VIIDESTOISTA LUKU.
Farsistanin vuoristossa.
Sunnuntaina 16 p. Toukokuuta piti minun jättää muistorikas Shirats. Herra Fargues kirjoitti luetteloon kaikkien niitten karavaani-asemien nimet, joissa minun tuli käydä, niitten etäisyydet toisistaan kilometreissä ja muita huomioon otettavia paikkoja. Sitten varusti hän minut erinomaisilla eväillä: pari pulloa viiniä, muutama sardiinilaatikko, sekä läkkilaatikollinen eräänlaisia kirsikoita. Lihaa sitä vastoin ei sovi kuljettaa muassaan, sillä se ei pysy tuoreena polttavassa helteessä. Herra Decroix tuli toivottamaan minulle onnellista matkaa ja toi prinssiltä valokuvan. Kello 6 i.p. olivat hevoset satuloittuina sähkölennätintalon pihalla. Otin sentähden hartaat jäähyväiset herra Farguesilta, kiittäen häntä siitä erinomaisesta vieraanvaraisuudesta ja herttaisuudesta, jota hän näinä unhottumattomina päivinä oli minulle osoittanut ja läksin jälleen matkalleni.
Shiratsista Bushiriin ratsastin samalla hevosella koko matkan. Eläimen omistaja, vanha, hyvin pieni ja kurttuinen ukko, ratsasti itse muulilla. Kun olimme kulkeneet suuren "meidanin" eli tasangon poikki sähkölennätintalon ja kasarmien välillä sekä muutamia ahtaita, iljettävän likaisia katuja, tulimme maalle ja sivuutimme verrattain hyvällä tiellä kolme puutarhaa: Retsaabad, Asisabad ja Bagh-i-Djennet, jotka kaikki ovat laajat ja rehoittavat, viimemainittu on mainio kirsimarjojensa runsaudesta.
Muutaman tunnin perästä saavuimme ensimmäiselle Tjenarrahdar nimiselle karavaani-asemalle, noin penikulman päässä Shiratsista; se sijaitsee laajalla Shiratsin tasangolla, rajavuorten juurella, josta syystä kaupunki vielä on näkyvissä. Karavaaniasema ei ollut juuri houkutteleva. Niinkuin jo ennen olen maininnut, saa maata eräänlaisissa avonaisissa komeroissa, jotka ovat täynnä likaa ja syöpäläisiä. Kun minulla sitä paitsi oli seurana kolme kissaa, jotka tappelivat ja kiljuivat koko yön ja kuu valaisi huonetta, niin tuntuu ihmeelliseltä, että heti nukuin, ja heräsin vasta kello 4 seuraavana aamuna, jolloin taas läksimme matkalle. Nyt kuljetaan pitkät matkat Deh Sheikh puroa pitkin, joka on Kara Agatshin lisäjoki ja jossa on kirkasta, hyvää vettä. Kolmesta kohtaa mennään vesistön yli pieniä kivisiltoja myöten. Maa käy yhä mäkisemmäksi ja tie kiviperäiseksi. Molemmin puolin on korkeita vuoria. Kasvullisuus käy rikkaammaksi. Vuorenrinteillä kasvaa ruohoja, kukkia, suuria ohdakkeita, saksanpihlajan kaltaisia pensaita ja yksityisiä puita. Siellä täällä ovat solat ihan täynnä paimentolaisten lammaslaumoja, jotka verkalleen siirtyvät kohti Dehbidin ylämaata.
