KUUDESTOISTA LUKU.
Ratsastus Bushiriin ja matka Persian lahden yli.
Kello 6 i.p. lähdimme Shapurista. Kuljetaan vielä muutama tunti tasangolla ja sitten tullaan yht'äkkiä vuorisolaan, jossa paikoittain on syvä kuilu, ihan jalkojen vieressä. Toisella puolen leviää taas tasanko laajoine peltoineen. Täällä kohtasimme karavaanin, jossa oli sata arapialaista toivioretkeläistä, kaikki muulien selässä. Retkikunnassa oli ainoastaan kaksi naista, jotka menivät Meshediin. Toivioretkeläiset eivät näyttäneet juuri paljon tietävän Persian maantiedosta, päättäen siitä, että muutamat heistä kyselivät, luulemmeko että he jo huomenna tai ylihuomenna ehtivät Ispahaniin. Kun selitin heille, että he vasta viiden tai kuudentoista päivän perästä saattoivat nähdä Ispahanin minareetteja, näyttivät he hyvin alakuloisilta.
Kello 10 illalla saavuimme Kemaredjin kylään ja karavaani-asemalle. Kun olin yhdellä karavaanilla saanut tavattoman suuren taatelikakun, sijoituimme porttikäytävään, sillä se oli karavaani-asemalla ainoa paikka asuttavassa kunnossa.
Kemaredjin seutu on pahassa maineessa ryövärien pesäpaikkana. Sentähden käyvätkin kaikki, joilla vaan on siihen varoja, olkoonpa sitte paimenia tahi maanviljelijöitä, pyssyillä varustettuina.
Seuraavana aamuna ratsastimme Kotel Kemaredjin yli; tämä on rikkinäinen vuoriryhmä, yhtä vaikea ja vaarallinen kuin edellinen. Tässä kompastui hevoseni äkkiä liukkaalla vuorennikamalla ja minä olisin vierinyt jyrkännettä alas ja varmaankin pahasti loukkaantunut, jollen olisi viimeisessä silmänräpäyksessä saanut jalansijaa eräälle ulkonevalle kallionkärjelle. Tuolla alhaalla laaksossa juoksi pieni puronen, jossa oli runsaasti kaloja, rapuja ja sammakoita. Vuorilla vilisi sisiliskoja, haapanäätiä ja kyyhkyisiä. Äsken kaatuneen muulin ympärillä liiteli joukko korppikotkia.
Yhdentoista aikaan päivällä saavuimme Konar-Takteh nimiseen kylään, jonka karavaani-asema oli raunioina ja sähkölennätinasema autio. Asetuin sentähden asumaan erään hyväntahtoisen persialaisen luokse, joka perheineen asui okaisista oksista rakennetussa kesämajassa. Hänellä oli kaksi kaunista, reipasta ja hunnutonta vaimoa, jotka kyselivät minulta yhtä ja toista, erittäinkin montako vaimoa minulla oli. Kolme, noin yhden, kahden ja kolmen vuoden vanhaa poikaa konttasi ympäri mökissä. Minä sijoituin syöpäläisistä vilisevälle matolle, sillä välin kun naiset hääräsivät ruuanlaitoksesa, lypsivät lehmät ja kantoivat vettä läheisestä kaivosta ja mies ajoi elukat mökkiä ympäröivään riisiaitaukseen. Hän oli parhaassa sovussa vaimojensa kanssa ja näillä näkyi olevan enemmän sanomista kuin mitä kaupungeissa on tavallista.
Kello 9 illalla jätimme tuon vieraanvaraisen perheen ja jouduimme pian viimeiselle korkealle, Kotel Malo nimiselle vuoriryhmälle. Ahtaassa laaksossa juoksee leveä ja vesirikas Rud Khdneh Dalikin joki. Se täyttää koko laakson pohjan, josta syystä tie on muurattu toiselle sivulle. Joen yli kuljetaan korkeata seitsenkaarista kivisiltaa jota kaunistaa neljä tornia.
