I LUKU,
Vanha palvelija.
— Miten vanha olet, Hans Kristian?
— Olen kyllä pian kuudenkymmenen ikäinen, herra pastori, ja tukkani on harmaantunut kenraalin palveluksessa. Kysykää häneltä itseltään hänen kotiin tultuaan, olenko valehtelija vai kunnon mies.
— Mutta kuudenkymmenen korvissa oleva mies saattaa helposti nähdä väärin, Hans Kristian. Minä olen nyt seitsemänkymmenen vuoden ikäinen, ja silloin tällöin tulee varjoja silmiini. Keskellä kirkasta päivää saattaa ympärilleni tulla niin ihmeellistä kuin hämärässä, ennenkuin olemme saaneet lamput sytytetyiksi. Minä tunnen sinut, Hans Kristian, enkä epäile, että olet kunnon mies, mutta saattaahan erehtyä, saattaahan erehtyä…
— Herra pastori!
— Niin, minä kuulen.
— Minulla on vielä silmät kuin korpilla. Kaksi kuukautta sitten minä sain kultamitalin pilkkaanammunnassa yli viidensadan metrin päästä. Pastorihan itse minua onnitteli.
Vanha pappi pudisti valkohapsista päätänsä.
— Niin, niin, mutisi hän. Mutta mitä minä vastaan sinun kertomuksiisi.
On surullista, että taikausko on niin levinnyt kansan keskuuteen.
Hans Kristian iski yhteen kantapäänsä, hän näet oli vanha soturi.
— Jääkää hyvästi, herra pastori.
— Lähdetkö?
— Lähden. Enkä enää tule pastorin luokse.
Pappi ojensi hänelle ystävällisesti kätensä.
— Oletko suuttunut minuun? kysyi hän.
Hans Kristian rykäisi.
— Suuttunut? sanoi hän kummastuneena. — En, miten saattaisin olla pastoriin suuttunut. Mutta minä tulin tänne, koska en tiennyt ketään muuta, jonka luokse voisin mennä kenraalin poissa ollessa. Pastorihan tuntee minut. Voin sanoa pastorille, että ajattelin kauan puoleen ja toiseen, ennenkuin rohkenin tulla tänne. Minä en odottanut, että minut otettaisiin vastaan vanhana juorukonttina. Minä menen nyt takaisin pitämään silmällä kartanoa, kunnes herrani tulee kotiin, ja jos jotakin tapahtuisi, niin minä näytän, että minulla on tarkka silmä ja että käteni eivät vapise, vaikka olenkin kuusikymmenvuotias.
Pastori käännähti tuolissa. Hänen kirjoituspöytänsä lamppu loi himmeän hohteen vanhaan työhuoneeseen. Valo kohtasi papin kasvoja; ne olivat voimakaspiirteiset rotukasvot, joiden ympärillä lumivalkoinen tukka aaltoili. Kultasankaisten silmälasien takaa, paksujen kulmakarvojen alta loistivat lempeät, miettiväiset silmät. Pappi lepuutti vasenta käsivarttaan pöydänkannella, joka oli täpöisen täynnä kirjoitettuja papereita. Tilavan työhuoneen seinät olivat täynnä kirjahyllyjä, siellä täällä välähteli muutamia kullattuja kirjaimia lampun hohteessa. Hyllyjen yläpuolella, aivan lähellä katonrajaa, oli tummissa mahonkikehyksissä muutamia kirkonmiesten muotokuvia: Luther kirjoineen, Melankton, Grundtvig, Hans Nielsen Hauge. — Suuri määrä raskaita kirjoja, vakavat raskaat papinkasvot, matto permannolla, heikko, keltainen lampunhohde, joka ei osunut pimeimpiin nurkkiin — ja sitten hiljaisuus, kaikki yhdessä loivat tähän työhuoneeseen omituisen rauhan ja syrjäisyyden leiman. Etempänä oven ääressä seisoi, hattu kädessä, Hans Kristian, vanhan ajan palvelija, samalla kertaa arvokkaana, hartaana ja reippaana.
Näkyi, ettei pappi missään tapauksessa aikonut niin pian jättää Hans
Kristiania. Juuri kun miehen piti laskea kätensä ovenripaan, sanoi hän:
— Odota vähän.
Hans Kristian jäi paikalleen.
— Istu, sanoi pappi ystävällisesti ja osoitti tuolia.
— Kiitos, pastori, sanoi Hans Kristian, mutta jäi yhä seisomaan.
— Minä mietiskelen mitä olet minulle kertonut, alkoi pappi harvakseen — oli kuin hän olisi enemmän puhunut itsekseen kuin toiselle —, joku luonnollinen selityshän täytyy olla näille ihmeellisille tapahtumille.
