II.
PUNAISIA HIUKSIA JA JULKEITA KATSEITA.
Amerikalaisten auto odotti ulkopuolella. Se oli kallis, umpinainen yksityisauto. Kulettaja, keski-ikäinen mies, turkkeihin puettu kuten isännätkin, aukasi oven.
Krag katseli kuljettajan kasvoja ja kysyi:
"Tiedättekö osotteen?"
"Ky-kyllä, Drammensvejen 230", vastasi mies leveällä kristianianmurteella.
Herrat astuivat sisään. Krag väänsi sähkönappulaa, niin että auto tuli valaistuksi. Suurten ikkunain edessä oli silkkiverhot, niiden välissä pieniä peilejä ja pari kristallimaljakkoa kukkineen, siis oikea gulassiauto.
"Miksi puhuitte kuljettajalle osotteesta?" kysyi mr Anderson.
"Halusin vain kuulla, jos hän oli norjalainen", vastasi Krag avomielisesti.
"Mitenkä, ettekö luota meihin?"
"Sen puolesta ei minun ole syytä uskoa kuljettajaan", vastasi Krag. "Ette saa unohtaa, että toimeeni kuuluu olla epäilevä. Onko tämä herrojen oma auto?"
"Ei, mutta vuokraamme sen joka kerta kun olemme Kristianiassa."
"Se osoittaa", sanoi Krag, "että herroilla usein on kiire Kristianiassa. Mutta se kenties kuuluu ammattiin. Muuten", lisäsi hän, "kun meillä tässä istuessamme on muutama minuutti käytettävänämme, voin minä kenties saada joitakin tietoja kreivinna Orloffista. Milloin tuli hän tänne?"
"Kaksi päivää sitte."
"Idästä tai lännestä?"
"Hän on tullut Pietarista."
"Ja herrat Amerikasta, Englannin kautta. Kaikki tämä on jo mielenkiintoista. Kuka tuli ensin?"
"Me."
"Ja tapasitte kreivinnan asemalla?"
"Ei, me matkustimme häntä vastaan Lillenströmmen asemalle."
Krag hymyili merkitsevästi.
"Onko hän niin kaunis?"
Silloin tarttui moraalinen Inderdale uudestaan keskusteluun, loukkaantuneella äänellä virkkoi hän:
"Pyydän huomauttaa teille, että kreivinnan moraali on kaikkien epäilyjen yläpuolella. Me menimme häntä vastaan puhtaasta kohteliaisuudesta."
"Otaksun, että tuo kohteliaisuus tuli yllätyksenä kreivinnalle?"
"Kyllä. Se voidaan myöntää. Me tulimme aivan odottamatta."
"Luotatteko kreivinnaan?" kysyi Krag edelleen.
"Ehdottomasti", vastasi mr Anderson. Mutta vaihtoi samassa silmäyksen toverinsa kanssa.
"Niin, jos ei täydellisesti luota ihmiseen, on eräissä tilanteissa hyvin järkevätä tehdä yllättävä kohteliaisuusvierailu hänen luokseen."
"En voi ymmärtää", sanoi mr Anderson, huomattavasti ärsyttyneenä, "mitä tällä on kaulakoristeen varkauden kanssa tekemistä?"
"Ettekö haluakaan", kysyi Krag, "että hankin takaisin kaulakoristeen?"
"Kyllä, luonnollisesti", vakuuttivat molemmat yhdestä suusta.
"No, niin" sanoi Krag tyyneesti, "juuri siihen minä tähtään. Niin ollen, hyvät herrat, ei kreivinna aavistanut läsnäoloanne lainkaan, kun nousitte junaan Lilleströmmenissä? Missä oli kreivinna sillä hetkellä?"
"Hän seisoi ensi luokan käytävässä ja katseli akkunasta maisemaa."
"Katseli kaunista, norjalaista maisemaa", sanoi mr Inderdale uneksivasti.
"Lilleströmmen seutua", huomautti Krag, "pidetään rumimpana mitä pohjois-Europassa yleensä löytyy."
Mr Inderdale loukkaantui huomattavasti.
"Se on, mitenkä asian ottaa", sanoi hän "meille, kaukaa Villistä Lännestä, jotka rakastamme armasta kotimaatamme, on kaikki kaunista, vihreät lehdet, vihreät puut ja…"
Krag keskeytti hänet:
"Mitä sanoi kreivinna?"
"Hän ihastui ja tuli loistavalle tuulelle, kunnes punatukkainen ilmestyi", sanoi mr Anderson.
"Vai niin. Punatukkainen ilmestyi siis siellä. Mitenkä?"
"Se kävi näin", sanoi mr Anderson, "kun seisoimme ja puhelimme kreivinnan kanssa vaununakkunan luona ja väkeä meni ja tuli, muuttui kreivinna äkkiä vallan vimmatuksi. Kukaan ei voi kasvoillaan näyttää niin äkkiä vimmaansa kuin kreivinna. Tämän jälkeen sanoi hän, harmista vapisten: 'Herraseni, pyydän kerta kaikkiaan päästä teidän hävyttömästä tirkistelystänne'."
