II.
Ylhäinen matkustaja.
Aamiaista syötäessä kapteeni otti asian heti puheeksi.
"Eiköhän olisi parempi, että kääntyisit konsulinviraston puoleen?" kysyi hän.
"Siitä ei ole mitään hyötyä", vastasi Asbjörn Krag. "Konsulin pieninkin yritys saada vangittu norjalainen vapautetuksi vankilasta herättäisi paheksumisen myrskyn. Sellaista sekaantumista pidettäisiin sopimattomana."
"Mutta miten sitten aiot saada hänet pois 'Mustasta tähdestä'?"
"Kuten olen sinulle sanonut: autan häntä pakenemaan."
"Se ei ikinä onnistu."
"Sen pitää onnistua. Pelkäätkö?"
"En", vastasi norjalainen kapteeni, "en silloin kun sinä olet johdossa.
Onko sinulla jokin suunnitelma?"
"On, mutta yksin en voi sitä toteuttaa."
"Voit luottaa minuun."
"Kiitos, vanha ystävä, sen kyllä tiesin, mutta tarvitsen vielä yhden miehen."
Kapteeni mietti hetkisen.
"Minulla on miehistössäni kahdeksan norjalaista."
"Tunnen heidät kaikki järjestään", vastasi Krag, "ja olen varma siitä, että jokainen heistä mielellään tahtoisi olla mukana seikkailussa. Etenkin kun on kysymys oman maan miehestä. Mutta tarvitsen jonkun, joka osaa maan kieltä."
"No, sitten otamme Johnin, toisen perämiehen", sanoi kapteeni ja soitti, "hän on kelpo poika. Hän on vuosikausia purjehtinut miljoonamiesten jahtialuksilla."
Parin minuutin kuluttua seisoi toinen perämies kajuutassa.
"Istu", sanoi kapteeni, "ja syö hieman aamiaista kanssamme. Meillä on vähän puhuttavaa."
John suostui heti kuultuaan mistä oli kysymys. Hän oli onnellinen, että sai olla mukana seikkailussa. Mutta sen rohkeus kummastutti häntä.
"Sepä helkkarinmoinen kepponen", mutisi hän itsekseen — "helkkarin kepponen".
Kuvaavaa kylläkin ei kapteenin eikä perämiehen mieleenkään juolahtanut kysäistä, mitä osaa he tulisivat näyttelemään seikkailussa. He luottivat Kragiin ja jättivät kaiken ilman muuta hänen huolekseen.
Aamiaisen jälkeen Asbjörn Krag meni hyttiinsä, jossa hän puuhaili hetken aikaa. Kun hän palasi kajuuttaan, oli hänellä kädessään pieni, musta lipas. Hän laski lippaan pöydälle ja aukaisi lukon sanoen: "Minulla oli aavistus Kristianiasta lähtiessäni, että varmasti joutuisin johonkin seikkailuun. Siksi otin viisaasti kyllä tämän lippaan mukaani. Se on lipas, jota ei pidä puuttuman silloin kuin Asbjörn Krag on toimessa."
Äänekkäästi rapsahtaen lukko antoi perään, ja lipas aukeni. Kapteeni ja perämies katsahtivat siihen uteliaina.
"Voisipa melkein luulla", sanoi perämies ihmeissään, "voisi luulla, että te olette murtovaras ettekä salapoliisi".
Asbjörn Krag nauroi ääneen.
Lipas, joka oli jokseenkin iso, isompi kuin tavallinen käsikoffertti, oli jaettu kahteen osastoon. Toisesta osastosta pisti esiin joukko kiiltäviä työkaluja. Oli poria jos jonkinlaisia parsinneulan kokoisesta aina puolen kyynärän pituiseen asti, monenlaisia avaimia, tiirikoita ja kaikenlaisia kapistuksia, joilla lukkoja murretaan, puukkoja, sorkkarautoja ja muuta senkaltaista; lasin leikkaamiseen tarvittavaa timanttia ei liioin puuttunut, yhtä vähän kuin kipollista tervamaista ainetta, jota voidellaan ikkunaruutuihin, ettei minkäänlaista ääntä synny, silloin kun Asbjörn Krag tahtoo leikata ikkunaruudun kappaleiksi.
Krag otti lippaasta kaksi kapeata, litteätä teräskalua, poran ja pitkähampaisen sahan.
"Nämä", sanoi hän ja punnitsi esineitä kädessään, "ovat valmistetut kovimmasta teräksestä, mitä Essenin terästehtaissa on voitu saada aikaan".
"Mitä sinä niillä teet?" kysyi kapteeni uteliaana.
"Nämä esineet", sanoi kristianialainen salapoliisi, "ovat ennen iltaa vangitun norjalaisen, Harald Vikin, hallussa."
"Miten se käy päinsä?"
