NELJÄSTOISTA LUKU.
Hautoja Shiratsissa.
Matkamme kävi eräälle hautausmaalle, joka erityisesti herättää meikäläisen huomiota. Siellä on nimittäin haudattuna eräs ruotsalainen lääkäri, tohtori Fagergren, joka 30 vuotta harjoitti lääkärin tointa Shiratsissa, jossa hän kuoli v. 1878. Tavatessani prof. Vámbéryn, kertoi tämä minulle monta hauskaa ja merkillistä seikkaa ruotsalaisesta lääkäristä, jonka tykönä Vámbéry asui kuusi viikkoa, ollessaan Shiratsissa. En saata olla mainitsematta erästä niistä.[24] Vámbéry matkusti, niinkuin tunnettu, Persian läpi turkkilaiseksi dervishiksi puettuna. Hänen ulkomuotonsa soveltuu hyvin valepukuun; hän oli antanut partansa kasvaa pitkäksi ja takkuiseksi kuin dervishin, ja käärittynä repaleiseen viittaan, turpaani päässä lähti hän Fagergrenin asuntoon, jossa hän, lausuttuaan tavanmukaisen dervishitervehdyksen: "ja hu! ja hakk!" sanoi olevansa Bagdadin shekin lähettämä käännyttämään tohtoria Muhametin oppiin. Fagergren, tottuneena tämmöisiin käännytystoimiin, antoi hänelle rahan ja käski hänet pois, mutta kun dervishi uudisti pyyntönsä kysyi tohtori mitä todistuksia hänellä oli shekin ihmeitä tekevästä voimasta. "Kyllä", vastasi dervishi, "sinä olet frengi (eurooppalainen), minä puhuttelen sinua millä kielellä haluat." Silloin käski Fagergren hänen puhumaan vähän ruotsia, ja tohtorin suureksi ihmeeksi, luki tämä repaleinen dervishi muutamia värsyjä Frithiofin sadusta. Vámbéry oli nim. jo nuoruudessaan tutkinut tuota Tegnérin runoa alkukielellä. Sopii ajatella, minkä vaikutuksen tämä teki ruotsalaiseen tohtoriin, joka ei ollut moneen vuoteen kuullut ainoatakaan ruotsalaista sanaa! Naamioitus putosi heti, ja Vámbéry tuli Fagergrenin vieraaksi.
Fagergrenillä oli pitkällä oloaikanansa Shiratsissa tilaisuus tutkia persialaisten tapoja paremmin kuin kellään muulla ja lääkärinä pääsi hän muuten salaisiin paikkoihin, jopa haaremiinkin. Hän on kirjoittanut kaikesta, mitä hän on kokenut, ja kuollessaan jäi häneltä paljon käsikirjoituksia, joita hän epäilemättä olisi julaissut, jos hän olisi saanut palata Ruotsiin, mutta jotka nyt makaavat unhotettuina Shiratsissa. Sittemmin tapasin kumminkin tohtori Fagergrenin vävyn, kenraali Houtun-Shindlerin, joka tiesi, mistä nämät persialaisten tuntemiselle epäilemättä tärkeät paperit olivat löydettävissä, ja hän lupasi että hän, tullessaan ensi kerran Shiratsiin, ottaa niistä selvän ja antaa ne minun käytettäväkseni.
