I.
LIIKEHUONE INTERNATIONAL.
Asbjörn Krag ei saattanut muistaa, että hänen luonaan koskaan oli käynyt asiakkaita, joista hän niin suuressa määrin, ja aivan silmänräpäyksessä, olisi saanut varman tunteen, että oli huijarien kanssa tekemisissä kun herrojen Anders Andersonin ja John Inderdalen astuessa illalla tammikuun 24 päivänä hänen työhuoneeseensa.
Kummallakin oli avarat, hartioilta leveät turkit, jotka jo etukäteen sanoivat, että tässä tulee Uuden Mailman asukkaita. Molemmat olivat tanakoita ja voimakkaita. Kasvot olisivat muistuttaneet talonpoikaa, jos ei olemassaolon taistelu Uudessa Mailmassa olisi niitä uurtanut ja antanut toimekkuuden ja valppauden leimaa. Katsomatta heidän käyntikorttejaan saattoi Asbjörn Krag arvata heidän alkuperänsä. Anders Anderson oli ruotsalais-amerikalainen ja John Inderdale oli norjalais-amerikalainen.
"Herrani", sanoi etsivä rakastettavasti — hän esiintyi kohteliaasti niin kauvan kuin mahdollista, yksinpä sellaisiakin henkilöitä kohtaan jotka hänestä tuntuivat epämiellyttäviltä — "mutta herrani" sanoi hän "miksi ette ota raskaita turkkeja pois päältänne! Ei teidän tarvitse pelätä, että ne eteisestäni varastettaisiin."
Molemmat herrat nauroivat, kuten nauretaan silloin, kun halutaan olla kohteliaita lausutulle sukkeluudelle, jota ei ole aikaa eikä halua käsittää.
"On kiire", sanoi ensimäinen.
"Helvetin kiire", sanoi toinen.
Krag kumarsi.
"Herra Anderson, otaksun?"
"Niinpä niin", vastasi ruotsalais-amerikalainen kärsimättömästi.
Etsivä kumarsi uudelleen.
"Herra John Inderdale, otaksun?"
"Sopii."
Krag viittasi paria tuolia.
"Jos herroille on mahdollista sopia tuon kokoisina tuolille", sanoi hän "niin pyytäisin teitä istumaan."
"Mutta nyt on kiire", huudahtivat molemmat yhdestä suusta, "ajattelimme, että olisitte seurannut meitä heti, herra etsivä."
"Mihin?" kysyi Krag.
"Drammensvejen 230", vastasi norjalais-amerikalainen.
Etsivä hymyili.
"Lienee parasta, että heti alussa sanon, että minä en tule Drammensvejenille enkä muuallekaan ilman, että herrat ensin kertovat minkätakia etsitte apuani."
"Kysymyksessä on rikos", sanoivat molemmat skandinavialais-amerikalaiset samalla kertaa.
"Silloin epäilen", sanoi Krag, "että herrat ovat erehtyneet. Minä en ole poliisin palveluksessa. Rikoksista on ilmoitettava poliisin etsivälle-osastolle Möllerkatu 39."
Vieraat katselivat toisiinsa epävarmasti. Tämän jälkeen tekivät kumpikin merkin, joka oli merkitsevinään, että kumpikin halusi toisen ensin alkavan.
Lopulta sanoi mr Anderson.
"Se on rikos, jota täytyy käsitellä eräänlaisella hienotunteisuudella."
Asbjörn Krag viittasi jälleen tuoleihin ja molemmat herrat riisuivat turkkinsa osoittaen eleillään tyytymättömyyttä yksityisetsivän toimettomuuteen.
Molemmat herrat olivat puetut juhlapukuihin.
"Minkälainen rikos on kyseessä", kysyi Krag, "murha, tai vain tavallinen varkaus? Olemme perin tottuneet sellaiseen tänä omituisena aikana."
"Varkaus", sanoi mr Anderson, "eräs ylhäinen nainen, kreivinna, menetti tunti takaperin hyvin kalliin kaulakoristeen; varkaus tapahtui päivällisten aikana meidän asunnossamme."
"Luulin herrojen olevan matkustavia", huomautti Krag, "ja asuvan hotellissa."
"Olemme kylläkin matkustavia, vaikka emme asukaan hotellissa, meillä on oma asunto kaupungissa. Olemme usein liikeasioiden takia Kristianiassa ja olemme huomannee; sen helpommaksi ja mukavammaksi pitää yksityistä asuntoa."
Mr Anderson viittasi käyntikorttiinsa, jonka asetti Kragin eteen.
Kummankin nimen alla oli:
Kansainvälinen Kauppahuone
Newyork Lontoo Kristiania.
Krag aavisti heti, että kyseessä oli jokin noista ihmeellisistä ja salaperäisistä kauppahuoneista, joita sodan aikana niin runsaasti oli muodostunut. Ja tunne siitä, että hän oli joutunut kosketuksiin jonkin valonaran ja salaperäisen yrityksen kanssa, vahvistui, kun Krag lähemmin tarkasteli noita kahta miestä edessään ja kuuli heidän puhuvan tuosta ylhäisestä naisesta. Etsivä oli heti varuillaan. Toistaiseksi päätti hän olla ymmärtämättä mitään ja kuulla mitä heillä oli kerrottavaa.
Enimmäkseen puhui mr Anderson.
"Matkustamme yhtenään Newyorkin ja Kristianian väliä", selitti hän, "ja olosuhteista johtuu, että joudumme työskentelemään kaikenkaltaisten asiamiesten kanssa, naisten ja miesten, niiden joukossa muutamien ylhäistenkin ulkomaalaisten. Yksi tällainen on kreivinna Orloff."
"Sekö on naisen nimi, jolta varastettiin?"
"Niin on."
