IV LUKU.
Kulkusten kilinä.
Ensin he kuulivat kovaäänistä naurua, kovaäänistä ja ivallista naurua, ja sitten tuli täysi hiljaisuus. Hans Kristian kohotti lyhtyä ja katsoi eteensä läpi puoli pimeän huoneen ikäänkuin olisi odottanut löytävänsä miehen, joka nauroi lähistössä.
Sillä se oli miehen naurua. Se tuntui tulevan kaukaa, mutta oli kuitenkin aivan lähellä, ja sillä oli vieras ja kaukainen sointu, ikäänkuin se olisi ollut vuosisadan vanhojen haalistuneiden tapettien kätkössä ja nyt äkkiä päässyt valloilleen kuin kaiku.
Molemmat miehet katsoivat ääneti toisiansa, ja se pelko, jota he vastoin tahtoaan tunsivat, ilmeni heidän silmissään, heidän kasvojensa piirteissä. Pappi kohotti käsivarsiaan ikäänkuin manaukseen tahi kiroukseen ja sitten hän huusi voimakkaalla metalliäänellään:
— Jos täällä on ihmisiä, niin tulkaa esille.
Ei mitään vastausta. Kuului ainoastaan lyhdyn sihinä, ja sitten hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Pappi huusi jälleen:
— Onko täällä ihmisiä?
Molemmat kuuntelivat. Ja papin täytyi vastoin tahtoaan huudahtaa tarttuessaan palvelijan käsivarteen:
— Suuri Jumala!
Sillä nauru kuului jälleen. Sama ivallinen ja kamala nauru, ha-ha-haa! Hätähuuto ei saata olla sydäntäsärkevämpi kuin sellainen nauru, mieletön ja tärisyttävä iloisuus, ivan ja pahuuden ja kärsimyksen riemu. Mutta tällä kertaa nauru kuului kauempaa, ikäänkuin nauraja olisi vähitellen poistunut.
Naurun lakattua vallitsi suuressa talossa jälleen täydellinen hiljaisuus.
Mutta nyt oli vanha ruudinhaistelijakin suuttunut. Hän veti esille taskustaan valtavan avainkimppunsa.
— Jos siellä on ihminen vehkeilemässä, huusi hän hammasta purren, niin minä muserran hänet, ja jos siellä on perkele nauramassa, niin minä näytän hänelle, että Hans Kristian ei pelkää.
Hän aikoi hyökätä eteenpäin avainkimppu toisessa kädessään ja lyhty toisessa, mutta pappi hillitsi hänet.
— Minun perästäni, sanoi hän käskevästi.
— Tahtooko pastori mennä edellä? kysyi Hans Kristian.
— Minä menen edellä, vastasi pappi, mutta sinä saat näyttää minulle lyhtyä. Pidä se korkeammalla. Kas näin. Mistä nauru kuuluu?
— On kuin se olisi tullut isosta salista.
— Sitten menemme sinne.
Pappi avasi lähimmän oven ja astui pelkäämättä viereiseen huoneeseen.
— Valaise, Hans Kristian!
Palvelija kohotti lyhtyä. Mutta mitään muuta ei näkynyt kuin huonekalut, mykät seinät ja isot, himmeät kristalliset kynttiläkruunut, jotka riippuivat katossa kuin jättiläismäiset pisarat.
Pappi kulki hitaasti läpi huoneen, ja Hans Kristian seurasi häntä. Tultuaan seuraavan oven lähelle he kuulivat naurua kolmannen kerran. Nyt he ymmärsivät, että sen täytyi tulla isosta salista, mutta se ei ollut tällä kertaa niin äänekäs ja kaikuva kuin molemmilla edellisillä kerroilla. Oli kuin naurajalla olisi ollut peitto pään ympärillä.
Pappi kulki hitaasti edelleen ja pysähtyi isoon saliin vievän oven ääreen. Hän naputti oveen.
— Onko ketään sisällä? kysyi hän.
Ei mitään vastausta.
— Väännä ovi auki, Hans Kristian.
Seuraavassa tuokiossa ovi oli avattu, ja papin kiellosta huolimatta Hans Kristian astui ensimäisenä kynnyksen yli. Hän heilutti uhkaavasti suurta avainkimppuaan.
— Tuleppa, huusi hän, tule miten lähelle hyvänsä, tässä minä, Hans
Kristian, seison!
Pappi hyssitti hänelle ja otti häneltä lyhdyn. Hän kulki halki salin, pitkin sen koko pituutta, mutta siellä ei näkynyt ketään. Ja hän valaisi seinät, nurkat, vieläpä taulutkin, mutta ei löytänyt mitään.
— Täällä ei ole ketään, sanoi hän vihdoin. — Me olemme ainoat ihmiset tässä salissa, Hans Kristian. Mies, joka nauroi, on paennut.
Palvelija nauroi.
— Hän ei ole paennut sitä tietä, jota me tulimme, sanoi hän.
— Mutta onko sitten olemassa joku toinen tie, joka vie tästä salista?
— On, toisessa päässä on ovi. Se vie suoraan ulos.
