X

KEPPONEN.

Kaikki he seisoivat pari sekuntia kuin halvattuina.

Asbjörn Krag oli ainoa, joka sai tajuntansa.

Hän ryntäsi heti ovelle, sai käsiinsä konstaapelin, määräsi Taikailveilijän heti vangittavaksi. Ilveilijä ei ollut vielä ehtinyt kovinkaan pitkälle ja hetken kuluttua näki kristianialaissalapoliisi vangitsemisen toimitettavan. Asbjörn Krag tiesi nyt toimineensa täydellisesti laittomasti ja äkkipikaisesti, mutta kalliin taulun varkaus oli hänet niin yllättänyt, että hän tuskin tiesi mitä hän tekisi. Hän piti muuten tätä vangitsemista jokseenkin tarkoituksettomana. Huudoin ja meluin sekä poliisia vastaan suunnattujen kompasanoin vietiin Taikailveilijä raatihuoneelle joen toiselle puolelle.

Kristianialaissalapoliisi kääntyi sitten jälleen hollantilaiseen salonkiin, missä konsuli ja jättiläismäinen metsänvartija kulkivat edestakaisin aivan surun ja kauhun repiminä.

— Miten olette hoitanut vartioimistanne! huudahti Asbjörn Krag suuttuneesti.

— Vartioimistani, sanoi metsänvartija ihmeissään. Olen hoitanut sitä niin hyvin kuin olen osannut, olen ollut täällä koko ajan.

— Mutta on mahdotonta, että te koko ajan olette voineet kiinnittää huomiotanne tauluun.

— En, se on totta. Minun myöskin täytyi tietysti katsoa Taikailveilijän kujeita ja kun minä seisoin ja katselin erään pienen ruudukon läpi, on varas ollut täällä. Mutta minä en ole mitään kuullut ja luultavasti ette tekään, herra salapoliisi. Tehän istuitte viereisessä huoneessa.

Asbjörn Krag tunsi näiden sanojen pisteleväisyyden eikä hän tiennyt mitä vastaisi, sanoi vain:

— Taikailveilijä… Niin hänet olen antanut vangituttaa.

Konsuli kääntyi hänen puoleensa.

— Nyt vahvistautuu siis kaikki, sanoi hän, jota olen koko ajan. epäillyt, kaikki tuo pöty Taikailveilijästä, palvelijastani, katusoittaja raukasta oli vain järjettömyyttä. Mehän molemmin panimme merkille ilveilijän esiintymisen hänen tehdessään konstejaan tuolla ulkona. On aivan mahdotonta epäillä häntä osalliseksi varkauteen.

Kristianialaissalapoliisi ei vastannut. Hän meni ainoastaan sille paikalle jossa kallis taulu oli riippunut ja rupesi tarkasti tutkimaan sitä.

Se oli voimakkaalla nykäisyllä irroitettu sahatuista sinkilöistä.

Mutta miten, kuka ja milloin?

Oli olemassa ainoastaan yksi ovi hollantilaiseen salonkiin ja se johti juuri samaan huoneeseen missä konsuli ja Krag olivat istuneet ja katselleet Taikailveilijän kujeita.

Asbjörn Krag huomautti tästä samalla laskeutuen kyyryillensä lattialle haeskellen jälkiä.

— Varas on siis aivan rauhallisesti kulkenut ohitsenne taulu kädessä Se kuuluu uskomattomalta eli kuinka. Hänen on täytynyt tehdä sekä itsensä, että taulun näkymättömäksi.

Epätoivoissaan katsoi kristianialaissalapoliisi kattoa kohden ikäänkuin hän olisi uskonut että joku näkymätön enkeli oli lentänyt pois taulu siipiensä alla.

Ei voida väittää etteikö kaikki sekä konsuli, salapoliisi että metsänvartija olisi masentuneet. Heidät oli petetty jolloin mystillisellä ja tutkimattomalla tavalla.

Salapoliisin jatkaessa tutkimuksiaan, ja metsänvartijan vain seisoessa ja tuijottaessa tyhjää seinää kuin hän olisi nähnyt kummituksen, rupesi konsuli nappailemaan vielä ironisempaa säveltä.

— Ettekö aijo vangita toisiakin epäilemiänne. Esimerkiksi tyhmää palvelija raukkaa, joka teidän mielipiteenne mukaan arvostelee flaamilaisen taiteen korkealle, ettei hän kavahda tehdä varkauttakaan sentähden.