Seuraava asema oli Khanehtsenian, johon pysähdyimme muutamaksi tunniksi, jatkaaksemme sitten matkaamme Kara Agatsh jokea pitkin, jota seurataan noin puolen peninkulmaa. Kasvullisuus käy yhä rikkaammaksi, mitä ylemmäksi tullaan vuorille, joitten harjat kasvavat läpipääsemättömiä pensaita ja pieniä reheviä, paksurunkoisia puita; nämät kuitenkaan eivät seiso kyllin taajassa, jotta muodostaisivat metsää. Eläinkuntakin käy rikkaammaksi. Jäneksiä juoksee silloin tällöin tien yli, ja kyyhkysiä ja kanalintuja lentää ylös viidakosta, kun ajamme ohi. Pian saavumme tavattoman suurelle, yksinäiselle vuoriryhmälle, jota persialaiset nimittävät Sin-e-Sefidiksi eli "Valkoiseksi satulaksi", ja syystäkin, sillä vuoren kivilaji on melkein valkoista ja muodolleen on kallio todella satulan näköinen, suuri syvennys keskessä. Tie kulkee ylimmällä vuorenharjulla ja tästä on suuremmoisin näköala laaksojen yli puroineen ja vuorten yli pensaineen ja puineen. Kalliot ja vuoriharjanteet ovat oikullisesti sikin sokin, ja näyttää siltä, kun olisivat ne heitetyt umpimähkään toistensa kesken. Epäilemättä on tie Farsistanin vuoristossa vaivalloisimpia ja vaarallisimpia teitä koko maan päällä. Himalaijassa ja Kalliovuorissa matkustaneet englantilaiset väittävät, että Shiratsin ja Bushirin välinen tie on paljon rasittavampi. Siihen tulee vielä lisäksi tässä osassa maata vallitsevat epävarmat olot. Maantierosvot mellastavat täällä jotenkin häikäilemättä. Itse sain olla niiltä rauhassa, mutta kuulin kerrottavan täällä tapahtuneen monta ilkeätä seikkaa. Monelta taholta varoitettiinkin minua lähtemästä vuoristoon ilman vartiajoukkoa. Syynä siihen että Farsin maakunnassa on enemmän ryöväriä kuin esim. Irak Adshmissa, on osaksi se, että asukkaat ovat paimentolaisia ja tottuneet vapaaseen, kuljeksivaan ja riippumattomaan elämään, osaksi se, että vuorten asukkaat ovat vilkkaammat ja rohkeammat kuin tasankolaiset, ja viimeiksi sekin, että ahtaat polut ja solat kallioissa tarjoovat niin paljon lymypaikkoja ja muita etuja sekä verivainoojille että vainotuille.
Kello puoli 10 saavuimme Dasht-Ardjin nimiseen kylään. Täällä ei ole karavaani-asemaa, josta syystä me sijoituimme kylän ulkolaitaan. Eläimet kytkettiin ja syötettiin, minä levitin takkini maalle, riisuin saappaani, ja oikoilin ratsastamisesta puuttuneita jäseniäni ukon mennessä läheisimpään maalaistaloon ostamaan munia ja leipää sekä noutaakseen vettä. Hän palasi pian tuoden noita halutuita tavaroita, ja risukimppu sytytettiin. Iloisesti räiskyvällä tulella keitimme munia ja teetä, ja herra Fargueksen kirsikat, viini ja sardiinit tekivät aterian niin rikkaaksi ja vaihtelevaksi kuin se näillä yksinäisillä vuorilla saattoi tulla. Sitä höysti vilkas keskustelu, jolloin tuo hauska ukko erityisesti selitti tahtovansa runsaasti juomarahaa Bushiriin saavuttuamme. Syötyämme sytytettiin tavallinen iltapiippu, ukko rupesi pian nuokkumaan, unhoittaen hoitaa tulta, joten se sai sammua, ja pian minäkin nukuin Farsistanin puhtaan, tähtikirkkaan taivaan alla.
Kello puoli 5 ratsastimme Dasht-Ardjinistä. Kylä on tasangolla, jonka suurin osa rajoittuu samannimiseen pieneen järveen. Tämä on likistyksissä vuorten välissä, ja sen pohjoisrannalla on kapea käytävä matkustajille. Siellä täällä pulppuaa vuoriseinästä kirkkaita lähteitä; muutamat jotenkin korkealta, muodostaen pieniä vesiputouksia. Nämä alinomaa pulppuavat lähteet, ne ne pysyttävät järvessä veden. Rannoilla, joissa suuret karjalaumat käyvät laitumella, kasvaa rehevää ruohoa. Pian kuitenkin jätämme tasangon, nousemme vähitellen rinteitä ylös, ja saavumme mutkaista, jyrkkää, kauhean kivistä tietä ylös Pir-i-Tsen nimiselle huipulle, joka on 2,200 m korkea. Kasvullisuus on paikoittain rikas, ja joskus ratsastaa oikein metsikköjen läpi. Pir-i-Tsenistä, joka merkitsee "Vanha vaimo", on viehättävä näköala joka taholle. Tuolla syvässä jalkojemme alla on jylhien vuorten välissä pieni Dash-Ardjinin järvi, jonka me muutama tunti sitten jätimme. Aurinko, joka ei vielä ole ehtinyt kauvaksi taivaalle, luo maisemalle omituisen, viehättävän värin. Alhaalla laaksossa on ihan äänetöntä, ja hiljaisuutta vaan silloin tällöin häiritsee lirisevä puronen tahi tien yli laukkaava jänis. Maakotka liitelee majesteetillisesti vuorten välissä. Suuria viheriäisiä sisiliskoja pitkine mustine purstoineen pilkistää kalliohalkeamista. Jalopeuroista me sitä vastoin emme nähneet merkkiäkään, mutta Arnold[27] kertoo, että löytyy runsaasti jalopeuroja juuri Dasht-Ardjinin lähellä.
