II LUKU.
Pölyn haju.
Pappi katsoi kelloaan.
— Kello on jo puoli yksitoista, sanoi hän. Tahdotko odottaa täällä hetkisen, niin tulen heti takaisin.
Hans Kristian nyökäytti päätään. Hän jäi seisomaan ovelle.
Pappi kulki läpi asuntonsa, jossa oli useita vanhanaikaisesti kalustettuja huoneita. Hän jätti työhuoneensa oven auki, niin että keltaisen työlampun hohde saattoi valaista hänen tietänsä.
Ruokailuhuoneessa hänen vaimonsa tuli häntä vastaan.
— Menetkö nukkumaan? kysyi rouva. — Onkin jo myöhäistä.
— En, vastasi pappi. — Hans Kristian kenraalin kartanosta odottaa minua. Minun täytyy mennä hänen mukanaan.
— Onko joku palvelusväestä vaarallisesti sairastunut?
— Ei, vastasi pappi, mutta muutamat ihmeelliset tapahtumat talossa ovat häntä säikähdyttäneet.
Pastorin rouva katsoi mieheensä pelästyneenä.
— Mitä on tapahtunut? kysyi hän.
— Kenties siellä on varkaita tahi ehkä muut ilkeät ihmiset harjoittavat temppujansa. Kuten tiedät, lupasin kenraalille pitää silmällä hänen taloansa hänen poissaollessaan. Hans Kristian väittää, että siellä on öisin äkkiä ruvennut kummittelemaan.
— Oh, nuo vanhat jutut. Että viitsitkin niihin puuttua. Mene pikemmin levolle.
— Nuo vanhat jutut? kysyi pappi.
— Niin, tiedäthän, että jokaisella vanhalla herraskartanolla on kummituksensa. Niin on tälläkin.
— Jotakin on joka tapauksessa täytynyt tapahtua. Muutoin ei Hans
Kristianin kaltainen järkevä mies olisi kääntynyt minun puoleeni.
— Onko hän tullut tänä iltana?
— Niin, hän tuli puoli tuntia sitten. Minä menen sinne joka tapauksessa. Luonnollisesti en usko ämmäinjuttuja, rakas vaimoni, mutta Hans Kristian on nähnyt aaveen asumattomissa huoneissa. Ja olennon, joka on lihaa ja verta, minä kyllä pidän kurissa. Menen sinne, jollen muun vuoksi, niin rauhoittaakseni palvelijoita.
Nyt papinrouva tuli hieman miettiväiseksi.
— Niin, jos Hans Kristian on levoton, niin täytyyhän siinä olla joku syy, mutisi hän. — Miten kauan siellä viivyt?
— Tunnin ajan.
Rouva auttoi vanhalle miehelleen turkkia päälle ja kääri hänen kaulaansa pienen kaulaliinan, jota ensin lämmitti uunin ääressä. Hän seurasi miestään työhuoneeseen ja tervehti ystävällisesti Hans Kristiania.
— Et saa pitää häntä kauan, sanoi hän puoleksi leikkiä laskien. —
Muista, että hän on vanha mies.
— Minun tarkoitukseni ei ollut ollenkaan, että pastori tulisi mukaan, änkytti vanha palvelija. — Tahdoin vain selvittää asian pastorille saadakseni häneltä jotakin neuvoa. Minä kyllä itse pidän kurissa kartanon, sillä sen minä voin rouvalle sanoa, etten pelkää kuolemaa enkä…
Pappi kääntyi äkisti häneen päin.
— No, sanoi hän.
— Niin, niin, herra pastori, vastasi Hans Kristian.
— Menemme siis, sanoi pastori lyhyesti ja avasi oven.
Vaikka pastori Winge oli melkein seitsemänkymmenvuotias mies, kantoi hän ikänsä kuin sankari. Kun hän nyt kulki tietä paksussa turkissaan, ei hän oikeastaan näyttänyt miltään ikäkululta pappismieheltä, vaan pikemmin upealta rusthollarilta. Hän oli suoraselkäinen ja astui varmoin askelin. Ja Hans Kristian kulki hänen vasemmalla puolellaan, askelta jäljempänä, kuten alempiarvoiselle sopii esimiestään seuratessaan.
Kun ovi heidän takanaan sulkeutui, olivat he äkkiä ulkona keskellä pimeää ja kylmää talviyötä. Tähdet tuikkivat taivaalla. Oli kylmä ilta. Suoraan edessään he saattoivat nähdä kosken vieressä olevan tehtaan savupiipun. Piippu kohosi kuin uhkaava, pikimusta etusormi kohden talvitaivasta. Ja jos he olisivat katsoneet taaksensa, olisivat he kauimpana etelässä huomanneet heikon sarastuksen; se oli lyhtyjen kajastus lähimmästä kaupungista, joka oli viiden kilometrin päässä. — —
He eivät kohdanneet ketään routaisella tiellä, ei jalka- eikä hevosmiestä. Joskus he menivät ohi talon tahi mökin, jonka ikkunat olivat suljetut ja mustat. Kaikki ihmiset olivat menneet levolle.
Kun molemmat vanhat miehet olivat kulkeneet kappaleen matkaa yhdessä, tarttui pappi Hans Kristianin käsivarteen, ja näin he kävelivät edelleen.