Voin soittaa hänelle, siten käy se helposti. Eikö totta, että teille on harvinaisen mukavaa soittaa väkeä jota aijotte vangita?

Konsuli soitti ja hetken kuluttua näkyi Sörenin lammasmaiset kasvot ovenaukeamasta.

— No, kysyi konsuli, sinäkö olet varastanut taulun?

Mutta Sören vastasi aivan samalla tavalla kuin oli ollut puhetta portviinistä tuijottaen samalla joka taholle ja kertasi:

— Taulun?

— Niin. Eli oletkos ketään nähnyt menevän tästä huoneesta taulu kädessä? Taulu joka on vähintäin sadantuhannen arvoinen, ymmärrätkö?

Mutta silloin hymyili palvelija taasen leveää ja tyhmää hymyään. Sitten sanoi hän:

— Taulun?

Kristianialaissalapoliisi kiihtyi niin tästä kaikesta tyhmyydestä ettei ollut kaukana että hän olisi rynnännyt palvelijan kimppuun ja antanut hänelle aimo selkäsaunan.

Konsuli jatkoi: — Jos te tahdotte vangita hänen, niin olkaa hyvä.

— Ei kiitos, vastasi Asbjörn Krag, ei vielä.

— Vai niin, eikö todellakaan. Ehkä olette ystävällinen ja ilmoitatte milloin aika on tullut, joten voin heti soittaa hänet.

— Kyllä kiitos, vastasi Krag, sanon sen kyllä.

— Voit mennä, sanoi konsuli palvelijalle ja tämä katosi.

Samassa hetkessä kuultiin jälleen kaihoisia säveleitä amerikalaisen huijauskeksinnöstä.

Hän soitteli edelleen konsulin talon edustalla olevalla avonaisella paikalla.

— Tahi soittajan! jatkoi konsuli leikkiä luodakseen. Ehkä haluatte vangita hupakko raukan — huudan hänelle heti akkunasta.

Asbjörn Krag aikoi vastata, mutta kuuli hän silloin puhelimen soivan konsulin työhuoneessa.

Konsuli meni sisälle ja vastasi:

Heti senjälkeen kuuli Krag hänen sanovan: — Kristianialaissalapoliisi, te saatte puhua hänen kanssaan… Kuinka? Ei suinkaan, hänellä ei ole mitään tekemistä…

Asbjörn Krag riensi puhelimeen. Se oli poliisikonttorista.

— Nyt olemme kuulustelleet Taikailveilijää, sanoi mies.

— Vai niin. No mitä hänellä on sanottavana?

— Ei mitään. Se ei ollut Taikailveilijä?

— Mitä! Eikö se ollut mr. Burns?

— Ei, se oli itse sirkusjohtaja.

— Miten asian laita on?

— Niin, nyt saatte puhua hänen itsensä kanssa.

— Oletteko te se, herra poliisimestari, kuuli Krag johtajan tanskalaisen äänen puhelimessa.

— Puhutte salapoliisi Kragin kanssa.

— Hyvä, hyvää päivää, herra poliisimestari. Tämä olen minä, onneton mies raukka… Minut on vangittu.

— Missä ilveilijä oli ja miten olette joutuneet tähän tilanteeseen? kysyi Asbjörn Krag.

— Kyllä, siitä tulen puhumaan. Loistava ilveilijä tuli viime hetkessä sairaaksi. Siinä minä olin. Mitä tekisin. Kaiken reklaamin tähden kujeiden täytyi tapahtua, ja koska minulla ei ollut ketään sopivaa miestä Burnsin tilalle, olin itse pakotettu menemään taloon. Mr. Burns antoi minulle tarpeelliset ohjeet, piippolakin ja kaikki tyyni ja minä itse pidin sitä kummallisena pilana. Voin sanoa teille, että olen nuoruudessani esiintynyt ilveilijänä joten osaan sen taidon… Mutta miksi minut on vangittu?

— Kuulkaa nyt, huusi Krag puhelimessa, missä on Taikailveilijä juuri nyt. Hänet piti vangittaman.

— Ah, paras herra poliisimestari, hän makaa sairaana hotellissa, Grand hotellissa… Mutta nyt tahtoo poliisimestari täällä puhua kanssanne, herra poliisimestari.

