II.
ILVEILIJÄ.
Juuri kun Asbjörn Krag oli istuutunut ja täyttänyt huoneen paperossinsavulla koputettiin äkkiä hänen ovellensa.
Eräs virkapukuinen herra astui sisään. Se oli paikkakunnan poliisimies, joka vuosi sitten oli siirtynyt Kristianian poliisilaitoksesta.
He olivat olleet kovin hyviä ystäviä, ja vaikka he molemmat olivat kovin iloisia toisensa jälleen näkemisestä, ei heistä kumpikaan alkanut meluavalla tavalla ilmaisemaan tyytyväisyyden tunnettansa.
— Ei, mutta kas, hyvää päivää Vold, sanoi Krag, oletkos sinä tässä kaupungissa!
Molemmat herrat pusersivat toistensa kättä, ja Vold vastasi.
— Kyllä, minut on määrätty tänne vuoden yli. Menin pelkästä sattumasta
Grand hotelliin, ja silloin sain nähdä tunnetun nimesi taululla.
— Minua ilahuttaa tavata sinut, sanoi Krag ja soitti.
Hän tilasi viiniä ja useita savukkeita ja pian sen jälkeen istuivat molemmat ystävykset eloisaan keskusteluun kiintyneinä entisistä asioista.
— Ja nyt menet sinä tapaamaan tukkukauppias K:ta? kysyi Vold kun tärkeimmät yhteiset muistot olivat verratut ja puhuttavin uutisvarasto suoritettu.
— Niin, mutta ikäväkseni kyllä en ole tavannut häntä kotona tänään.
Hän ei tule ennenkuin huomenna.
— Jonkatähden olet pakotettu kulkemaan ja puuhaamaan koko tämän päivän.
— Miksikäs en, vastasi Asbjörn Krag. Olen saanut juuri pienen yllätyksen, eli toisin sanoen erään uuden asiapirstaleen tutkittavakseni.
— Onko se mahdollista. Keneltä sitten?
— Ei keneltäkään. Olen hankkinut sen itse. Olen keksinyt miehen, joka kulkee valepuvussa. Sehän on jo jotakin pienessä kaupungissa. Luulen ensimältä sen olevan jonkun huijarin eli seitsemänkymmenen neljännen luokan musiikerin.
— Ahaa, nyt minä tiedän ketä tarkotat, sanoi Vold. Sinä tarkoitat tietysti ilveilijää.
— Mitä? Se oli konstikas nimi. Minä luulin hänen olevan musiikerin.
— Musiikeri! Kaukana siitä. Hän on sirkustaiteilija ja clowni. Sinä et pidä arvosi mukaisena lukea paikkakunnan lehtiä. Siellä näkisit hänet mainittavan.
— Huomasin suuren teltan katon tullessani hotelliin, sanoi Asbjörn
Krag. Ehkä ystäväsi ilveilijä esiintyy siellä.
— Se pitää paikkansa.
— Mutta eikö hän ole sama joka valokuvaa musiikkia?
— Ha ha, ei, sinä olet oivallinen. Ilveilijä on tavallinen sirkustaiteilija ja professori Bloch taiteilija, tiedemies ja suuri keksijä. Onhan toki eroa kuningas Salomon ja Jörgen hatuntekijän välillä. He ovat kyllä pelkkiä katkeria vihollisia, mitä minä näytän ymmärtäväni. Ilveilijä kokoo yleisön suurimman suosion ympärilleen, kun toista valokuvausmusiikkineen pidetään hupsuna.
Musiikkivalokuvaaja on toimittanut suuren soitannollisen iltahuvituksen, joka tapahtuu huomenna.
Mutta kilpailusta ilveilijän ja sirkuksen kanssa saanee hän tuskin niin paljon väkeä että hän voi maksaa kuluja. Siksi on hän aivan huippuunsa raivossa ilveilijään ja raivonsa näkyy selvästi hänen ilmoituksissaan.
Asbjörn Krag nauroi.
— Pienelle rauhalliselle ja idyllimäiselle kaupungillenne on suotu täydellinen amerikalainen elämys.
