I.
MUSIIKKIVALOKUVAAJA.
Rautatievaunun ikkunasta häämötti metsässä ammottava aukeama, joka merkitsee Ruotsin ja Norjan välistä rajaa. Se läheni enemmän ja enemmän ja kohta viuhui juna sen yli. Pari minuuttia myöhemmin pysähtyi se Kornsjöhön.
Niiden monien matkustajien joukossa, jotka astuivat siellä alas saadakseen pienen aamiaisen norjalaisessa maassa, oli myös kuuluisa Kristianialaissalapoliisi Asbjörn Krag. Hän oli puettuna tavalliseen matkapukuun, päässään pieni skotlantilainen lakki.
Oli muutamia muitakin matkustajia jotka matkustivat Kristianiaan, ja monet heistä tunsivat Asbjörn Kragin, muutamat edellisen kiireen kohtauksen jälestä, toiset jälleen ainoastaan ulkomuodosta.
Mutta kaikki nämä kovin ihmettelivät mitä Asbjörn Kragilla nyt on ollut tekemistä ulkomailla. Tai olisiko salapoliisi vain ottanut pienen virkistysmatkan viimeisen jännittävän ja melkein tuloksettoman kamppailun jälkeen maailmanseikkailija Leo Carsten'ia vastaan.
Asia oli aivan yksinkertaisesti se, että Asbjörn Krag oli ollut Göteborgissa, missä hän kolmen päivän ja yön jännittävän työn jälkeen oli onnistunut selvittämään erään kovin pulmallisen tehtävän. Se oli erittäin arkaluontoinen kiristysjuttu, johon olivat sekaantuneet eräs varieté-nainen, parooni ja nuori, kaunis paroonitar.
Asian ytimenä olivat olleet muutamat vapaaherraa erittäin huonoon valoon saattavat kirjeet, jotka olivat hävinneet.
Koska kaupungin alueilla poliisiviranomaisilla oli silloin ollut tärkeämpää asiaa selvitettävänä, mikä oli pakottanut salapoliisilaitosta lähettämään melkein kaikki voimansa tuleen, oli parooni kääntynyt Asbjörn Kragin puoleen. Sanomalehtiuutisten kautta oli hän oppinut tuntemaan hänen toimintansa poliisimiehenä, hänen tavattoman työintonsa ja häveliään vaiteliaisuutensa ja oli sähköttänyt hänelle.
Krag oli heti tullut ja oli lopullakin onnistunut, kuten sanottu, löytämään hävinneet harmiasaattavat kirjeet. Miten hän oli ne löytänyt sieltä, kieltää meiltä vaitiololupauksemme kuuluisaan salapoliisiin valitettavasti tässä kertomasta. Niin paljon luulemme kuitenkin olevan luvan sanoa, että inhimilliseltä ja siveelliseltä kannalta katsoen ei hän tehnyt mitään laittomasti myöskin jos hän löysi kirjeet varieté-naisen naishuoneesta, kun ei ketään ollut läsnä. Hänen keksintönsä oli teräväjärkisten ja nerokkaitten johtopäätösten tulos ja parooni oli ihastunut, päinvastoin kuin ruotsalainen salapoliisipäällikkö, jolla tosin ei ollut syytä suuresti olla pahoillaan, samanaikaisesti onnellisesti ratkaistessaan omat rikosasiansa.
Nyt oli siis kuuluisa salapoliisi matkalla kotiin Kristianiaan hyvällä tuulella ja ruhtinaallinen kunnialahja lompakossaan. Mutta samalla oli hän niin väsynyt ja rasittunut viime päivien työstä, että hän matkallaan oli päättänyt ottaa vastaan pyynnön, jonka hän oli saanut joku aika sitten eräältä Fredrikshaldissa olevalta ystävältä, joka oli pyytänyt Kragia viettämään päivän eli kaksi tämän komeassa kodissa.
Hän tunsi nimittäin voimakasta virkistyksen tarvetta kaikkien ponnistusten jälkeen ennenkuin hän uudestaan heittäytyisi salapoliisiosaston hermojakuluttavaan työhön Norjan pääkaupungissa.