Nyt tuli ensimäinen ääni jälleen puhelimeen.

— Olemme juuri puhuneet hotelliin ja portieri sanoi Taikailveilijän, mr. Burnsin kadonneen jäljettömiin. Hän meni joku tunti sitten huoneeseensa ja pyysi portieria noutamaan lääkäriä, koska hän tunsi itsensä todella sairaaksi. Hän sanoi aikovansa mennä heti sänkyyn. Kun lääkäri puoli tuntia myöhemmin koputti hänen ovellensa, ei kukaan vastannut. Ovi oli lukittu. Tultiin levottomaksi, ja portieri ja tohtori päättivät murtaa lukon. Kun he vihdoinkin saivat lukun auki ja avasivat oven, pelkäsivät he melkein nähdä kuuluisan ilveilijän makaavan kuolleena eli tuntemattomana sängyssään. Mutta miten suureksi tulikaan heidän hämmästyksensä, kun he sensijaan löysivät huoneen tyhjänä. Sänky oli liikuttamattomana, pakasit olivat huolellisesti ladotut erääseen huoneen nurkkaan, pöydällä oli muutamia seteleitä maksuna viime viikon laskusta. Mutta mr. Burns oli poissa. Se kuuluu mystilliseltä vai kuinka herra salapoliisi?

— Hm… niin… Johtajan voitte kuitenkin laskea. Tulen heti poliisiasemalle. Asbjörn Kragilla oli pari poliisikonstaapelia kadulla. Hän avasi ikkunan ja viittasi heille.

Konstaapelit astuivat samaan aikaan salapoliisin kanssa hollantilaiseen salonkiin.

Konsuli katseli heitä kummastuksella.

— Mitä tämä merkitsee? kysyi hän.

— Se merkitsee sitä, että on tulossa uusi vangitseminen, vastasi Asbjörn Krag. Konstaapelit tunsivat kuuluisan salapoliisin ja odottivat jännityksellä noudattaakseen hänen määräyksiään.

— Tahdotteko nyt, jatkoi Krag, olla ystävällinen ja soittaa palvelijanne, herra konsuli, kuten lupasitte joku hetki sitten?

Konsuli soitti, ja palvelija yksinkertaisine kasvoineen näyttäytyi jälleen ovessa.

— Vangitkaa hänet, sanoi Krag, nyt saa olla loppu komedian kanssa, nuori mies.

Mutta Sören oli yhtä tyhmä ja vastasi vain:

— Komedian?

Toinen poliisi tarttui nyt hänen käteensä ja tahtoi viedä hänet mukanaan. Nuori mies rupesi nyt surkeasti itkemään.

— Miksi pitää minun raastupaan, sanoi hän nyyhkyttäen. Enhän ole tehnyt mitään. Mistä minua syytetään?

— Teitä syytetään osallisuudesta konsulin kalliin taulun varkauteen.

— Taulun? kysyi palvelija.

Asbjörn Krag seisoi ja kuunteli.

— Mitä kuuntelette? kysyi konsuli.

— Musiikkia.

— Mitä musiikkia?

— Meidän hyvän ystävämme amerikalaisen valokuvauksellista musiikkia, herra konsuli. Salapoliisi avasi ikkunan ja nyt saattoivat he kaikki kuulla, vaikkakin kaukaa, Coloradolaisprofessorin musiikkikoneiston säveleitä.

— Hän on nyt kauempana, sanoi konsuli, hän ei ole tuolla alhaalla.

— Niin, aivan oikein. Hän seisoo ja soittaa nyt jonkun toisen talon ulkopuolella, joka on lähempänä rautatieasemaa. Emmekö menisi alas kuulemaan häntä?

— Mielihyvin.

Konsuli oli jälleen tullut totiseksi: hän näki nyt, että kristianialaissalapoliisi oli tehnyt uusia löytöjä ja että hän työskenteli määrätyn suunnitelman mukaan.

He läksivät kadulle ja ennen pitkään saapuivat sen talon kohdalle jossa
Coloradolaisprofessori soitteli.

Ympärillä oli muutamia kovin ihastuneita lapsia sekä pari täysikasvuista henkilöä.