Vámbéry kertoo Fagergrenin olleen erittäin rakastettavan, anteliaan ja auttavaisen miehen. Kuntoaan sai hän Persiassa osoittaa ei ainoastaan lääkärinä vaan myös sotilaana. Niinpä oli hän osallisena ja johti Bender-Abbaksen rynnäkössä, Hormussalmen pohjoisrannalla helmikuussa 1855. Tämä kaupunki ynnä siihen kuuluva alue oli annettu Maskatui imamille, ehdolla, että hän vuosittain maksaa shaahille rahasumman. Kun imami ei täyttynyt velvollisuuttansa, vaan sen sijaan koetti saada pysyväistä jalansijaa Bendar Abbaksessa, päätti Persian hallitus väkisin ottaa saatavansa. Nyt lähetettiin sinne 5,000 miestä, mutta kun päälliköt, tavallisuuden mukaan "keskinäisestä kateudesta", eivät voineet sopia, eivätkä sitäpaitsi tunteneet seutua, hyväksyttiin Fagergrenin sotaretki-suunitelma. Kun sotajoukot asetettiin hänen johdatettavakseen, onnistui rynnäkkö täydellisesti; arapialaiset kadottivat 800 ja persialaiset 50 miestä. Tämä oli onnellisempia taisteluita Nasr-ed-Dinin hallitusaikana. Tohtori Fagergren lausuu eräässä kirjeessä tästä taistelusta muun muassa: "persialaisten sodassa saattaa sattumus tahi pikkuseikka vaikuttaa taistelun voittoon tahi häviöön; yksi ainoa sotilas, johon on sattunut kuula, voi saattaa koko armeijan kauhuun tahi raivoon; jos vaan onnistuu saamaan kaksi tahi kolme liikkeeseen, niin seuraavat ne muut muassa — niinkuin lampaat, jos on vaara tarjona, tai niinkuin jalopeurat, jos on saaliintoivoa. Taistelun päivänä ei ole komentoa eikä kuuliaisuutta, jokainen seuraa omaa mieltään… Tulin siihen vakaumukseen, että persialainen sotamies saattaa olla hyvin urhollinen, jos vaan ymmärtää häntä viisaasti käyttää ja herättää hänen intoansa".[25]
Heti Dillkoshah linnan tuolla puolen on pieni, kivimuurien ympäröimä puutarha, jonka kypressien, appelsiinien ja syreenien keskellä on suuri talo ja tämän maakerroksessa suuri hautaholvi. Keskellä lattiaa on täällä marmoriarkku, jossa on kirjoituksia ja sen ympäri metalliaita. Tässä lepää runoilija Saadi.
Shekki Moslih-ed-Din Saadi Shiratsi syntyi, niinkuin nimi ilmoittaa, Shiratsissa v. 1194 j.Kr., köyhistä vanhemmista. Hän oli dervishi sen sanan oikeassa merkityksessä; sillä 20 vuotta elämästään matkusti hän karavaanien kanssa kaikkialla Itämailla, kootakseen elämänkokemustaan ja aikoi sitten kirjoittaa mitä vaikutuksia hän oli saanut. Niinpä lienee hän tehnyt 14 toivioretkeä Mekkaan, käynyt Jerusalemissa ja Syyriassa, ja matkustanut itäänpäin aina Balkiin asti. Elämänsä loppuosan vietti hän Shiratsissa, kuninkaan hovissa, jossa hän satavuotiaana kuoli. Hänen kirjoituksensa ovat kaikki siveysopillisia ja ovat itämailla niin levinneet ja niin kuuluisat, että niitten tunteminen vielä tänäpäivänä pidetään hyvän kasvatuksen pääehtona.