— Mitä kartanon väki sanoo tästä? kysyi hän. — Mitä Stina, vaimosi sanoo, mitä Abraham sanoo, ja mitä uusi renki sanoo? Sinä kenties et ole tätä heille kertonut?
— Niin, minä en ole kertonut mitään siitä, mitä itse olen nähnyt, vastasi Hans Kristian, mutta minä saatan päättää heistä päältäpäin, että itsekukin on siellä nähnyt tahi kuullut jotakin ihmeellistä. Renkituvassa puhutaan iltaisin paljon ja matalalla äänellä. Vanha Abraham väittää kuulleensa asumattomista huoneista ihmeellistä naurua.
— Naurua?
— Niin, eräänä iltana joku aika sitten. Hän kulki päärakennuksen ohi, ja silloin hän kuuli jonkun sisällä nauravan.
— Mutta, rakas Hans Kristian, siellä on varmaan joku veitikka.
— Kuka se olisi? kysyi palvelija. — Kun Abraham naurun kuultuaan tuli renkitupaan, oli siellä koolla koko kartanon väki, sekä miehet että naiset. Eikä vieraita tule pihaan sitten kun portti on suljettu. Ei ainakaan huoneisiin?
— Mutta oliko Abraham sitten aivan varma siitä, että nauru kuului huoneesta?
— Sitä minä olen häneltä usein kysynyt. Hän on siitä varma. Ja nauru kuului niin kamalalta. Abraham itse sanoi, että se ei ollut mitään iloista naurua.
Äkkiä pappi pysähtyi, ikäänkuin olisi saanut loistavan ajatuksen.
— Mutta tuhat tulimaista, Hans Kristian, huudahti hän, kun emme ole sitä ennen keksineet: koirat, mies, koirat! Kartanossahan on kaksi isoa koiraa. Niidenhän pitäisi pitää kauheata elämää, kun tällaista tapahtuu.
Hans Kristian käänsi pois kasvonsa ja mutisi puoleksi itsekseen, nolona ja neuvotonna:
— Koirat eivät hiiskahdakaan.
Pappi ei vastannut tähän mitään. Molemmat he menivät hiljaa edelleen.
Vaellettuaan kymmenen minuuttia pappilasta he poikkesivat oikealle ja kääntyivät syrjätielle. Tuokion kuluttua he seisoivat korkean rautaportin edessä, jonka Hans Kristian avasi. Ruostuneet rautasaranat vonkuivat surkeasti. Samassa tunkeutui lumipeitteisen pensasaidan läpi tien viereltä esille kaksi mustaa varjoa, ja pahaenteinen murina rupesi kuulumaan. Ne olivat talon koirat.
Hans Kristian kutsui molempia koiria, ja äkäinen murina muuttui heti iloiseksi haukunnaksi.
Vähän sen jälkeen valo virtasi lumiselle tielle. He tulivat ohi suuren vanhan rakennuksen. Se oli ainoastaan yksikerroksinen, ja sen tavattoman suuri kalteva katto oli niin jyrkkä, ettei lumi voinut siinä pysyä. Kahdessa etelänpuoleisessa ikkunassa oli tuli.
— Se on minun huoneeni, selitti Hans Kristian.
Pappi nyökäytti päätään. Hän tiesi sen. Rakennus, jossa oli terävä, kalteva katto, oli väenasunto.
Muutamien minuuttien kuluttua molemmat kulkijat seisoivat suurella pihamaalla. Päärakennus oli kaksikerroksinen, ja siihen kuului kaksi siipirakennusta. Kaikki ikkunat olivat kiinni ja pimeät, mutta pääty loisti kylmänä ja sinervänä tähtien valossa. Ainoatakaan ihmistä ei näkynyt pihalla, ainoatakaan ääntä ei kuulunut.
— Menemmekö sisälle? kysyi Hans Kristian kuiskaten.
— Menkäämme, sanoi pappi, mutta hanki lyhty.
Hans Kristian ohjasi papin portaille, missä hänellä näkyi olevan lyhty valmiina. Hän raapaisi tikulla tulta ja sytytti lyhdyn. Tulitikun punaisessa valossa saattoi pappi nähdä, että vanhan palvelijan kasvot olivat tavattoman vakavat.
Vaikkakin molemmat miehet koettivat olla herättämättä minkäänlaista melua, eivät he kuitenkaan saattaneet estää portaita narisemasta askeltensa alla. Pappi kulki raskaasti.
Hans Kristian taas kilahutti avainkimppuaan. Etsittyään hetkisen löysi hän vihdoin oikean avaimen, jonka pisti lukon reikään. Pappi astui sisään. Hans Kristian hätisti pois koirat, seurasi pappia ja lukitsi jälleen oven.
Koirat jäivät seisomaan ulkopuolelle. Ne nuuskivat ja vainusivat ovenraossa ja päästivät valittavan, mutta heikon ulinan.
Molemmat miehet olivat tulleet eteiseen. Hans Kristian kohotti lyhtyä.
— Täällä ei ole ollut ihmisiä pitkään aikaan, sanoi pappi. — Täällä on pölyn haju.