Pir-i-Tsenin tuolla puolen alenee tie yhtä jyrkästi, kuin se äsken yleni, ja meidän allamme on nyt syvä, ympyriäinen laakso, jonka keskellä on yksinäinen, matalanpuoleinen vuoriryhmä. Tällä pienellä vuorella on karavaani-asema Mian-Kotel (Keskihuippu). Se näkyy pienenä pisteenä tuolla alhaalla, monta tuntia ennenkuin päästään perille. Kello 10 tulimme sinne ja viivyimme siellä kello 2:teen. Pitkin karavaani-aseman katonrästästä ja komeroitten sisässä oli tuhansittain pääskysenpesiä ja linnut liitelivät pilvinä pihan yli. Muuan tallimiehistä kertoi, että eräänlaiset käärmeet, jotka suurissa joukoissa asustavat vuorenrotkoissa ja karavaani-aseman muureissa, matelevat ylös katolle ja pistävät päänsä rästään yli, ryöstääksensä pääskysenpesistä munia tahi poikia. Hän näytti erään tämmöisen käärmeen; se oli noin 90 senttiä pitkä ja väriltään harmaanvehreä.
Kun tullaan Mian-Katelista alas, leviää kahden yhtäsuuntaisesti kulkevan vuoriharjun välissä ruohoja ja puita kasvava Dasht-i-Bern niminen laakso. Suoraan meidän edessämme kohosi tasangolta äkkijyrkkä vuoriryhmä, joka näytti sulkevan tien. Se on Kotel Dohter (Tytärkallio), sen yli kulkeminen on vaivalloisimpia koko Persiassa. Nouseminen käy sentään jotenkin, mutta vuoren länsipuolella jossa tie laskee äkkijyrkkää vuorta alaspäin, on kulku erinomaisen hankalaa. Tie on tässä muurattu, kivillä laskettu ja käsipuilla varustettu. Kun seisoin ylimmässä mutkassa ja katsoin jyrkännettä alas, saatoin laskea 36 kääntömutkaa, polveketta. Todellakin surkuteltavia ovat ne muuliraukat, joitten raskaine kuormineen täytyy ponnistella tätä jyrkkää tietä ylös; ja kuitenkin ovat kaikki sisämaahan tuotavat englantilaiset tavarat vedettävät Kotel Dohterin ylitse.
Kun tämä vuori on kuljettu, tullaan taas alas tasangolle ja vasemmalla on nyt pieni, matala kahilistorantainen järvi. Sen läntisen osan poikki käydään pitkää, Pul-i-Abguineh nimistä kivisiltaa myöden. Tämä silta on niin ränstynyt, että täytyy pitkät matkat ratsastaa noin 60 sentin syvyisessä vedessä. Ensimmäisen sillan pään oikealla puolen on kivitalon rauniot ja kalliossa sen yläpuolella on pieni korkokuva, joka kuitenkin on ainoastaan parinsadan vuoden vanha. Se kuvaa valta-istuimellaan istuvaa kuningatarta; palvelijatar tarjoo hänelle jotain vadilla, hänen vieressään seisoo jalopeura ja kiinnikytketty papukaija ja valta-istuimen takana näkyy hovimies.
Sillan toisella puolen leviää taas silmän siintämättömiin ulottuva ruohotasanko paimentolaisineen. Taivaan rannalla näkyy puutarhoja, taatelipalmuja ja kupooleja. Se on Katserunin kaupunki, jonne saavuimme kello puoli 9. Minä menin suoraan sähhölennätin-asemalle, jonka virkamies, Englantia puhuva armeenialainen, ystävällisesti otti minut vastaan, tarjosi viiniä, päivällistä, tupakkaa ja asuntoa. Herra Fargues oli antanut hänellekin käskyn vastaanottaa minut.