Professorin nähdessä molempien herrojen tulon, sanoi hän:

— Tällä tavalla saa suuri taiteilija ansaita leipänsä — niin ei ainoastaan suuri taiteilija vaan suuri keksijä, maailman suurimpia…

Sanottuaan tämän, puristi hän surullisesti kiharoitaan ja kyyneleet vuolaina valuivat poskille.

— Soittamanne kappale on ihana, sanoi Krag, mennen samalla lähemmäksi rakastettavasti hymyillen. Mikä sen nimi on?

— Geisha.

— Vai niin, se on kovin kaunis.

Salapoliisi ja konsuli olivat nyt ehtineet aina musikantin tykö, joka seisoi ja molemmin käsin piti laatikkoaan. Tilaisuus oli kovin sopiva ja samassa hetkessä oli Asbjörn Krag varustanut ne käsirautaparilla.

Coloradolaisprofessori otti nyt voimakkaasti pari askelta taaksepäin ja koetti päästä vapaaksi, mutta ainoa täten saavuttama vaikutus oli se, että raudat leikkasivat ranteita, joten veri rupesi juoksemaan.

Krag vihelsi lähellä olleelle konstaapelille ja tämä kiirehti paikalle ja otti professorin kainaloonsa. Hän yritti tehdä vastarintaa, mutta konstaapeli oli vahva kuin karhu eikä kestänyt kauvaa ennenkuin hänen täytyi nöyrtyä ja antautua armoille.

Hän näytti kovin koomilliselta sillä hänen peruukkinsa oli irtautunut ja oli nyt vinossa oikealla korvalla. Peruukin alta pisti esiin lyhyeksi leikattu, punertava tukka. Mies rupesi myöskin kiroomaan ja vannomaan trondhjemin murteella.

Kuitenkin soitti soittokone edelleen "Geishan".

Se oli juuri alottanut iloisella säveleellä kun Krag veti revolverinsa ja voimakkaalla revolverintukin iskulla löi laatikon rikki.

Koneisto surisi, säveleet kuuluivat käheinä ja rosoisina ja lopuksi oli kaikki hiljaista.

Asbjörn Krag tarttui heti painavaan laatikkoon ja onnistui vihdoin murtamaan sen kokonaan.

Kaikkein ylimpänä oli kiinnitetty pieni täydellisesti uutta rakennetta oleva fonograafi, mikä ei suinkaan ollut "professorin" keksintö.

Muuten täytti koko tilan — van Dyckin oma muotokuva.

Konsuli, saadessaan nähdä kallisarvoisen taideteoksensa, huusi ääneensä ilosta.

Coloradolaisprofessori vietiin pois. Hän kuohui raivosta ja huusi kaikella sillä pilkalla, jonka hän saattoi saada ääneensä:

— Mutta häntä ette saa kiinni. — Taikailveilijää!

— Mitä tarkoitatte? kysyi salapoliisi.

— Niin, enkö tiennyt, että te olette suuri nauta pohjianne myöten! Me tunsimme kyliä teidät! Hän tunsi teidät! Hän on pettänyt teitä ennenkin! Nyt on hän taasen vetänyt teitä nenästä! Hän on jo hävinnyt. Ärsyttääkseni teitä sanon kuka hän oli! Taikataiteilija ei ollut enempää eikä vähempää kuin teidän vanha ystävänne Leo Carsten. Hyvästi, herra salapoliisi ja nukkukaa hyvin.

Paljastettu professori vietiin nyt pois ja Asbjörn Krag seisoi hetkisen ja mietti.

Hän ei kuullut edes konsulin kuohuvia ja sydämmellisiä kiitoksia. Ei ollut todellakaan aikaa kuunnella kiitoksia niinkauvan kuin rohkein maailman suurroisto oli vielä vapaalla jalalla.

Leo Carsten vapaudessa — se oli samanlaista kuitu alituinen rauhattomuus ja epävarmuus, hänet täytyi saada pauloihinsa, maksoi mitä maksoi.

Krag katsoi kelloaan.

Suurrosvon ei ollut vielä voinut ennättää jättää kaupunkia. Sitäpaitsi olivat sekä rautatieasema, höyrylaivalaituri ja kaikki muut ulosjohtavat tiet hyvin vartioidut. Epäilemättä oli konna jo selvillä tästä ja oli enemmän kuin todennäköistä että hän antautuisi seikkailuun juoksemalla suoraan poliisin käsiin.

