IX.
KUJE.
Koko seuraava päivä kului Asbjörn Kragin tulematta arvoituksen ratkaisussa rahtuakaan lähemmäksi. Hän teki erilaisia uusia huomioita, mutta ei mikään niistä näkynyt vahvistavan hänen teoriaansa, että Burnsin, musiikkiprofessorin ja Sörenin välillä oli salaliitto, tarkoituksella varastaa van Dyckin omamuotokuva.
Hänellä oli useita keskusteluja konsulin kanssa mutta ei ollut onnistunut keksimään mitään uutta.
Hollantilaisessa salongissa pidettiin öin ja päivin vahtia. Vahdit tulivat ja menivät säännönmukaisessa järjestyksessä mutta eivät olleet huomanneet minkäänlaista väkivallanyritystä kallista taideteosta kohtaan. Eräs oli maalari, eräs verhoilija ja eräs koristelija. Ei milloinkaan ennen oltu korjattu niin usein tätä salonkia, ja palvelijat rupesivat uskomaan että konsuli aivan äkkiä oli saanut ajatuksiinsa korjata uudestaan kauniin kerroksensa huoneet — jotain jota ei niin harvoin ollut tapahtunut.
Konsulin maku oli nimittäin kovin vaihtelevainen ja palvelijat olivat sentähden tottuneet kaikkeen joka koski korjauksia ja muutoksia.
Asbjörn Krag katseli silloin tällöin sähkölennätintoimistossa, mutta ei yhtäkään uutta sähkösanomaa tullut Skotlannin monimiljonääriltä eikä Burnskaan ollut lähettänyt mitään matkaan.
— Tilannetta voidaan pitää muuttumattomana, ajatteli Krag. Mutta jos mr Burnsin viimeinen sähkösanoma olikin merkinnyt varkauden edellytyksien olevan parhaimpia niin odottaa tietysti nyt rahapohatta kaukaa vaan ratkaisevaa tietoa joko kepposen epäonnistumisesta tahi myöskin, että molemmat "komissionit" olivat onnistuneet saamaan "kaupan" kuntoon.
Mutta silloinhan täytyy ratkaisevienkin tapauksien olla lähellä tuloaan.
Asbjörn Krag ei voinut vapautua siitä käsityksestä, että hänen olettamuksensa oli oikea ja että hän oli tullut oikeille jäljille.
Hän harkitsi asiaa kohta toisensa jälkeen eikä voinut keksiä muuta tyydyttävää selitystä erilaisista tapauksista ja elämyksistä.
Kiitos olkoon hänen johtopäätöksiensä, jotka nimittäin usein saivat parhaan aineellisen perustelun, jota ilman ne häilyisivät vapaaseen ilmaan täydellisen tarkoituksettomina. Mutta koska ei ilta eikä yökään tuonut mukanaan mitään ratkaisevaa, päätti Asbjörn Krag harjoittaa puhdasta peliä ja hinata sotalipun.
Tämä tyyneys saattoi hänet levottomaksi kuten aina tunnetaan vastenmielistä mieltä tiedettäessä, että viholliset hiipivät ympärinsä yön pimeydessä.
Hän ilmoitti siis virallisesti kaupungin poliisiviranomaisille konsulin taidegalleriaan suunnitellussa varkaudesta. Oli tarkoitus varastaa eräs hänen kallisarvoisimmista ja kauneimmista tauluistaan.
Hän ei kuitenkaan maininnut mitään siitä, että oli jo huomattu van
Dyckin oman muotokuvan miltei seinästä sahatuksi.
Asbjörn Krag asettui yhteyteen poliisimestarin kanssa, joka suurella viisaudella ja mielenkiinnolla otti asian vastaan.
Hän antoi määräyksiä vahtien asettamisesta osittain konsulin asunnon lähelle, osittain niille teille jotka johtivat kaupungista ulos sekä rautatieasemalle että höyrylaivalaiturille.
Konstaapelit olivat saaneet tarkkoja määräyksiä pidättää jokainen joka mahdollisesti yritti lähteä kaupungista mukanaan tauluja, eli muita sellaisia epäiltäviä esineitä.
Asbjörn Krag toimi jälleen siten että näistä puuhista puhuttiin sirkuksessa.
Hän antoi levittää tietoa, että konsuli oli Amsterdamista saanut varotuskirjeen, joka koskee tulevaa varkautta ja että hän tästä syystä oli ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin.
