III LUKU.
Nauru.
Vanha pappi oli oikeassa. Mikäli loimuavassa lyhdynvalossa saattoi nähdä, oli tällä huoneella pitkän asumattomuuden leima. Se oli eteinen, mutta se oli niin suuri, että sitä saattoi verrata englantilaismalliseen halliin. Leveät portaat veivät toiseen kerrokseen. Portaiden vieressä oli suuri, avoin takka, joka epäselvässä kynttilänvalossa ammotti pimeänä ja kamalana kuin kuilunsuu. Tästä eteisestä vei ovi käytävään, joka kulki läpi koko talon ja jakoi ensimäisen kerroksen kahteen osaan, niin että huoneita oli molemmin puolin. Mutta eteläisen siipirakennuksen kohdalla johti käytävä suureen saliin.
Pappi ja palvelija jäivät hetkeksi seisomaan eteiseen. Hans Kristian korjaili lyhtyä, joka ei ottanut oikein palaakseen, ja pappi muisteli monia loistavia juhlia, joita täällä ennen vanhaan oli vietetty. Tässä huoneessa loimuavan takkavalkean ääressä viipyivät vieraat muutamia minuutteja riisuttuaan päällysvaatteensa. Sitten ovi avautui ja kenraalitar… Mutta se tapahtui aikoja sitten. Ja nyt oli kenraalitar jo kuollut ja kenraali matkoilla.
— Milloin kenraali tulee takaisin? kysyi pappi kuiskaten. — Tiedätkö siitä mitään, Hans Kristian?
— Vuosi sitten kuulin hänestä viimeksi, vastasi Hans Kristian. — Ja silloin kenraali luuli pian tulevansa kotiin.
— Nyt hän on ollut pitkän aikaa poissa.
— Niin, kolme vuotta.
— Ja sillä ajalla hänen veljentyttärensä Louise on varmaankin kasvanut isoksi tytöksi?
— Hän on nyt kahdeksantoistavuotias, vastasi Hans Kristian. — Kas niin, nyt lyhty on kunnossa, nyt saatamme mennä eteenpäin, herra pastori.
Hans Kristian avasi oven. Hän kulki koko ajan edellä, pappi seurasi aivan hänen kintereillään. He kulkivat halki käytävän, avasivat uuden oven ja tulivat huoneeseen, jonka ikkunat olivat puutarhaan päin.
Kuu, joka tähän asti oli ollut pilven peitossa, kumotti punaisena ja metallihohtoisena puunlatvojen yläpuolella; sen sininen valo virtasi ikkunoista ja sekaantui lyhdyn punaiseen. Syntyi omituinen valaistus, ja huonekalujen varjot häilyivät haavemaisina ja villeinä pitkin lattiaa ja seiniä. Ensimäisen kerran vanha pappi tunsi itsensä liikutetuksi katsellessaan ympäristöä.
— Näettekös, pastori, kuiskasi Hans Kristian, täällä on kaikki niinkuin olla pitääkin, kaikki huonekalut paikoillaan, kas tuolla taulut riippuvat paksuissa kultakehyksissä, kas tuossa ovat kirjat. Ei mihinkään ole koskettu. Täällä ei ole ollut varkaita.
— Menkäämme eteenpäin, pyysi pappi.
Hans Kristian avasi seuraavan oven.
He tulivat suureen huoneeseen, joka oli muodoltaan pitkähkö. Siinä oli neljä isoa ikkunaa, jotka kaikki olivat puutarhaan päin. Vastakkaisella seinällä riippui joukko perhemuotokuvia. Ne esittivät enimmäkseen sotureita, joista jotkut olivat kolmikymmenvuotisen sodan, toiset uudemman ajan univormuissa. Mutta kaikilla oli kunniamerkkejä. Suku oli kuuluisaa.
Tämän huoneen matto oli poistettu permannolta, ja kulkijain askeleet kuuluivat selvästi hiljaisuudessa. Vihdoin he tulivat isoon saliin. Siellä oli korkeaselkäisiä, nahkalla päällystettyjä tuoleja rivissä pitkin seiniä, nurkissa oli pieniä mahonkipöytiä, muita huonekaluja ei ollut. Lattia oli vahattu.
Pappi ja palvelija kulkivat pari kertaa läpi salin, mutta mitään ihmeellistä ei näkynyt. Pappi katsoi varmuuden vuoksi, että ikkunat olivat suljetut ja kaikki säpit kiinni. Ilma sisällä oli pölynsekaista ja painostavaa.
Isosta salista molemmat kulkijat tulivat siihen huoneriviin, jonka ikkunat olivat pihamaan puolella. Ne olivat suuria huoneita, korkeakattoisia ja tilavia, jommoisia vielä tavataan jossakin pohjoismaiden herraskartanossa. Mutta ne tekivät aution ja hyljätyn vaikutuksen, koska esillä olivat ainoastaan raskaat, kookkaat huonekalut, ja kaikki ne pikkuesineet, jotka tekevät huoneen asutuksi ja kodikkaaksi, olivat korjatut pois.