"Herrat ovat kenties äskettäin tulleet Amerikasta?"
"Kolme päivää sitten."
"Minkälaista liiketoimintaa harjoittaa Kauppahuone International? Jalokivikauppaa, kenties? Se voi kannattaa mainiosti, varsinkin jos sitä harjoitetaan erikoisena, salaisena, välikäsikauppana, joista minulla on jonkun verran tuntemusta."
"Oh, ei", vastasi mr Anderson, "mutta me teemme kauppaa monilla muilla tavaroilla, alkaen paperista ja silleistä, eläviin sydämiin ja pommeihin asti."
"Vai sillä tavalla. Silloin saatan ymmärtää, että sama laiva, joka kulettaa herroja Amerikasta ja päinvastoin, myöskin kulettaa liikkeen tavaroita."
"Niin sattuu usein."
"Mutta eivätkö sellaiset matkat nykyään ole epävarmoja?"
"Täytyy laskea kaikki mahdollisuudet", vastasi mr Anderson, "mutta tähän asti on kaikki mennyt hyvin."
"Niin, jumalankiitos", pisti mr Inderdale väliin, katsellen kohti taivasta pienillä, vaanivilla silmillään.
"Viime matka oli kenties hyvinkin onnellinen?" kysyi etsivä.
"Se oli ihana matka", sanoi mr Inderdale, "ihana matka; veisasimme virsiä joka ilta."
Krag katsoi häneen ja hymyili, ajatellen:
"Vai niin, hän on sitä lajia."
"Kreivinna Orloff", sanoi Krag, "se on venäläinen nimi. Kenties oli tarkoitus, että herrat tapaisivat kreivinna Orloffin täällä Kristianiassa, saadaksenne nostaa voitot viime matkan menestyksestä?"
"Niin, jotakin siihen suuntaan."
"Ja saadaksenne ohjeita ensi matkalle?"
"Olette hyvä arvaamaan", sanoi mr Anderson.
"Ja nyt sattui tämä ikävä varkaus juuri, kun juhlitte menestymistänne."
"Minä en juo kuin virvoitusjuomia", huomautti mr Inderdale katsellen jälleen taivaaseen.
"Oliko kreivinna Orloff yksinään kun varkaus tapahtui?"
"Oli, hän oli silmänräpäyksen ajan yksin salongissa. Kuulimme yht'äkkiä huutoa ja kun syöksyimme sisään, näimme punatukkaisen häviävän akkunasta ja kreivinna Orloff makasi pyörtyneenä leposohvalla."
"Punatukkaisen?" kysyi Krag mielenkiinnolla, "sehän kuulostaa melkein romaanilta."
"Punatukkainen", selitti mr Anderson, "on eräs mies, joka on meitä seurannut viime päivinä. Emme tiedä kuka hän on, mutta aavistamme, että hän on tekemisissä jonkin kansainvälisen varasjoukkueen kanssa."
"Se kuulostaa tosiaankin uskomattomalta", sanoi Krag, "että rikollinen saattaisi tuolla tavalla ajaa kaulakoristetta. Kreivinnatkin pitävät tuontapaisia koruja vähemmän kernaasti muulloin, kuin juhlatilaisuuksissa. Aavistiko punatukkainen kenties, että menestystä juhlittaisiin tänään?"
"Sitä emme tiedä."
"Kuinka arvokas oli kaulakoriste?"
Molemmat amerikalaiset katsoivat toisiaan tutkien — niin kuin eivät heti tietäisi mitä vastata. Krag teki heti johtopäätöksensä: Tässä on kyseessä jotain muuta kuin kaulakoriste. Ihmisethän eivät edes tiedä minkä arvoinen se on.
Mutta mr Anderson iski varmuuden vuoksi niin paljon, että riittää, ja sanoi:
"Kymmenentuhatta dollaria."
"Se on paljon", sanoi Krag, "onko jotakin muuta varastettu?"
"Sitä emme tiedä, mutta eiköhän lie parasta, että etsivä ajaa kanssamme ja ottaa asiasta selvän itse paikalla. Nyt voitte myöskin tavata kreivinna Orloffin, joka on lohduton. Hän on hyvin miellyttävä nainen, lisäsi amerikalainen viekkaasti, harvinaisen kaunis nainen."
"Ja harvinaisella moraalilla", lisäsi mr Inderdale pyhästi, "moraalilla, joka on kaikkien epäilyjen yläpuolella."
Krag mietti hetkisen ja nousi sen jälkeen ylös, seuratakseen mukana.
"Vain yksi kysymys lisää", sanoi hän, "oliko teitä seurassa useampia?"
"Ei, vain me kolme."
Seuratessaan herroja alas, kävi Krag ajatuksissaan läpi asian ja todensi:
"Eräs kreivinna Orloff, joka illastaa yksityisasunnossa Kristianiassa näiden kahden epäilyttävän liikemiehen kanssa Villistä Lännestä. Ei jossain ravintolassa, vaan yksityisasunnossa. Eikä ketään muita kuin nuo kolme. Ja kreivinnan moraali on kaikkien epäilyjen yläpuolella. Kaikki ovat juhlapuvussa. Kreivinnalla kaulassa 10,000 dollarin koriste. Tämän varastaa häneltä jokin romaaniolio, punatukkainen mies. Ja varkautta on käsiteltävä hienotuntoisesti… Kuten taustana tuolle kaikelle, eräs salaperäinen kansainvälinen kauppahuone, Newyork, Lontoo, Kristiania… Juttu on varmasti valhetta kokonaan", ajatteli Krag, "ja nuo kaksi ovat pari lurjusta turkeissa, joista tuo toinen moraalilla ja virrenvärssyillä on pahin. Mutta mukaan menen joka tapauksessa. Haluan nähdä sen kauniin venakon."