Pian kuitenkin mahtavat vuoret alenevat, rinteet käyvät yhä loivemmiksi, nyt astutaan alas Farsistanin ylämaasta ja Dalikin luona ollaan vaan noin 60 m merenpinnan yläpuolella. Dalikin on suuri kylä lukemattomine taatelipalmuineen, ja tänne saavuimme kello 4 aamulla. Varhaisesta aamuhetkestä huolimatta oli ilma jo tukehuttavan kuuma ja rasittava. Levähdettyämme kolme tuntia ratsastimme jylhän aron yli. Kuumuus oli kauhea ja yhä se vaan lisääntyi. Tuntee pyörrytystä ja joutuu ikäänkuin horroksiin. Hevonenkin on kankea ja on mahdotonta saada sitä vauhtiin. Harvoin tapaa kulkijaa. Koko luonto on vaiti ja kuollut tässä hirveässä kuumuudessa. Kello 11 pääsimme Borasjäniin, jossa armeenialainen sähkölennätinvirkamies ystävällisesti otti minut vastaan ja tarjosi aamiaista ja limonaatia. Viivyin hänen luonansa koko päivän ja nukuin kello 6:teen huoneessa jossa lämpömittari osoitti 39° C. Syötyämme vahvan päivällisen lähdimme taas matkaan kello 9. Nyt oli pilkkopimeä ja oppaani kävi veltoksi ja uniseksi, josta syystä heti ratsastin pois hänen luotaan. Hän huusi ja rukoili "Allahien nimessä", minua pysähtymään ja odottamaan häntä mutta turhaan. Ashmedin karavaaniaseman luona, johon saavuin kello 2 aamulla, odottelin häntä ja sitten jatkoimme yhdessä käyden tasaisella Messileh nimisellä rannikolla. Maa käy yhä kosteammaksi ja suolaisemmaksi. Paikottain on se lumivalkoinen. Päivän noustessa valaisi se säteillään Persianlahden peilikirkasta pintaa, ja Bushirin valkoiset talot alkoivat näkyä. Lahti lepäsi tuossa niin kuolleena ja hiljaisena, ei voinut huomata heikointakaan tuulenhenkeä, ei vedenpintaa ainoakaan laine röyheltänyt, mutta Arapian rannikolta heijastuva punakeltainen värivivahdus teki tämän taulun vielä autiomman näköiseksi. Pian joudutaan kostealle niemekkeelle, jota peittää paksu suolakerros. Tämän kautta on Bushir mantereen kanssa yhteydessä. Tie tekee sitten suorakulmaisen käänteen ja nousee vähitellen ylös niemimaalle. Kun on astuttu tuota tuskin huomattavaa ahdetta ylös, saa näköala ihan toisenlaisen muodon. Nyt tulee näkymään monta pientä kylää ja yksinäistä taloa, joita taatelipalmut ympäröivät, jalkamatkailijoita, ratsastajia ja kameelikaravaaneja liikkuu kylien välillä ja edessään näkee Bushirin ränstyneine, torneilla varustettuine muurineen ja sikin sokin rakennettuine taloineen. Rantoja pitkin on monenkaltaisia kalastajavenheitä kiinnitetty ja ulkona lahdella on komea laiva ankkuroituna. Kello 4, 22 p. toukok. ratsastimme kaupunginportista sisälle. Ratsastus Persian läpi oli päättynyt: 150 penikulmaa oli kuljettu 29 matkapäivässä.
Olen kiirehtinyt matkaa päästäkseni perille, jos mahdollista, ennenkuin höyrylaiva lähti Bushirista; Basradin Borasjurissa kerrottiin sen lähtevän 22 päivän illalla. Ratsastin sentähden asioitsijan luokse ostaakseni piletin, mutta sain suureksi mielipahakseni kuulla, että laiva oli juuri muutama tunti sitten lähtenyt. Ei siis ollut muuta neuvoa kuin jäädä ikävään Bushiriin kokonaiseksi viikoksi odottamaan ensimmäistä höyrylaivaa. Tämä oli jo senkintähden epämieluista, kun minulla ei ollut vähintäkään aavistusta mistä saisin kattoa pääni päälle, sillä minusta oli sekä vastenmielistä että vaaranalastakin asua 7 päivää karavaaniaseman komerossa. Tosin oli herra Fargues antanut minulle suosituskirjeen kenraali Houtum-Shindlerille, jonka nykyään piti olla Bushirissa, mutta sekä Katserunissa että Borasjurissa kertovat sähkölennätinvirkamiehet hänen juuri lähteneen Bombayhin. Minä en siis ensinkään ottanut tätä kirjettä lukuun, varsinkin kun tiesin erään varakkaan kauppiaan, herra Hotsin, jolta minun tuli nostaa 400 kraania, ottavan minut hyväntahtoisesti vastaan. Kun matkustaa Persiassa, ei ole hyvä kuljettaa kaikkia matkarahojaan mukanansa, ja sitäpaitsi on se tuskin mahdollistakaan kun voi käyttää ainoastaan hopearahoja. Kun lähdin Teheranista, otin siis mukaani ainoastaan niin paljon rahaa, kuin tarvitsin Shiratsin matkaani. Siellä piti minun, kiitos tohtori Hybennetin huolenpidosta, saada nostaa 600 kraania herra Farguesin luona. Häneltä sain 200 kraania kilisevässä rahassa ja herra Hotsilla nostettavan 400 kraanin vekselin. Menin sentähden tämän luokse ja sain heti tuon summan, mutta mistä saisin asunnon, siitä ei hän ensinkään näyttänyt välittävän.
