V.
VAINAJA.
Kragin ja Bengtin saavuttua kiireesti Kvambergiin huomasivat he että talo oli vahvasti valaistu. Paluumatkalla he eivät olleet vaihtaneet montakaan sanaa, Yhtäkkiä kysyi Bengt: "Mitenkä voi olla mahdollista, että ruumis on löydetty puistosta?" — Tämä kysymys antoi salapoliisille miettimisen aihetta.
Kalpeana ja avopäin riensi tohtori tulijoita vastaanottamaan. Hän oli niin hämmästynyt ja liikutettu, että hän tuskin voi puhua. Mutta Krag et kysynyt mitään.
Palvelijat auttoivat Kragin ja Bengtin ylös reestä. Lähellä seisoi muutamia itkeviä naisia, joita kokki koetti rauhoitella.
"Missä vainaja on?" kysyi Bengt.
"Arkihuoneessa."
Bengt lähti heti sinne ja Asbjörn Krag sekä tohtori seurasivat häntä.
Mennessä kuiskasi tohtori: "Åkerholm on ampunut itsensä, kuula on sattunut suoraan sydämeen."
Salapoliisi kiirehti ja ehti ennen Bengtiä huoneeseen. Ruumis makasi pöydällä valkealla lakanalla peitettynä.
Bengt aikoi vetää peitteen syrjään, mutta Krag esti hänet.
"Malttakaahan, annetaan hänen olla rauhassa."
Bengt katseli häntä pilkallisesti ja vastasi:
"Sopiiko tämä tilaisuus mielestänne leikinlaskuun?"
"Sopikoon tai ei, ensinnä täytyy lääkärin kuitenkin toimittaa ruumiintarkastus, sillä vainaja on ampunut itsensä."
"Ampunut itsensä!" huudahti Bengt. "Se ei voi olla mahdollista. Minun ymmärtääkseni on hän kuollut halvaukseen."
"Niin minäkin luulin", sanoi Asbjörn Krag vetäen peitteen pois ja jättäen kuolleen kasvot paljastamatta.
Vanha Åkerholm oli puettu arkipukuun. Hän makasi selällään. Oikeassa kädessä oli hänellä sama pistooli, jolla hän aikaisemmin illalla oli ampunut ja jota hän vieläkin kouristuksen tapaisesti lujasti piteli. Vainajan takissa näkyi selvästi kuulan reikä.
"Suoraan sydämeen", kuiskasi tohtori. "Vanhus kyllä tiesi, minne oli tähdättävä."
Bengt lähestyi kuollutta ja sanoi kumartuen sen yli:
"Kylmentynyt isäraukka, tällä tavalla siis tahdoit saada rauhan."
Äänekäs itku kuului ovelta. Palvelusväki suri poismennyttä isäntäänsä.
Samassa veti Asbjörn Krag peitteen vainajan kasvoilta. Bengt peräytyi ja asetti kädet kasvoilleen.
Vanhan Åkerholmin kasvoja oli kamala katsella. Ne olivat jäykistyneet ja niissä kuvastui pelokas ilme. Silmät tuijottivat aavemaisina ja suu oli pahasti vääntynyt. Mitä olikaan vanhus nähnyt ennen kuolemaansa?
"Peittäkää hänet!" pyysi kasvattipoika, "nuo kasvot ovat kauheat."
Asbjörn Krag veti kiireesti peitteen kuolleen yli.
"Kiellän ruumiiseen koskemasta", sanoi salapoliisi ankarasti, "sen täytyy ehdottomasti antaa olla liikuttamatta."
Kragin määräys ei näyttänyt olevan Bengtin mieleen, mutta kuitenkin sanoi hän palvelijoille:
"Tehkää niin kuin tohtori määrää!"
Kääntyen Kragiin jatkoi hän:
"Toivoakseni teette kaiken, mitä tässä asiassa on tehtävä."
Krag kumarsi.
"Pyydän kiireesti valjastamaan hevosen kepeän reen eteen", sanoi hän, "minun täytyy lähettää pari sähkösanomaa."
Sen jälkeen meni hän ovelle ja sanoi:
"Kaikki muut poistukoot, paitsi ne, jotka löysivät ruumiin ja toivat sen sisään!"
"Minä tulin ensiksi vainajan luo", sanoi keittäjä.
"Ja minä kuulin laukaukset", sanoi piharenki, joka seurasi keittäjää.
"Laukaukset?" huudahtivat Bengt ja Krag hämmästyneinä yhtäaikaa, "oliko laukauksia todellakin kaksi?"
"Oli", virkkoi tohtori, "on kuultu kaksi laukausta."
"Hyvä on", vastasi Krag, "sulkekaa ovi!"
Asiaan kuulumattomat poistuivat ja ovi suljettiin.