Leo Carsten oleskeli kaupungissa. Mutta missä?

Hän oli kadonnut hotellista.

Hänen aivonsa työskentelivät korkeapaineella ja äkkiä kiisi salamannopea ajatus hänen päässään.

Kiiruusti puristi hän konsulin kättä jäähyväisiksi ja läksi sitten nopein askelin suoraa tietä Grand hotelliin.

Salapoliisi oli tullut ajatelleeksi kahta ominaisuutta jotka olivat ominaisia Leo Carstenille: osittain hänen hämmästystä herättävää valepukeutumiskykyään, osittain hänen melkein ainoaa laatua olevaa rohkeuttaan. Oli tapahtunut ennen, että rikolliset joita ajettiin takaa, aivan rauhallisesti olivat istuutuneet niin asianomaisen nenän eteen, että heitä oli vaikea löytää. Olipa pyhä Thomas Busch lausunut kerran, ettei hän milloinkaan tuntenut itseään niin turvalliseksi kuin silloin, kun hän valepuvussa saapui poliisiasemalle. Asia oli ainekin tutkimisen arvoinen.

Ei yhtäkään junaa ja venettä ollut saapunut salapoliisin jätettyä hotellin. Jos siis joku uusi matkustaja oli tällä ajalla äkkiä pistäytynyt johonkin kaupungin hotelliin tai pensionaattiin, olisi ehkä syytä nähdä tätä.

Portieri istui yksinään juhlasalin vieressä olevassa pienessä huoneessa ja luki lehteä kun Asbjörn Krag astui sisään.

— No, alotti salapoliisi tervehdittyään, olen kuullut oivallisen mr.
Burnsin kadonneen.

— Ah niin, vastasi portieri salaperäisin katsein, oletteko kuulleet milloinkaan niin kummallista. Kumpahan hänelle ei vaan olisi tapahtunut mitään onnettomuutta.

Krag nauroi.

— Kummallinen mies siinä suhteessa joka sitä ennen jättää rahoja pöydälle suorittaakseen laskunsa… Asbjörn Krag oli tällä ajalla silmäillyt matkustajataulun nimiä, löytämättä kuitenkaan sitä mitä hän etsi. Hän tunsi pettyneensä mutta kysyi kuitenkin varmuuden vuoksi.

— Onko tänään tullut ketään uusia vieraita?

Portieri pudisti päätään.

— Ei, sanoi hän, nyt ovat huonot ajat. Toimintakausi ei ole vielä alkanut… Ehkä, se onkin tosi, Södersen & Algårdin matkustaja on saapunut tänään matkalaukku- ja kapistusjoukkoineen. Hän aikoo purkaa ne juhlakerroksessa.

— Soo, tunnetteko hänet?

Portieri tuumii hetkisen.

— Niin, olen hänet nähnyt kiireimmiten, sillä en ollut sisällä hänen tullessaan… Se on oikein lihavahko, paljaspäinen herra silmälaseineen. Sehän on suuri liike kuten tiedätte, herra salapoliisi, suurin laatuaan Norjassa, ja heillähän on matkassa monta matkustajaa. Kahdesti vuodessa on heillä tapana tulla tänne ja asettua juhlakerrokseen. Tänä vuonna ovat he kuitenkin viipyneet hiukan kauemmin kuten tavallista, mistä se riippuneekin. Nyt on hän kuitenkin.

Kas, täällä hän muuten on rappusilla… Ei, tuota herraa en muista nähneeni ennen.

Eräs paksu, paljaspäinen herra kultasankaisine silmälasineen ja korkeine vilttihattuineen tuli hitaasti ja läähättäen portaita alas. Matka oli selvästi ollut vaivaloinen, sillä hän oli punanen ja hiestynyt, ja alituisesti kuivasi otsaansa nenäliinalla.

Asbjörn Krag koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta hänen sormensa puristivat taskussa voimakkaasti revolverintukkia. Hän oli ottanut vaarin vieraan lasisilmistä.

Ne olivat heikosti kaarevat ja loistivat valossa. Ne toisin sanoin kätkivät kasvojen osan, jota ei voitu naamioida.

Krag astui palvelijan hämmästykseksi suoraan lihavan ja läähättävän herran luo ja hymyillen kohotti hattuaan.