— Silloin miehen on täytynyt paeta sitä tietä. Tule avaiminesi.
— Silmänräpäys, vastasi Hans Kristian, niin olen heti valmis.
Hän tahtoi ensiksi sulkea sen oven, josta he juuri olivat tulleet.
— Kun minä nyt suljen tämän oven, sanoi hän, niin ei hän ainakaan voi päästä ulos tästä ovesta, jos hän kuitenkin olisi täällä.
Tultuaan avaimineen salin toisessa päässä olevalle ovelle pyysi hän pastoria katsomaan vähän lukkoa.
— Kas, kas, sanoi hän, tämä on vanhanaikainen lukko. Tätä ovea ei ole avattu vuosikauteen. Katsokaas, se on vielä paksussa pölyssä. Ja katsokaa avaimenreiän edessä olevaa levyä, sehän on suorastaan ruostunut kiinni lukkoon.
Hän koetti kädellä lykätä syrjään messinkikilpeä, mutta hänen täytyi käyttää työaseenaan erästä kellarin avainta, ja kilpi pysyi kuitenkin paikoillaan.
— Tunnustele ovea, käski pastori.
Hans Kristian ravisti ovea.
Se oli lukossa.
— Silloin on turhaa koettaa saada ovea auki, sanoi hän, sillä onhan päivänselvää, että ihminen ei ole voinut päästä ulos tästä, kun kilpi peittää avaimenreiän sisäpuolelta.
Se oli selvä asia Hans Kristianinkin mielestä.
— Mutta kun hän ei ole päässyt ulos tätä tietä eikä myöskään käytävään vievästä ovesta — mehän olisimme sen kuulleet — niin hänen täytyy kuitenkin olla täällä, tuumi palvelija itsepäisenä.
— Entä ikkunat, sanoi pappi.
Hans Kristianin näyttäessä valoa lyhdyllä tutki pappi nyt tarkoin jokaisen ikkunan. Kaikki säpit olivat kiinni.
— Mutta tämähän on suorastaan käsittämätöntä, mutisi pastori hämmästyneenä. — Minä uskallan vakuuttaa kunniani kautta, että nauru tuli tästä salista.
— Minä uskallan sen vannoa, sanoi Hans Kristian.
Pappi oli niin ajatuksissaan, ettei kiinnittänyt huomiotansa tähän pieneen virheeseen.
— Ja sitten veto, sanoi hän. — Se tuli avoimesta ovesta, se on varma.
Mutta kuka täällä kulkee ovissa jättämättä jälkeäkään itsestään?
Äkkiä hänet valtasi eräs ajatus.
— Menkäämme ulos, sanoi hän.
He palasivat läpi huoneiden samaa tietä, jota olivat tulleetkin. Pappi kulki reippaasti ja nopeasti katsomatta ympärilleen, oikeaan tahi vasempaan. Mutta muutoin niin peloton Hans Kristian ei voinut olla silloin tällöin luomatta huolestuneita katseita mustiin varjoihin, jotka liihoittelivat pitkin seiniä.
Heidän tultuaan pihamaalle sanoi pappi:
— Sammuta lyhty, täällä on kuitenkin kyllin valoisaa.
Palvelija puhalsi lyhdyn sammuksiin.
Sitten jatkoi pappi, joka oli innostumistaan innostunut ja unohtanut kokonaan väsymyksensä tällä öisellä vaelluksellaan:
— Nyt kierrämme koko talon seinät. Jos joku on hypännyt tahi mennyt ulos, niin meidän täytyy nähdä jäljet lumessa.
Koirat tulivat tälle retkelle mukaan hyppien ja heilutellen häntäänsä. Molemmat miehet kulkivat runsaan metrin päässä seinästä. Kuu loi kirkasta valoa lumelle; siinä ei näkynyt mitään jälkiä.
Heidän lopetettuaan vaelluksensa pappi sanoi Hans Kristianille:
— Nyt minä uskon sinua enemmän kuin koskaan ennen. Minä luulen, että näit sinä yönä elävän olennon. Nauru, jonka me kuulimme, tuli talosta. Mehän kuulimme sen kolme kertaa, niin ettei siitä ole mitään epäilystä, kas Hans Kristian, mitä meidän on tästä uskottava? Mitä täällä tapahtuu?
Hans Kristian ainoastaan pudisti päätänsä. Pappi katsoi sanattomana rakennukseen, pani kiinni turkkinsa ja otti kintaansa. Sitten hän mutisi itsekseen:
— Niin, sellaisissa vanhoissa kartanoissa… sellaisissa vanhoissa kartanoissa.
Mutta samassa koirat alkoivat murista ja vainuta. Molemmat miehet kuuntelivat vavisten. He odottivat saavansa kuulla jälleen kamalan naurun.
Mutta sen sijaan he kuulivat tieltä kulkusten kilinää. Hans Kristian säpsähti.
— Se tulee tännepäin, sanoi hän. — Kuulen ajosta, että se on kilpa-ajoreki. Kuka se yksinäinen vieras saattaa olla, joka tulee meille näin myöhään yöllä?
Kulkusten kilinä läheni.