"Sehän oli hirveätä, ja kenelle osotti hän tuon vimmastuneen huomautuksen? Teille, mr Inderdale?"
Mr Inderdale ei vastannut vaan vetääntyi likemmä nurkkausta.
Mr Anderson sanoi:
"Ei, se oli eräälle herralle, joka tuli vaunuun joukko sanomalehtiä kainalossaan; yksi matkustajista, pitkä, hieno herra, punaisilla hiuksilla. Hän oli ollut alhaalla laiturilla ja ostanut lehdet ja seisoi, katsellen tosiaankin silmiinpistävän röyhkeästi kreivinnaa. Ja tuskin oli kreivinna päästänyt laukauksensa häntä vastaan, ennen kuin hän kääntyi meidän puoleemme ja sanoi: 'Mr Anderson ja mr Inderdale, olkaa ystävällisiä ja auttakaa minua tuota miestä vastaan. Hän on koko matkan piinannut minua julkealla ja hävyttömällä tirkistämisellään'."
"Eikö punatukkainen tullut hämilleen?" kysyi Krag.
"Kyllä, hän kävi tosiaankin jonkun verran hämilleen ja sanoi: 'Kaunis neiti, te erehdytte, tarkoitukseni ei ole ollut kiusata teitä. Vaan jos niin haluatte, häviän minä, jäljettömiin, kaunis neiti, häviän olemattomiin, hyvästi'."
Tämän jälkeen kumarsi hän ja vetääntyi toiseen vaunuun.
"Muuten", lisäsi mr Anderson kuiskaten, "täytyy minun pyytää teidän esiintymään ystävääni mr Inderdalea kohtaan hienotunteisemmin, eikä viittaamaan, että hän saattaisi heittää hävyttömiä katseita naisiin. Mr Inderdale kuuluu luottamusneuvostoon Wisconsinissa ja kustantaa sanomalehteä 'Enkelisiipien suhina', niin, että ymmärrätte —"
"Kuinka paljon ansaitsee hän tuolla sanomalehdellä?" kysyi Krag.
"Herraseni" alkoi mr Anderson vakavasti Inderdalen muristessa tyytymättömänä, "herraseni, te —"
Mutta Krag viittasi keskeyttäen.
"Hysh", sanoi hän "minä ajattelen."
Kolmen minuutin kuluttua kysyi mr Anderson:
"Joko olette ajatellut?"
"Olen."
"Mitä ajattelitte?"
"Olen ajatellut", sanoi Krag, "kuuluivatko kreivinnan sanat tosiaankin:
'Mr Anderson ja mr Inderdale, auttakaa minua tuota herraa vastaan!'"
"Kyllä, aivan niin."
"Hän sanoi selvästi kummankin herran nimen?"
"Sanoi, ja hän oli hirveän pahoillaan."
Krag nyökkäsi tyytyväisenä.
"Tunnen itsessäni", sanoi hän, "ettei ole vaikeata löytää kaulakoristetta."
Auto oli saapunut perille erään suuren, nykyaikaisen vuokrakasarmin edustalle kaupungin läntisellä reunalla ja herrat astuivat ulos.
Ilta oli pimeä, mutta sähkökaarilamppu jossain läheisyydessä valaisi seuruetta heikosti.
"Jos tarvitsemme autoa myöhemmin", sanoi mr Anderson, "on parasta, että annamme sen seistä täällä. Asbjörn Krag oli samaa mieltä ja kuljettaja sai määräyksen odottaa."
Samalla hetkellä kun seuran piti astua yli jalkakäytävän, ilmestyi varjosta ihminen ja kiiruhti heidän ohitseen.
Se oli mieshenkilö, leveäharteinen, tanakka ja alle keskimitan. Lyhdynvalossa pani Asbjörn Krag merkille, että miehellä oli hyvin terävät kasvojenpiirteet ja tavattoman ruskea iho. Hänessä oli jotakin merimiesmäistä, oli sangen lyhyt takki ja käveli kädet taskuissa.
Mutta Krag pani merkille myös jotain muuta: Mies joka sivuutti heidät, katseli kaikkia kolmea herraa huomattavalla mielenkiinnolla ja myöskin Krag joutui hänen terävien silmiensä tarkkailun alaiseksi.
"Tunnetteko tuon miehen?" kysyi Krag.
"Ei", vastasi mr Anderson, "mutta minä luulin, että hän tunsi teidät.
Hän katseli meitä sangen tarkkaan."
Miehen askeleet häipyivät pimeyteen.
Käytävässä avasi mr Anderson hissin oven. Hissi oli tavallinen, avara, automatinen, hyvin valaistu ja nappula joka kerrosta kohti.
Mr Anderson painoi nappulaa n:o 4 ja hissi nousi hitaasti ylös.
"Asutte neljännessä kerroksessa", sanoi Asbjörn Krag, "ja varas hävisi akkunan läpi. Se on perin omituista."
"Odottakaapahan vain", sanoi mr Anderson, "niin minä näytän teille, miten punatukkainen mies häviää akkunan läpi neljännessä kerroksessa."