— Ei, mutta kas, sanoi hän, tämän saan sanoa olevan mieluisan kohtauksen.

Vieras tarkasteli häntä ihmeissään ja kumarsi, kasvoissa puoleksi kysyvä ilme.

— Anteeksi, sanoi hän, mutta eikö tämä ole erehdys?

— Ei suinkaan. Nimeni on Asbjörn Krag, salapoliisi Kristianiasta. Muistan kovin hyvin että olemme tavanneet täällä kerran ennenkin ja on ollut kovin miellyttävä yhdessäolo, herra Bernt.

— Ei, te aivan selvästi erehdytte. Nimeni ei ole Bernt, vaan…

— Niin, niin, nyt minä muistan. Teidän nimenne… teidän nimenne on…
Hän näytti etsivän muististaan.

— No, mikä on nimeni? jatkoi toinen halveksivin hymyilyin.

Krag astui askeleen lähemmäksi

— Niin, nyt se on minulla. Teidän nimenne on Leo Carsten.

Jos pommi olisi pudonnut rauhalliseen juhlasaliin, olisi se tuskin aikaansaanut suurempaa hämminkiä kuin se mikä seurasi näitä sanoja. Salamannopealla kädenliikkeellä oli Krag vetänyt hatun ja temmannut paljaspäisen peruukin teeskennellyn kauppamatkustajan päästä, mutta samassa hetkessä näkyi jotain kiiltävän suurroiston kädessä. Hän väistyi vaistomaisesti sivulle ja seuraavalla sekunnilla kuului pamaus joka kajahti koko hotellissa. Kuula lipaisi keveästi salapoliisin toista poskea, mutta samalla oli Asbjörn Kragikin kohottanut revolverinsa.

Vahtimestari oli rynnännyt paikalle ja portieri huusi täyttä kurkkua poliisia. Salapoliisi oli melkein päättänyt, että jos niin tarvittaisiin, ampuisi hän suurroiston, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt käyttää asettaan näki hän ihmeekseen Leo Carstenin lysähtävän kokoon ja uupuvan lattialle. Krag laski revolverinsa ja kumartui alas, mutta samassa hetkessä ponnahti suurrosvo ylös, notkeana ja vahvana kuin tiikeri ja syöksyi salapoliisin päälle. Yllätys oli tapahtunut niin kavalasti ja tullut niin odottamatta, ettei Asbjörn Krag ehtinyt asettua vastarintaan. Roiston raudanlujat sormet puristautuivat hänen kurkkuunsa ja kaikki musteni silmissä. Silloin luuli hän äkkiä kuulleensa jalanjälkien melua, hän tunsi hyvin tunnetun äänen — Voldin — silloin irtautui ote hiljaa hänen kaulastaan ja hän vapautui voimakkaalla nykäyksellä epämieluisasta syleilystä.

Juhlasali tarjosi varsinaisen näyn hävityksen kauhistuksesta. Pöydät ja tuolit olivat kumossa ja lattialla makasi vielä kaksi tarjoilijaa jotka olivat tahtoneet sekaantua taisteluun, mutta saaneet maksun vaivoistaan Leo Carstenin nyrkkeilynyrkeistä. Ja eräässä nurkassa, Voldin jättiläismäisten käsien puristuksessa, seisoi Leo Carsten, maailman suurroisto, vangittuna norjalaisessa pikkukaupungissa. Hän oli kalpea kuin kuolema, mutta hänen mustissa silmissään oli ylpeän halveksivainen ilme.

Asbjörn Krag sanoi vain iroonisella kumarruksella: — Ehkä kiellätte vielä tunnustamasta tuttavuuttanne Leo Carstenin kanssa?

* * * * *

Asbjörn Kragin keksintörikkaus ja vertaamiskyky olivat vielä kerran viettäneet voittoaan ja konsuli oli erittäin iloinen ja kiitollinen löytäessään jälleen aarteensa.

Tämän kaiken yhteys oli Kragille ollut kerrassaan selvä niinpian kuin hän oli saanut poliisikonttorista tiedon Taikailveilijän katoamisesta.

Suoritetussa kuulustelussa osottautuivat hänen johtopäätöksensä olleen oikeita. Leo Carsten kieltäytyi tietenkin vastaamasta kaikkiin kysymyksiin, mutta hänen kanssarikollisensa tunnustivat avomielisesti, huomatessaan pelin menetetyksi.