Vanha opastaja-ukkoni auttoi minua siinä sekä työllä että neuvolla. Hän sanoi tuntevansa erään muukalaisille sangen hyväntahtoisen ja vieraanvaraisen armeenialaisen papin. Me siis lähdimme tämän luokse pitkin ahtaita kujia myöden. Saavuttuamme taloon, nousin papin luokse ylös ja tervehdin turkinkielellä, koska meillä ei ollut muuta yhteistä kieltä, ja minut otettiin sydämmellisimmästi vastaan. Sain heti haltuuni vierashuoneen, ja kylvettyäni perinpohjaisesti, toi palvelija tarjottimella yksinkertaisen päivällisen. Sinä iltana menin aikaisin maata, täydellisesti varmana siitä, että tämä viikko tulisi olemaan sangen ikävä ja yksitoikkoinen; kirjoja minulla ei ollut, eikä retkiä kaupungissa ja sen ympäristössä voitu tehdä ennenkuin auringon laskun jälkeen, koska kuumuus sitä ennen lamautti sekä ruumiin että sielun voimat.
Seuraavana päivänä tuli papin poika huoneeseeni seurustelemaan kanssani. Minä "ammensin" hänestä yhtä ja toista, tiedustellen mitä oli kaupungissa nähtävää. Puheenalaiseksi joutui silloin myös lahdella ankkuroittu "Persepolis" höyrylaiva. "Sen pitäisi teidän välttämättömästi nähdä, mutta minä kysyn ensin kenraali Shindleriltä", sanoi poika. — "Kenraali Shindler! Onko hän kaupungissa?" "On." En saata selittää, miten se tapahtui, mutta parin minuutin päästä seisoin kenraali Shindlerin edessä, kädessäni herra Farguesin antama kirje. Tästä seurasi että kenraali heti lähetti palvelian armeenialais-papin luokse — jota minä sittemmin sain tilaisuuden kiittää hyväntahtoisuudestansa — tuomaan kapineeni ja käski minun kotiutua hänen luonaan; itse oli hän kuitenkin Amerikan konsulin Malkolmin vieraana, mutta tämäkin, synnyltään armeenialainen, vastaanotti minut suurimmalla kohteliaisuudella. Tänne minä jäinkin kunnes ensimmäinen höyrylaiva lähti. Kolme päivää asuimme Bushirissa ja kolme päivää Malkolmin huvilassa, peninkulma kaupungista etelään. — Tahdon tässä puhua muutaman sanan Bushirista, sen läheisimmästä ympäristöstä ja sen merkityksestä Englannille.
Bushirin asukasluku nousee 20,000, kirjava sekotus arapialaisia, persialaisia, armeenialaisia, hindulaisia ja neekereitä, jotka suurimmaksi osaksi elävät kaupasta ja kalastuksesta. Sitäpaitsi on täällä 40 eurooppalaista, enimmäkseen englantilaisia, kenraalikonsulinvirastossa ja sähkölennätinvirkamiehinä; muut kuuluvat saksalaisiin, englantilaisiin ja hollantilaisiin kauppahuoneisiin, jotka maahan tuottavat eurooppalaisia siirtomaantavaroita; persialaiset itse vievät ulos viljaa ja opiumia.