Kuuluisin Saadin kirjoista on Gulistan, eli "kukkatarha." Tämän kirjan aihe selviää parhaiten kirjoittajan omista sanoista esipuheessa: "olen pitänyt esityksen lyhyyttä ansiona, niin että tämä mieluisa puutarha ja näitten tuuheitten hedelmäpuitten tarha on satunaisesti jaettu kahdeksaan lukuun, niinkuin paratiisi, (jossa on kahdeksan porttia). Se on lyhennetty, ettei kukaan ikävystyisi sitä lukiessa. Se puhuu kuninkaitten käytöksestä, dervishien tavoista, kohtuullisuuden eduista, vaiteliaisuuden hyödystä, rakkaudesta ja nuoruudesta, heikkoudesta ja vanhuudesta, kasvatuksen vaikutuksesta, säädyllisyydestä seuraelämässä." Olen jo esittänyt muutamia näytteitä Gulistamin toisesta luvusta, tässä vielä yksi ensimmäisestä luvusta: "Joku oli saavuttanut täydellisyyden painiskelutaidossa. Hän tiesi 360 koukkua ja temppua, jotka ovat kallisarvoisia tässä toimessa ja joka päivä harjoittelee hän niistä yhden. Sattumalta oli hän sydämensopukassaan mieltynyt erään oppilaansa kauneuteen. Hän opetti tälle 359 temppua, mutta yhden kieltäytyi hän opettamasta. Nuori mies oli mainio tässä taidossa ja voimassa. Ei kukaan voinut hänen kanssaan kilpailla ja hän meni niin pitkälle, että hän sanoi sultaanille: opettajani etevyys minuun verrattuna tulee siitä kunnioituksesta, jota häntä kohtaan tunnen, ja johtajalle kuuluvasta etuoikeudesta; minä olen hänen vertaisensa tässä ammatissa. Tämä elämänviisauden puute ei miellyttänyt kuningasta. Hän käski heidän painiskella. Määrättiin avonainen paikka. Valtakunnan suuret ja hovin ylhäiset miehet olivat läsnä. Nuori mies ryntäsi kuin juopunut elevantti sisään semmoisella kiivaudella, että jos hänen vastustajansa olisi ollut rautainen vuori, olisi hän sen paikaltaan reväissyt. Opettaja ymmärsi tämän nuoren miehen olevan häntä voimallisemman. Hän lähestyi häntä sillä vieraalla tempulla, jonka hän oli tältä salannut. Nuori mies ei osannut väistää. Opettaja nosti hänet molemmin käsin maasta ylös päänsä yli, ja heitti hänet maahan. Huuto kuului katsojien joukosta. Kuningas käski antaa opettajalle kunniaturkit ja rahaa, mutta nuorta miestä hän nuhteli ja torui sanoen: 'sinä olet tekeytynyt taitavaksi painimaan opettajasi kanssa, mutta et ole onnistunut.' Hän vastasi: 'oi ruhtinas: Opettajani ei voita minua voimassa, mutta painitaidossa oli pikkuseikka, jonka hän kieltäytyi minulle opettamasta. Tänään on hän, tämän pikku temppunsa tähden minut voittanut.' Opettaja vastasi: 'Minä säästin sen tämmöistä päivää varten, sillä viisaat ovat sanoneet: älä anna ystävällesi niin paljon valtaa, että hän ruvetessansa viholliseksesi, saattaisi sinua vahingoittaa'."
Tässä seuraa näytteeksi ote luvusta: "kasvatuksen merkityksestä": "Minä olen nähnyt rikkaan miehen pojan, joka istui isänsä haudalla, ja alkoi kiistellä köyhän miehen pojan kanssa sanoen; 'isäni hautapatsas on kivestä ja siinä kirjoitus on värillinen; sen päällä on valkoinen marmorilevy ja siinä turkoosikiviä; onko sinun isäsi haudalla mitään sen vertaista? Sinne on haalittu 2 tahi 3 tiilikiveä ja sen ylitse on kylvetty kourallinen multaa.' Köyhän miehen poika sanoi, tämän kuultuansa: 'vaiti, sillä huomenna, ylösnousemuksessa, ennenkuin isäsi on palannut takaisin itsensä luokse tämän raskaan kiven alle, on minun isäni jo paratiisissa.' Kertomusten mukaan on köyhien kuolema lepoa. He eivät omista mitään, minkä kaipauksella jättäisivät."
Kääntykäämme nyt Hafiksen haudalle. Tämäkin on aidatun pihan sisäpuolella, mutta paljaan taivaan alla; sen ympärillä on koko joukko muita hautoja, joissa runoilijan ihailijoita lepää. Sikin sokin olevien hautojen joukossa huomataan kuitenkin heti suuren runoilijan hauta, jota peittää tavattoman iso valkoinen marmorilohkare Jesdistä, siinä on runsaasti kirjoituksia korkokirjaimilla. Nämät kirjoitukset on Hafis itse sepittänyt. Siinä sanotaan muun muassa: "Tulkaa tänne, minun rakkaani, hautani luo, viinillä ja laululla, ja ehkä iloiset äänenne ja sointuva soittonne herättää minut unestani ja minä nousen kuolleista."