Asbjörn Krag kuulusteli ensiksi piharenkiä.
"Tekö sanoitte kuulleenne kaksi laukausta?" kysyi hän.
"Minä."
"Missä olitte silloin?"
"Olin juuri valjastanut hevoset ja lukitsin paraillaan tallin ovea."
"Paljonko kello oli silloin?"
"Tornikello oli juuri lyönyt yksitoista; seisoin silloin pihalla ja luin lyönnit."
"Olitteko yksin?"
"Olin."
"Oletteko varma siitä, ettei ketään ollut läheisyydessä?"
"Aivan varma. Silloin oli kirkas kuutamo, ja jos joku olisi ollut pihalla liikkeellä, olisin minä kyllä hänet huomannut."
"Ja te siis kuulitte laukaukset?"
"Niin. Ensin kuulin yhden laukauksen."
"Mistä suunnasta?"
"Puistosta."
"Mitä teitte laukauksen kuultuanne?"
"Ensin säikähdin, mutta sitten juoksin pihan toiselle puolelle, huusin
Andresenia, keittäjää, ulos, ja silloin kuulin toisen laukauksen."
"Kuinka pitkä oli laukausten välinen aika?"
"Ainoastaan muutamia sekuntteja, tuskin puolta minuuttia."
"Huomasitteko mitään erikoista laukauksien suhteen? Tarkoitan, kuuluiko ensimmäinen laukaus voimakkaammin kuin toinen?"
Piharenki mietti vähän aikaa.
"Sitä minä en voi varmasti sanoa", vastasi hän, "mutta nyt tarkemmin muistellessani tuntuu siltä kuin edellinen laukaus olisi ollut jälkimäistä voimakkaampi. Edellinen ikäänkuin olisi kaikunut kauemmin ilmassa."
Tohtori keskeytti kuulustelun.
"Mitä ihmettä nämä kaksi laukausta merkitsevät?" kysyi hän, "sillä ruumiissahan on vain yksi kuulan reikä."
Bengt, joka kuulustelun aikana oli seisonut ikkunan ääressä kuutamoa katsellen, kääntyi tohtoriin päin ja sanoi:
"Onhan tunnettu asia, että itsemurhaajat usein ampuvat koelaukauksen ilmaan kootakseen siten rohkeutta tekoansa varten."
"Niin, siitä on lukuisia esimerkkejä", lausui Krag.
"Ja sitä paitsi", jatkoi Bengt, "voihan myöskin otaksua, että vainaja ensiksi tähtäsi päähänsä, mutta kuula osui harhaan."
"Luuletteko hänen ampuneen ohi?" kysyi Krag.
"Käsi on hyvinkin voinut sillä hetkellä vapista. Näin ollen" — Bengt otti vainajan pistoolin — "jos hän on laukaissut molemmat pistoolinpiiput, täytyy niitten olla tyhjät, niinkuin ne ovatkin."
"Minä olen myös huomannut sen", sanoi Krag, "ja juuri se seikka tekee tapauksen salaperäiseksi."
Tämän jälkeen jatkoi salapoliisi piharengin kuulustelua.
"Mitä tapahtui sitten?"
"Kuultuaan huutoni tuli Andresen juosten luokseni. Kerroin hänelle laukauksista ja sitten lähdimme yhdessä puistoon."
"Löysittekö ruumiin heti?" kysyi salapoliisi Andresenilta
"Ei", vastasi hän, "etsimme noin kymmenen minuutin ajan. Sitten huomasin minä puitten välissä, muutaman askeleen päässä tieltä, häämöttävän jotain tummaa. Kiirehdin sinne. Siellä makasi patruuna. Ravistelin häntä, mutta hän oli kuollut. Hän on ampunut itsensä, ajattelin minä, sillä minä huomasin hänen pitelevän pistoolia kädessään. Huusin heti piharengille ja parille muulle miehelle ja kannoin heidän kanssaan vainajan sisään. — Siinä kaikki, mitä minä tiedän."
Asbjörn Krag mietti vähän aikaa. Sitten hän kysyi:
"Kävikö kukaan tapaamassa vainajaa sen jälkeen, kun me olimme lähteneet kaupunkiin?"
"Minä lähdin silloin heti huoneeseeni", sanoi tohtori, "enkä nähnyt häntä enää sinä iltana; luulin vanhuksen myöskin menneen levolle."
"Marianne oli nähnyt hänet", sanoi Andresen.
"Kuka on Marianne?"
"Hän on sisäkkö."
"Kutsukaa hänet tänne!"
Marianne saapui heti. Hän oli punatukkainen noin kolmenkymmenen vuotias naisihminen. Hänellä oli vielä kyyneleet silmissään.