Bushir on suurin satamakaupunki Persianlahden rannalla ja tärkein varastopaikka Englannin kaupalle sekä keskipiste sen vaikutukselle tässä maassa. Vahvistaaksensa vaikutustaan, koettivat englantilaiset v. 1857 anastaa kaupungin. Kun englantilaiset olivat monta turhaa yritystä tehneet, rakennettiin persialaisten pelkurimaisuuden tähden rauha, joka ei juuri ollut englantilaisille häpeällinen, mutta ei likimainkaan kunniallinenkaan. Silloin olisi ollut oikea hetki asettaa Venäjän enenevälle vaikutukselle maan pohjoisosassa vastapaino, siten että olisi otettu vakava jalansija etelä-Persiassa. Nyt koettavat kuitenkin englantilaiset muulla tavalla, joskin vaan ehdotuksen muodossa parantaa vuosi vuodelta yhä vähenevää kauppaansa Persiassa. Suurimmat toiveensa ovat he nim. asettaneet Arabistanissa juoksevaan Karun jokeen, joka on Shat-el-Arabin vasemmalta tuleva lisäjoki ja Persian ainoa purjehtimiselle sopiva joki. Kaksi estettä on kuitenkin tällä reitillä avattavalle uudelle kauppatielle, nim. putoukset Ahuas kaupungin luona ja Persian hallitus, jota tämmöiset hankkeet aina arveluttaa. Vesiputouksia voisi kiertää kanavalla[29] ja Shushterista Ispahaniin tulisi rakentaa uusi karavaanitie vähemmän vaivalloiselle ja paljon lyhemmälle maa-alalle kuin Ispahan—Shirats—Bushir reitti. Tämä on erittäin hyvä tuuma ja kummallista olisi, jos se ei joskus toteutuisi. Mutta ensin täytyisi saada baktiarien hurjia paimentolaisheimoja rauhoittumaan, näillä kun juuri on tyyssijansa Shushterin ja Ispahanin välillä. Tulisipa tämä tie edullisemmaksikin kuin karavaanitie Bagdadista Kirmanshahiin, koska turkkilaiset asettavat ihan suunnattomia tulleja kaikille ulkomaan tavaroille, joita Bagdadiin tuodaan. Toinen ehdotus tarkoittaa Bagdadin ja Teheranin yhdistämistä rautatiellä, joka kulkisi Kirmanshahin ja Hamadanin kautta, mutta tavattomat esteet maaperässä, varsinkin viimemainitun kaupungin luona, haittaavat tämänkin tuuman toteuttamista.
Tämän yhteydessä tahdon muutamin sanoin kosketella Englannin suhdetta
Venäjään Persiassa.
Tiedämme venäläisten jo ammoisista ajoista tehneen valloituksia Persian kustannuksella. Venäjän valloitushimo, joka taudin tavalla voittaa alaa Keski-Aasiassa, on Auringon ja Jalopeuran maassakin edistynyt tasaisin vakavin askelin. Ensimmäiset valloitukset tehtiin v. 1723, jolloin venäläiset joksikin ajaksi anastivat Kaspian meren koko länsirannan, ja v. 1828, jolloin persialaiset, kovassa rauhanteossa Turkomantshassa (Aderbeidshanissa) lopullisesti kadottivat Transkaukaasian. Tässä rauhanteossa kiellettiin myös persialaisia omilla laivoilla kulkemasta Kaspian merellä.[30] Myöhemmin perustivat venäläiset Ashur Ade nimiselle saarelle sotasataman, voidaksensa tarkkaan vartioida naapuriaan, ja pikemmin kuin viikossa saattaa nyt venäläinen sotajoukko marssia Ashur Adesta Teheranin porteille asettamaan shaahille mitä ehtoja hyvänsä. Venäläisille se olisi vaan suupala ottaa vielä jäljellä oleva rannikko ja tehdä Kaspian meri sisäjärveksi, jopa koko Persiakin venäläiseksi maakunnaksi. Ikivanha Persia olisi ehkä jo aikoja sitten lakannut olemasta itsenäinen valtio, jos eivät juuri englantilaiset etelässä ylläpitäisi tasapainoa. Samaten kuin Kaspian meri on yksinomaan venäläinen, on Persian lahti englantilainen kulkuväylä edellisen ollessa vilkasliikkeinen reitti venäläisille ja persialaisille, on jälkimmäinen samoin avulijas välittäjä. Mutta vanhastaan on tunnettu kuinka paljon järkevämpi Venäjän siirtomaa-politiikka on kuin Englannin, ja sitä saa täälläkin huomata. Sitäpaitsi on venäläisillä monta muuta etua, niinkuin välitön naapuruus ja paljon lyhyempi tie Teheraniin, kun englantilaisten kauppakaravaanien sitävastoin, päästäkseen sisämaahan ja sieltä pois, täytyy kiivetä noita äärettömän vaivalloisia Farsistanin vuoria, joista äsken kerroimme. Näin on Venäjän valta voitolla pohjoisissa, Englannin valta eteläisissä maakunnissa ja kilpailu näitten molempien valtioitten välillä on perussyy, josta pohjiansa myöden mädännyt Persia saa kiittää epävakaista olemassa oloansa. Näyttää siis vaan olevan ajankysymys, koska tuo ikivanha valtio, jolla on niin vanha sukuperä, kukistuu ja jaetaan Venäjän ja Englannin kesken. Venäjä voittaa yhä enemmän alaa vaikutukselleen. Tämä tuntuu aina Ispahaniin asti. Englantilaisetkin sen huomaavat; he näkevät tuontitulojen vuosi vuodelta kutistuvan, ja parantaakseen tätä asioitten huonoa tilaa, tahtovat he nyt etsiä uuden tien Ispahaniin.
