V LUKU.
Kenraali tulee.
Koirat juoksivat porttia kohti täyttä laukkaa. Ne katosivat pimeään, mutta niiden vihaisen haukunnan saattoi kuulla puunrunkojen välitse. Kulkusten kilinä taukosi. Ajaja oli pysähtynyt.
Hans Kristian koetti houkutella koiria jälleen luokseen, mutta ne jatkoivat haukkumistaan. Vastoin tahtoaankin tunsivat molemmat miehet, jotka juuri olivat vaeltaneet läpi aution talon ja huomanneet salaperäisen olennon läsnäolon, tapahtuman tekevän heihin salaperäisen ja eriskummaisen vaikutuksen. Nyt vieras tuli lisäksi keskellä yötä. Kuka se oli? He kuulivat ainoastaan kulkusten kilinän, silloin tällöin piiskaniskun ja koirien äkäisen haukunnan.
Hans Kristian kutsui ne jälleen luokseen.
Mutta nyt kuului pimeästä karhea miehenääni, joka huusi:
— Ettekö voi saada pois noita petoja. Minä en uskalla avata porttia.
Hevonen pelkää.
— Kuka siellä on? huusi Hans Kristian vastaan.
— Pikasähkösanoma, vastattiin.
— Keneltä?
— Sitä en tiedä.
— Minusta on kuin tuntisin äänen, mutisi Hans Kristian kahlatessaan lumessa.
Pappi seisoi paikoillaan lyhdyn vieressä. Hänen uteliaisuutensa oli herännyt. Mitä oli tekeillä, kun pikasähkösanoma oli lähetetty?
Hän kuuli, että molemmat miehet kohtasivat toisensa portilla ja että portti avattiin. Puhuvien äänestä hän saattoi ymmärtää, että Hans Kristian tunsi tulijan. Muutamien minuuttien kuluttua hän kuuli hevosen hirnuntaa ja kuopimista; reki kääntyi. Kulkusten kilinä, joka vähitellen haihtui pimeään, vakuutti hänelle, että äskentullut ajoi pois jälleen. Hans Kristian läheni pihan poikki koirien hypellessä hänen ympärillään.
Hans Kristianilla oli sähkösanoma kädessään.
— Se on minulle, sanoi hän ihmetellen. — En ole eläissäni saanut sähkösanomaa. Tahtooko pastori olla ystävällinen ja avata sen, niin minä valaisen lyhdyllä.
Pastori tarttui sähkösanomaan.
Hän luki ensin päällekirjoituksen.
— Oletko nähnyt mitä tähän on kirjoitettu? sanoi hän. — Siinä on:
Hans Kristian, Jernegaard. Sen täytyy olla kenraalilta.
— Kenraalilta, huudahti Hans Kristian. — Ah, minä aavistan, että jotakin on tapahtunut.
Pastori avasi sähkösanoman ja luki lyhdyn valossa:
"Minä ja veljentyttäreni ja eräs vieras tulemme kahden päivän perästä. Kenraali."
— Jumalan kiitos! huudahti Hans Kristian.
— Miksi niin sanot?
— Minä kun luulin varmasti, että joku onnettomuus oli tapahtunut.
— Onnettomuus?
— Niin, sellainen on asianlaita vanhoissa herraskartanoissa, näettekös pastori. Huoneista huomaa, milloin kuolema kohtaa jotakin herrasväestä.
Pastori polki jalkaa lumessa.
— Voi tätä rahvaan kirottua taikauskoa!
— Usko on usko, herra pastori, ja meillä täytyy olla oikeus pitää uskomme, koska näemme enemmän kuin te toiset ja näemme toisilla silmillä.
— Mutta nyt kai olet rauhoittunut. Sinä näet, että kaikki on hyvin.
— Siitä ei ole sähkösanomassa mitään mainittu. Mutta nyt minä luulen tietäväni miksi ovet sisällä liikkuvat.
Hän viittasi ikkunoihin, jotka loistivat jäänsinisinä kuutamossa.
— Miksi?
— Se on enne, herra pastori.
— Jälleen tämä taikausko! Ei ole olemassa mitään enteitä.
Mutta Hans Kristianilla oli omat ajatuksensa.
— Nyt minä menen kotiin, sanoi pastori. — En voi kuulla kauemmin tätä.
Hän lähti liikkeelle, ja Hans Kristian seurasi häntä lyhtyineen.
— Enne, enne… Henkiä ja kummituksia… mutisi pappi suuttuneena.
— Haamu kuljeksii tuolla sisällä, vastasi Hans Kristian juhlallisesti ja kauhuissaan. — Kenties se nyt istuu sinisessä huoneessa rouva-vainaan tuolilla. Enteet eivät ole hyviä sille vieraalle, joka tulee.
— Saata minut kotiin, Hans Kristian.
— Niin, niin, mutta mitä arvelette, herra pastori, siitä, mitä olette kuullut ja nähnyt tänä iltana?
— Jos tahdot tietää, niin minä uskon, että täällä on ihmisiä liikkeellä. Sinun tulee pitää hyvin silmällä kartanoa, Hans Kristian.
— Sen olen tehnytkin.
— Mutta sinun pitäisi tarkastaa sitä, ikäänkuin tietäisit olevan tekeillä pahoja hankkeita.
— Ketä vastaan?