"Minulle on kerrottu, että te viimeiseksi näitte Åkerholmin elävänä", alkoi Krag.
"Minä näin hänet, kun hän lähti ulos", vastasi Marianne. "Tultuani salonkiin siistiäkseni sitä saapui hänkin sinne."
"Puhuiko hän mitään?"
"Hän kysyi minulta, olivatko herrat lähteneet kaupunkiin. Vastasin siihen, etten tiennyt, minne olitte lähtenyt, mutta että te jonnekin olitte mennyt."
"Edelleen."
"Silloin alkoi hän etsiä."
"Etsiä?"
"Niin, jotain kirjaa."
Asbjörn Krag ja tohtori katsahtivat toisiinsa.
"Löysikö hän kirjan?" kysyi Krag.
"Ei, ja siitä hän oli kovin pahoillaan. Hän toraili kovin. 'Se oli tässä vähän aikaa sitten. Ovatko kaikki tämän talon tavaratkin noiduttuja?' sanoi hän. Hän etsi vielä jonkun aikaa, mutta ei löytänyt kirjaa. Sen sijaan…"
Bengt keskeytti kuulustelun.
"Mitä te puhutte?" huusi hän, "eikö hän löytänyt kirjaa?" Mutta samassa koetti hän tyyntyä ja jatkoi rauhallisemmin: "Ei, ei, tämähän on aivan saman tekevää. Anteeksi, ajatukseni ovat vallan sekaisin."
Asbjörn Krag katsahti terävästi Bengtiin.
Marianne jatkoi:
"Sen sijaan löysi hän… uh…!"
Hän alkoi vapista ja itkeä.
"Mitä hän löysi?"
Marianne osoitti pistoolia ja änkytti pelokkaana:
"Tuon."
"Pistoolin siis?"
"Niin. 'Tämä on sentään paikallaan', sanoi hän pistäen pistoolin taskuunsa. Sitten hän lähti."
"Puistoon?"
Marianne näytti epävarmalta.
"Ei… Hän lähti pientä lehtokujaa myöten."
"Eikö ollut mielestänne omituista, että hän lähti niin myöhään ulos?"
"Ei ensinkään"
"Minkätähden ei?"
Kului muutama minuutti ennenkuin Marianne vastasi. Sitten sanoi hän hiljaa ja ujostellen:
"Sen vuoksi, kun hän meni pienen lehtokujan kautta."
Bengt sekaantui taas keskusteluun.
"Minä en pidä tätä kuulustelua tarpeellisena", sanoi hän. "Sen vaikutus sekä palvelusväkeen että minuun on melkein raateleva."
Asbjörn Krag ei ollut kuulevinaan huomautusta. Hän jatkoi kuulustelua.
"Minne johtaa pieni lehtokuja?"
"Se johtaa… johtaa… Hjelmin kartanolle."
"Ahaa, ymmärrän, — rouva Hjelmin, Åkerholmin morsiamen taloon."
"Niin", vastasi Marianne, "rouva Hjelm asuu aivan lähellä pientä lehtokujaa."
"Todellakin. Kiitos. En tahdo enää vaivata teitä."
Marianne, keittäjä ja piharenki poistuivat. Mutta ovella he katsahtivat kostein silmin pöydällä lepäävää vainajaa.
Palvelijoitten mentyä sanoi Krag Bengtille:
"Pyydän saada vainajan avaimet."
"Mitä tarkoitusta varten?"
"Noudattaaksemme yleistä tapaa. Ja nyt tarkastamme samalla vainajan kolme salaperäistä huonetta."
"Mutta kunnioitus kuollutta kohtaan…".
"Meidän täytyy."
"Menkäämme sitten."
Krag otti avaimet.
Tohtori ihmetteli itsekseen Kragin rauhallisuutta ja varmuutta. Nyt oli kuuluisa salapoliisi oikeassa elementissään. Hän oli hiukan kalpea, mutta muuten olivat hänen kasvonsa aivan ilmeettömät.
"Katsokaahan!" kuiskasi Bengt osoittaen kylkirakennusta, jonka akkunoista loisti valo.
"Aivan niinkuin hän olisi vieläkin siellä", sanoi tohtori.
"Lähtekäämme sinne", esitti Krag.
Vanhuksen ensimmäisen huoneen ovi oli lukossa. Krag etsi sopivaa avainta. Kukaan ei lausunut sanaakaan. Oli niin hiljaista, että tohtori voi hyvin kuulla sydämensä lyönnit.
Asbjörn Krag keskeytti hiljaisuuden. Katsellen terävästi Bengtiä sanoi hän:
"Luulen, että meille kummallekin on näitten huoneitten salaperäisyys jo etukäteen selvillä."
Lukko rasahti. Krag oli löytänyt oikean avaimen.