Kannas, joka yhdistää mannermaahan sen niemen, jossa Bushir sijaitsee, on niin matala, että se ennen muinoin, veden korkealla ollessa joutui tulvan alle. Nyt se tapahtuu harvoin, mutta sitävastoin tapahtuu joskus että korkean veden aikana itse kaupunkia kaikilla puolin ympäröi vesi. Bushirin itäpuolisessa suuressa lahdessa, joka eroittaa niemen mannermaasta, on vaan noin 60 sent. syvältä vettä, mutta sitä leikkaa syvempi juopa, jossa pienet matalassa uivat alukset välittävät liikettä. Borasjurista käy nim. karavaanitiestä lännempänä toinen tie ja kun tätä tietä myöden tullaan rannikolle, ja siellä ottaa aluksen Bushiriin, lyhenee väli jotenkin paljon.
Tässä useasti mainitun niemen pohjoisemmalla kärjellä sijaitsee itse kaupunki. Se on likainen ja kapeakatuinen niinkuin kaikki muut Persian kaupungit; talot eroavat muista kaupungeista siinä suhteessa, että ne ovat kaksi- ja kolmikerroksiset. Ne rakennetaan nuoremman tertiärikauden huokoisesta kivilajista, joka muodostaa koko niemimaan ja jossa löytää sellaisen näkinkengän ja raakuin kuoria, joka vielä elää Persianlahdessa. Kivi on niin huokoista ja pehmeätä, että se leikataan levynä suorastaan paadesta. Pitkin satamaa käy epäsäännöllinen katu koko meren-puolisen kaupungin ympäri ja tämä katu on melkein aina täynnä purnuja ja tavaroita. Kun joku laiva tulee Bombaysta tahi Adenista, tahi kun se lähtee Kiinaan, silloin on tällä satamakadulla liikettä, sillä suuri osa köyhempää kansaa ansaitsee elatuksensa kantamalla tavaroita puolen peninkulman päässä rannikolta ankkuroittuihin laivoihin ja sieltä pois. Rannikko on nim. hyvin pitkälle matalaa ja päästäkseen puolen peninkulman läheisyyteen kaupungista täytyy etsiä väylän kapeata mutkikasta syvennystä myöden hiekkasärkkien välissä. On hullunkurista katsella noita satoja arapialaisia ja persialaisia kävelevän vedessä rannan ja laivan, välillä. Ainoastaan pää, käsivarret ja kannettava taakka ovat näkyvissä.
Peninkulman päässä Bushirista[31] etelään on niemimaalla, Reshir niminen kylä kauniine Imamtsadekineen eli pyhimyshautoineen. Läheisyydessä ovat useimpien kaupungissa asuvien eurooppalaisten kesäasunnot, josta Englannin edustajan talo on oikea palatsi. Edustajan eli kenraalikonsulin vaikutusalaan kuuluu ei ainoastaan Bushir läheisimpine ympäristöineen, vaan myös kaikki muut paikat Persianlahden rannalla sekä Maskat. Reshirin muista merkillisyyksistä mainittakoon vanhan portugaalilaisen linnan rauniot kuudennentoista vuosisadan alkupuolelta. Niemimaan asukkaat luulevat näitten raunioitten olevan noitien ja kummitusten tyyssijana, eivätkä sentähden uskalla lähestyä niitä muutakuin määrätyn matkan päähän. Reshirissa löytyy mitä ihanimpia puutarhoja, jossa kasvaa oransseja, lemooneja ja taateleita.