— Mistä minä tiedän, Hans Kristian. Mutta minusta on kummallista, että nämä salaperäiset asiat tapahtuvat juuri kun kenraali on kotiin tulossa. Se on sattuma, joka näyttää ajatukselta, kuten sanotaan. Eikö kenraalilla ole rahoja talossa?
— Ei nyt, kun hän itse ei ole kotona. Nyt siellä on ainoastaan huonekalut ja gobeliinit ja muut korut.
— Mutta kenraalihan on hyvin rikas.
— Niin, asuessaan kartanossa hänellä on usein mukanaan paljon rahoja, sen minä tiedän, sekä käteisenä rahana että arvopapereina. Ja sitten on tietysti vanhan rouvan koristeet, ne, jotka neiti on saanut. Ja sitten neidin omat jalokivet.
— Niin juuri, niitä sinun täytyy pitää silmällä, Hans Kristian.
Muista, että aikamme on vaarallinen ja että ihmisten pahuus on suuri.
Näin haastelivat pappi ja Hans Kristian kulkiessaan samaa tietä, jota olivat tulleetkin. Mutta oli epäilemätöntä, ettei papin puheessa ollut vakaumuksen voimaa. Kulkiessaan hän ajatteli koko ajan kuulemaansa kamalaa naurua, tuulenhenkeä, joka kohtasi jääkylmänä hänen kaulaansa ja ranteitaan, kaikkea sitä, mikä oli tapahtunut ja mitä hän ei voinut itselleen selvittää.
Kotinsa ulkopuolella hän sanoi jäähyväiset Hans Kristianille ja pyysi hartaasti ilmoittamaan, milloin jotakin epäilyttävää tapahtuisi. Pappi oli kenraali Hugo Jernen hyvä ystävä ja tahtoi kaikin mokomin estää mitään pahaa tapahtumasta hänelle ja hänen kodilleen.
Pastorin tultua työhuoneeseensa oli puoliyön hetki jo aikoja sitten ohi, mutta vaikkakin vanha mies tarvitsi lepoa, jäi hän kuitenkin ennen levollemenoa syvissä mietteissä istumaan kirjoituspöytänsä ääreen.
Mutta Hans Kristian kiiruhti takaisin kartanoon.
Ennenkuin astui kenraali Jernen herraskartanoon vievään tuuheaan puistokäytävään, loi hän katseensa yli seudun, joka nyt lepäsi äärettömässä rauhassa kuun lempeässä hohteessa. Pakkanen oli lisääntymässä. Kosken varrella olevassa tehtaassa oli sytytetty tuli pariin ikkunaan. Tehtaassa alkoi työ jo kello neljältä. Hans Kristian arveli, että mikään ei häirinnyt seudun rauhaa, ennenkuin tämä tehdas tuli ja nieli kosken lakkaamattoman pauhun. Puhuttiin jo uusista tehtaista, uusista, valtavista, jyrisevistä rakennuksista, joita oli kohotettava kosken rannalle. Kristian huokasi astuessaan pimeään, kuusten suojaan. Ja sitten hän edelleen ajatteli juuri saamaansa sähkösanomaa. Miten ihmeellistä, että kenraali tahtoi kotiin juuri keskellä ankarinta talvea. Ja sitten hänen veljentyttärensä Louise, joka oli kesänlapsi ja joka värisi, kun tuli ensimäinen kylmä usvineen ja routa jääti maan.
Mutta nyt tuli vanhaan kartanoon eloa ja vilkkautta. Hans Kristian joudutti tahtomattaan askeliaan ajatellessaan mitä nyt oli tehtävä. Huoneissa oli kaikki saatava kuntoon, matot asetettava lattioille, tulisijat siistittävä. Kaikkialla oli pestävä ja puhdistettava. Talli oli tarkastettava, rekien piti olla kunnossa.
Mutta entä vieras, kolmas, kuka se oli? Oliko se mies vai nainen? Tämä vieras, jonka nimeä ei oltu mainittu, oli jo joutunut Hans Kristianin mielessä salaperäiseen valoon. Oli kuin hän jo olisi lähettänyt sanoman läsnäolostaan, ikäänkuin hänen askeleensa jo kuuluisivat talossa ja vieraan kädet hapuilisivat ovenlukkoja. Kun Hans Kristian kerran oli muodostanut itselleen ajatuksensa, ei häntä helposti saanut siitä luopumaan.
Kulkiessaan herraskartanon ohi hän pysähtyi tuokioksi ja kuunteli.
Mutta kaikki oli hiljaa.
Palvelijain rakennuksessa Hans Kristianilla oli kaksi omaa pikku huonettaan. Saavuttuaan vihdoin asuntoonsa hän huomasi vanhan vaimonsa Stiinan lepäävän valveilla.
— Siellä on ollut levotonta, kuiskasi Stiina. — Ja koirat ovat haukkuneet kauheasti.
— Minä tiedän sen, vastasi Hans Kristian.
Hän ei antanut vaimolleen mitään muuta selitystä.
Ripustaessaan kellonsa piirongin yläpuolella olevaan koukkuun hän huomasi sen olevan kaksi.
— Kello on kaksi, sanoi hän. — Siksi en voi nukkua kuin pari tuntia.
Minut on herätettävä kello neljä.
— Miksi nouset niin varhain? kysyi vaimo hämmästyneenä.
Ja Hans Kristian, vanha soturi, antoi vastauksen, joka torjui kaikki vastaväitteet, voimakkaimmatkin. Hän sanoi:
— Kenraali tulee.