Junan saavuttua Fredrikshaldiin astui Asbjörn Krag sentähden alas. Hänen matkatavaranaan oli vaan pieni käsilaukku, sillä Asbjörn Krag kuului siihen ihmisluokkaan jotka inhoavat vetämästä paljon tavaroita matkoillaan. Käsilaukussa oli hänellä muutamia toalettiesineitä (niiden joukossa erilaisia sminkkilajeja), revolveri, säiliökynä, muutamia sähkösanomalomakkeita sekä kauluksia ja kalvosimia.
Hän päätti asettua Grand hotelliin, joka on vastapäätä asemaa, koska se oli lähinnä saatavissa.
Hän sai mainion huoneen ja peseytyi heti matkatomuista.
Hän aikoi juuri mennä soittamaan ystävällensä kun hänen korvansa äkkiä keksivät ihmeellistä musikaalista ääntä. Se ei ollut minkään ennen kuulemansa soittokoneen äänen tapaista. Se ei ollut pianon, mandoliinin, viulun eikä torven. Se oli yksinkertaista, helppotajuista säveltä kun soitettiin ja salapoliisi jäi vasten tahtoaan seisomaan ja kuuntelemaan. Siitä oli niin kauvan sitten kun hän oli kuullut mitään musiikkia, ja ihmeellinen soittokone puhutteli häntä.
Hän pidätti erään hotellin vahtimestarin, joka sattumalta kulki ohi ja kysyi:
— Sanokaa minulle kuka soittaa?
— Valokuvaaja, vastasi vahtimestari ja tahtoi juosta eteenpäin, jolloin Asbjörn Krag pidätti hänet iskemällä kiinni hänen takin kaulukseensa.
— Valokuvaaja? kysyi hän. Mikä valokuvaaja?
— Musiikkivalokuvaaja.
— Mitä kummia te sanotte, — musiikkivalokuvaaja!
— Niin, se on alhaalla juhlasalissa.
— Miksi kutsutaan häntä musiikkivalokuvaajaksi?
— Siksi, että hän valokuvaa musiikkia. Ettekö ole kuullut puhuttavan suuresta, uudesta keksinnöstä Coloradossa?
Asbjörn Kragin tehtävään kuului olla selvillä kaikista uusista keksinnöistä sekä suurista että pienistä, mutta musiikkivalokuvauskoneesta ei hän vielä ollut kuullut puhuttavan.
— Te tarkoitatte tietenkin tavallista puhekonetta?
Mutta silloin joutuivat vahtimestarin kasvot pilkalliseen hymyyn.
— Äh, ei suinkaan! Puhekonehan on vanha keksintö, mutta tämä on aivan uusi. Keksintö on siinä, että musiikkia voidaan valokuvata valon vaikutuksen avulla.
Asbjörn Krag nauroi.
— Tuhat tulimmaista, sanoi hän, luulenpa etten milloinkaan ennen ole kuullut puhuttavan siitä. Uskallanko kysyä kuka keksijä on?
Vahtimestari katsoi vielä enemmän ihmeissään häneen.
— Ettekö te tunne häntä?
— En.
— Sehän on kuuluisa professori Bloch Coloradosta.
— Aha, silloin on kai keksijä itse mukana?
— Kyllä, hän se on juuri, joka on juuri soittanut juhlasalissa. Hän on saapunut Norjaan valokuvatakseen norjalaisia kansansäveleitä.
— Ja senkötähden hän on asettunut Fredrikshaldiin.
— Paras herra, hänen täytyy tietenkin valokuvata Ensimäisen brigadin marssin. Hän on jo valokuvannut Oscar Borgin Nordpols marssin ja useita muita marsseja.
— Äsch, lörpötystä! sanoi salapoliisi. Ei voida valokuvata musiikkia.
Vahtimestari katsoi häneen puoliksi hämillään puoleksi hiukan suuttuneena.
— Silloin ette kai tunne professori Blochia, vastasi hän. Tehän voitte kysyä häneltä itseltään juhlasalissa.
Samassa hetkessä hiljeni musiikki ja Asbjörn Krag läksi suoraan puhelinkioskiin soittaakseen ystävällensä. Puhelinkioski oli juhlasalin toisessa päässä. Salapoliisi huomasi muutamien vieraiden kokoontuneen erään mustan laatikon ympärille.
Otaksuttavasti naurettavan musiikkivalokuvaajan kamera, ajatteli hän.