Bushirin ilmasto on sangen epäterveellistä. Äsken tulleet, terveydeltään heikot ihmiset sairastuvat välttämättä punatautiin ja kuumeeseen.[32] Tulee välttää olutta ja viiniä ja ylipäätään kaikkea kiihoittavaa, niin vaikeata kun lieneekin olla nauttimatta Englannin laivojen tuomia mieluisia tavaroita, joita ei ole nähnyt vilahdukseltakaan sisämaassa. Tee on parasta juotavaa. Kuumuus on rasittava, varsinkin kello 2 aikaan i.p. ja yöt ovat tukehduttavia. Kymmenen kuukautta vuodessa tuulee vuorotellen siten, että kolme päivää tuulee pohjoisesta, jota vastoin kaksi seuraavaa päivää on tyyntä. Heinä- ja elokuussa on aina ihan tyyni ilma. Vilutautia ilmestyy myös usein, ja auringonpistoja vastaan täytyy jokaisen muukalaisen olla hyvin varoillaan. Alkuasukkaat käyvät ihan alastomina ja paljain päin, eivätkä he siitä kärsi, mutta eurooppalainen on kuumuudelle sangen arka. Arimpia paikkoja on niska. Jos on liian ohuissa vaatteissa, polttaa aurinko nahankin koko ruumiilta, ja tämä kirvelee hirveästi. Yöt ovat niin tukehduttavia, että nukutaan katoilla, mutta tulee varoa makaamasta silmänräpäystäkään auringonnousun jälkeen, sillä auringonsäteet ovat heti niin kuumat, että ne polttavat pieniä valkoisia rakkoja kaulaan. Sen sain minäkin kokea. Kirventeli niin että ainoastaan vaivalloisesti saatoin kääntää päätäni.
Talvella ja varhain keväällä on niemimaa viheriän ruohon ja kukkien peitossa, ja silloin kuuluu ilmastokin olevan ihanaa, muistuttaen Euroopan kevättä.
Kaupungin kaikki juomavesi tuodaan maalta nahkasäkeissä, joita aasit kantavat. Näitä kulkee joukottain tavantakaa ajajineen kaupungin portista ulos ja sisälle. Vesi nostetaan syvistä kaivoista nahkasäkkeihin, joitten pohjat ovat järjestetyt siten, että ne, säkin ylös tultua, avautuvat itsestään ja tyhjentävät veden puiseen kouruun. Säkki on kiinni köydessä, joka kulkee pyörän yli ja sitä vetää härkä. Tämmöisiä kaivoja on kaikkialla Persiassa ja Kaukaasiassakin. Kun niemimaan suurin korkeus on 26 metriä, on ymmärrettävä, että muutamat kaivot ovat näin syvässä. Vesi on kuitenkin huonoa ja eurooppalaisten tulee juoda sitä kohtuullisesti. Elonkorjuun aika on huhti- ja toukokuussa. Enimmän viljellään nisua, ohraa, hirssiä ja herneitä. Täällä, niinkuin koko Persiassa yleensä, puidaan eräänlaisella kahden aasin vetämällä reellä ympyrään levitetty vilja.
Kesäpäivien korkein keskilämpö nousee 43,3° C. Kerran huomasin olevan 45° C huoneessa ennen päivällistä. Siihen tulee lisäksi ilman kosteus, joka tekee kuumuuden vielä kiusallisemmaksi. Niinpä ovatkin Bushirin kadut ihan tyhjät ihmisistä päivän kuumimpina hetkinä. Talvisin sataa joskus lunta, mutta se ei pysy kauvaa. Kovat sateet eivät silloin ole harvinaisia.
Eläinkunta on köyhä. Tavallisimmat linnut ovat lokit ja peltokanat; nisäkkäistä löytyy kettuja, shakaaleja ja antilooppeja.
27 p. toukok. tuli illalla Intiasta höyrylaiva "Assyria", jossa aioin mennä Basraan. "Assyria", jonka piti viipyä seuraavaan iltaan, liukui hiljalleen ja juhlallisesti hiekkasärkkien väliseen juopaan ja ankkuroi ihan persialaisen "Persepolis" nimisen rekatin viereen. 28 p. aamulla heitin sentähden jäähyväiset konsuli Malkolmille ja joksikin ajaksi Persiallekin. Kenraali Shindler ja minä astuimme sentähden pieneen höyryalukseen, joka puolessa tunnissa vei meidät komeaan "Persepolis" laivaan.
Ennenkuin astuimme tähän laivaan, tahdon mainita muutaman sanan siitä miehestä, jonka seurassa nyt olin.