Shemsed-Din Muhametti Hafis syntyi Shiratsissa 1318 (?), ja hänen laulunsa herättivät jo aikaisin erinomaista huomiota. Kaikki senaikuiset itämaalaiset ruhtinaat tuhlasivat hänelle suosionosoituksiaan, lähettipä suuri maailman valloittaja Timurkin hänelle runsaita lahjoja. Vaikka Hafis oli shekki, eli dervishikunnan päällikkö, ja ulema, eli lainoppinut, lauloi Hafis ainoastaan viinistä ja rakkaudesta, ja kaikki hänen runonsa henkivät semmoista elämäniloa ja värienrikkautta, ettei kaukaa saattaisi aavistaa niitten tekijäksi islamilaista munkkia. Hän on Itämaan Bellman, ja samoin kuin Bellmannilla, on Hafiksellakin lukuisa ihailijajoukko, jotka menevät niinkin pitkälle, että asettavat hänen kirjoituksensa yhtä korkealle, jopa korkeammallekin kuin koraanin ja pitävät Hafista profeettanansa. Monenkaltaisia toivioretkiläisiä vaeltaa hänen haudalleen — enimmäkseen juopporenttuja, sanoo Vámbéry — ja avaten neulalla umpimähkään hänen runokokoelmansa, "Divanan", saattaa avatusta kohdasta saada tiedon tulevasta kohtalostaan.
Kun Hafiksen Divana levisi kaikkialle Itämailla, kiellettiin osmanilaisessa valtakunnassa ankarasti sitä lukemasta, koska peljättiin sen saattavan itse koraanin varjoon. Kun hän kuoli 1333, julistettiin hän vapaa-ajattelijaksi ja kerettiläiseksi joka eksytti uskovaisten sielut kevytmielisillä lauluillaan, eikä luvattu hänelle kunniallista hautausta. Silloin ilmestyivät hänen ystävänsä häntä puolustamaan ja kerrotaan että hänen oma "Divanansa" sai ratkaista asian. Kirja avattiin umpimähkään ja neulankärki sattui paikkaan, jossa Hafis sanoo "panevansa kaiken toivonsa Jumalan laupeuteen." — Hän haudattiin kunniallisesti.
Paikka, jossa Hafis lepää, sanotaan Mosellaksi, s.o. "rukouspaikka", ja sen lähellä virtaa pieni Roknabad niminen puro, josta runoilija kirjoituksissaan niin usein ja semmoisella ihastuksella puhuu. Syystä sanotaan siitä Mirtsa Shaifyn mainioissa lauluissa:
Miks' Shirats on niin kuuluisa,
Sen ruusut, viinit ennen muita mainittu?
Miks' ylistetty Roknabad?
Mosellan lehto miks' on mainio?
Ei niiden kauneus lie syynä siihen,
Maas' ompi kauniimpiakin,
Sun laulustas ne maineen sai
O, Hafis, sä ne saatit loistohon.[26]
Näytteeksi rohkenen tähän kääntää Hafiksen runoudesta kappaleen eräästä hänen lauluistaan:
"Jo aamu valkeneepi
Ja pilvet hunnuks' käy.
Mun aamuviinin' tänne!
Hei saakaa veikkoset!
On kirkas kastehelmi
Tulpaanin poskella:
Siis tänne mulle viini,
Jot' aina nautitaan!
Jo paratiisin pälve
Tuo niityn tuoksuja.
Smaragdi-istuimella
Kas ruusu lepäjää:
Siis hurmajuoman, tuokaa,
Rubiinisäihkyineen!
— — — — —
Rubiininväri suuri
Kyll' ompi vaatelijas:
Mutt' huolett' ollos, Hafis,
Jo nostaap' onnetar
Huntunsa varjoomasta
Kauniita kasvojaan."