Oli kirjoitettu että kallisarvoinen taulu luultavasti varastettaisiin kahdentenakymmenentenäneljäntenä päivänä, jolloin varkaat saapuisivat kaupunkiin. Koska juuri tänä päivänä kirjoitettiin kahdeskymmenesneljäs, oli konsuli tullut kovin hermostuneeksi.
Kahdennenkymmenennen neljännen päivän oleskeli Asbjörn Krag koko päivän konsulin talossa.
Koko kaupunki oli jännityksessä Taikailveilijän tuloa odotellessa.
Kristianilaiaissalapoliisi oli täydellisesti vakuutettu ettei mr Burns ollut toimittanut tätä koomillista ja vaivalloista kujeilua ilman ettei hänellä ole määrättyä tarkoitusta sillä.
Ehkä juuri silloin tapahtuisi ratkaisu?
Asbjörn Krag päätti pitää tarkkaa silmää mystillisestä ilveilijästä.
Muuten oli kaupunki tänään täydellisesti huvien ja uutuuksien täyttämä.
Ensinnäkin aamusella saapui tieto itse konsulilta suunnitellusta varkaudesta.
Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta ja siitä keskusteltiin laveasti.
Sitten tehtiin se huomio, että amerikalainen professori tehdäkseen reklaamia, kulki siellä täällä pihoissa kummallisen keksintönsä kanssa ja soitti.
Hän kokosi ympärilleen kokonaisen uteliaan joukon ja kaikki pitivät, että hänen pelinsä soi kauniisti, minkätähden oli selvää, että hän samana iltana antamaansa konserttiin saisi hyvän huoneen.
Siten saattoi kaupungin asujaimisto huvitella itseään odottaessaan Taikailveilijän fantastisia kujeita. Sen lisäksi tuli sirkusnäytäntö illalla sekä professori Blochin esiintymän Työväen yhdistyksen huoneustossa kummallisine keksintöineen, jossa hän muun muassa soittelisi kappaleita, joita hän oli valokuvannut valo- ja ääniaaltojen avulla.
Fredikshaldille lupasi tulla aivan iloinen päivä. Jo varahin rupesi kansa kääntymään kaduille missä Taikailveilijän tiedettiin esiintyvän.
Se mikä erittäin kiinnitti Kragin mieltä oli se, että hän oli toimittanut kulkueen konsulin talon ohi. Tapahtuisiko ulkona jotain?
Olisiko ehkä aika väkivallan-yritykselle van Dyckin muotokuvaa vastaan tullut juuri tässä hetkessä? Kristianialaissalapoliisi oli huomauttanut olosuhteista ja olivat he molemmat päättäneet konsulin akkunasta seurata Taikailveilijän retkeä kaikkein suurimmalla huomiolla ja eikä sekunniksikaan päästää ketään näkösältä.
Asbjörn Krag ja konsuli olivat istuutuneet erään pöydän viereen huoneeseen, jonka seinä oli hollantilaisen salongin seinän vieressä jossa Dyckin muotokuva oli.
Oli vaikeata nähdä hollantilaisen salongin pienien ruudukkojen läpi ja he olivat sentähden luvanneet istua täällä.
Mutta taulugallerian ovi oli avoinna. Ja siellä kulki vartija edestakaisin, jättiläismäinen metsänvartia Pebensen, jonka konsuli oli ottanut palvelukseensa sitä tarkoitusta varten sekä Brående ja eräs toinen mies.
Kulkueen saapumisen kellonlyönti lähestyi.
Konsulin talon ikkunoista saattoi nähdä ainoastaan joen yli johtavalle sillalle.
Äkkiä kuultiin melua ja huutoa sieltä päin ja silta oli pian telmivän ja kirjavan parven täyttämä.
Se oli fantastinen kulkue, joka lähestyi leikiten ja meluten. Taikailveilijää oli kummallista katsella omituisessa puvussaan. Hänellä oli päässään piippolakki, johon kaikkien katseet olivat tähdätty.
— Piippolakki on punanen, sanoi Krag, sitähän ei ole erittäin vaikea nähdä.
— Ei, se on keltainen, vastasi konsuli.
— Mitä! Onko se keltainen. Uskallan lyödä pääni pantiksi että se on….
— Sininen! huudahtivat molemmat yhdessä, johon he lisäsivät:
— En ole milloinkaan nähnyt moista! Piippolakki oli todellakin tullut siniseksi, mutta lähi hetkeksi jälleen muuttanut väriään. Milloin oli se vihreä, milloin punainen, milloin keltainen, milloin violetti. Kun Taikailveilijä nauravan ja meluavan ihmisjonon seuraamana tuli suoraan konsulin ikkunan alle, ymmärsi Asbjörn Krag heti mistä värivaihtelu johtui.