Eräs pitkähapsinen mies, tyypillisen professorin näköinen koetti katkonaisella norjan-englannin kielellä selittää keksintöään uteliaille.
Asbjörn Krag meni välinpitämättömästi ohi ja soitti.
Hän ei huolinut sulkea kioskin ovea joten kaikki ympärillä olijat saattoivat kuulla mitä hän sanoi. Mutta koska keskustelulla ei ollut pienintäkään merkitystä, ei ollut tarpeellista noudattaa minkäänlaista salaisuutta.
Hän sai ystävänsä numeron ja pian sen jälkeen kuultiin rakastettava naisen ääni puhelimessa.
— Tämä on Asbjörn Krag, sanoi hän, tahtoisin mielelläni keskustella tukkukauppiaan kanssa.
Nyt näkyi, että se oli ollut rouva joka oli vastannut ja että hänet vastaanotettiin lämpimin ja sydämellisin tervetulotervehdyksin. Mutta samalla ilmoitti rouva tukkukauppiaan valitettavasti matkustaneen pois ja ettei hän tulisi ennenkuin seuraavana päivänä.
Ettei hän joutavasti vaivaisi rouvaa, sanoi Asbjörn Krag sen hänen puolestaan sopivan aivan mainiosti. Siinä tapauksessa tulisi hän tämän päivän käyttämään pikku asioiden toimittamiseen kaupungilla ja lykkäämään käyntinsä päivän sen jälkeen.
Kun he sitten vielä olivat vaihtaneet jokapäiväisiä lauseparsia, loppui keskustelu ja Krag pani kuulotorven pois.
Samassa hetkessä rupesi professori Bloch uudestaan valokuvaamaan musiikkia.
Kun Asbjörn Krag kuuli lähempää, ymmärsi hän, että sen täytyi olla parannettua laatua oleva puhekone, joka oli sen mustan laatikon sisässä. Ääni oli kaunissointuisempi ja sulosävelisempi kuin tavallinen kuiva ja sieluton puhekonesoitto.
Laatikko tuntui hänestä kuitenkin tavattoman suurelta. Se oli lähemmin mahtavan maalikirstun näköinen ja oli ympärinsä vähintäin metrin mutta sangen matala. Se oli mustalla nahalla peitetty ja taiteellisesti koristettu hopea- ja messinkiheloilla.
Juuri nyt soitti se erästä potpouria "Geishasta." Professori itse seisoi vieressä ja oli hän Kragin mielestä enemmän mielenkiintoisempi kuin laatikko.
Salapoliisi arvosteli ensi silmäyksellä hänen iäkseen noin kuusikymmentä vuotta. Hänen hiuksensa olivat teräksen harmaat ja lankesivat suurissa, taiteellisissa vaikka epäselvissä kutreissa olkapäiden yli.
Mutta hänen kasvonsa olivat ilmeisen nuorekkaat ja ei ollut jälkeäkään ajan raivoavasta hampaasta, joka toisinaan tapaa piirrellä kirjaimiaan ihmisen piirteisiin paljoa ennen vanhuutta.
Professorilla oli silmälasit ja oli puettu ei aivan moitteettomaan kuntoon.
Hän näytti ensimältä hiljaiselta ja kiltiltä ja eikä näkynyt, jos erotan ne pitkät hiukset, jälkeäkään hänessä humbuugia jos muuten olisi voinut uskoa naurettavaa pötyä musiikkivalokuvaajasta ja Coloradossa tapahtuneesta keksinnöstä.
Mutta Asbjörn Kragin seisoessa ja kuunnellessa musiikkia ja katsellessa professoria lähemmin huomasi hänen harjaantunut ja tarkka poliisikatseensa, että professori aivan yksinkertaisesti oli naamioitu.
Naamio oli sellaisenaan mainio, mutta ei kuitenkaan niin hyvin tehty ettei Asbjörn Krag sitä voisi nähdä. Hän tarkasti hetkisen, mutta antoi sitten katseen kiireesti kulkea miehestä pois hänen soittokoneeseensa.
Professori ei ollut selvästikään huomannut, että Asbjörn Krag oli tarkastellut häntä.
— Geisha loppui nyt, ja ympärillä olijat osottivat äänekkäästi mieltymystään kauniista musiikista.