— Niin, täydellisesti. Väestö on myöskin kovin uteliasta saadessaan nähdä miten se tapahtuu. Kujeilija on uhannut paljastaa musiikkiprofessori Blochin humpuukimusiikin ja professori on vuorostaan uhannut ampua ilveilijän. Professorihan on Villistä Lännestä.
— No niin, vastasi Krag ja asia ei tule mielenkiinnottomammaksi siitä seikasta, että toisella puoluelaisella on väärät hiukset ja parta — hän esiintyy siis naamioituna. Ja että naamio kätkee olennon tai toisen, jolla varmaankin on halua pysyä poissa.
— No niin… mitä ilveilijä…
— Se ei ole ilveilijä, sanoi Asbjörn Krag, se on musiikkiprofessori.
Toinen nousi ylös.
— Mitä! huudahti hän. Sitä en olisi milloinkaan voinut ajatella. Miksi hänen pitää olla naamioituna?
— Olet oikeassa. Miksikö? Olen vakuutettu siitä, että hän näyttää kyllä hullunkuriselta muutenkin. Mutta nyt aijon viettää tämän päivän koettamalla päästä selvyyteen siinä. Olen jo askarrellut niin kauvan perhenäytelmien ja muiden surullisten asiain kanssa, että suorastaan virkistyn saadessani virkistää ajatuksiani aivan koomillisessa asiassa. Koomillinen on tämä asia, siitä ei voida väittää. Sano minulle eikö osoittaudu siltä, että nämä herrasmiehet toimisivat yhteisymmärryksessä keskenänsä. Että kaikki vaan on toimitettu sirkuksen reklaamin hyväksi?
— Kyllä, tietysti, sanoi Vold, on mieleeni muiden muassa juolahtanut se epäluulo. Mutta sen on täytynyt torjua.
Tunnen sirkuksen johtajan aikaisemmalta käynniltä. Hän ei milloinkaan voisi ruveta sellaiseen tuumaan kuin kiihottaa koko yleisö ja ehkä tulemalla kielletyksi antamasta muutamia esityksiä. Sitäpaitse on ilveilijän ja Coloradolaisprofessorin vihollisuus aivan silmin nähtävä ja oikea. Ottakaamme lehtiä ja ilmoituslehtisiä niin voit itse nähdä miten on sen laita.
Vold meni lukuhuoneeseen ja palasi muutaman minuutin kuluttua takasin
viimeisten paikallislehtien kanssa. Siinä oli päivän sanomalehti
"Halden" ja "Smålenens Amtstidenden" eilispäivän numero.
"Amtstidendessä" sattui silmään heti eräs valtava ilmoitus.
SIRKUS TAIKAILVEILIJÄ
sekä
koko suuri valio-taiteilijakunta
esiintyy
SUURESSA ENSI-LOISTO-ESITYKSESSÄ
tänä iltana.
Huom.! Huomenna julaistaan sanomalehdissä Taikailveilijän
suuri Fredrikshaldille varaama yllätys.
— Hitto vieköön, sanoi Asbjörn Krag. Ilveilijä on toisin sanoin koko sirkuksen vetonumero. Se on kerrassaan tavatonta. Oletko nähnyt häntä?
— Kyllä ja saan todellakin tunnustaa että olen harvoin nauranut niin sydämmellisesti ja hillitsemättömästi kenellekään sirkusilveilijäile. Hänellä on harvinainen varasto hyvää huumoria ja on aina uusia metkujaan. Pidän sitä omituisena ettei hän ole ottanut paikkaa suuremmassa sirkuksessa kuin sellaisessa kiertelevässä seurueessa Hänestä aivan yksinkertaisesti tulisi maailmansirkuksen vetonumero.
— Ylipäänsä, sanoi Asbjörn Krag, teidän pieni kaupunkinnehan on mieluisten yllätyksien täyttämä. En kadu todellakaan luvatessani jäädä tänne. Näyttää siltä kuin tulisin viettämään täällä muutamia hauskoja ja vaihtelevia tunteja. Me päätämme mennä siis illalla sirkukseen?
— Tietysti. Sinun pitää nähdä taikailveilijän. Hän esiintyy vaan neljä iltaa.
— Mutta mistä yllätyksestä puhuttiin ilmoituksessa? Sen kai tiedät poliisimiehenä?