Ilveilijä oli aivan yksinkertaisesti verhonnut koko piippolakin lasiprismoilla, jotka tulvaavassa auringonvalossa säteilivät kaikissa sateenkaaren väreissä. Oli siis aivan mahdotonta sanoa minkävärinen Taikailveilijän piippolakki oli.
Keskeymättä huusi kansa hänen ympärillään.
— Se on punanen!
— Lakki on sininen!
Jotkut olivat vielä riivatuimpia ja huusivat.
— Ei, se on liidun valkea!
— Se on sysimusta!
Äkkiä pysähtyi kulkue konsulin ikkunan ulkopuolelle ja kansa alkoi heti huutaa:
— Miksi me tässä pysähdymme?
— Jatka, ilveilijä;
— Me emme tahdo mitään tungosta!
Asbjörn Krag oli äärimäisessä jännityksessä. Nyt tapahtui se mitä hän koko ajan oli pelännyt?
Miksi hän muuten olisi pysähtynyt konsulin talon edustalle?
Kristianialaissalapoliisi seurasi jännitetyn tarkkaavaisena jokaista ilveilijän pienintäkin liikettä. Konsuli teki samoin. Molempien katseet olivat kiinnitetyt tuohon kadulla olevaan kummalliseen olentoon.
Asbjörn Krag huomasi, että ilveilijä oli tällä kohdalla naamioitu.
Miksi?
Muuten oli hän pukeutunut fantastiseen ilveilijäpukuun, mutta sininen silkkinaamio kätki hänen kasvojensa piirteet.
Ja nyt vallitsi äkkiä hiljaisuus, sillä ilveilijä oli ruvennut tekemään konstejaan ja loihti yleisön ihastukseksi ympärillä olevien taskuista rahaa ja muita esineitä.
Mutta hiljaisuudesta kuuli Krag ja konsuli sisään musiikkiprofessorin koneen säveleitä.
Konsuli sanoi hymyillen:
— Minä pidän melkein liikuttavana kuulla kuinka tuo musiikkiprofessori raukka taistelee ylivoimaa vastaan noilla äänillään, mutta se on turha vaiva. Niin taiteilijaelämälläkin on tragediansa.
— Kuka tietää — ehkä tuo vanha raukka nyt seisoo ja itkee tappiotansa. Mutta kas tuolla! Nyt lähtee kulkue jälleen matkoihinsa.
Ja todellakin. Ilveilijä oli nyt lopettanut sepittämänsä esityksen ja kulki verkalleen eteenpäin telmivän ja meluavan väkijoukon seuraamana…
Asbjörn Krag kääntyi pois ikkunasta.
— Olette tehneet virheen, sanoi konsuli hiljaa. Tämä ei ollut selvästi muuta kuin reklaami päähänpistoa. Te olette varmaankin ollut hiukan epäluuloinen. Kristianialaissalapoliisikin alkoi tuntea itsensä epävarmaksi.
Silloin herätti heidän huomiotaan aivan karkea ääni läheisestä huoneesta, hollantilaisesta salongista.
Se oli meikein huuto, se oli pikemmin mylvintä, kivun, raivostuksen ja kauhun kiljuntaa.
Ja kiljuntaa seurasi kirouksia.
Asbjörn Krag ja konsuli hyökkäsivät niin nopeaan hollantilaiseen salonkiin, että he olivat vähällä panna toisensa oven rakoon..
Siellä seisoi jättiläismäinen metsänvartija kohotetuin käsin ja revolveri heilui toisessa kädessä. Hän tuijotti raivoisasti eteensä ja hänen katseensa oli kiintyneenä ainoaan seinällä olevaan pisteeseen.
— Taulu! kirkui hän. Hieno taulu on poissa!
Ja tosiaankin.
Missä van Dyckin nerokas muotokuva riippui ennen, mistä tuo kummallinen hymy, tuo menneen vuosisadan arvoitus ennen oli tervehtinyt myöhempien aikojen lapsia, siinä ei ollut nyt mitään!
Taulu oli poissa — teräskehys — kaikki tyyni!
— Varastettu! mutisi kristianialaissalapoliisi väräjävin äänin. Mutta miten… miten… Oh, se on kauheata!
Konsuli ainoastaan seisoi ja hajamielisesti tuijotti tyhjään seinäpintaan.
Hän oli kuoleman kalpea.