— Onko se teidän oma keksintö? kysyi Asbjörn Krag.
— Yes, sir, vastasi keksijä, minun keksintöni!
Hän nyökkäsi ylpeästi ja laski kätensä sen päälle ikäänkuin hän olisi tahtonut alleviivata, että tämä oli hänen mestarituotteensa.
— Miksikä kutsutte laitosta?
— Musiikkivalokuvauskoneeksi, sir.
— Mitä se merkitsee? Voitteko valokuvata musiikkia?
— Yes… niin… minulle se ei ole mikään taito.
— Hm, tietysti gramofoonilevyjen avulla.
Professori loi häneen kopean ja loukkaantuneen katseen.
— Gramofoni on erittäin kehno keksintö, sanoi hän, kovin kehno. Minä valokuvaan musiikkia, sir — auringon valon avulla, itse valoaaltojen avulla.
— Vai niin, se oli mielenkiintoista. Mitä aijotte te nyt tehdä
Norjassa?
— Valokuvata kauniita norjalaisia kansanlauluja. Oh, teillä ei ole aavistustakaan siitä, sir, mitenkä hulluja Amerikassa ollaan norjalaisista kansanlauluista. Kaikissa ohjelmissa on Griegin ja Svendsenin nimet. Niin, ja luonnollisesti Söderman ja Gade tietysti…
— Mutta Söderman ja Gade eivät ole norjalaisia.
— Vai niin. Silloin ymmärrätte te ehkä paremmin musiikkia kuin minä, joka olen musiikin professori Coloradon yliopistossa!
Vanha mies löi ylpeästi rintaansa, ja kaikki ympärillä olevat puhkesivat nauruun.
— No niin, huomautti Kristianialaissalapoliisi, hänkin nauraen, silloin en kannata teitä enempää. Mutta Söderman oli kuitenkin ruotsalainen ja Gade tanskalainen, vieläkö nyt väitätte.
Vanha professori ei vastannut tähän mitään. Oli selvää että Asbjörn Krag oli häntä syvästi haavoittanut epäilemällä hänen musikaalisia tietojansa ja hän alkoi hiljaa ja nyreänä askaroida laatikkonsa kera.
— Kuinka pitkäksi aikaa jäätte tänne, kysyi Krag lopuksi.
— Ainoastaan kolmeksi neljäksi päiväksi.
— Tuletteko antamaan muutamia konsertteja?
— Kyllä, mutta vain yhden.
Kristianialaissalapoliisi meni suoraan hänen luokseen, sanoen:
— Ette saa olla loukkaantunut huomautuksistani. Konsertissa tapaamme toisemme.
— Tervetuloa, sanoi musiikkiprofessori.
Asbjörn Kragin tultua ylös huoneeseensa istuutui hän ja rupesi tupruttelemaan kubalaisia savukkeitaan.
Mitä se oli jota hän pelkästä sattumasta oli tavannut.
Voiko amerikalainen professori olla vain joku huijari vai oliko siinä kaikessa jotain?
Asbjörn Krag käsitti kovin hyvin, että sellainen päähänpisto kuin valokuvata musiikkia valoaaltojen avulla oli sulaa, törkeää selkkapuhetta.
Tietysti oli laatikossa puhekone. Mutta miksi oli tällä laatikolla niin kummallinen ulkomuoto ja miksi oli musiikkiprofessori itse naamioitu.
Se näytti olevan hänelle kuitenkin kaikesta tarpeettominta.
Asbjörn Krag tuli lopuksi siihen tulokseen että teeskennellyllä musiikerilla oli syynsä esiintyä naamiossa.
Syyt saattoivat olla yksinkertaisia ja viattomia, ehkä pelkästään sellaisia, etteivät ne liikuttaneet ketään ulkopuolella olevaa, mutta Asbjörn Krag päätti kuitenkin tutkia asiaa.
Sitäpaitsi saattaisi se olla hänelle ajanvietettä, pieni huvitus tässä pienessä kaupungissa, samaan aikaan kun hän odotti ystäväänsä tukkukauppiasta.
Kristianialaissalapoliisi otti aivan iloisesti uuden savukkeen ja totesi samassa hetkessä jolloin hän sytytti sen että hän oli saanut vihiä eräästä pienestä uudesta "affäristä".