"Se on varsin helppoa."
Kapteeni hymyili.
"Mitä sinä naurat?" kysyi Krag.
"Minua naurattaa ajatellessani, että Norjan etevin poliisimies järjestää tämän kaiken."
Mutta nyt oli Krag käynyt totiseksi.
"Sinun pitää muistaa, etten ensiksikään ole Kristianian poliisilaitoksen palveluksessa. Toimin yksityisesti. En liioin ole salapoliisi siinä mielessä kuin poliisit ovat. Olen ruvennut salapoliisiksi mielenkiinnosta itse ammattia kohtaan ja sen jännityksen vuoksi, joka siihen liittyy. Olen usein vastoin poliisin etuja auttanut ihmisiä pulasta. Minun tarvinnee vain muistuttaa suurrikoksellisen 'Oslon kreivin' juttua. Sitä paitsi olen vakuutettu siitä, että Harald Vikin oma kiihoittunut mielentila on viekoitellut hänet tuohon onnettomaan juttuun; tuskin hän on tullut ajatelleeksi, kuinka kohtalokkaalle tielle hän on astunut. Ja sitä paitsi", lopetti Krag puheensa paiskaten mustan lippaan kannen kiinni, "minä etsin jännitystä ja uhkapeliä, mistä ikänä niitä löytyy. Siitä on jo neljä kuukautta, kun viimeksi olin toimessa. Minulla on ollut kamalan ikävää viime aikoina."
Salapoliisi katsoi kelloa.
"Kello on jo kymmenen", sanoi hän. "Jos meillä on hiukankaan toiveita pelastaa onneton vankilasta ennen kello 12 yöllä, on meidän heti käytävä työhön käsiksi. Meillä ei ole aikaa tuhlattavana."
"Anna määräyksesi", sanoi kapteeni.
"No niin", sanoi Krag, "sinä jäät toistaiseksi laivalle, perämies.
Kapteeni tulee mukaan."
Krag katsoi kapteenia.
"Pukusi ei kelpaa", sanoi hän, "saat luvan pukeutua aamupäiväpukuun, redingotiin".
Kapteeni nyökkäsi.
"Teen sen ilolla", sanoi hän.
Pukeutuminen suoritettiin nopeasti. Kun kapteeni palasi hytistään, hätkähti hän nähdessään Asbjörn Kragin. Hänen edessään ei ollutkaan enää kristianialainen salapoliisi. Siinä oli hieman iäkäs herrasmies valtiomiestyyppiä. Hänen leuka- ja poskipartansa olivat harmahtavat. Ja napinreiässä oli ritarikunnan nauha.
"Varjelkoon", huudahti kapteeni, "tänään me mahdamme esittää hienoa väkeä".
Krag otti aamulehden ja luki uudelleen ääneen uutisen, joka aamulla oli vetänyt hänen huomionsa puoleensa. Nimittäin uutinen tunnetun eurooppalaisen poliitikon X:n tulosta kaupunkiin matkallaan maapallon ympäri.
"Kuuluisa valtiomies", sanoi kristianialainen salapoliisi, "olen siis minä".
Kapteeni tuijotti ihmeissään häntä. "Ja mitä osaa minä sitten näyttelen?" kysyi hän.
"Sinä olet sihteerini."
"Mainiota. Nyt alan ymmärtää. Siis valtiomies ja hänen sihteerinsä käyvät katsomassa vankilaa."
"Aivan niin."
* * * * *
"Mutta jos se oikea 'ylhäinen' matkustaja saa vihiä asiasta, miten silloin käy?"
"Silloin voin saada hänet helposti vaikenemaan, kuiskaan vain hänen korvaansa, kuka olen. Olen kerran, kun hän matkusti Norjassa, tehnyt hänelle palveluksen. Oli kysymys eräästä kadonneesta, erinomaisen tärkeästä kirjeestä. Näetkö tätä jalokivineulaa, kapteeni?"
"Kyllä, se on hienoa tekoa."
"Katsos, sen olen saanut häneltä. Jos jotakin tapahtuisi, on hän kyllä puolellani."
Kapteeni oli nyt täysin selvillä komediasta.
"Meidän on tietenkin asetuttava asumaan johonkin hienoimpaan hotelliin", sanoi hän.
"Tietysti. Hän asuu Savoy'ssa. Menemme siis asumaan samaan hotelliin. Sillä aikaa kuin sinä pukeuduit, kävin minä puhelimitse tilaamassa huoneet. Hotellissa esiinnymme ylhäisinä ranskalaisina, jotka ovat tulleet automobiilimatkalle jostakin naapurikaupungista."
"Entä automobiili?"
"Sen voimme vuokrata mistä hyvänsä."