Katserunissa on 7-8,000 asukasta. Useimmat talot ovat valkoiseksi kalkitut ja jotenkin siistit, mutta suuri osa niistä on autiona ja rappeutunut. Katserun näyttää kuitenkin enemmän itämaalaiselta kuin mikään muu kaupunki mitä ennen olin nähnyt. Tähän on syynä osaksi taatelipalmut, joita joka pihalla viljellään, ollen kansan tärkein ruokakasvi, osaksi kuumuus, joka nyt, kun on tullut alas varsinaisilta vuorilta, tuntuu yhä tukahuttavammalta.
Tästä käy tie tasaisella tasangolla aina Shapuriin asti. Molemmin puolin on laajalti suuria harvaan kylvettyjä mutta suloisesti tuoksuvia viljelysmaita, joita niitetään puoli-ympyriäisillä käsisirpeillä. Puita sitä vastoin kasvaa yhä harvemmassa ja maisema kadottaa yhä enemmän suuremmoisen kauneutensa.
Shapur on pieni kylä, jossa on vanha hyvin säilynyt linnoitus. Paikka on tunnettu niistä kauniista korkokuvista, joita on hakattu kallioseinään sen pohjoispuolelle. Siellä tahdoin kaikin mokomin käydä. Palkkasin sentähden kylästä pojan saattamaan minua muinaisjäännöksille. Vuori on runsaan penikulman päässä Shapurista ja sinne viepä tie käy tasaisen heinää ja pensaita kasvavan tasangon yli, jossa mateli lukemattomia käärmeitä ja jossa oli suuret joukot kyyhkysiä ja kanalintuja. Persialainen oli sentähden ottanut mukaansa pyssyn, ja oli käyden, mutta vaikka hän useasti katosi viidakkoon ja ampui monta laukausta, ei hänen kuitenkaan onnistunut saada muuta kuin pari kyyhkystä. Parin tuntisen ratsastuksen perästä tulimme kahden kohtisuoran kallioseinän luokse, joiden välissä on pieni sievä laakso ja sen pohjassa kiitää jotenkin leveä puro Shapurin-tasankoa kohti. Sen rannoilla on taajoja, läpipääsemättömiä pensaita, ja laaksossa kasvaa runsaasti rehevää ruohoa. Oikealla kallioseinällä on kaksi taulua, joista toinen taulu on jaettu moneen ruutuun ja ympärillä on puoliympyränmuotoinen komero. Jokaisessa ruudussa on erityinen kuvaryhmä, jossa on ratsastajia, sotilaita, pitkät keihäät käsissä y.m. Keskimmäinen ryhmä esittää kuningas Saporin hevosen selässä, hänen edessään on Roomalainen polvisillaan, ojennetuin käsin. Kuninkaan yli liitelee enkeli; tämä on luultavasti palkan ja voiton kuvaus. Toinenkin taulu oikeassa seinämässä esittää kuningas Saporin hevosenselässä, Tässä hän käskevästi ja majesteetillisesti ojentaa kätensä; hevosen jaloissa on kuoleva roomalainen. Samoinkuin edellisessä polvistuu tässäkin kuninkaan edessä mies, paljain päin; eteenpäin ojennetut kädet, sisäpuolet ylöspäin käännettyinä osoittavat hänen armoa anovaksi. Se on roomalainen keisari Valerianus, jonka Sapor 3:nnella vuosisadalla j.Kr. Edessan luona voitti ja vangitsi.[28] Kun Sapor perusti tuon aikonaan niin kukoistavan ja kuuluisan Shapurin, ikuistutti hän myös ympärillä oleviin kallioihin voittonsa roomalaisista. Monessa muussakin paikassa Persiassa, niinkuin Nakshi Rustanin luona on samallaisia tauluja, joissa päähenkilöinä ovat Sapor ja Valerianus. Ensimmäinen taulu vasemmalla seinällä on myös jaettu moneen osaan ja siinä näkee ratsastajia ja sotilaita keihäineen ja jousineen. Toisessa taulussa nähdään kuningas hevosen selässä kohtaavan kameleilla ajavia sotilaita, ja kolmannessa kaksi ratsastavaa kuningasta tulevan vastatusten. Nämät kolme viimemainittua korkokuvaa ovat jotenkin korkealla maasta, josta syystä niiden eteen on kallioon hakattu kapea käytävä. Vähän matkan päässä etempänä laaksossa on luola ja sen lähellä on 7 m pitkä kuvapatsas. Sekin kuvaa kuningas Sapor'ia kruunu päässä.
Kun olin katsellut ja piirtänyt useimmat korkokuvat, sijoituimme kirkkaan, kalarikkaan puron rannalle ja lepäsimme tunnin ajan. Sitten palasimme Shapuriin, jossa söimme päivällistä.