Albert Houtom-Shindlerin isä oli saksalainen ja hänen äitinsä englantilainen. Hän lähti aikaisin Persiaan ja rupesi virkamieheksi englantilaisessa sähkölennätinlaitoksessa. Eripuraisuuksien tähden erosi hän pian tästä paikasta, mutta määrättiin sen sijaan Persian sähkölennätinministerin apulaiseksi ja oikeaksi kädeksi kenraalin nimellä ja arvolla. Tässä virassa ollen, tulen hänen tarkastaa persialaiset sähkölennätinlinjat ja siitä syystä on harva, ehkäpä ei kukaan eurooppalainen, matkustanut niin paljon Persiassa kuin hän. Niinpä on hän ollut 7 eri kertaa Meshedissä ja yhtä monta kertaa Bushirissa. Nyt oli hän täällä tarkastamassa äsken mainittua "Persepolis" laivaa. Yhtä paljon on hän matkustanut itä- ja länsi-maakunnissa ja retkiltään on hän koonnut koko joukon tärkeitä ja arvokkaita havainnoita Persian maantiedosta ja tilastollisista suhteista, samoin ovat myös luotettavimmat kartat maan vähemmän tunnetuista osista hänen kädestään lähteneet.[33] "Persepolis" on Persian valtion ainoa sotalaiva. Se on iso, kaunis, kaksimastoinen laiva, hienosti ja mukavasti sisustettu; laivaväkenä on 30 persialaista miestä, paitsi kapteini ja 3 saksalaista upseeria. Vaikka "Persepolis" käy rekatin nimellä, on sillä ainoastaan 3 pientä kruppilaista tykkiä. Laivan varsinaisena tehtävänä on Persian lahden ja varsinkin Bushirin suojeleminen vierailta hyökkäyksiltä, mutta rauhanaikana on se käytettävä kauppalaivana ja välittää liikettä lahden persialaisten satamien ja Bombayn välillä, sitäpaitsi tulee sen olla shaahin huvilaivana. Peräsalonki onkin kuninkaallisesti sisustettu vihreillä samettisohvilla, peileillä ja kullatuilla laudoituksilla. On hyvin luultavaa, ettei shaahi koskaan tule astumaan jalkaansa huvilaivansa kannelle. Nyt oli laiva ollut 9 kuukautta toimettomana, eikä ollut minkäänlaista määräystä saanut hallitukselta; saksalaiset upseerit olivat hyvin tyytymättömät tähän toimettomuuteen ja olivat juuri aikeessa palata Eurooppaan, kun katteini sairastui kuumeeseen. Hänen tilansa huononi päivä päivältä. Kun olin laivalla, makasi hän kannella ihan tiedotonna tuijottavin silmin, pari persialaista istui hänen vieressään ajaen viuhkoilla pois kärpäsiä ja sääskiä. Hän oli kaunis, äskennainut 30 vuotias mies, mutta näytti nyt kovin riutuneelta. Oltiin niin varmat hänen pikaisesta kuolemastaan, että oli jo kaivettu hauta armeenialaiseen hautausmaahan Bushirissa ja armeenialainen pappi oli jo puhuttu hautaamaan. Hän oli kuitenkin kestänyt Kongon ja Etelä-Afriikan ilmanalan, ja kun hän 10 kuukautta sitte tuli Bushiriin, oli hän ollut ihan terve ja elonhalua uhkuva sekä luvannut tällä ensimmäisellä persialaisella laivalla avata maalle uuden tulevaisuuden — nyt makasi hän tuossa kalpeana ja kuihtuneena, ja pian hän kätketään hautaan vieraassa maassa, jossa ainoastaan muhametinuskoisia lepää.[34]
"Persepolis" on rakennettu Bremenissä ja on maksanut 500,000 mk. Näin saattaa Persian hallitus uhrata suuret summat mitättömiin hankkeihin, sen sijaan, että se käyttäisi rahoja siltojen- ja teitten rakentamiseen y.m., mikä olisi välttämättömän tarpeellista, mutta jota hallitusmiehet pitävät ihan liikanaisena ja turhana. Ei ymmärretty edes pitää laivaa toimessa, eikä käyttää sitä hyödyksensä, kun se nyt kerran oli ostettu. Upseerit eivät saaneet säännöllisesti palkkojansa, eikä hallitus määrännyt mitään summaa vuotuiseksi ylläpidoksi, sillä hallitus aprikoi että kun laiva nyt kerran oli maksettu, tulee sen itse ylläpitää itsensä. Sen sijaan että se lähetettäisiin Intiaan, saa se maata hyödyttömänä Persianlahdessa. Oli surullista katsella tuota komeata laivaa viruen niin juhlallisena ja liikkumattomana Bushirin edustalla, jopa niinkin liikkumattomana, ettei vahvinkaan aallokko voinut saada sitä paikaltaan, sillä korallit olivat rakentaneet talonsa sen sivuja pitkin niin tukevasti, että laiva oli ikäänkuin vuoreen kiinnimuurattu. Upseerit kertoivat, että he öisin maatessaan hytissään, saattoivat kuulla humisevan äänen, joka syntyi näitten lukemattomien pikkueläinten taukoamattomasta työstä, ja että he laivan rungosta saattoivat havaita nousuveden ajan, joka täällä nousee aina l,19 metriä.[35] He kertovat että kerran kun laivan piti lähteä merelle, saatiin monta viikkoa työskennellä, ennenkuin se saatiin merenpohjasta irti.