Puoli tuntia myöhemmin komea, vihreä auto pysähtyi hotellin eteen. Asbjörn Krag ja kapteeni astuivat juhlallisesti autosta ja tuskin nyökkäsivät palvelija- ja ovenvartijajoukolle, joka kiiruhti joka puolelta. Herrat kävivät huoneisiinsa, kahteen suureen toisen kerroksen huoneeseen, jotka maksoivat sata dollaria vuorokaudelta.
"Aiomme mennä Melban konserttiin illalla", sanoi Krag ovenvartijalle antaen hänelle viidensadan dollarin setelin, "hankkikaa meille liput!" Sitten hän lähti alentumatta kuulemaan miehen kysymystä, minkähintaisia lippuja olisi otettava.
Herrat lähtivät hotellin puutarhaan kuulemaan soittoa. Krag tiedusteli eurooppalaista valtiomiestä. Joko hän oli noussut?
"On kyllä", vastasi tarjoilija, "hän on noussut aikoja sitten. Hänen ylhäisyytensä on nyt lähettilään luona."'
"Entä hänen sihteerinsä?"
"On samoin lähettilään luona."
"Meillä on hyvä onni", mutisi Krag, kun tarjoilija oli poistunut.
Kapteeni nautti ihanasta soitosta, joka kätkössä olevasta orkesterista kuului puutarhaan. Kun hän kappaleen loputtua aikoi kysyä jotain Kragilta, oli tämä kadonnut. Kapteeni jäi rauhallisena istumaan. Krag ei enää kummastuttanut häntä.
Neljännestunnin kuluttua salapoliisi palasi.
"Nyt se on tehty", sanoi hän.
"Mikä on tehty?"
"Vankilanjohtaja on saanut tiedon tulostamme."
"Tavallisella kirjeelläkö?"
"Niin, mutta kirjeellä, joka on kirjoitettu hänen ylhäisyytensä omalle kirjepaperille ja jonka kuoressa on hänen kreivillinen kruununsa."
"Mistä ihmeestä olet saanut ne käsiisi?"
"Sinähän kuulit, että hänen ylhäisyytensä oli mennyt ulos."
"Niinpä kyllä, mutta —"
"Silloin oli luonnollista, että kävin hänen asunnossaan."
"Sinä pelaat korkeata peliä."
"Niin", vastasi Krag rauhallisesti, "mutta silloin myös saadaan suuret voitot."
Hän katsoi kelloa.
"Yksitoista", mutisi hän, "kello kaksitoista on meidän oltava vankilassa. Meillä on vielä vähän aikaa käytettävänä. Nauttikaamme musiikista!"
Molemmat norjalaisemme tekivät ihanan automatkan halki suuren kaupungin auringonpaisteisten bulevardien ja katujen. Kuljettaja ohjasi taitavasti komeata ajopeliä alituisesti esiinpursuvan ihmisvirran läpi, jonka hälinä ja eloisuus saivat heidän hetkiseksi unohtamaan tehtävänsä vakavuuden. Lyönnilleen kello kaksitoista auto pysähtyi suunnattoman vankilan eteen, jonka mahtavat, kosteat muurit ikäänkuin jäähdyttivät ilman ympärillään.
Ahdistavin sydämin kapteeni nousi vaunusta ja silmäili niitä valmistuksia, joita oli tehty heidän vastaanottamisekseen. Vankilan sisäänkäytävällä seisoi rivi virkamiehiä, itse johtaja keskessä, tervehtien kunnioittavasti Asbjörn Kragia.
Kristianialainen salapoliisi näytteli osansa erinomaisesti. Hän hymyili alentuvan kohteliaasti ja lausui ilonsa siitä, että hänellä oli tilaisuus tutustua maailman suurimpaan vankilaan ja luoda silmäys tähän loistavaan laitokseen, jota hän kaukana idässä oli kuullut kiitettävän ylen määrin. Vankilanjohtaja kumarsi hyvillään ja näytteli eri osastot "ylhäiselle matkailijalle". Muutamat vankilan virkamiehistä seurasivat heitä kunnioittavan välimatkan päässä.
Siitä tuli väsyttävä, tuntikausia kestävä vaellus paikoissa, joissa Asbjörn Krag oli ollut ennen. Mutta "ylhäinen matkustaja" näytti kovin huvitetulta ja otti tarkan selon vankien olosuhteista, jutteli vakavasti usean kanssa ja sovitti aina silloin puheeseensa jonkun raamatunlauseen ja uskonnollisen ajatelman. Kuljettuaan lukemattomissa käytävissä, työsaleissa ja kopeissa johtaja aukaisi oven, joka vei molemmat norjalaisemme vankilan kriminaalimuseoon.
Kapteeni säpsähti. Hän tuijotti suurta huonetta, jonka seinät lattiasta kattoon asti olivat hirmuisten, leveäteräisten kirveitten peittämät.