— Kyllä luonnollisesti. Heidän on täytynyt tehdä ilmoituksen yllätyksestä. Ja minähän olen ankarasti luvannut olla sanomatta kenellekään. Mutta sinulle…
Krag nauroi.
— Tietysti, sanoi hän, täytyy sinun uskoa minulle kaikki kaupungin pikku salaisuudet.
— Se on siinä, että taikailveilijä on luvannut viisisataa kruunua, niin viisisataa kruunua, humpuugitta — sille ken voi sanoa mitä väriä on hänen huippulakkinsa.
Kristianialaissalapoliisi näytti tässä hetkessä kovin hämmästyneeltä.
Hän luuli ystävänsä laskevan leikkiä. Mutta leikkiä ei hän laskenut.
Nähdessään virkaveljensä hämmästyneen katseen, uudisti hän vielä kerran
mitä hän oli sanonut.
— Se ei tunnu minusta juuri olevan erittäin vaikeata, sanoi hän, joko huippulakki on punanen eli vaikea eli sininen, tulee asia kai olemaan yksinkertainen määrätä värit.
— Kyliä, niin luulisi, sanoi Vold, mutta taikailveilijäkin on asettanut erään ehdon.
— Erään ehdon, no, antaa kuulua. Otaksuttavasti on ehto siinä että ne jotka haluavat arvata tulevat seisomaan kasvot pois käännettyinä eli suletuin silmin.
— Ei, kaukana siitä. Se tullaan arvaamaan kadulla.
— Kadulla?
— Juuri niin. Taikailveilijä ratsastaa kello 4 aamulla sirkustoveriensa johdattamana läpi kaupungin pääkatua. Se, joka voi sanoa minkä värinen on hänen huippulakkinsa, huutaa vaan:
Taikailveilijä, lakkisi on valkea eli punanen taikka minkä värinen se nyt voi olla.
— Silloin on kai vaan yksi selitys, sanoi Asbjörn Krag, ilveilijä ratsastaa läpi kaupungin paljain päin.
— Ei, hän on eritoten sanonut ratsastavansa lakki päässä. Jokainen saa luvan koettaa. Ei edes tarvitse olla kadulla voi istua omassa huoneessa arvaamassa. Se on vaan ehtona että avaa ikkunan ja huutaa hänelle tunnuksen.
— Taikailveilijä, piippolakkisi on sininen…
Asbjörn Krag nauroi äänekkäästi.
— Se on tietysti vaan ilveilijätemppu, päähänpisto, reklaamipisto, sanoi hän.
— Niin tietenkin, mutta yhdestä seikasta olen vakuutettu ja se on se, että ilveilijällä on yllätys takataskussaan.
Vold nousi lähteäkseen.
— Tehtävä, sanoi hän. Minua odotetaan konttorissani.
Molemmat poliisimiehet päättivät kohdata toisensa kello seitsemän illalla mennäkseen sirkukseen.
Sen jälkeen jäi Asbjörn Krag jälleen yksin.
Nyt oli hän saanut erään uuden asian mietittäväksi, nimittäin taikailveilijän yllätys. Se kokonaan tuntui hänestä niin uskomattomalta. Hän tiesi vanhastaan etteivät kiertävät sirkusseurueet koskaan huolineet toimeenpanna sellaisia omituisia, komeita reklaameja pikkukaupungeissa. Sellaiset tavataan säästää pääkaupunkeihin.
Koska hänellä ei kuitenkaan ollut mitään ajanvietettä, päätti hän lähteä sirkukseen saadakseen mahdollisesti pakinahetken johtajan kanssa.
Asbjörn Krag jätti siis huoneensa.
Kuitenkin oli tärkeätä tietää minkä laatuinen oli mainitun hotellin käytävä.
Se on sangen pitkä ja kapeat ovet molemmille sivuille. Tämä on toisessa kerroksessa, sieltä johtavat leveät portaat ensimäiseen. Juuri näiden portaiden vieressä on käytävässä kuin jääkirnu, hakattu nurkka josta samaten eräs ovi johtaa vierashuoneeseen. Ne henkilöt, jotka tulevat tämän oven kautta eivät voi nähdä mitä käytävässä tapahtuu. Sitävastoin voivat ne, jotka kulkevat käytävää pitkin, kovin hyvin kuulla jokaisen sanan, joka tässä pienessä käytävän poikkeuksessa sanotaan.