Tietysti oli Leo Carsten ollut alkuunpanijana. He olivat ällistyttäneet amerikalaista miljonääriä sillä, että konsuli Fredrikshaldissa kaikessa salaisuudessa tahtoi muuttaa taulunsa rahaksi, koska hän oli joutunut rappiolle. Krag kysyi professorilta — joka näkyi olevan ennen rangaistu trondhjemilainen — mitä sähkösanoma merkitsisi, ja sai vastaukseksi, että he olivat uskotelleet miljonäärille olevansa kaksi välittäjää. Carsten sähköttäisi "Geishan" jos Morganin anomus hyväksyttäisiin ja "Viimeinen ruusu" jos kilpailija saisi valtin käteensä. Sillä tavalla olivat he kiertäneet hintaa ylös.

Oli helppo asia keinotella Sören konsulin taloon, koska tämä juuri tarvitsi palvelijaa. Sitten oli Sörenin ollut helppo sahata sinkilät.

Carsten esiintyi ilveilijänä yksinkertaisesti siksi, että poliisi oli häntä innokkaasti etsinyt, ja luuli, että häntä kaikkein viimeiseksi etsittäisiin ilveilijän valepuvun alta. Sitäpaitsi edisti tämä hänen esiintymisensä huomattavalla tavalla heidän suunnitelmiaan.

Kujeet kaduilla vetäisivät määrätyllä ajalla kaikkien huomion puoleensa. Kaikki tietysti rientäisivät ikkunoihin katsellakseen kummallista näytelmää ja sentähden ilveilijäkin — kaikki Carstenin osotuksesta — oli pysähtynyt konsulin ikkunan ulkopuolelle ja alottanut konstinsa ainoastaan viivyttääkseen katselijoita niinkauan kuin mahdollista.

Kaikki oli onnistunut onnellisesti. Palvelija oli ottanut tilaisuudesta vaarin, jolloin konsuli, salapoliisi ja metsänvartija olivat kasvot ikkunanruutuihin painettuina ja meteli oli kovaäänisin, ja aivan yksinkertaisesti hiipinyt sisälle ja temmannut taulun alas.

Hänen oli onnistunut näkymättömänä tulla sen huoneen läpi missä konsuli ja salapoliisi istuivat, eteiseen, jossa musiikkiprofessori odotteli.

Taulu oli piilotettu "musiikkikoneistoon", joka oli valmistettu juuri tähän tarkoitukseen, ja "professori" oli onnistunut lähtemään saaliinsa kanssa herättämättä mitään huomiota. "Professorin" esiintyminen oli tietenkin ollut alusta loppuun pelkkää komediaa. Ja suunnitelma oli yhtä yksinkertainen kuin nerokaskin, sillä tällä tavalla voitiin taulu osittain kovin helposti kulettaa maasta pois — eihän kenenkään päähän pälkähtänyt epäluuloja suuremmoista keksintöä kohtaan ja osittain pääsivät konnat leikkaamasta kangasta kehyksestä. Sellainen menettely olisi mahdollisesti voinut alentaa taulun arvoa ja tehnyt heille mahdottomaksi saada sitä myydyksi.

Oli aikomus, että Leo Carsten tapaisi saksalaisessa kaupungissa parin agenttejaan. Sitten he lähtisivät South Alloaan tauluineen ja nostaisivat palkkion miljonääriltä.

Samaten oli heidän suunnitelmansa se, että Leo Carsten viime hetkessä sairastuisi ja luovuttaisi osansa jollekin toiselle.

Sören kuten "musiikkiprofessorikin" tuomittiin tästä ja useista muista omallatunnollaan olleista rikoksista useamman vuoden kuritustyöhön, jota he vielä kärsivät.

Mitä Leo Carsteniin tulee, lähetettiin hänet New-Yorkiin, missä hän vihdoinkin sai sovittaa monet rikoksensa sähkötuolissa…

Kristianian salapoliisi ihmetteli kovin sitä osaa, jota miljonääri oli oikeastaan näytellyt tässä asiassa, mutta jotta hän joka tapauksessa saisi tietää miten asia oli päättynyt, lähetti hän seuraavan sähkösanoman:

Pierpont Morgan,
South Alloa. Skottland.

Viimeinen ruusu.

Asbjörn Krag,
Salapoliisi.