"Pyövelinkirveitä", sanoi johtaja, "meillä on sellaisia kaiken kaikkiaan satakaksikymmentä. Tässä on vanhin. Tällä kirveellä teloitettiin kuuluisa joukkomurhaaja Bury neljä ihmisikäkautta sitten. Tämä kirves vei pään murhayrityksentekijä Jacksonilta, ja tällä teloitettiin presidentti Lincolnin murhaaja." Johtaja kertoi kaikkien teloituskirveitten historian, ja Asbjörn Krag oli olevinaan kovin innostunut, vaikka hän tunsi kaiken ennestään.
Seuraavassa huoneessa, isossa salissa, jossa oli katto-ikkunat, riippui hirsipuita ja köysiä.
Seurasi sitten rivi huoneita, joiden seiniä peittivät kaikenlaatuiset murtovehkeet. Siellä oli tiirikoita, sorkkarautoja ja poria tuhansittain.
Viereisissä huoneissa olivat murhaajien aseet. Jokaisella aseella oli oma surullinen tarinansa. Muutamissa puukoissa näkyi vielä hyytynyttä verta. Joka esineen alle oli kiinnitetty lappu, joka kertoi sen tarinan. Erään viikatteen alle oli kiinnitetty seuraava kirjoitus: "Tällä viikatteella leikkasi farmari Pearson naapurinsa M.C. Chartyn pään aamulla 24 p:nä marraskuuta 1836. Pearson mestattiin hirsipuussa n:o 11." Aseita oli kaikenkaltaisia alkaen rautakangesta ja kuluneista tuolinjaloista aina bowiepuukkoihin ja nykyaikaisiin revolvereihin asti.
Suunnattomat kokoelmat tekivät valtavan vaikutuksen norjalaiseen kapteeniin.
Asbjörn Krag kysyi:
"Montako vankia sanoittekaan olevan vankilassa, herra tirehtööri?"
"Kahdeksantuhatta kaksisataa kaksikymmentäviisi, teidän ylhäisyytenne."
"Ylhäinen matkustaja" mietti hetkisen.
"Eikö koskaan mieleenne ole juolahtanut sellaista mahdollisuutta", sanoi hän, "että tämä vankijoukko jonakin yönä tekisi kapinan, murtautuisi kopeistaan, surmaisi virkamiehet ja valtaisi tämän kauhistuttavan asekokoelman?"
Johtaja hymyili suopeasti. "'Musta tähti' ei päästä ainoatakaan vankia kopeistaan", sanoi hän.
"Ei, mutta jos se tapahtuisi, koituisi siitä kamala yö nukkuvalle kaupungille."
Johtaja hymyili jälleen.
"Teidän ylhäisyytenne voi nukkua rauhassa", sanoi hän.
Seurue läheni satavuotista tornia, alkuperäistä vankilaa.
"Täällä ovat tutkintovangit", selitti johtaja, "menkäämme nyt katsomaan hiljakkoin keksityn salaliiton sankareita."
"Ylhäinen matkustaja" säpsähti.
"Salaliiton?"
"Vai niin. Ettekö ole lukenut tämän päivän aamulehtiä?"
"En, ikävä kyllä", vastasi 'ylhäinen matkustaja' hämillään, "sen olen todellakin lyönyt laimin".
Johtaja kertoi salaliitosta.
"Olemme ottaneet kiinni itse johtajan, Crowburyn, jota epäillään osalliseksi murhayritykseen Mc Kinleytä vastaan. Silloin ei ollut mitään todisteita häntä vastaan, mutta nyt hän on pahasti pulassa."
Krag näytti olevan suuresti ihmeissään.
"Minua huvittaisi kovasti käydä näissä kopeissa", sanoi hän.
Seurue oli nyt saapunut suureen rakennukseen. Vanhasta muurilaastista lähtevä inhoittava haju kutkutti sieraimia.
"Voimme vaikka ensiksi pistäytyä tämän nuoren miehen luona", sanoi johtaja ja pisti avaimen läheisen kopinoven lukkoon. "Hänen nimensä on Harold Whigh. Hän kuuluu olevan skandinaavilaista syntyperää."
Asbjörn Krag teki johtajalle jonkun kysymyksen, niin että tämän juuri avatessaan kopin oven täytyi vastata niin kovalla äänellä, ettei sisällä oleva vanki voinut olla sitä kuulematta:
"Aivan oikein, teidän ylhäisyytenne."
Asbjörn Krag astui sisään,
Kapteeni seurasi häntä kalpeana ja vapisten. Tämä mieletön seikkailu oli saattanut hänen hermonsa äärimmäisen jännittyneeseen tilaan.
Lavitsalla makasi kyyristynyt, laiha, kurja olento, joka nousi seisoalleen, kun Asbjörn Krag astui sisälle johtajan perässä. Se oli Harald Vik.