Juuri kun Asbjörn Krag jätti huoneensa kuuli hän ääntä sieltä.
Hän tunsi professorin äänen, mutta se tuntui hänestä kuin olisi se kuulunut rohkeammalta ja karskimmalta kuin juhlasalissa. Sitävastoin ei hän enää puhunut vanhaa englantilais-norjalaista mongerrustaan. Hän puhui täydellisesti puhdasta norjaa katkonaisella trondhjemin murteella, mikä suuressa määrin kummastutti salapoliisia.
Salaperäinen professori puhui jonkun kanssa jota ei Krag voinut nähdä ja ei aavistanut kuka se oli.
Seuraavat repliikit vaihdettiin, kaikki Asbjörn Kragin seisoessa ja kuunnellessa käytävässä hiljaa kuin rotta.
Musiikkiprofessori sanoi:
— Hän ei tietenkään aavista mitään. Se oli vain eräs ilmaisu hänen uteliaisuudestaan. Näin hänen kasvoistaan, ettei hän aavistanut mitään.
Tähän vastasi tuntematon:
— Mutta joka tapauksessa on parasta olla varovainen, Bob. Hän on oikea paholainen pitämään silmät mukanaan.
— Niin, tietysti. Milloin voit odottaa sähkösanomaa?
— Kolmen tunnin kuluttua.
— Menkäämme, sanoi tuntematon käskevällä äänellä, täällä tulee joku.
Joku tuli todellakin rappuja ylös ja musiikkiprofessori meni. Tuntemattoman huoneen ovi paukahti jälleen. Coloradon professori katseli ympärilleen, mutta Asbjörn Krag oli jo onnistunut puikahtamaan eräästä oviaukeamasta, Pitkä käytävä levisi tyhjänä professorin tutkivalle katseelle.
Asbjörn Krag oli tulevinaan suoraan huoneestaan ja meni nopein askelin käytävän läpi. Kolme henkilöä kohtasi toisensa rappuaskelmassa. Se herra joka tuli rappuja ylös, professori sekä Asbjörn Krag.
He vaihtoivat muutamia sanoja ohikulkiessaan.
Asbjörn Krag kysyi armollisen nöyrästi:
— No, herra professori oletteko valokuvannut muutamia uusia säveleitä?
— No, no sir, vastasi Coloradolaisprofessori entisellä mongerruksellaan. En ole valokuvannut. Olen maannut puoli päivään. Yes.
Kristianialaissalapoliisi tahtoi ainoastaan todeta, että professori oli jälleen alkanut vanhan komediansa.
Sentähden hän meni tämän ohi ja kiirehti juhlasaliin ja heittäytyi siellä erääseen lepotuoliin.
Kohta sitten tuli professorikin käyden lylleröiden.
Asbjörn Kragista tuntui, kuin olisi professori tällä kerralla katsellut häntä tarkemmin, meikeinpä tutkivasti. Se oli vaan silmänräpäys, mutta tällä sekuntilla keksi kristianialaissalapoliisi terävän, tutkivan katseen vanhan hupakon silmissä.
Professori kääntyi musiikkikoneensa puoleen ja Asbjörn Krag kätki kasvonsa vanhan sanomalehden taakse.
Pian sitten meni musiikkiprofessori. Siiloin nousi Krag ylös tuolistaan ja kutsui erään konttorihenkilön.
— Kuka asuu numerossa 24? kysyi hän.
Hän oli ohimennessään huomannut musiikkiprofessorin äsken jättäneen tämän huoneen.
Kysyttävä osotti taulua ja sanoi:
— Kuten itsekin näette, mr Burns.
— Mr Burns? Mutta eikö hän ole norjalainen. Minä ainakin kuulin hänen puhuvan norjaa.
— Kyllä, mutta kamalan huonoa norjaa. Jos menette illalla sirkukseen niin saatte itse kuulla.
— Sirkus! Mitä se merkitsee?
— Te ette siis tunne mr Burnsia? kysyi konttorihenkilö ihmeissään.
— En. Kuka on mr Burns?
— Mr Burns, hän on taikailveilijä, vastasi konttorihenkilö.