläten unen käyvän toteen, oli vetäytynyt takaisin Hindustaniin. Kenderev kertoi, että muuan nuori ruhtinas oli anastanut linnan ja noussut Zohakin kulta-istuimelle, että hänen rinnallaan kulki kaksi vanhempaa miestä, ja että hän itse oli varustettu sotanuijalla, joka kuvasi härän päätä. Zohak pelästyi suuresti, sillä hän muisti unensa vielä liian hyvin, mutta kun Kenderev samalla kertoi, että Feridun oli mennyt Zohakin haaremiin, jossa hän hyväili Djemshidin tyttäriä, raivostui tuo villi kuningas ja halusi kostaa, pukeutui rautavarustukseensa ja riensi divseista ja urhoista valittuine sotajoukkoineen maahansa ja tunkeutui sotilaineen palatsiin. Siellä syntyi tuima taistelu. Kaikki Zohakin urhot kaatuivat ennen pitkää, mutta kuningas itse syöksyi haavoitetun tiikerin tavoin haaremiinsa, jossa hän näki Feridunin istuvan kultaisella valta-istuimella Shehrinadz oikealla ja Arnewas vasemmalla puolellaan. Raivon ja mustasukkaisuuden sokaisemana, sinkahutti kuningas raskaan keihänsä linnan paksujen muurien läpi, mutta Feridun meni häntä vastaan, kohotti mahtavan sotanuijansa hänen päänsä päälle ja syöksi sen sitten voimakkaasti hänen otsaansa. Lyönti ei kuitenkaan puhkaissut tuota läpäisemätöntä varustusta, ja ennenkun Feridun ennätti toisen kerran kohottaa nuijansa, riensi eräs uroista hänen luokseen, sanoen: "älä tapa häntä, on parempi, että kytket hänet Demavendin syvimpään rotkoon." Feridun huomasi tämän neuvon viisaaksi ja sitoi tuon julman Zohakin leijonan nahkaisilla hihnoilla "niin lujaan", sanoo tarun kertoja, "ettei raivostunut elefantti saattaisi katkaista hänen siteitään." Siten sidottuna laahattiin Zohak Demavendille, mistä etsittiin pohjaton rotko. Syvällä eräässä sen sokkelomaisesta käytävistä, missä oli kaksi vuorenseinämää aivan lähekkäin toisiaan, taottiin Zohakin kädet ja pää lujilla rautanauloilla kallioon kiinni. Siellä, sanovat persialaiset, istuu hän vieläkin ja kärsii helvetillisiä tuskia, sillä vuoren peikko ja pahat henget sihisevät öin päivin hänen ohitsensa, tehden hänestä pilkkaa. Usein koettaa hän epätoivoissaan päästä irti. Tämä ei kuitenkaan ole koskaan onnistuva, sillä rautanaulat pitävät häntä kiinni, mutta kun hän kaikin voimin ravistaa kahleitaan, tärisevät rotkon haljenneet seinät, Demavend vapisee sisimpiä perustuksiaan myöden, ja savupilviä nousee vuoren sivujen halkeamista.