— Tässä minä näin aaveen, sanoi Hans Kristian. — Seisoin pihalla ja katselin, miten se kulki hitaasti ohi ikkunoiden.
— Näitkö kasvot?
— En.
— Mutta se näytti sinusta naiselta?
— Niin, viime kerralla se näytti minusta varmasti naiselta.
Pappi pudisti päätään.
— Mutta oletko varma siitä, ettei kuutamo sinua pettänyt? kysyi hän. — Hämärässä huoneessa kuun säteet saattavat usein näyttää liikkuvilta verhoilta.
— Ei, minä en anna sellaisen itseäni pettää, herra pastori, ja sitäpaitsi kuu ei kumota näistä ikkunoista. Täällähän on aivan pimeää, kuten pastori näkee.
— Ja mihin se aave meni, Hans Kristian?
Palvelija viittasi.
— Aave, sanoi hän, pannen painoa sanoilleen, meni juuri suoraan edessämme olevasta ovesta.
— Näitkö siis oven aukenevan?
— En, sitä en nähnyt. Mutta ikkunasta minä näin aaveen viereisessä huoneessa, ja sitten se katosi.
Pastori viittasi kädellään.
— Tuonne?
— Sinne. — Ja ihmeellisintä, herra pastori, on se, että ovi oli tavallisuutensa mukaan lukossa, kun minä tulin tänne sisälle nähdäkseni mitä oli tekeillä.
Pappi pudisti päätään.
— Niin, minä en sitä ymmärrä, mutisi hän. — Minä en epäile sanojasi, Hans Kristian, mutta itsehän näet, että täällä on nyt aivan hiljaista ja rauhallista.
Pappi otti Hans Kristianilta avaimet, avasi oven ja meni hänen edellään huoneeseen. Ensi silmänräpäyksessä hän aivan vaistomaisesti vetäytyi takaisin, sillä sisällä oli pilkkopimeä. Verhot olivat lasketut alas, niin ettei yön valo päässyt sisälle. Mutta Hans Kristian tuli hänen luokseen lyhtyineen. Punainen valonsäde karkeloi hänen edellään ja loi valoaan huonekaluille.
— Tunnetko, Hans Kristian, sanoi hän, — on kuin tässä huoneessa olisi hieman lämpimämpi?
— Niin, sen kyllä tunnen. On kuin sitä olisi äsken lämmitetty.
Ilmakaan ei ole niin kuiva ja pölyinen kuin toisissa huoneissa.
— Pidä lyhtyä ylhäällä, Hans Kristian.
Samassa tuli viereisestä, heidän juuri jättämästään huoneesta kylmä tuulahdus, joka sammutti kynttilän.
— Huu, huudahti pappi hapuillessaan pimeässä. — Miksi sammutit kynttilän, Hans Kristian?
— En minä sitä sammuttanut. Sen teki veto.
— Raapaise nopeasti tuli tikkuun. Tämä pimeys on sietämätön.
— Sen teen heti, herra pastori. Odottakaa hieman.
Hän kaiveli taskustansa tulitikkuja.
— Mistä tämä tuuli tulee? kysyi pappi vapisevalla äänellä. — Tunnen kylmää ranteissani ja kaulassani.
— Minä en tiedä, pastori. Ovesta vetää.
— Silloin jonkun on täytynyt avata ikkuna tahi ovi. Kuka se mahtaa olla?
— Ei kukaan, herra pastori. Kaikki ovet ovat lukossa ja kaikki ikkunat myös. Eikä täällä ole meitä lukuunottamatta ketään ihmistä.
Hans Kristian raapaisi tikkuun tulen, mutta se sammui vedossa. Hän sytytti uuden, sekin sammui, mutta sekunniksi leimahtavassa valossa molemmat miehet tuijottivat sinne tänne huoneessa nähdäkseen, olisiko sisällä muita ihmisiä. Mutta he eivät nähneet muuta kuin vanhat huonekalut. Kun pimeys heidät jälleen ympäröi, tuntui heistä kolkolta tässä suuressa ja tyhjässä rakennuksessa.
Vihdoin Hans Kristianin onnistui saada lyhty uudelleen sytytetyksi.
Pappi piti kiinni hänen käsivarrestaan.
— Nyt menemme takaisin samaa tietä, jota olemme tulleet. Tavalla tahi toisella on jonkun täytynyt avata ikkuna.
Palvelija meni muutamia askelia eteenpäin. Äkkiä hän pysähtyi.
— Mitä se on? kysyi pappi.
— Minä olin kuulevinani… mutisi Hans Kristian.
Molemmat kuuntelivat. Mutta ei kuulunut mitään muuta kuin heidän hengityksensä ja koirien ulina etäällä ulko-ovella.
He kulkivat jälleen eteenpäin. Mutta sitten he molemmat pysähtyivät kauhusta herpaantuneina.
He kuulivat naurun.