Vankan suuruksen syötyäni lausuin kello 2 jäähyväiset saksalaisille upseereille ja kenraali Shindlerille, joka vielä viime hetkessä antoi monta hyvää neuvoa Mesopotamian vaarallisesta suo-ilmastosta ja arapialaisista ryöväreistä, sekä menin taas höyryalukseen, joka 10 minuutissa vei minut "Assyrian" rappusille. Tämä suurenmoinen laiva kuuluu "British India Steam Navigation Company" nimiselle yhtiölle ja välittää liikettä Bombayn ja Basran välillä, poiketen välisatamiin niinkuin Karantshiin Indus-joen suulla, Gwadarin Balutshistanin ja Persian rajalla, Maskatiin Omanilaisella rannikolla, Ras Djaskiin, joka on tärkeä asema englantilaisella sähkölennätinlinjalla Hormussalmen suussa, Lingehiin Laristanin rannikolla ja Bushiriin. "Assyria" makasi tässä 5,34 m syvällä vedessä odottaen postia. Minä olin ainoa matkustaja Bushirista ja ainoa eurooppalainen, kun emme ota lukuun katteinia ja upseereja, jotka olivat englantilaisia. Ensi luokan matkustajia oli paitsi minua pari rikasta persialaista; muuten vilisi koko kansi itämaalaisia, jotka kaikki olivat kannella matkustajia, siinä oli persialaisia, hindulaisia, arapialaisia, turkkilaisia, neekereitä, puolirotuisia portugaalilaisia, ja tusina neekeri orjanaisia. Tämä oli kirjava ja eloisa näkemys. Kukin koetti parhaansa mukaan kotiutua; levitti mattonsa ja patjansa johonkin nurkkaan, loikoili vesipiippunsa tahi teekeittiönsä ääressä, silminnähtävästi nauttien huolettomasta olemuksestaan. Muutamat pelasivat shakkia ja triktrakkia, jossa persialaiset usein ovat sangen taitavia. Kello 5 saapui posti laivaan. "Assyria" nosti ankkurin, liukui varovasti kanavan läpi särkkien välissä, ensin lounaiseen suuntaan, mutta päästyä väljemmille vesille koilliseen. Vihdoin keinui se vapaasti Persianlahden vaaleansinisillä laineilla, niin, se keinui todellakin, niin suuri kuin se olikin, jopa oikein tuntuvastikin, sillä oli noussut kova pohjoistuuli, josta seurasi, että eurooppalainen matkustaja tuntien vähäisiä meritaudin oireita kello 8 varovaisesti kömpi hyttiinsä, ja vaipui raskaaseen uneen. Seuraavana aamuna nousin kello 6 ylös kannelle, asetuin mukavaan rottinkiseen nojatuoliin ja särpien teetä sekä polttaen sikaaria nautin nyt täydelleen tyyneestä merestä. Tuntia myöhemmin sivuutettiin muutamia hiekkasärkkiä, joita jo kaukaa saattoi huomata veden keltaisesta väristä niiden läheisyydessä ja kello 8 liu'uimme Shat-el-Arabin sameraisille laineille. Hiekkasärkät ovat liikkuvaisia ja muuttelevat paikkaa, josta syystä kulku on sangen vaarallista, mutta majakka virran suussa osoittaa tietä öisille purjehtijoille.