— Se on minunkin ajatukseni, vastasi Hans Kristian, ja senvuoksi tulin pastorin luokse, joka on minua viisaampi. Mutta kun pastori ei ota kuullakseenkaan, niin minulla ei ole muuta keinoa kuin olla vaiti.
— Mutta minulla lienee kai oikeus pitää epäilyni, huomautti pastori ärtyisästi. — Tässä sinä kerrot jutun, joka ei ole hitustakaan vanhoja ryövärikertomuksia parempi. Sinä olet nähnyt kummituksen, sanot, salaperäisen haamun kiertelevän öisin kenraalin talossa. Tahdotko siis tosiaankin, että minä heti otan tämän vakavalta kannalta? Ei ole enää ketään, joka uskoisi kummituksia, Hans Kristian, ei ketään, vanhoja akkoja ja joitakin liian heikkohermoisia henkilöitä lukuunottamatta. Sinä kai et pelkää kummituksia, vanha ruudinhaistelija.
— En pelkää kuolemaa enkä perkelettä.
— Hans Kristian! huudahti pappi ankarasti.
— Niin, anteeksi, herra pastori.
Hän iski jälleen kantapäänsä yhteen.
— Mutta kuitenkin väität, että olet vanhassa talossa nähnyt kummituksen.
— Minä olen nähnyt jotakin, vastasi Hans Kristian.
Ja hän sanoi sen niin vakavasti kuin vanhain ihmisten tapana on, kun heidän edessään on salaperäisyys ja he ovat nähneet jotakin.
— Olet nähnyt aaveen kulkevan yöllä huoneitten läpi.
— Olen.
— Oliko se mies?
— Niin, mies se oli, vastasi Hans Kristian epävarmasti ja epäselvästi.
— Mitä sanot?
— Se oli nainen.
— Luullakseni sanoit, että se oli mies.
— Toisen kerran haamu oli miehen, toisen kerran naisen kaltainen.
— Pitkä?
— Lyhyt.
— Siis pienikasvuinen?
— Niin, tai pitkä.
Hans Kristian hypisteli hämillään hattuaan.
— Hans Kristian, sanoi pappi, miten luulet minun saavan tästä mitään selkoa?
— Minä en sitä itsekään ymmärrä, sanoi Hans Kristian. — Siellä joko vaeltaa kaksi aavetta tahi siellä on ihmeellinen olento, joka saattaa muuttaa itsensä mielensä mukaan. Se vaihtaa muotoaan.
— Milloin näit sen ensi kerran?
— Yöllä viikko sitten.
— Ja viimeksi?
— Se oli viime yönä kello kaksi. Minä tulin rautatieasemalta. Kulkiessani ikkunoiden ohi näen kuutamossa aaveen, joka kulkee halki ensimäisen kerroksen ison salin. Se käy hitaasti ovelta ovelle.
— Aivan äänetikö?
— Niin. Se katseli ympärilleen aivan hiljaa, mutta minä en kuullut mitään askelten ääntä.
— Sitten menit sisään.
— Menin. Minulla on avaimet. Minä avasin ensiksi suuren oven ja astuin sisään niin hiljaa, kuin minulla olisi ollut varas kiinniotettavana. Sen jälkeen lukitsin ison salin oven. Mutta minä en nähnyt sisällä ketään. En elävää sielua! Saattaako pastori sitä ymmärtää?
— Mutta siellä on toinen ovi?
— On kyllä, mutta se oli lukossa. Eikä avaimia ole kenelläkään muulla kuin minulla.
— Entä ikkunat, Hans Kristian?
— Kaikki ikkunat olivat suljetut ulkopuolelta.
— Mitä sitten teit?
— Sitten kuljin läpi kaikkien tyhjien huoneiden.
— Etkä huomannut mitään?
— En mitään.
— Mutta siellähän saattoi olla varkaita?
— Sitä minäkin olen ajatellut, ja olen tänään tutkinut koko talon ullakosta kellariin asti, mutta mitään ei ole poissa, kaikki on paikoillaan.
— Se on tosiaankin ylen ihmeellistä, mutisi pappi, ylen ihmeellistä ja järjetöntä. Mitä nyt aiot tehdä?
— Nyt menen takaisin kartanoon.
— Entä sitten?
— Ja sitten kierrän uudelleen kaikki huoneet. Minä en pelkää.
Pappi istui hetkisen ja mietti. Sitten hän kysyi:
— Onko ulkona tänään kylmää, Hans Kristian?
— Kylmää ja kirkasta.
— Sitten otan turkin ylleni.
— Mitä pastori tarkoittaa?
— Minä tulen mukanasi, vastasi pappi ja nousi seisoalleen.